Kun Natasha totuttuun tapaansa aukasi ruhtinaan huoneen oven laskien
edellään ruhtinattaren, tunsi ruhtinatar Maria kurkussaan valmiita
kyyneleitä. Niin paljon kuin hän olikin valmistautunut ja koettanut
rauhottua, tiesi hän kuitenkin, ettei hän kykenisi kyyneleittä
kohtaamaan veljeään.
Ruhtinatar Maria käsitti, mitä Natasha oli tarkottanut sanoilla: _se
tapahtui hänelle kaksi päivää sitte_. Hän käsitti, että se merkitsi
sitä, että ruhtinas oli äkkiä heltynyt ja että heltyminen ja liikutus
olivat kuoleman enteitä. Jo ovea kohti mennessään näki ruhtinatar
mielikuvituksissaan sen Andrjushan kasvojen ilmeen, jonka hän oli
oppinut tuntemaan lapsuuden päivinä, tuon hennon, lempeän,
liikutuksesta heltyneen ilmeen, joka oli ollut harvinaista ruhtinaalla
ja joka siksi oli aina syvästi vaikuttanut ruhtinattareen. Hän tiesi,
että veli haastaisi hänelle hiljaisia, lempeitä sanoja, samallaisia,
joita isä oli hänelle puhunut kuolemansa edellä ja ettei hän jaksaisi
pidättyä, vaan vaipuisi vuolaaseen itkuun veljen viereen. Mutta
ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua ja hän astui huoneeseen.
Kyyneleet nousivat hänen kurkussaan yhä ylemmä ja ylemmä sillä aikaa,
kun hän likinäköisillä silmillään alkoi yhä selvemmin ja selvemmin
erottaa ruhtinaan muotoa ja etsi hänen piirteitään ja tuossapa hän
näkikin ruhtinaan kasvot ja tapasi hänen katseensa.
Ruhtinas Andrei lepäsi sohvalla tyynyjen välissä oravannahkaviitta
päällä. Hän oli laiha ja kalpea. Toisessa kuihtuneessa, läpikuultavan
valkoisessa kädessä oli liina, toisella hän haparoi viiksiään hiljaa
sormiaan liikutellen. Hänen silmänsä katsoivat tulijoihin.
Nähtyään veljensä kasvot ja kohdattuaan hänen katseensa hiljensi
ruhtinatar Maria yht'äkkiä askeleittensa nopeutta ja tunsi, että
kyyneleet yht'äkkiä kuivuivat ja pyrkivä itku ehtyi. Havaittuaan
ruhtinaan kasvojen ilmeen ja katseen hätääntyi ruhtinatar äkkiä ja
hänet valtasi syyllisyyden tunne.
"Mihin minä olen syypää?" kysyi hän itseltään. "Siihen, että elät ja
ajattelet elävää, vaan minä!" ... vastasi ruhtinaan kylmä, ankara
katse.
Ruhtinaan syvässä katseessa, joka ei heijastanut hänestä ulos, vaan oli
painunut häneen itseensä, oli melkein vihamielisyyttä, kun hän hitaasti
käänsi silmänsä sisareensa ja Natashaan.
Hän suuteli sisartaan käsi kädessä heidän tapansa mukaisesti.
-- Terve, Maria, miten olet päässyt tänne? -- sanoi ruhtinas yhtä
tasaisella ja vieraalla äänellä kuin hänen katseensakin oli.
Jos hän olisi ujeltanut surkeasti parkumalla, niin ei parku olisi
kammottanut ruhtinatar Mariaa niin kovasti kuin tuon äänen kaiku.
-- Ja Nikolushkankin toitte? -- sanoi ruhtinas yhtä tasaisesti ja
verkkaan ja huomattavasti ponnistaen muistiaan.
-- Miten on nyt sinun terveytesi? -- kysyi ruhtinatar Maria ihmetellen
itsekin kysymystään.
