Raihnas Kutusof oli käskenyt herättää itsensä aikaisin seuraavana
aamuna, hän toimitti rukouksensa, pukeutui ja vastenmielinen tunne
mielessä siitä, että hänen on johdettava taistelua, jota hän ei
hyväksynyt, hän nousi ajopeleihin ja läksi ajamaan Letashovkasta, joka
oli 5 virstan päässä Tarutinon takana, sille paikalle, jonne
hyökkäävien kolonnien oli määrä kokoutua. Matkalla Kutusof vuoroin
torkahti, vuoroin heräsi ja kuunteli, kuuluiko oikealta ammuntaa, oliko
taistelu jo alkanut. Mutta kaikki oli vielä hiljaa. Vain kostean ja
sumean syyspäivän aamu alkoi sarastaa. Lähellä Tarutinoa huomasi
Kutusof ratsumiehiä, jotka taluttivat juottopaikalle hevosia sen tien
poikki, jota hän ajoi. Kutusof tähysti miehiin, pysähdytti ajoneuvonsa
ja kysyi, mistä rykmentistä miehet olivat. Ratsumiehet olivat sen
kolonnan väkeä, jonka olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kaukana
edessäpäin väjyspaikassa. "Erehdys luultavasti", arveli vanha
ylipäällikkö. Mutta ajettuaan edemmä hän näki jalkaväkirykmenttejä,
joiden kiväärit olivat ristikoilla, sotamiehet puuroa syömässä ja
halkoja kantamassa housusillaan. Kutsuttiin upseeri. Tämä ilmotti,
ettei mitään käskyä oltu annettu lähtöön.
"Eikö ol..." alkoi Kutusof, mutta vaikeni samassa ja käski kutsumaan
luokseen vanhimman upseerin. Laskeuduttuaan ajopeleistä alkoi hän
kulkea edestakasin pää painuksissa, raskaasti hengittäen ja ääneti
odotellen. Kun vaadittu upseeri, yleisesikunnassa palveleva Eichen
saapui paikalle, lensi Kutusof mustanpunaiseksi, mutta ei siksi, että
tämä upseeri oli vikapää erehdykseen, vaan siksi, että hänen vihansa
pääsi pursumaan kyllin arvokkaaseen esineeseen. Ja vavisten,
läkähtymäisillään huohotuksesta ja joutuneena siihen raivon tilaan,
johon hän saattoi joutua silloin, kun hän kieriskeli maassa vihansa
puuskan vallassa, syyti nyt vanha mies kaiken sappensa Eichenille,
huitoi uhkaavasti käsiään, huusi ja haukkui ruokottomin sanoin. Eräs
toinen saapusalle sattunut upseeri, kapteeni Brosin, sai saman löylyn.
-- Ja vielä toinen kanalja siinä! Hirteen! Roistot! -- kirkui Kutusof
kähisevällä äänellä käsiään huitoen ja hoippuen.
Hän tunsi ruumiillista kipua. Hän, ylipäällikkö, armollinen ruhtinas,
jolla kaikki vakuuttavat olevan sellaisen vallan, ettei moista ole
vielä koskaan eikä kellään ollut Venäjällä, hän on saatettu tähän
asemaan -- naurunalaiseksi koko armeijan silmien edessä. "Turhaan minä
niin kovasti hoppusin rukoilemaan tämän päivän edestä, turhaan valvoin
yön ja mietin miettimästä päästyäni!" ajatteli hän itsestään.
"Silloinkaan kun vielä olin upseerin nulikka, ei kukaan olisi tohtinut
tehdä minusta tämmöistä pilaa... Vaan nyt!" Hän tunsi ruumiillista
pakotusta, niin kuin olisi häntä ruumiillisesti rangaistu ja hänen
täytyi ilmaista se vihaisin, tuskallisin huudoin. Mutta kohta uupuivat
hänen voimansa ja tuntien puhuneensa liian paljon karkeita sanoja hän
nousi ympärilleen katsellen ajopeleihin ja läksi mitään virkkamatta
ajamaan takasin.
Virtanaan vyörynyt viha oli juossut kuiviin ja Kutusof kuunteli
veltosti silmiään räpyttäen Bennigsenin, Konovnitsinin ja Tollin
(Jermolof pysyi poissa Kutusovin näkösältä seuraavaan päivään saakka)
puolustelulta, väitteitä ja vakuutuksia siitä, että sama liike
tehtäisiin seuraavana päivänä. Ja Kutusovin täytyi taas suostua.