6 p:nä lokakuuta astui Pierre aikaiseen aamulla ulos lautakojusta,
mutta kääntyi kohta takasin ja jäi oven luo leikittelemään pitkän,
matala- ja vääräjalkaisen, punasinervän värisen koiran rehvanan kanssa,
joka pyöriskeli hänen jaloissaan. Tämä koira asusti heidän
lautakojussaan, nukkui Karatajevin kanssa, mutta kävi toisinaan jossain
kaupungilla, josta aina palasi takasin. Koiralla ei nähtävästi ollut
koskaan ollut omistajaa eikä se nytkään ollut kenenkään oma eikä sillä
ollut mitään nimeä. Ranskalaiset nimittivät sitä Azoriksi,
sadunkertoja-sotamies sanoi sitä Femgalkaksi, Karatajef ja muut
Sieriksi ja Visliksi. Koiraa ei näyttänyt ollenkaan huolestuttavan sen
isännättömyys, nimettömyys eikä roduttomuus, ei edes värin
epämääräisyyskään. Hännän höyväläinen pökötti jäykkänä ja kaarevana
pystyssä, väärät jalat olivat niin ravakat, että koira usein aivan kuin
halveksuen kaikkien neljän jalan käyttämistä nosti koreasti toisen
takajalkansa ylös ja vilisti kolmella käpälällä aika taitavasti ja
nopeaan. Koira osasi hauskutella itseään vaikka millä. Milloin
piehtaroi se ilosta vikisten selällään, milloin paistatti päivää
miettivän ja merkitsevän näköisenä, milloin taas temmelsi lastun tai
olenkorren kanssa ilakoiden.
Pierren pukimina oli nyt likainen paidan riekale, joka oli ainoa
jäännös hänen entisestä puvustaan, sotilaan housut, jotka olivat
Karatajevin neuvosta sidotut lämpimän pitimiksi nilkkojen kohdalta
nuoralla kiinni, kauhtana ja musikan lakki. Pierre oli ruumiillisesti
paljon muuttunut entisestään. Hän ei näyttänyt enää paksulta, mutta
siitä huolimatta oli hänen ruumiinsa säilyttänyt suvun perinnölliset
ominaisuudet, kookkuuden ja voimakkuuden. Kasvojen alaosa oli kokonaan
parrottunut ja viiksettynyt, pitkäksi kasvanut, sotkuinen tukka, joka
kuhisi täitä, oli lakin pidosta painunut laskoksille. Silmien ilme oli
luja, tyyni ja virkeän päättävä, semmoinen, jommoinen se ei ollut
koskaan hänellä ennen ollut. Hänen entinen vetelyytensä, joka oli
paistanut silmistäkin, oli nyt muuttunut pontevaksi, toimintaan ja
vastustukseen valmiiksi terhakkuudeksi. Hänen jalkansa olivat paljaat.
Pierre katseli vuoroin kedolle, jolla tänä aamuna liikkui eri suuntiin
kuormia ja ratsastajia, vuoroin kauas joen taa, vuoroin koiraa, joka
ärhenteli puraistakseen häntä oikein tosissaan, vuoroin paljaita
jalkojaan, joita hän mielihyvissään asetteli erilaisiin asentoihin
haristellen suuria, likaisia ukkovarpaitaan. Ja joka kerran, kun hän
katsoi paljaisiin jalkateriinsä, väreili hänen kasvoillaan virkeä
itsetyytyväisyyden hymy. Noiden paljaiden jalkojen näkeminen nosti
hänen mieleensä muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli saanut nähdä ja
kokea ja oppia äskeisenä aikana ja nämä muistot olivat hänestä
mieleiset.
Sää oli jo monta päivää ollut tyyni ja sees, vain aamuisin oli käynyt
heikkoja halloja. Oli niin sanottu takakesä.
Auringon paisteessa oli lämmintä ja tämä lämmin, jota raikastutti
ilmassa vielä henkivä aamuhallan virkeä viileys, tuntui erityisen
ihanalta.
Kaikilla sekä etäisillä että läheisillä esineillä hohti se häikäisevä
kristallikimmellys, jota tavataan vain tähän aikaan syksystä. Kaukana
näkyivät Varpusvuorien kukkulat vanhoine kirkkoineen ja suurine
valkoisine taloineen. Alastomat puut, hiekka, kivet, talojen katot,
kirkon vihreä tornihuippu ja kaukaisen talon nurkat, kaikki näkyi
luonnottoman selvästi kuulakassa ilmassa pienimpiä piirteitä myöten.