-- Sitä, ystäväni, on tiedusteltava lääkäriltä, -- virkkoi ruhtinas,
näytti taasen tekevän ponnistuksen ollakseen ystävällinen ja sanoi
pelkällä suullaan (näkyi, ettei hän ollenkaan ajatellut, mitä puhui):
-- _Merci, chère ami, d'être venue_.[56]
Ruhtinatar Maria puristi hänen kättään. Ruhtinas rypisti hieman
kasvojaan käden puristuksesta. Hän oli vaiti eikä ruhtinatarkaan
tiennyt, mitä sanoa. Ruhtinatar Maria käsitti, mitä veljelle oli
tapahtunut kaksi päivää sitte. Ruhtinaan sanoissa, äänen sävyssä ja
varsinkin tuossa katseessa, kylmässä, melkein vihamielisessä katseessa,
tuntui olevan elävälle ihmiselle kammottavaa vieraantumista kaikesta
maallisesta. Ruhtinas näytti vaikeasti käsittävän kaikkea sitä, mikä
oli elollista, mutta samalla tuntui, ettei hän tajunnut elollista
siksi, että häneltä puuttui voimia tajuamaan, vaan siksi, että hän
tajusi jotain muuta, semmoista, jota eivät elävät tajunneet eivätkä
voineetkaan tajuta ja joka oli kokonaan vaivuttanut hänet valtaansa.
-- Miten kummallisesti kohtalo johti meidät yhteen! -- sanoi ruhtinas
keskeyttäen äänettömyyden ja osottaen Natashaan. -- Hän hoitaa minua
herkeämättä.
Vaikka ruhtinatar Maria kuunteli, ei hän ymmärtänyt, mitä ruhtinas
puhui. Hän, tuo herkkä, hentomielinen ruhtinas Andrei, kuinka voi hän
puhua noin sen kuullen, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä! Jos hän
tahtoisi elää, ei hän olisi sanonut noita sanoja näin kylmän
loukkaavasti. Jollei hän tietäisi kuolevansa, miksi hänen ei olisi
sääli häntä, miten hän voi sanoa noin hänen kuullensa? Tämän saattoi
selittää vain yhdellä tavalla, siten, että ruhtinaasta oli samantekevää
ja samantekevää siksi, että jotain muuta ja paljoa tärkeämpää oli
auennut ruhtinaalle.
Keskustelu oli kylmää, hajanaista ja katkesi vähäväliä.
-- Maria matkusti Rjasanin kautta, -- sanoi Natasha.
Ruhtinas Andrei ei huomannut, että Natasha sanoi hänen sisartaan
Mariaksi, vaan Natasha, joka ruhtinaan kuullen mainitsi ruhtinatarta
sillä nimellä, huomasi itse sen ensi kerran.
-- Mitä sitte? -- virkkoi ruhtinas Andrei.
-- Hänelle oli kerrottu, että koko Moskova on palanut, ihan tyyten,
että muka...
Natasha pysähtyi, puhuminen ei käynyt laatuun. Ruhtinas näytti
ponnistelevan kuunnellakseen, mutta ei sittenkään kyennyt.
-- Palanut kuuluu olevan, -- virkkoi ruhtinas. -- Se on hyvin ikävää,
-- ja hän rupesi katsomaan eteensä hajamielisesti viiksiään
kohennellen.
-- Sinä olet, Maria, tavannut kreivi Nikolain? -- sanoi ruhtinas Andrei
yht'äkkiä nähtävästi tehdäkseen hänen mielikseen. -- Hän kirjotti
tänne, että sinä olet häntä kovasti miellyttänyt, -- jatkoi hän
suoraan, tyynesti ja nähtävästi jaksamatta käsittää kaikkea sitä
kätkettyä merkitystä, joka hänen sanoillaan oli eläville ihmisille. --
Jos sinäkin mieltyisit häneen, olisi erittäin hyvä ... että te
menisitte naimisiin, -- lisäsi hän hieman nopeammin aivan kuin iloiten
sanoista, joita hän oli kauan etsinyt ja viimein löytänyt.
Ruhtinatar Maria kuuli hänen sanansa, mutta ne eivät merkinneet hänelle
mitään muuta, kuin että ne todistivat, miten pelottavan kaukana oli nyt
ruhtinas kaikesta elollisesta.
-- Mitäs minusta! -- sanoi ruhtinatar Maria tyynesti ja katsahti
Natashaan.
Natasha, joka tunsi ruhtinattaren katseen kohdistuvan häneen, ei
katsonut ruhtinattareen. Taas vaikenivat kaikki.
-- André, tahdot ... -- virkkoi ruhtinatar Maria yht'äkkiä vavahtavalla
äänellä, -- tahdotko sinä nähdä Nikolushkaa? Hän on koko ajan
muistellut sinua!
