Oli pimeä, lämmin syysyö. Satoi jo neljättä päivää. Vaihdettuaan
kahdesti hevosia ja nelistettyään puolessatoista tunnissa 30 virstaa
likaista, upottavaa tietä saapui Bolhovitinof kahta käydessä yöllä
Letashovkaan. Laskeuduttuaan ratsulta mökin luona, jonka vitsasaidassa
oli kirjotus: "Pääesikunta" ja heitettyään hevosensa meni hän pimeään
eteiseen.
-- Joutuin päivystävä kenraali! Hyvin tärkeää asiaa! -- virkkoi hän
eräälle pimeässä eteisessä heräävälle ja sohisevalle miehelle.
-- Illalla olivat hyvin kipeät, tämä on kolmas yö, kun eivät ole
nukkuneet, -- kuului upseeripalvelijan puolustava supatus. --
Herättäkäähän ensin kapteeni.
-- Asia on hyvin tärkeä, kenraali Dohturovilta, -- sanoi Bolhovitinof
astuessaan kopeloimalla löytämänsä avoimen oven kynnykselle.
Upseeripalvelija meni huoneeseen hänen edellään ja rupesi jotakuta
herättämään.
-- Herra upseeri, herra upseeri, kureli tuli.
-- Mitä, mitä? Mistä? -- kysyi jonkun uninen ääni.
-- Dohturovilta ja Aleksei Petrovitshilta. Napoleon on Fominskojessa,
-- virkkoi Bolhovitinof näkemättä pimeässä, kuka oli kysyjä, mutta
äänestä otaksuen, ettei se ollut Konovnitsin.
Herätetty mies haukotteli ja viruttelihe.
-- Ei tekisi oikeastaan mieli herättää häntä, -- virkkoi hän jotain
kopeloiden. -- Kovin on hän kipeä. Jospa ne ovatkin huhuja.
-- Tässä on kirje, -- vastasi Bolhovitinof, -- ja se on käsketty heti
antaa päivystävälle kenraalille.
-- Odottakaahan, otan tulen. Mihin sinä, riivattu, aina panet sen? --
sanoi virutteleva mies upseeripalvelijalle. (Hän oli Shtsherbinin,
Konovnitsinin adjutantti.) Täällä on, täällä on, -- lisäsi hän.
Upseeripalvelija iski tulta, Shtsherbinin kopeloi kyntteliä.
-- Ah, heittiöt! -- virkkoi hän kiukkuisesti.
Kipunoiden valossa näki Bolhovitinof kyntteliä pitävän Shtsherbininin
nuoret kasvot ja etunurkassa mieshenkilön, joka vielä nukkui. Tämä oli
Konovnitsin.
Kun rikkipäiset puikot syttyivät ensin siniseen liekkiin ja sitte
punaiseen, sytytti Shtsherbinin talikynttelin, jonka jalalta läksi
juoksemaan sitä kalunneita russakoita, ja tarkasti viestintuojaa.
Bolhovitinof oli yltä alta liassa ja hihallaan pyyhkiessään oli hän
ryvettänyt kasvonsa.
-- Kuka on tiedon lähettänyt? -- kysyi Shtsherbinin otettuaan kirjeen.
-- Tieto on varma, -- vastasi Bolhovitinof. -- Sekä kasakat että vangit
ja vakoojat kertovat kaikki yhtäpitävästi.
-- Eihän sille mitä, täytyy herättää, -- sanoi Shtsherbinin nousten ja
mennen nurkassa makaavan luo, jolla oli yömyssy päässä ja sinelli
peitteenä. -- Pjotr Petrovitsh! -- sanoi hän. (Konovnitsin ei
liikahtanut.) Pääesikuntaan! -- virkkoi adjutantti hymähtäen
tietäessään, että tämä sana varmaan saa hänet hereille.
