Seuraavana päivänä kokoutuivat sotajoukot illansuussa määräpaikkoihin
ja yöllä läksivät liikkeelle. Oli syysyö, taivasta peitti mustansiniset
pilvet, mutta sadetta ei kuulunut. Maa oli kostea, mutta lokaa ei ollut
ja joukot kulkivat äänettä. Toisinaan kuului vain heikkoa kolinaa
tykistöstä. Oli kielletty puhelemasta kovaäänisesti, polttamasta
piippua, iskemästä tulta; hevosia estettiin hirnumasta. Yrityksen
salaperäisyys enensi sen jännittävyyttä. Miehet marssivat iloisesti.
Muutamat kolonnat pysähtyivät, asettivat pyssynsä ristikoille ja
painautuivat koleaan maahan luullen saapuneensa sinne, minne pitikin.
Muutamat (enimmät) kolonnat marssivat koko yön, mutta eivät nähtävästi
tulleet sinne, minne olisi pitänyt.
Kreivi Orlof-Denisof yksistään joutui kasakkoineen (kaikkia muita
mitättömin osasto) oikeille perille määräpaikkaansa ja oikeaan aikaan.
Tämä osasto pysähtyi Stromilovon kylästä Dmitrovskojeen vievälle
polulle aivan metsän rinteeseen.
Nukahtanut kreivi Orlof herätettiin vähää ennen aamunnousua. Oli saatu
kiinni ranskalaisten leiristä paennut karkulainen. Tämä oli
Poniatowskin armeijaosaston puolalaisia ali-upseereja. Ali-upseeri
selitti puolan kielellä karanneensa siksi, ettei häntä oltu palkittu
palveluksestaan, että hänen olisi pitänyt jo ammoin sitte päästä
upseeriksi ja että hän on kaikista urhoollisin ja sen vuoksi oli hän
kääntänyt heille selkänsä ja tahtoo nyt kostaa heille. Hän kertoi, että
Murat viettää yötään virstan päässä venäläisistä ja että jos hänelle
annettaisiin sata miestä mukaan, kaappaisi hän hänet elävänä. Kreivi
Orlof-Denisof neuvotteli toveriensa kanssa. Ehdotus tuntui niin
houkuttelevalta, ettei tehnyt mieli sitä hylätä. Kaikki tarjoutuivat
lähtemään, kaikki kehottivat yrittämään. Pitkän kiistelyn ja
aprikoimisen jälkeen päätti kenraalimajuri Grekof lähteä kahden
kasakkarykmentin kera puolalainen ali-upseeri oppaana.
-- Pane nyt mieleesi, -- sanoi kreivi Orlof-Denisof ali-upseerille
lähdettäessä, -- jos olet valehdellut, hirtätän minä sinut kuin koiran,
vaan jos olet puhunut totta, saat sata tukaattia.
Rohkeamuotoinen ali-upseeri ei vastannut mitään näihin sanoihin, nousi
ratsulle ja läksi nopeasti matkakuntoon joutuneen Grekovin kanssa. He
peittyivät metsän umpeen. Kreivi Orlof tuli metsästä Grekovia
saattamasta olkapäitään hytristellen pilkottavan aamun koleudesta ja
levottomana yrityksestä, jonka hän oli pannut toimeen omalla
vastuullaan. Hän rupesi tähystämään vihollisen leiriä, joka nyt
häämötti petollisena alkaneen aamun ja kekäleille palaneiden nuotioiden
valossa. Oikealta kreivi Orlof-Denisovista, avoimen rinteen puolelta,
olisi pitänyt näkyä venäläisiä kolonnia. Kreivi Orlof tähysteli sinne,
mutta vaikka niiden olisi pitänyt näkyä pitkänkin matkan päästä, ei
niitä kuitenkaan näkynyt. Ranskalaisten leirissä, kuten kreivi
Orlof-Denisovista näytti ja varsinkin hänen hyvin teräväsilmäinen
adjutanttinsa kertoi, alettiin liikkua.
-- Ah, taitaa olla myöhäistä, -- sanoi kreivi Orlof jonkun aikaa
leiriin katsottuaan.
Samoin kuin usein tapahtuu sen jälkeen, kun henkilöä, johon olemme
luottaneet, ei enää olekaan silmien edessä, tuntui nytkin hänestä
yht'äkkiä päivänselvältä, että tuo ali-upseeri oli petturi, että hän
oli valehdellut ja että hän pilaa koko hyökkäyssuunnitelman viemällä
kaksi rykmenttiä herraties mihin. Voiko tuommoisen sotaväen paljouden
keskestä siepata ylipäällikön!
-- Se lurjus on tosiaankin valehdellut, -- sanoi kreivi.
-- Saahan ne käännyttää, -- huomautti eräs seurueen jäsen, jota, samoin
kuin kreivi Orlof-Denisoviakin, epäilytti koko homma, kun hän katseli
leiriä.
-- Mitä? Kuinka tosiaankin luulette? Vai antaako mennä? Vai eikö?
-- Käskettekö käännyttämään takasin?
-- Takasin, takasin! -- sanoi kreivi Orlof yht'äkkiä päättävästi
kelloaan katsoen. -- Myöhäistä, on aivan valoisaa.