Ruhtinas Andrei hymähti ensi kerran tuskin huomattavasti, mutta
ruhtinatar Maria, joka hyvin tunsi veljensä kasvot, käsitti kauhun
tuntein, ettei hymy noussut ilosta eikä hellyydestä poikaan, vaan
hiljaisen, kepeän ivan tähden siitä, että ruhtinatar Maria koetti
viimeistä keinoa palauttaakseen veljensä tajuntaan.
-- Olen hyvin iloinen Nikolushkan tulosta. Onko hän terve?
* * * * *
Kun ruhtinas Andrein luo tuotiin Nikolushka, joka peloissaan katsoi
isäänsä, mutta ei itkenyt, suuteli ruhtinas Andrei häntä eikä näyttänyt
tietävän, mitä sanoisi hänelle.
Sillä aikaa kun Nikolushkaa vietiin pois, meni ruhtinatar Maria vielä
kerran veljensä ääreen, suuteli häntä ja voimatta enää hillitä itseään
rupesi itkemään.
Ruhtinas Andrei loi häneen tuijottavan katseen.
-- Nikolushkan tähdenkö sinä? -- kysyi hän.
Ruhtinatar Maria kumarsi itkien päätään myöntävästi.
-- Maria, tiedätkö, että raam... -- mutta ruhtinas Andrei vaikeni
samassa.
-- Mitä sanot?
-- En mitään. Ei pidä itkeä täällä, -- sanoi ruhtinas Andrei entisen
kylmästi sisareensa katsoen.
* * * * *
Kun ruhtinatar Maria rupesi itkemään, käsitti ruhtinas Andrei hänen
itkevän sitä, että Nikolushka jää isättömäksi. Ruhtinas Andrei teki
kovan ponnistuksen koettaen palautua takasin elämään ja hän asettui
heidän näkökannalleen.
"Se mahtaa tuntua heistä ikävältä!" ajatteli hän. "Vaan miten
luonnollista se on!"
"Taivaan linnut eivät kylvä eivätkä kokoo riiheen, mutta teidän
Isänne ruokkii heitä", sanoi hän itselleen ja aikoi sanoa samaa
ruhtinattarellekin; "mutta ei, he ymmärtävät sen omalla tavallaan, he
eivät ymmärrä oikein! He eivät kykene käsittämään sitä, että kaikki nuo
tunteet, jotka ovat heistä rakkaat, kaikki nämä meidän ajatuksemme,
jotka tuntuvat meistä arvokkailta, että ne ovat -- _tarpeettomia_.
Me emme voi ymmärtää toisiamme!" ja hän vaikeni.
* * * * *
Ruhtinas Andrein pieni poika oli seitsemän vuotias. Hän osasi tuskin
lukea -- vaan hän ei vielä tiennyt mitään. Hän sai nähdä paljon tämän
päivän jälkeen tietoja ja kokemusta hankkiessaan, mutta vaikka hän
olisi jo tällöin omannut kaiken jälestäpäin saavuttamansa
elämänkokemuksen, ei hän sittenkään olisi voinut käsittää selvemmin ja
syvemmin sen kohtauksen koko merkitystä, jonka hän näki tapahtuvan
isänsä, ruhtinatar Marian ja Natashan välillä, kuin hän sen nyt
käsitti. Hän käsitti kaikki, poistui huoneesta itkemättä, meni ääneti
Natashan luo, joka tuli hänen jälestään, katsahti ujosti Natashaan
miettivillä, ihanilla silmillään. Hänen koholla oleva punainen
ylähuulensa värähti, hän painoi päänsä Natashaan ja hyrähti itkuun.
Tästä päivästä pitäen hän karttoi Dessallesta, karttoi hänelle
hyväilyjä osottavaa kreivitärtä ja istuskeli joko yksinään tahi arasti
lähenteli ruhtinatar Mariaa ja Natashaa, johon hän näytti mieltyneen
enemmän kuin tätiinsä ja kainosti ja hiljaa liehakoi heidän
ympärillään.
Kun ruhtinatar Maria tuli veljensä luota, käsitti hän kaiken sen, mitä
Natashan kasvot olivat hänelle puhuneet. Hän ei enää puhellut Natashan
kanssa toiveista veljensä eloon jäämisestä. Hän istui vuoroon Natashan
kanssa sairaan sohvan vieressä eikä enää itkenyt, vaan rukoili
lakkaamatta kääntyen sielussaan sen Ikuisen Käsittämättömän puoleen,
jonka läsnäolo niin tuntuvalla tavalla kattoi kuolevaa.