Kutusof nukkui öisin vähän, kuten yleensä vanhat ihmiset. Päivällä hän
usein yht'äkkiä nukahti, mutta öisin hän virui riisuutumatta
vuoteellaan enimmäkseen unetta ja mietiskeli.
Näin hän virui nytkin vuoteellaan raskas, suuri, muodoton pää pöhöisen
käden varassa ja mietiskeli toisella näkevällä silmällään pimeyteen
tähystäen.
Siitä saakka, kun Bennigsen, joka oli ollut kirjevaihdossa hallitsijan
kanssa ja joka oli voimakkain mies esikunnassa, rupesi karttamaan
Kutusovia, oli Kutusof entistä tyynempi siinä suhteessa, ettei häntä
eikä hänen joukkojaan pakoteta taas ryhtymään hyödyttömiin
hyökkäystoimiin. Tarutinon taistelun ja sen aaton antaman opetuksen,
jota Kutusof kipeästi muisteli, pitäisi myöskin vaikuttaa samaan
suuntaan, ajatteli hän.
"Heidän täytyy käsittää, että me ainoastaan menetämme
hyökkäystoiminnallamme. Kärsivällisyys ja aika, ne ne ovat minun
sota-urhojani!" ajatteli hän. Hän tiesi, ettei pidä reväistä omenaa,
silloin kun se vielä on viheriä. Se putoaa itsestään, kun on ehtinyt
kypsyä, vaan jos sen repäsee viheriänä, joutuu sekä omena että puu
pilalle ja itsellekin koituu vahinko. Hän tiesi kokeneena metsästäjänä,
että eläin oli haavottunut ja haavottunut niin, kuin ainoastaan koko
venäläinen voima voi sen haavottaa, mutta kuolettavastiko vai ei, se
seikka oli vielä selvittämättä. Lauristonin ja Berthemyn kirjeistä ja
partiojoukkojen ilmotuksista oli Kutusof nyt saanut tietää melkein
varmasti, että eläin oli haavottunut kuolettavasti. Mutta tarvittiin
vielä uusia todistuksia ja sen vuoksi piti odottaa.
"Niiden mieli tekee juosta katsomaan, miten ne ovat sen tappaneet.
Odottakaa, saatte sen vielä nähdä. Yhä liikkeitä, yhä hyökkäyksiä!"
ajatteli hän. "Mitä varten? Pelkästään kunnostautumisen tähden!
Niinkuin olisi jotain iloista siinä, että saa tapella. Ne ovat kuin
lapsia, joista ei pääse tolkulle, miten asia on ollut, koska kaikki
tahtovat näyttää, miten he osaavat tapella. Mutta nyt ei ole siitä
kysymys."
"Ja miten taidokkaasti sommiteltuja liikkeitä ne minulle esittävät!
Niistä tuntuu, että kun ne ovat keksineet pari kolme mahdollisuutta
(hän muisti Pietarista saapunutta yleistä suunnitelmaa), he ovatkin
keksineet kaikki. Mutta niitä on lukematon paljous!"
Ratkaisematon kysymys siitä, oliko Borodinossa isketty haava kuolettava
vaiko ei, oli jo kokonaisen kuukauden askaroittanut Kutusovin
ajatuksia. Ensiksikin, Ranskalaiset olivat vallanneet Moskovan.
Toiseksi tunsi Kutusof aivan varmasti koko olennollaan, että sen
kauhean iskun, jonka lyömiseen hän oli yhdessä kaikkien venäläisten
kanssa jännittänyt kaikki voimansa, piti olla kuolettavan. Mutta
todistuksia täytyi välttämättömästi olla ja hän oli jo odottanut
niitä kuukauden päivät, mutta kuta enemmän aika kului, sitä
kärsimättömämmäksi hän tuli. Viruessaan vuoteellaan unettomina öinä
teki hän aivan samoin kuin tuo kokemattomien kenraalien parvi juuri
sitä samaa, josta hän heitä moitti. Hän koetti samoin kuin tuo parvikin
keksiä kaikkia mahdollisia sattuman kauppoja, mutta eroa oli vain se,
ettei hän perustanut mitään otaksumiinsa ja ettei hän nähnyt niitä
paria kolmea, vaan tuhansia. Kuta etemmä hän ajatuksissaan pääsi, sitä
enemmän niitä ilmestyi hänen mieleensä. Hän arvaili jos minkälaisia
Napoleonin armeijan tai sen osien liikkeitä. Napoleon saattaisi marssia
Pietaria kohti, hyökätä hänen kimppuunsa, saartaa hänet ja voisi käydä
niinkin (tätä hän pelkäsi pahimmin), että Napoleon ryhtyy vastustamaan
häntä hänen aseellaan ja jää Moskovaan odottamaan häntä. Kutusof
