Neljä viikkoa oli kulunut siitä, kun Pierre oli joutunut vangiksi.
Vaikka ranskalaiset olivat halunneet siirtää hänet upseerien osastoon,
jäi hän kuitenkin siihen latoon, jossa hän oli ollut ensi päivästä
saakka.
Pierre näki hävitetyssä ja poltetussa Moskovassa melkein niin suurta
puutetta, kuin ihminen voi sietää, mutta vankan ruumiinrakennuksensa ja
terveytensä avulla, jonka arvoa hän ei ennen ollut käsittänyt ja
varsinkin sen johdosta, että puutteet hiipivät niin huomaamatta, ettei
voinut sanoa, milloin ne alkoivat, kesti hän sekä helposti että myöskin
iloisesti kuormansa. Ja juuri tällöin tavotti hän sen tyyneyden ja
tyytyväisyyden itseensä, jota hän ennen oli turhaan haparoinut. Kauan
oli hän elämänsä päivinä etsinyt eri tahoilta tätä tyyntymystä,
sopusointua oman itsensä kanssa, sitä, joka häntä oli suuresti
hämmästyttänyt sotamiehissä Borodinon taistelussa. Hän oli etsinyt sitä
ihmisrakkaudesta, vapaamurariudesta, suuren maailman huvituksista,
viinistä, uhrautuvaisuuden sankaritöistä, romanttisesta rakkaudesta
Natashaan ja hän oli etsinyt sitä ajattelemisen kautta, mutta kaikki
etsiskelyt ja yritykset olivat hänet pettäneet. Vaan nyt oli hän saanut
tuon rauhan itsensäkään tietämättä kuoleman kauhujen kautta, puutteiden
kautta ja sen kautta, mitä hän oli oppinut ymmärtämään Karatajevissa.
Ne kammottavat hetket, jotka hän oli elänyt telotuksen aikana, olivat
ikään kuin puhaltaneet ainiaaksi pois hänen mielestään ja muistostaan
ne levottomat ajatukset ja tunteet, jotka ennen olivat hänestä
tuntuneet tärkeiltä. Hänen mieleensä ei noussut edes kertaakaan
ajatella Venäjän kohtaloa, sotaa, politiikkaa eikä Napoleonia. Hänestä
oli selvää, etteivät ne ollenkaan koskeneet häntä, ettei ollut hänen
asiansa pitää niistä huolta ja ettei hän siksi voinut punnita noita
asioita. "Kaukana kesä Venäjästä", muisteli hän Karatajevin sanoja ja
näillä sanoilla oli kummallisen tyynnyttävä voima. Hänestä tuntui nyt
käsittämättömältä, jopa naurettavaltakin hänen aikomuksensa surmata
Napoleon ja hänen laskelmansa kabalistisesta luvusta ja ilmestyskirjan
pedosta. Hänen vihansa puolisoonsa ja pelko siitä, ettei hänen nimeään
häväistäisi, tuntuivat hänestä nyt joutavilta, jopa hassuiltakin. Mitä
tekemistä hänellä oli sen kanssa, että tuo nainen vietti siellä jossain
semmoista elämää, joka häntä huvitti? Mitä tekemistä oli kellään ja
varsinkaan hänellä sen kanssa, saadaanko tietää vaiko ei, että heidän
vankinsa nimi oli kreivi Besuhof?
Nyt muisteli hän usein keskusteluaan ruhtinas Andrein kanssa ja hän oli
aivan samaa mieltä kuin tämäkin, mutta hän käsitti hieman toisin
ruhtinas Andrein ajatukset. Ruhtinas Andrei oli ajatellut ja puhunut,
että onni on ainoastaan kielteinen, mutta hän oli puhunut tästä
katkeruuteen ja ivaan vivahtavasti, ikään kuin hän näin puhuessaan
olisi lausunut toisen ajatuksen -- siitä, että kaikki meihin kätketyt
pyrkimykset positiiviseen onneen ovat meihin kätketyt vain siksi, että
ne meitä jäytäisivät eivätkä antaisi mitään tyydytystä. Mutta Pierre
tunnusti onnen oikeuden ilman mitään takaperoista ajatusta. Kärsimysten
olemattomuus, tarpeiden tyydytys ja tästä aiheutuva toiminnan, s.o.
