Venäjän armeijaa johti Kutusof, hänen esikuntansa ja hallitsija
Pietarista käsin. Pietarissa oli ennen sanoman saapumista Moskovan
luovuttamisesta laadittu yksityiskohtainen suunnitelma koko sotaa
varten ja lähetetty Kutusoville noudattamista varten. Vaikka tämä
suunnitelma olikin sommiteltu edellyttämällä, että Moskova vielä oli
venäläisten käsissä, hyväksyi esikunta sen kuitenkin ja otti
täytettäväkseen. Kutusof kirjotti ainoastaan, että pitkämatkaiset
sivuryntäykset vihollisen kimppuun ottavat aina työläästi
toteutuakseen. Mutta satunnaisten vaikeuksien voittamista varten
lähetettiin armeijaan uusia evästyksiä ja henkilöitä, joiden tehtävänä
oli valvoa hänen toimiaan ja ilmottaa niistä.
Sitäpaitsi muodostettiin nyt Venäjän armeijan esikunta kokonaan
uudestaan. Kaatuneen Bagrationin ja loukkautuneen, syrjään vetäytyneen
Barclayn sijaan pantiin uudet miehet. Erittäin vakavaa mietiskelemisen
aihetta antoi se seikka, oliko edullisempi panna A B:n sijaan ja B D:n
sijaan vai päinvastoin D A:n sijaan j.n.e., ikään kuin tästä olisi
voinut olla seurauksena muutakin kuin mielihyvää A:lle ja B:lle.
Sen johdosta, että Kutusof ja hänen esikuntapäällikkönsä Bennigsen
olivat vihamielisellä kannalla toisilleen, että leirissä oli
hallitsijan asiamiehiä ja että oli tapahtunut henkilösiirtoja, sukeutui
käymään tavallista sotkuisampi puoluepeli: A kaivoi kuoppaa B:lle, D
C:lle j.n.e. kaikissa mahdollisissa muutoksissa ja siirroissa. Kaikkien
näiden juonien esineenä oli enimmäkseen se sotatoimi, jota kaikki nuo
miehet tahtoivat johtaa, mutta sotatoimi kulki edelleen heistä
riippumatta juuri niin, kuin sen pitikin kulkea, toisin sanoen se ei
koskaan sattunut yhteen sen kanssa, mitä ihmisten mieliin oli johtunut,
vaan se sai vauhtia niiden seikkojen oleellisuudesta, jotka vallitsivat
armeijan riveissä. Kaikki toisiaan vastaan risteilevät ja toisiinsa
sotkeutuvat mielijohteet heijastivat korkeimmissa piireissä ainoastaan
sitä, mitä olisi pitänyt tapahtua.
"Ruhtinas Mihail Ilarionovitsh!" kirjotti hallitsija 2 p:nä lokakuuta
kirjeessään, jonka ruhtinas sai Tarutinon taistelun jälkeen. "Syyskuun
2 p:stä asti on Moskova vihollisen käsissä. Teidän viimeiset
raporttinne ovat 20 p:ltä ja koko tämän ajan kuluessa ei ole ryhdytty
minkäänlaisiin toimiin vihollista vastaan eikä vanhan pääkaupungin
vapauttamista varten, päinvastoin olette te viimeisistä raporteistanne
päättäen peräytynyt taaksepäin. Serpuhof on jo joutunut vihollisjoukon
valtaan ja Tula, jossa on mainio ja armeijalle ylen välttämätön tehdas,
on vaarassa. Wintzingerodelta saapuneista raporteista minä näin, että
vihollisen 10,000 miehen suuruinen armeijakunta marssii Pietaria kohti.
Toinen muutaman tuhannen suuruinen etenee Dmitrovia kohti. Kolmas on
alkanut marssia Vladimirin tietä. Neljäs, verrattain suuri, on Rusan ja
Moschaiskin välillä. Napoleon itse oli vielä 25 p:nä Moskovassa. Kun
nyt kaikista näistä tiedoista päättäen vihollinen oli palotellut
voimansa osastoiksi ja kun Napoleon itse oli vielä Moskovassa
kaartineen, niin onko mahdollista, että teitä vastassa olevat
vihollisen voimat olivat niin suuret, että te ette voinut ryhtyä
hyökkäystoimiin? Päinvastoin voidaan hyvin todennäköisesti otaksua,
että hän ajaa teitä takaa osastoilla tahi pahimmassa tapauksessa
armeijakunnalla, joka on paljoa heikompi teille uskottua armeijaa.