ajatteli myöskin sitä, että Napoleonin armeija marssisi takasin,
Mediniin ja Juhnoviin. Ainoa seikka, jota hän ei osannut arvata, oli
se, joka jo oli tapahtunut, sillä hän ei aavistanut Napoleonin
joukkojen mieletöntä, hätäistä ryöppyämistä yhdentoista ensimäisen
päivän kuluessa Moskovasta lähdön jälkeen, ryöppyämistä, joka oli
tehnyt mahdolliseksi sen, jota Kutusof ei uskaltanut edes ajatellakaan:
ranskalaisten perinpohjaista tuhoamista. Dorohovin tiedonannot
Broussierin liikkeistä, partiomiesten kertomukset Napoleonin armeijan
tukalasta tilasta, huhut Moskovasta lähdön hankkeista, kaikki tämä
vahvisti otaksumaa, että Ranskan armeija on muserruksissa ja on pakoon
lähdössä. Mutta nämä olivat vain semmoisia otaksumia, jotka tuntuivat
tärkeiltä nuorukaisista, vaan ei Kutusovista. Hän tiesi 60-vuotisesta
kokemuksestaan, mikä arvo on annettava huhuille, tiesi, miten
taipuvaisia ovat ne ihmiset, jotka jotain haluavat, ryhmittämään kaikki
tiedot sillä tavoin, että ne ikään kuin vahvistavat halun esineen, ja
hän tiesi, miten herkästi tällöin unohdetaan kaikki vastakkainen. Ja
kuta enemmän Kutusof asiaa ajatteli, sitä vähemmän antoi hän itsensä
uskoa sitä. Tämä kysymys oli vallannut kaikki hänen sielunsa voimat.
Kaikki muu oli hänestä ainoastaan elämän vaatimusten koneellista
täyttämistä. Tämmöisenä elämän vaatimusten täyttämisenä ja
mukautumisena niihin olivat hänen keskustelunsa esikuntalaistensa
kanssa, kirjeet m-me Stahlille, joita hän oli kirjottanut Tarutinosta,
romaanien lukeminen, palkintojen jakaminen, kirjevaihto Pietarin kanssa
j.n.e. Mutta ranskalaisten tuho, jonka ainoastaan hän aavisti, oli
hänen ainoa sisin toivonsa.
Yöllä 11 p:nä lokakuuta hän virui ruumis käsivarassa ja ajatteli tätä.
Viereisessä huoneessa alettiin liikkua, sieltä kuului Toll'in,
Konovnitsinin ja Bolhovitinovin askelia.
-- Hoi, kuka siellä? Käykää sisään, sisään! Mitä uutta? -- huudahti
sotamarsalkka heille.
Sillä aikaa kun lakeija sytytti kyntteliä, kertoi Toll viestien
sisällön.
-- Kuka ne on tuonut? -- kysyi Kutusof niin kylmän ankarin kasvoin,
että ne hämmästyttivät Tollia, kun kyntteli oli syttynyt.
-- Epäilemisen varaa ei ole vähääkään, teidän armonne.
-- Käske, käske hänet tänne!
Kutusof istui toinen jalka riipuksissa sängystä ja suuri vatsa
pöngällään toista, ristissä olevaa jalkaa vasten. Hän siristeli näkevää
silmäänsä voidakseen paremmin tarkastaa lähettiä ja ikäänkuin haluten
lukea tämän piirteistä sitä, mikä askaroitti hänen omia ajatuksiaan.
-- Sano, sano, poikaseni, -- sanoi hän Bolhovitinoville hiljaisella,
vanhanvoivalla äänellään ja vetäen kiinni rinnan kohdalta levälleen
auenneen paidan. -- Tule, tule lähemmä. Minkäslaisia viestiä sinä olet
minulle tuonut? Mitä? Napoleonko lähtenyt Moskovasta? Totisestiko?
Mitä?
Bolhovitinof esitti tarkalleen ensiksi kaiken sen, mikä hänen oli
käsketty kertoa.
-- Kerro, kerro nopeammin, älä piinaa minua, -- keskeytti Kutusof
hänet.
Kun Bolhovitinof oli saanut kaikki kerrotuksi, vaikeni hän ja jäi
odottamaan käskyä. Toll oli jotain sanomaisillaan, mutta Kutusof
keskeytti hänet. Kutusof aikoi sanoa jotain, mutta yht'äkkiä hänen
kasvonsa värähtivät, vetäytyivät ryppyihin, hän viittasi kädellään
Tollille ja kääntyi selin kasvot mökin pyhään nurkkaan päin, joka oli
mustunut jumalankuvien lamppujen savusta.
-- Herra, minun Luojani! Sinä olet kallistanut korvasi meidän
puoleemme... -- sanoi hän väräjävin äänin ja liitti kätensä ristiin. --
Pelastettu on Venäjä. Kiitän Sinua, Herra. -- Ja hän rupesi itkemään.