Hamovnikin katuja kulkivat vangit ainoastaan saattoväkensä seurassa ja
kuormat mukana, jotka kuuluivat saattoväelle ja takanapäin tuleville.
Mutta kun oli päästy muonamakasiinien luo, joutuivat he keskelle
tavattoman suurta, ahdingossa kulkevaa tykistökuormastoa, johon oli
sekottunut yksityisiä kuormia.
Sillan korvalle pysähtyivät kaikki odottamaan, että edelläpäin ajavat
pääsisivät yli. Sillalta näkivät vangit sekä edessä että takana muita
loppumattoman pitkiä liikkuvia kuormajonoja. Oikealla, siellä missä
Kalugan tie kääntyi Neskutshnin puutarhan ohi, ulottui äärettömän
pitkiä sotamiesten rivejä ja kuormastoja etäisyyteen häipyen. Ne olivat
kaikkia muita ennen lähteneitä Beauharnaisin joukkoja; taempana
Moskova-joen rantakatua ja Kamennin sillalla tulvi Neyn joukkoja ja
kuormastoja.
Davoustin joukot, joihin vangit kuuluivat, kulkivat parhaillaan Krimin
Brodin yli ja osa oli jo päässyt Kalugan tielle. Mutta kuormastot
olivat venyneet niin pitkälle alalle, etteivät Beauharnaisin viimeiset
kuormat olleet vielä päässeet Moskovasta Kalugan tielle ja Neyn
joukkojen pää läksi vasta Bolshaja Ordinkalta.
Krimin Brodin yli päästyään kulkivat vangit vain muutaman askeleen
kerrallaan, pysähtyivät ja taas läksivät liikkeelle. Kaikilta puolin
ahtautui entistä enemmän ajopelejä ja sotaväkeä. Kulettuaan alun toista
tuntia sitä muutaman satakunnan askeleen pituista taivalta, joka on
sillalta Kalugan tielle ja saavuttuaan sille torille, jossa
Moskova-joen takaiset kadut ampuvat Kalugan tielle, pysähtyivät vangit
ja jäivät seisomaan tiukkaan likistyneinä moneksi tuntikaudeksi tähän
risteykseen. Joka puolelta kuului pyörien katkeamatonta jyrinää ja
jalkojen töminää kuin meren kohinaa ja lakkaamattomia vihaisia huutoja
ja kirouksia. Pierre seisoi puserruksissa erään mustuneen talon seinää
vasten ja kuunteli tuota kohinan ääntä, joka suli hänen ajatuksissaan
rumpujen räminään.
Muutamia vangittuja upseeria nousi paremmin nähdäkseen sen talon
seinämälle, jonka vieressä Pierre seisoi. -- Voi tokiansa, miten on
kansaa!... Ja tykkien selät ovat täynnä! Katsohan, turkiksia... --
puhelivat he. -- Näetkö, koirankuontolaisia, miten ovat ryöstäneet...
Tuolla, joka ajaa takana, kärryissä... Nuohan ovat pyhäinkuvasta,
jumaliste! Nuo taitavat olla saksalaisia. Ja meikäläinen musikkakin,
jumaliste! Ah, roistot!... Ja tuota, kylläpä on latonut, tuskin jaksaa
astua! Voipas ihmettä, ajokärrytkin on ottanut!... Katsoppas mokomaa,
kirstulla köröttää. Ähäh!... Tappelemaan rupesivat!...
-- Iske päin kuonoa, kuonoon iske! Tätä menoa ollakseen ei tästä pääse
vielä illallakaan. Katso, katsokaa ... ahaa, siinä taitavat viedä itse
Napoleonia. Näetkö, minkälaiset ovat hevosetkin, kruunuissa ja
nimikirjaimissa! Se on koko liikkuva talo. Nyytin pudotti eikä näe.
Ohoh, jokos päästivät sinut siitä... Katsokaahan, toista päätä ei näy.
Venäläisiä tyttöjä, jumaliste, tyttöjä. Ja kärryihin ovat käyneet kuin
mitkäkin.
Yleisen uteliaisuuden puuska vei vangit samoin kuin kirkon luona
Hamovnikissa tielle ja Pierre, joka oli kookasvartaloinen, näki muiden
päiden päällitse sen, mikä oli herättänyt vankien uteliaisuuden.
Kolmissa kärryissä, jotka olivat joutuneet ampumatarpeita sisältävien
laatikkojen väliin, ajoi toinen toisensa sylissä ahtaalla istuen
kirjavan koreissa puvuissa olevia, punaposkisiksi maalattuja naisia,
jotka jotain huusivat kimeällä äänellä.