Tuntuisi siltä, että te käyttäen hyväksenne näitä seikkoja voisitte
hyödyllisesti tehdä rynnäkön teitä heikomman vihollisen kimppuun ja
tuhota sen tahi ainakin pakottamalla vihollisen peräytymään säilyttää
meidän käsissämme melkoisen osan niistä lääneistä, jotka nyt ovat
vihollisten vallassa ja näin muodoin pelastaa Tulan ja muut Meidän
sisäkaupunkimme vaaraan joutumasta. Jos vihollinen saa lähetetyksi
vauraan armeijakunnan Pietaria kohti uhkaamaan tätä pääkaupunkia, johon
ei ole voinut jäädä paljoa sotaväkeä, niin on teidän siitä vastattava,
sillä pontevasti ja vireästi toimien on teillä sen armeijan kautta,
joka on teille uskottu, käsissänne kaikki keinot estääksenne tämän
uuden onnettomuuden. Muistakaa, että te olette vielä vastuunvelassa
loukkautuneelle isänmaalle Moskovan menettämisestä. Te olette saanut
kokea, että Minä olen altis teitä palkitsemaan. Tämä alttius ei Minussa
ole heikkenevä, mutta Minulla ja Venäjällä on oikeus odottaa teidän
puoleltanne kaikkea sitä intoa, lujuutta ja menestystä, josta teidän
järkenne, teidän sotilaalliset lahjanne ja niiden sotajoukkojen
urhoollisuus, jotka ovat teidän johdossanne, ovat hyvänä takeena".
Mutta juuri silloin, kun tämä kirje, joka todisti, että voimien
oleellisesta suhteesta oli tietoa Pietarissakin, oli matkalla, ei
Kutusof enää ollut voinutkaan pidättää komentamaansa armeijaa
hyökkäyksestä, vaan taistelu oli taisteltu.
Kasakka Shapovalof oli 2 p:nä lokakuuta vartioratsastuksella ollessaan
ampunut jäniksen ja sitä vähän haavottanut. Haavottunutta jänistä takaa
ajaessaan oli Shapovalof painunut syvälle metsään ja kohdannut Muratin
armeijan vasemman siiven, joka ei ollut ryhtynyt minkäänlaisiin
varokeinoihin. Kasakka kertoi sitten nauraen tovereilleen, miten hän
oli vähältä joutua ranskalaisten kynsiin. Kun vänrikki sai kuulla tämän
jutun, ilmotti hän sen päällikölle.
Kasakka kutsuttiin kyseltäväksi. Kasakkapäälliköt halusivat käyttää
hyväkseen tätä tapausta anastaakseen hevosia, mutta eräs päällikkö,
joka oli tuttu armeijan korkeimpien henkilöiden kanssa, kertoi asian
eräälle esikuntakenraalille. Viime aikoina oli asema armeijan
esikunnassa ollut erittäin kärjistynyt. Jermolof oli muutamia päiviä
tätä ennen käynyt Bennigsenin luona rukoilemassa tätä käyttämään kaiken
vaikutusvaltansa ylipäällikköön, että olisi ryhdytty hyökkäykseen.
-- Ellen minä tuntisi teitä, ajattelisin minä, että te ette tahdo sitä,
mitä te pyydätte. Minun ei tarvitse muuta kuin esittää jokin asia, kun
hänen armonsa aivan varmaan tekee päinvastoin.
Kasakkojen sanoma, jonka asiaa tutkimaan lähetetyt tiedustelijat
vahvistivat, todisti tapauksen kypsyneen lopullisesti. Jännittynyt
kieli laukesi, kello alkoi sähistä ja vasarat lyödä. Luulotellusta
vallastaan, ymmärryksestään, kokemuksestaan ja ihmistuntemuksestaan
huolimatta ei Kutusof, kun hän otti huomioon Bennigsenin tiedonannon,
Bennigsenin, joka omavaraisesti oli lähettänyt hallitsijalle kirjeen,
kaikkien kenraalien lausuman yhden ja saman toivomuksen, oman
otaksumansa, hallitsijan toivomuksen ja kasakkojen sanoman, enää
voinutkaan ehkäistä välttämätöntä liikettä, vaan antoi käskyn siihen,
jota hän piti hyödyttömänä ja vahingollisena, -- antoi siunauksen
sille, mitä oli tapahtunut.