Vähän matkan päässä näkyi puoleksi palanut, raunioitunut, tuttu
herrastalo, jossa asusti ranskalaisia, ja pitkin talon aitauksen viertä
kasvoi sireenipensaita, jotka vielä olivat tummanvehreässä vaipassa.
Tämä raunioitunut, ryvettynyt talokin, joka rumalla säällä näytti
vastenmielisen rujolta, tuntui nyt kirkkaassa, liikkumattomassa
hohteessa tyynnyttävän kauniilta.
Eräs ranskalainen korpraali tuli kotoisen kelteisillään patalakki
päässä ja piipun nysä hampaissa lautakojun takaa ja ystävällisesti
silmää iskien astui Pierren luo. -- _Quel soleil, hein? Monsieur
Kiril_ (kaikki ranskalaiset puhuttelivat Pierreä tällä nimellä).
_On dirait le printemps_.[71]
Ja korpraali nojautui ovea vasten ja tarjosi Pierrelle piippua, vaikka
Pierre oli aina kieltäytynyt ottamasta, kun hän sitä oli tarjonnut.
-- _Si l'on marchait par un temps comme celui-la_...[72] -- alkoi
korpraali.
Pierre rupesi häneltä kyselemään, kuuluuko mitään armeijan lähdöstä ja
korpraali kertoi, että melkein kaikki sotajoukot ovat lähdössä ja että
tänään pitäisi annettaman määräys vankien kohtalosta. Siinä
lautakojussa, jossa Pierre oli, oli eräs Sokolof-niminen sotamies
kuoleman kielissä ja Pierre sanoi korpraalille, että pitäisi pitää
huolta sotamiehestä. Korpraali vastasi, ettei Pierren tarvitse
ollenkaan olla hätäissään, että sitä varten on olemassa liikkuva ja
pysyväinen sairaala ja että sairaiden suhteen annetaan erityinen
määräys ja että yleensä kaikesta, mitä suinkin saattaa tapahtua, ovat
päällysviranomaiset pitäneet varansa.
-- _Et puis, m-r Kiril, vous n'avet qu'a dire un mot au capitaine,
vous avez. Oh, c'est un ... qui n'oublie jamais rien. Dites au
capitaine quand il fera sa tournée, il fera tout pour vous_...[73]
Kapteeni, josta korpraali puhui, oli hyvin usein ja pitkään käynyt
tarinoimassa Pierren kanssa ja oli osottanut kaikin puolin suopeutta
häntä kohtaan.
-- _Vois-tu, St. Thomas, qu'il me disait l'autre jour: Kiril c'est un
homme qui a de l'instruciion, qui parle français; c'est un seigneur
russe, qui a eu des malheurs, mais c'est un homme. Et il s'y entend
le... S'il demande quelque chose, qu'il me dise, il ny a pas de refus.
Quand on a fait ses études, voyez vous, on aime l'instruction et les
gens comme il faut. C'est pour vous que je dis cela, m-r Kiril. Dans
l'affaire de l'autre jour si ce n'était grâce à vous, ça aurait fini
mal_.[74]
Rupateltuaan vielä hetken aikaa läksi korpraali pois. (Juttu, josta
korpraali mainitsi, koski venäläisten vankien ja ranskalaisten välillä
äskettäin tapahtunutta tappelua, jossa Pierren onnistui rauhottaa
toverinsa.) Muutamia vankia oli ollut kuuntelemassa Pierren ja
korpraalin keskustelua ja he rupesivat heti utelemaan, mitä korpraali
oli sanonut. Sillä aikaa, kun Pierre kertoi tovereilleen, että
korpraali oli puhunut lähdöstä, tuli kojun ovelle laiha, kelmeä ja
repaleinen ranskalainen sotamies. Nostettuaan nopeasti ja arasti
sormensa otsalle tervehdykseksi kysyi hän Pierreltä, tässäkö kojussa
oli _Platoche_, jolle hän oli antanut neulottavaksi paidan.
Viikon verran takaperin olivat ranskalaiset saaneet jalkinetarpeita ja
palttinaa, jotka he olivat jakaneet vangituille sotamiehille saappaiden
ja paitojen tekemistä varten.