Siitä hetkestä saakka, kun Pierre oli käsittänyt salaperäisen voiman
ilmestymisen, ei mikään tuntunut hänestä oudolta eikä pelottavalta: ei
ruumis, joka oli huvin vuoksi noella töhritty, eivät nuo naiset, jotka
kiiruhtivat jonnekin, eivätkä Moskovan tulipalot. Ei mikään, mitä
Pierre nyt näki, tehnyt häneen melkein minkäänlaista vaikutusta, ikään
kuin hänen sydämensä valmistautuen kovaan taisteluun olisi kieltäytynyt
ottamasta vastaan semmoisia vaikutelmia, jotka olisivat voineet
heikontaa sen voimia.
Naisten kulkue meni ohi. Sen jälestä lappautui taas kärryjä,
sotamiehiä, kuormia; sotamiehiä, ruutikirstuja, vaunuja; sotamiehiä,
laatikoita, sotamiehiä; toisinaan naisia.
Pierre ei nähnyt ihmisiä erikseen, vaan näki heidän virtaavan
liikkeensä.
Kaikkia noita ihmisiä ja hevosia tuntui ajavan ikään kuin näkymättömän
voiman käsi. Kaikki ne virtasivat sen tunnin kuluessa, jonka ajan
Pierre niitä silmäili, eri kaduilta ja kaikilla oli yksi ainoa halu
päästä menemään mitä pikemmin. Kaikki alkoivat toinen toistaan vasten
tölmätessään riidellä ja tapella samalla tavalla: kiristettiin valkeita
hampaita, rypistettiin kulmakarvoja, lasketeltiin samoja kirosanoja ja
kaikkien kasvoilla oli sama urhean päättävä ja ankaran kylmä ilme, joka
aamulla rumpujen soidessa oli hämmästyttänyt Pierreä korpraalin
kasvoilla. Saattoväen päällikkö kokosi jo illan suussa joukkonsa ja
huutaen ja tiuskuen ahtautui hän väkineen kuormien väliin, jolloin
vangit, joiden ympärille asettui vartijoita, pääsivät Kalugan tielle.
Kulettiin hyvin ravakasti kertaakaan levähtämättä ja pysähdyttiin vasta
päivän laskun suussa. Kuormat ajautuivat toisiinsa kiinnekkäin ja väki
alkoi valmistautua levolle. Kaikki näyttivät vihaisilta ja
tyytymättömiltä. Kauan aikaa kuului joka taholta kiroilemista, äkäistä
huutoa ja tappelun rähinää. Eräät vaunut, jotka tulivat saattoväen
takana, työntäytyivät saattoväen kuormaa vasten, jolloin vaunujen aisa
puhkasi kuorman. Muutamia sotamiehiä juoksi eri tahoilta kuorman luo,
toiset rupesivat lyömään vaunuhevosia päähän kääntäessään vaunuja
syrjään, toiset tappelemaan keskenään ja Pierre näki, että eräälle
saksalaiselle lyötiin aika haava miekalla päähän. Tuntui, kuin olisi
kaikki nämä ihmiset vallannut nyt, kun oli pysähdytty keskelle tasankoa
syysillan kylmän hämärän helmaan, sama heräämisen tunne siitä
kiihkeydestä ja rajusta pääsemisestä jonnekin, joka oli huumannut
kaikki Moskovasta lähtiessä. Kun oli seisahduttu levähtämään, näyttivät
kaikki käsittävän, että matkan määrä oli tietymätön ja että matkalla
tulee olemaan paljo vaivoja ja vastuksia.
Levähdyspaikalla kohteli saattoväki vankeja vielä huonommin kuin
lähtiessä. Tällä levähdyspaikalla annettiin vankien liharuoka ensi
kerran hevosen lihassa.
Joka ainoassa upseerissa ja sotamiehessä oli huomattavissa jokaista
vankia kohtaan aivan kuin mieskohtaista kiukkua, joka niin äkkiä oli
tullut entisten ystävällisten välien sijaan.
Tämä kiukku pääsi vielä enemmän yltymään siitä, että vankia luettaessa
havaittiin yhden venäläisen sotamiehen, joka oli tekeytynyt sairaaksi
vatsastaan, karanneen Moskovasta lähdön hyörinässä. Pierre näki, miten
eräs ranskalainen pieksi muuatta venäläistä sotamiestä siitä, että tämä
oli poikennut liian kauaksi tiestä ja kuuli, että kapteeni, hänen
ystävänsä, nuhteli ali-upseeria venäläisen sotamiehen karkaamisen
tähden ja uhkaili oikeudella. Aliupseerin puolusteluun, että sotamies
oli ollut sairas eikä jaksanut lähteä, vastasi upseeri, että kaikkia
jälelle jättäytyviä on käsketty ampua. Pierre tunsi, että se tuhoisa
voima, joka oli raastanut häntä telotuksen aikana ja joka oli ollut
näkymättömissä vankeuden aikana, valtasi nyt taas koko hänen olentonsa.