Ja adjutantti karahutti metsään Grekovin jälille. Kun Grekof oli
palannut takasin, päätti kreivi Orlof-Denisof suutuksissaan sekä tästä
peruutetusta yrityksestä että jalkaväkikolonnien turhasta odotuksesta
kuin myöskin vihollisen läheisyydestä (kaikki hänen osastonsa miehet
tunsivat samaa) tehdä hyökkäyksen.
Hän komensi supattamalla: "satulaan!" Miehet järjestyivät, ristivät
silmänsä... "Jumalan nimeen!"
"Hurraaa!" raikui kautta koko metsän ja sotnia toisensa jälkeen kiisi
kasakoita puron poikki leiriä kohti iloisesti ja huimaa vauhtia kuin
pussin suusta pursuen pienet heittokeihäät eteenpäin ojossa.
Ensimäisen, kasakat nähneen ranskalaisen hätähuuto vain ja kaikki,
jotka leirissä olivat, hylkäsivät tykkinsä, pyssynsä ja hevosensa ja
läksivät juoksemaan pukemattomina ja unenpöpperössä kuka minnekin
osasi.
Jos kasakat olisivat ryhtyneet ajamaan ranskalaisia takaa eivätkä olisi
välittäneet siitä, mitä heidän takanaan ja ympärillään oli, olisivat he
saaneet sekä Muratin että koko leirin kaikkineen päivineen. Päälliköt
tahtoivatkin sitä. Mutta kasakoita oli mahdoton saada liikkeelle, niin
pian kun he olivat päässeet käsiksi saaliseen ja sotavankeihin.
Komennuksia ei kuunnellut kukaan. Saaliiksi joutui 1,500 vankia, 38
tykkiä, sotalippuja ja sitä paitsi hevosia, satuloita, peitteitä ja
minkä mitäkin esineitä, jotka viime mainitut olivat kasakoista eniten
mieleen. Kaikki saalis täytyi korjata talteen, vangit olivat pidettävä
kurissa, tykit ottaa mukaan, jakaa saalis, riidellä ja huutaa, jopa
tapellakin keskenään. Kaikkea tätä tekivät kasakat.
Kun ranskalaisia ei ajettu takaa, tointuivat he hämmästyksestään,
järjestyivät joukkoihin ja rupesivat ampumaan. Orlof-Denisof odotteli
yhä vain kolonnia eikä lähtenyt etemmä.
Mutta suunnitelman mukaan: _die erste Colonne marschiert_ j.n.e.
myöhästyneiden kolonnien jalkajoukot, joita Bennigsen komensi ja Toll
johti, marssivat marssimistaan, ja, kuten tavallista, saapuivat
jonnekin, mutta ei sinne, mihin niiden oli käsky saapua. Kuten aina on
tavallista, rupesi väki, joka oli alkanut marssin reippain mielin,
pysähtelemään, kuului tyytymättömiä ääniä, tiedettiin oltavan
hämmennyksissä ja katseltiin jonnekin taapäin. Ohi kiitävät adjutantit
ja kenraalit huusivat, tiuskivat, riitelivät keskenään, sanoivat, että
ollaan aivan väärällä suunnalla ja myöhästytty, jotakuta haukuttiin
j.n.e. ja viimeiseltä viittasivat kaikki kädellään ja jatkoivat kulkua
vain siksi, että olisi jonnekin menty. -- "Kai tästä jonnekin
joudutaan!" -- Ja lopulta jouduttiinkin, mutta ei oikeille perille,
jotkut tulivat sinnekin, mutta myöhästyivät niin paljon, ettei siitä
ollut enää mitään hyötyä, tulivat vain ammuttaviksi. Toll, joka tässä
tappelussa esitti samaa osaa kuin Weirother Austerlitzin taistelussa,
ratsasti minkä ehti paikasta toiseen ja huomasi kaikki olevan joka
paikassa nurinkurin. Niinpä hän tupsahti Bagovutin[61] osastoon
metsässä, kun jo oli selkeä päivä, vaikka tämän osaston olisi jo aikoja
sitte pitänyt olla siellä, missä Orlof-Denisof oli. Kiihdyksissään ja
harmissaan vahingosta ja ajatellen, että jonkun täytyi olla siihen
syypäänä, ratsasti Toll osaston päällikön luo ja rupesi tätä
nuhtelemaan sanoen, että moisesta olisi ammuttava. Bagovut, vanha
sota-urho ja tyyni kenraali, joka hänkin oli saanut kyllänsä
seisahduksista, sekasotkusta ja ristiriitaisuudesta, raivostui kaikkien
ihmeeksi aivan vastoin luonnettaan ja antoi aika läksytyksen Tollille.
-- Minä en tahdo kuulla kenenkään opetuksia, vaan kuolla osaan minä
sotamiesteni kanssa yhtä hyvin kuin joku muukin, -- sanoi hän ja läksi
yksi divisioona mukanaan eteenpäin.
Päästyään tasangolle ranskalaisten tulen ylettyviin marssitti
urhoollinen Bagovut ollenkaan aikailematta, oliko hyödyllistä ryhtyä
taisteluun vai ei, yhdenkin divisioonansa suoraan päin ranskalaisia.
Vaara, luodit, kranaatit olivat juuri sitä, mitä hän kaipasi
vihapäissään ollessaan. Eräs ensimäisistä luodeista surmasi hänet,
seuraavat luodit surmasivat monia sotamiehiä. Mutta hänen divisioonansa
viipyi vielä jonkun aikaa hyödyttä luotisateessa.