Lokakuun 6:nen ja 7:nen päivän välisenä yönä alkoivat ranskalaisten
lähtöliikkeet. Keittiöitä ja lautakojuja särettiin, tavaroita ladottiin
kuormiin, sotaväkeä ja kuormastoja läksi liikkeelle.
Kello seitsemän aikaan aamulla seisoi vankien saattojoukko
kenttäpuvussa, kiiverit päässä, kiväärit olalla, reput ja suuria säkkiä
selässä lautakojujen edessä valmiina lähtöön ja vilkasta ranskalaista
puheentouhua, jota kirosanat säestivät, hurisi pitkin koko rintamaa.
Lautakojussa olivat kaikki valmiina, miehet olivat pukeutuneet, vöillä
vyöttäytyneet, jalkineissa ja odottivat vain käskyä astua ulos. Sairas
sotamies Sokolof, kalpea, laiha ja siniset renkaat silmien ympärillä,
istui yksinään pukemattomana paikallaan, katseli laihuudesta
pullistunein kysyvin silmin tovereihin, jotka eivät välittäneet hänestä
mitään, ja voihkaili hiljaa ja määräperäisesti. Hänen voihkimisensa
johtui enemmän pelosta ja surusta jäädä yksikseen oman onnensa nojaan,
kuin kivusta (hän sairasti punatautia).
Pierre, jolla oli jalassa Karatajevin tekemät puolikengät, jotka tämä
oli hänelle valmistanut erään ranskalaisen tuomasta tsibikistä[78]
kengänpohjien paikkaamista varten, ja vyönä nuoran pätkä, meni sairaan
luo ja laskeutui kyykylleen hänen eteensä.
-- Älä ole milläsikään, Sokolof, eihän ne kokonaan lähde! Niillä on
täällä sairaala. Sinun voi vielä käydä paremmin kuin meidän, -- sanoi
Pierre.
-- Hyvä Jumala! Kuolema tulee! Hyvä Jumala! -- voihki sotamies
äänekkäämmin.
-- Minä lähden niiltä vielä kysymään, -- sanoi Pierre, nousi ylös ja
läksi menemään ovea kohti.
Hänen lähetessään ovea tuli ulkoapäin ovea kohti se korpraali kahden
sotamiehen kanssa, joka oli eilen tarjonnut hänelle piippua. Sekä
korpraali että sotamiehet olivat kenttäpuvussa, rensselit selässä,
kiiverit päässä ja leukahihnat alaslasketut, josta heidän kasvonsa
olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi.
Korpraali tuli panemaan ovea kiinni päällikön käskystä. Ennen kuin
vangit laskettiin ulos, olivat ne luettavat.
-- _Caporal, que fera-t-on du malade_?...[79] -- alkoi Pierre.
Mutta samassa kun hän oli tämän sanonut, joutui hän kahden vaiheille,
oliko korpraali hänen tuttunsa vai joku muu tuntematon, sillä niin
oudon näköinen oli nyt korpraali. Sitä paitsi kuului samassa hetkessä,
kun Pierre oli tämän sanonut, kahdelta haaralta rummunpärrytystä.
Korpraali rypisti kasvojaan Pierren sanojen johdosta, murahti jonkun
kirosanan ja paiskasi oven kiinni. Lautakoju tuli puoli pimeäksi.
Kahdelta taholta kuului räikeää rummunpärrytystä, joka saattoi
kuulumattomaksi sairaan voihkinnan.
"Siinä se nyt on!... Taas se!" sanoi Pierre itselleen ja kylmät väreet
juoksivat pitkin hänen selkäänsä. Korpraalin muuttuneissa kasvoissa,
hänen äänensä sävyssä ja rumpujen kiihottavassa, korvia huumaavassa
räminässä tunsi Pierre sitä salaperäistä, tylyä voimaa, joka pani
ihmiset vastoin tahtoaan surmaamaan itsensä kaltaisia, sitä voimaa,
jonka työtä hän oli nähnyt telotuksen aikana. Pelätä, koettaa karttaa
tuota voimaa ja kääntyä pyytämään ja kehottamaan niitä ihmisiä, jotka
olivat sen aseena, oli hyödytöntä. Sen Pierre nyt tiesi. Piti odottaa
kärsivällisesti. Pierre ei mennyt enää sairaan luo eikä katsahtanutkaan
häneen, vaan jäi ääneti ja synkkänä seisomaan oven viereen.
Kun lautakojun ovet avattiin ja vangit sulloutuivat ulos kuin
lammaslauma toisiaan tuuppien, tunkeutui Pierre muiden edelle ja meni
sen kapteenin luo, joka korpraalin sanoista päättäen oli valmis
tekemään vaikka mitä Pierren tähden. Kapteeni oli myöskin kenttäpuvussa
ja hänenkin kylmistä kasvoistaan näkyi sama "se", jonka Pierre oli
tuntenut korpraalin sanoissa ja rumpujen räminässä.