Hänen oli kammottava olla, mutta hän tunsi samalla, että sikäli kuin
tuo tuhoisa voima koetti musertaa hänet kokonaan, kasvoi ja lujeni
hänen sielussaan siitä riippumaton elämän voima.
Pierre söi iltasekseen ruisjauhoista ja hevosen lihasta valmistettua
keittoa ja puheli toveriensa kanssa.
Ei Pierre eikä kukaan hänen tovereistaan puhunut siitä, mitä he olivat
nähneet Moskovassa, ei ranskalaisten tylystä kohtelusta eikä siitä
käskystä, jonka perusteella heitä oli käsketty ampua: kaikki olivat
ikään kuin yhä pahenevaa asemaa vastustaen erityisen reippaalla ja
iloisella tuulella. Kukin kertoi omia muistelmiaan ja retkellä nähtyjä
hassunkurisia kohtauksia, vaan keskustelut nykyisestä asemasta
tukahdutettiin.
Aurinko oli jo ammoin laskenut. Kimmeltäviä tähtiä syttyi palamaan
siellä täällä taivaalla; punainen, tulipalon hehkun kaltainen nousevan
täysikuun rusko hulmahti taivaan äärelle ja tavattoman suuri, punainen
pallo värisi ihmeellisesti harmahtavassa hämyssä. Avaruus valostui.
Illan hetket olivat jo päättyneet, mutta yö ei vielä ollut alkanut.
Pierre nousi uusien ystäviensä seurasta ja meni nuotiotulten välitse
toiselle puolelle tietä, jossa, kuten hänelle sanottiin, oli vangittuja
sotamiehiä. Hänen teki mieli puhella näiden kanssa. Sinne mennessä
pysähdytti hänet ranskalainen vahtisotamies ja käski kääntyä takasin.
Pierre kääntyi, mutta ei mennyt nuotiolle toverien pariin, vaan erään
riisutun kuorman luo, jonka luona ei ollut ketään. Hän laskeutui jalat
koukussa ja pää kumarassa istualleen kylmälle maanpinnalle kuorman
pyörän viereen ja kotvan istui siinä liikahtamatta ajatuksissaan. Kului
toista tuntia. Kukaan ei häirinnyt Pierreä. Yht'äkkiä purskahti hän
niin kaikuvaan, kumeaan sydämelliseen naurun hohotukseen, että monelta
puolen käännyttiin ihmetellen tuohon outoon ja nähtävästi yksinäiseen
nauruun päin.
-- Hah-hah-haa! -- nauroi Pierre. Ja hän virkkoi ääneen itsekseen: --
sotamies ei minua laskenut. Minut saatiin kiinni, minut teljettiin.
Minua pitävät vankeudessa. Ketä minua? Minua? Minua -- minun
kuolematonta sieluani! Hah-hah-haa!... Hah-hah-haa! ... nauroi hän
kyynelten kieriessä silmiin.
Eräs mies nousi ylös ja tuli katsomaan, mitä tuo kummallinen, roteva
mies yksinään nauroi. Pierre lakkasi nauramasta, nousi ylös, poikkesi
vähän etemmä uteliaasta katsojasta ja vilkasi ympärilleen.
Laaja, loppumattomiin ulottuva leiri, jossa äsken oli kaikunut
ihmisäänten häly ja räiskyneet nuotiotulet, oli nyt vaipunut
äänettömäksi. Nuotioiden punaiset loimut sammuivat sammumistaan ja
kalpenivat. Korkealla valoisalla taivaalla helotti täyteläinen kuu.
Metsät ja kedot, joita ei ennen näkynyt leirin rajojen takaa,
paljastuivat nyt kaukaisuuden kätköstä, vaan vielä kauempana noiden
metsien ja ketojen takana kuumotti valoisa, väräjävä ja luokseen
kutsuva äärettömän etäisyyden helma. Pierre katsahti taivaalle, jonka
syvyydessä säihkyivät tähdet. "Ja kaikki tuo on minun ja kaikki tuo on
minussa ja kaikki tuo olen minä!" ajatteli Pierre. "Ja kaiken tuon
ottivat he kiinni ja pistivät rakennukseen, joka oli laudoilla
rajattu!" Hän hymähti ja läksi nukkumaan toveriensa luo.