Ja yömyssyssä oleva pää kohottautuikin samassa. Konovnitsinin
kauniilla, lujilla kasvoilla ja kuumeesta hehkuvilla poskilla viipyi
vielä tuokioisen ajan nykyhetkestä kaukana olevia unen haaveita, mutta
sitte hän äkkiä vavahti ja hänen kasvoilleen nousi luonnollisen tyyni
ja luja ilme.
-- No, mitä on tekeillä? Kuka lähetti? -- kysyi hän heti, mutta
rauhallisesti ja räpytteli silmiään valon tähden.
Kuunnellessaan upseerin ilmotusta aukasi Konovnitsin kirjeen ja luki
sen. Saatuaan sen tuskin loppuun luetuksi, laski hän villasukkaiset
jalkansa multalattialle ja rupesi panemaan jalkaansa. Sitte hän otti
yömyssyn pois, suki tukkansa ohimoilta ja pani lakin päähänsä.
-- Viivyitkö kauan matkalla? Mennään hänen armonsa luo.
Konovnitsin oli heti oivaltanut, että saapunut tieto oli ylen tärkeä ja
ettei sopinut viivytellä. Tulisiko seuraus olemaan hyvä vai huono, sitä
hän ei ajatellut eikä kysellyt itseltään. Se ei häntä liikuttanut.
Sodan kulkuun hän ei katsonut järkensä eikä ymmärryksensä, vaan jonkun
muun valossa. Hänen sydämessään oli syvä, ilmaisematon vakuutus siitä,
että kaikki tulee käymään hyvin, mutta ettei siihen pitänyt uskoa ja
kaikista vähimmin lausua sitä julki, vaan että piti tehdä tehtävänsä.
Ja tehtävänsä hän tekikin ja uhrasi siihen kaikki voimansa.
Pjotr Petrovitsh Konovnitsinia, joka on ikään kuin säädyllistä tapaa
noudattaen otettu vuoden 1812 niin sanottujen sankarien Barclay'ien,
Rajevskien, Jermolovien, Platovien ja Milaradovitshien luetteloon,
pidettiin samoin kuin Dohturoviakin hyvin vähäkykyisenä ja -tietoisena
miehenä eikä Konovnitsin samoin kuin Dohturovkaan rakentanut
milloinkaan taistelusuunnitelmia, vaan oli aina siellä, missä oli
kaikista vaikeinta. Hän nukkui aina avoimien ovien takana siitä
lähtien, kun hänet oli nimitetty päivyskenraaliksi ja hän oli käskenyt,
että hänet oli herätettävä jokaisen viestintuojan tullessa. Taistelussa
oli hän aina pahimmassa tulessa, niin että Kutusof toruskeli häntä
siitä ja pelkäsi lähettää häntä taisteluihin. Ja hän oli samoin kuin
Dohturovkin yksi niitä vaihtorattaita, jotka ruskamatta ja kolisematta
muodostavat koneen tärkeimmän osan.
Astuessaan mökistä kosteaan, pimeään yöhön rypisti Konovnitsin
kasvojaan osaksi yltyvästä päänpakotuksesta, osaksi hänen mieleensä
johtuneesta vastenmielisestä ajatuksesta, kuinkahan nyt kuohahtaakaan
esikuntalaisten, noiden vaikutusvaltaisten miesten pesä, kun he saavat
tämän tiedon ja varsinkin Bennigsen, joka Tarutinon taistelun jälkeen
oli joutunut kovaan riitaan Kutusovin kanssa ja kuinka ruvettaisiin
riitelemään, antamaan erilaisia käskyjä, tekemään ehdotuksia ja
kumoamaan niitä. Tämä aavistus tuntui hänestä vastenmieliseltä, vaikka
hän tiesikin, ettei muuten voinut olla.
Ja Toll, jolle hän meni ilmottamaan uutta viestiä, rupesikin heti
paikalla esittämään ajatuksiaan kenraalille, joka asui hänen kanssaan,
vaan Konovnitsin, joka kuunteli ääneti ja väsyneesti, huomautti
hänelle, että oli lähdettävä hänen armonsa luo.