-- _Filez, filez_,[80] -- komenteli kapteeni tuikein kasvoin
katsoen ohitsensa lappautuviin vankeihin.
Pierre tiesi, että hänen yrityksensä raukeaisi turhaan, mutta hän astui
kuitenkin kapteenin luo.
-- _Eh bien, qu'est ce qu'il y a_?[81] -- virkkoi kapteeni
katsahtaen Pierreen, aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.
Pierre mainitsi sairaasta.
-- _Il pourra marcher, que diable!_[82] -- sanoi kapteeni. --
_Filez, filez_, -- hoki hän edelleen Pierreen katsomatta.
-- _Mais non, il est à l'agonie_[83] ... -- huomautti Pierre.
-- _Voulez vous bien_![84] ... -- kiljasi kapteeni vimmastuneesti.
Tram-ta-ta-tam-tam-tam, rämisivät rummut. Ja Pierre käsitti, että
salaperäinen voima oli kokonaan vallannut nuo ihmiset ja että puhuminen
oli nyt aivan hyödytöntä. Vangitut upseerit erotettiin sotamiehistä ja
heidän käskettiin kulkea edellä. Upseeria, joiden mukana oli myöskin
Pierre, oli kolmisenkymmentä miestä, sotamiehiä noin 300.
Vangitut upseerit olivat kaikki outoa väkeä ja paljoa paremmissa
pukimissa kuin Pierre. He katsoivat Pierreen ja tämän jalkineihin
epäilevästi ja vieroksuen. Vähän matkan päässä Pierrestä kulki eräs
paksu majuri, joka näytti nauttivan vankitoveriensa yleistä
kunnioitusta, kasanilainen viitta päällä, joka oli vyötetty
pyyhinliinalla. Hänen kasvonsa olivat pöhöiset, kelmeät ja vihaiset.
Toinen käsi, jossa oli tupakkakukkaro, oli povella, toisessa kädessä
oli keppinä piipunvarsi. Ähkien ja puhkien suurenteli ja äkäili majuri
kaikille, että hänestä tuntui, että häntä tyrkitään, että kaikilla on
hoppu, vaikka ei ole mihinkään kiirettä ja että kaikki ihmettelevät
jotain, vaikkei ole mitään ihmettelemistä. Eräs toinen upseeri, laiha,
pieni mies, tartutteli puhumaan kaikkien kanssa koettaen arvailla,
mihin heitä nyt viedään ja miten pitkän matkan he ehtivät tänä päivänä.
Eräs virkamies huopakengät jalassa ja komisarioviraston virkapuku
päällä pistäytyi vähänpäästä puolelle ja toiselle katsomaan palavaa
Moskovaa ja ilmotteli kovalla äänellä, mitkä paikat paloivat ja mitä
kohtia kulloinkin näkyi Moskovasta. Eräs kolmas upseeri, joka
murtavasta puhetavastaan päättäen oli syntyjään puolalainen, väitteli
komisarioviraston virkamiehen kanssa siitä, että viime mainittu muisti
väärin Moskovan korttelit.
-- Mitä te siinä kiistelette? -- ärähti majuri vihaisesti. -- Olipa se
Nikola tahi Vlas, samantekevä. Näettehän, että kaikki on palanut ja
sillä hyvä... Mitä te tyrkitte, eikö tie riitä? -- sanoi hän eräälle
takana kulkevalle, joka ei häntä ollenkaan tyrkkinyt.
-- Ai-jai-jai, mitä ovat tehneet! -- kuului milloin puolelta, milloin
toiselta tulipaloja silmäilevien vankien huudahduksia. -- Moskova-joen
takainen osa ja Subovo ja Kremlissäkin... Katsokaa, puoltakaan ei ole
jälellä. Johan minä sanoin, että koko Moskova-joen takainen osa, ihan
niin kuin se onkin.
-- No, kun tiedätte, että on palanut, mitä siitä enää jähisemään! --
virkkoi majuri.
Kun kulettiin Hamovnikin läpi (yksi harvoja palolta säilyneitä Moskovan
kortteleja) ja oli tultu erään kirkon kohdalle, painautui koko
vankijoukko toiselle puolen katua, jolloin kuului kammon ja inhon
huudahduksia.
-- Voi ilkiöitä! Pakanoita ovat kun ovatkin! Ruumis, ruumishan se on...
Ja noettu.
Pierre meni myöskin lähemmä kirkkoa, jonka luona oli se, joka oli
saanut aikaan huudahdukset, ja näki epäselvästi jotain, joka oli
pystytetty kirkon aitaa vasten. Toverit, jotka olivat nähneet paremmin
kuin hän, kertoivat, että aitaa vasten oli ollut pystyssä miehen
ruumis, jonka kasvot olivat noella tahritut.
-- _Marchez, sacré nom... Filez ... trente mille diables_...[85] --
kuului saattoväen kiroilemista ja ranskalaiset ajoivat vihaisina
aseillaan vankijoukon pois, joka katseli kuollutta ruumista.