elämäntavan vapaa valinta olivat nyt Pierrestä ihmisen epäilemätön ja
korkein onni. Vasta nyt täällä osasi Pierre ensi kerran täydellisesti
arvostella syömisen nautintoa, kun oli nälkä, juomisen, kun janotti,
nukkumisen, kun nukutti, lämpimän, kun vilutti, keskustelun ihmisten
kanssa, kun teki mieli keskustella ja kuulla ihmisääntä. Tarpeiden
tyydyttäminen -- hyvä ruoka, puhtaus, vapaus -- tuntui nyt Pierrestä,
kun häneltä nyt puuttui kaikkea tätä, täydelliseltä onnelta ja toimien
valinta s.o. elämä tuntui hänestä nyt, kun tuo valinta oli aivan
rajotettu, niin helpolta asialta, että hän unohti, että elämän
mukavuuksien yltäkylläisyys hävittää kokonaan tarpeiden tyydyttämisen
onnen, vaan että toimien valinnan suurempi vapaus, se vapaus, jonka
hänelle oli elämässä antanut sivistys, rikkaus ja ylhäinen asema, tekee
toimien valinnan mahdottoman vaikeaksi ja hävittää toiminnan tarpeen ja
mahdollisuuden.
Kaikki Pierren aatokset olivat suuntautuneet siihen hetkeen, jolloin
hän pääsee vapaaksi. Mutta jälestäpäin ajatteli ja puhui hän
riemumielin koko elämänsä iän tästä vankeuskuukaudesta, niistä
palaamattomista, voimakkaista, suloisista tunteista ja varsinkin siitä
täydellisestä sielun rauhasta ja täydellisestä sisäisestä vapaudesta,
joita hän oli tuntenut ainoastaan tänä aikana.
Kun hän ensi päivänä aikaiseen herättyään astui päivän pilkottaessa
ulos lautakojusta ja näki ensin Novodjevitshin luostarin tummat tornit
ja ristit, näki tomuisen ruohon välkkyvän huuraisessa aamukasteessa,
näki Varpusvuorien kukkulat ja joen yllä kiemurtelevan, sinipunervaan
etäisyyden hämyyn haipuvan metsäisen rannan, kun hän tunsi raikkaan
ilman hyväilyä ja kuuli kedon yli Moskovasta lentävien naakkojen ääniä
ja kun sitte yht'äkkiä idän taivaalta hulmahti aamuvalot ja pilvien
takaa sukelsi esiin auringon laita ja tornit, ristit, huurre, etäisyys
ja joki ja kaikki alkoi välkkyä hehkeässä valossa, tunsi Pierre uutta,
ennen aavistamatonta elämän iloa ja väkevyyttä.
Ja tämä tunne ei luopunut hänestä kertaakaan vankeuden aikana, vaan se
päinvastoin kasvoi hänessä sikäli, kuin hänen asemansa vaikeudet
suurenivat.
Tätä tunnetta, valmiina olemista kaikkeen ja henkistä terhakkuutta,
kannusti Pierressä vielä enemmän se korkea käsitys, joka kohta hänen
tulonsa jälkeen lautakojuun muodostui hänestä hänen tovereissaan. Hänen
kielitaitonsa, se kunnioitus, jolla ranskalaiset upseerit häntä
kohtelivat, hänen vaatimattomuutensa, hän, joka antoi kaikki, mitä
häneltä vain pyydettiin (hän sai upseereille tulevat 3 ruplaa
viikossa), hänen voimansa, jota hän näytteli sotamiehille painamalla
rautanauloja kojun seinään, hänen lempeä ystävällisyytensä kaikkia
tovereitaan kohtaan, hänen tovereista käsittämätön kykynsä voida istua
liikahtamatta ja mitään tekemättä ajatella -- kaikki tämä oli hänen
tovereistaan jonkunverran salaperäistä ja teki hänet tavallista
korkeammaksi olennoksi. Ne samat ominaisuudet, jotka olivat olleet
Pierrestä siinä maailmassa, jossa hän ennen oli elänyt, jollei juuri
vahingollisia, niin ainakin kiusallisia, nimittäin hänen voimansa,
elämän mukavuuksien halveksiminen, hajamielisyys ja vaatimattomuus,
nostivat hänet nyt täällä näiden ihmisten parissa melkein sankarin
asemaan. Ja Pierre tunsi, että tämä käsitys velvotti häntä.