-- Valmis on, valmis on, poikaseni! -- sanoi Karatajef, joka tuli
kojusta huolellisesti kokoonkääritty paita kädessä.
Lämpimän sään ja työskentelemisen mukavuuden tähden ei Karatajevilla
ollut muuta päällä kuin housut ja mustaksi likautunut, rikkinäinen
paita. Hän oli sitonut päänsä ympäri niinisäikeen tukan pitimiksi,
kuten käsityöläisten on tapa tehdä ja hänen pyöreät kasvonsa näyttivät
entistä pyöreämmiltä ja miellyttävimmiltä.
-- Lupa työn hupa. Kun se kerran oli sanottu perjantaiksi, niin se
siksi joutuikin, -- puheli Platon hymyillen ja paitaa aukoen.
Ranskalainen vilkasi ympärilleen pelokkaasti ja aivan kuin voitettuaan
pelkonsa riisui nopeasti univormunsa ja pani paidan päälleen. Univormun
alla ei ranskalaisella ollut paitaa, vaan hänen paljaalla, keltaisella,
laihalla ruumiillaan oli pitkät, rasvan tahrimat, kukikkaat
silkkiliivit. Ranskalainen nähtävästi pelkäsi, että vangit, jotka
katsoivat häneen, rupeaisivat nauramaan, josta syystä hän pujotti
nopeasti päänsä paitaan. Ei kukaan vangeista virkkanut sanaakaan.
-- Näetkös, ihan paras, -- sanoi Platon paitaa oikoen.
-- Minkäs sille mahtaa, poikaseni, kun ei ole verstaa eikä kuvallisia
ompelukojeita ja aseetta ei saa täitäkään tapetuksi, sanotaan, --
puheli Platon pyöreästi hymyillen ja itsekin työstään iloiten.
-- _C'est bien, c'est bien, merci; mais vous devez avoir de la toile
de reste_,[75] -- sanoi ranskalainen.
-- Se sopii vielä paremmin, kun panet sen ihoa vasten, -- virkkoi
Karatajef yhä iloiten tuotteestaan. -- Saitpa hyvän ja mieleisen
paidan...
-- _Merci, merci, mon vieux, le reste_... -- toisti ranskalainen
hymyssä suin, kaivoi taskustaan paperirahan ja antoi sen Karatajeville.
-- _Mais le reste_...[76]
Pierre näki, ettei Platon ollut ymmärtävinään, mitä ranskalainen sanoi,
vaan katsoi heihin eikä ollut asiasta tietävinäänkään. Karatajef kiitti
rahasta ja ihasteli yhä työtään. Mutta ranskalainen vaati tähteitä
takasin ja pyysi Pierreä sanomaan venäjäksi, mitä hän tahtoi.
-- Mitä hän tähteillä tekee? -- ihmetteli Karatajef. -- Me saisimme
niistä oivalliset jalkarievut. Ka, ottakoon Jumalansa nimeen.
Ja samassa otti Karatajef, jonka muoto yht'äkkiä muuttui
murheelliseksi, poveltaan käärön tilkkuja, jotka hän ojensi
ranskalaiselle häneen katsomatta. "Hohhoijaa!" huokasi Karatajef ja
poistui kojuun. Ranskalainen katsoi tuokioisen kääröä, vaipui
miettimään, vilkasi kysyvästi Pierreen, jonka katse tuntui ikään kuin
sanovan hänelle jotain.
-- _Platoche, dites donc, Platoche_, -- huudahti ranskalainen
piipittävällä äänellä yht'äkkiä punastuen. -- _Gardez pour
vous_,[77] -- lisäsi hän ojentaen takasin tilkut, kääntyi ja läksi.
-- Siitä sen nyt näki, -- sanoi Karatajef päätään nyökyttäen. -- Vaikka
eivät kuulu olevan kristittyjä, on niillä sydän kuitenkin. Ilmankos
vanhat ennenaikaan sanoivat: aulis on hikinen käsi, kuiva kahta
kankeampi. Itselläänkään ei ole paljo päällä, mutta pois antoi.
Karatajef oli hetken aikaa vaiti suu miettivässä hymyssä.
-- Jalkarievut tulee näistä, veliseni, oivalliset, -- sanoi hän ja meni
kojuun.