XIV.

Kun ruhtinatar Maria oli saanut tietää Nikolailta, että hänen veljensä

on Rostovilaisten kanssa Jaroslavlissa, ryhtyi häh tädin estelyistä

välittämättä heti hankkiutumaan matkalle aikoen viedä mukanaan veljensä

pojankin. Koituisiko tästä suuria vaikeuksia vaiko ei, olisiko se

mahdollista vaiko mahdotonta, sitä hän ei kysellyt eikä tahtonut

tietää, sillä hänen velvollisuutensa oli sekä itse olla ehkä

kuolemaisillaan olevan veljensä saapuvilla että myöskin tehdä kaikkensa

voidakseen viedä isälle lapsen ja hän ryhtyi matkavalmistuksiin. Sen

seikan, ettei ruhtinas Andrei antanut hauelle mitään tietoja itsestään,

selitti ruhtinatar Maria joko siten, että hänen veljensä oli liian

heikko kyetäkseen kirjottamaan tai siten, että hän piti pitkää matkaa

sisarelleen ja pojalleen liian vaikeana ja vaarallisena.

Ruhtinatar Maria joutui muutamassa päivässä matkakuntoon. Hänen

ajoneuvoinaan oli kookkaat ruhtinaalliset umpivaunut, joilla hän

oli tullut Voroneschiin, puoleksi katetut pienet rattaat ja

kuormavankkurit. Hänen mukanaan matkusti m-lle Bourienne, Nikolushka

opettajineen, vanha hoitajamummo, kolme palvelustyttöä, Tihon, nuori

lakeija ja ratsaspalvelija, jonka täti antoi hänen mukaansa. Kun oli

sula mahdottomuus ajatella matkustaa Moskovan kautta tavallista tietä,

täytyi ruhtinatar Marian turvautua pitkään kiertotiehen Lipetskin,

Rjasanin, Vladimirin ja Shujan kautta ja tämä tie oli kyytihevosten

hankalan saannin tähden hyvin vaivaloinen ja Rjasanin luona, jossa

(kuten kerrottiin) liikuskeli ranskalaisia, vaarallinenkin.

M-lle Bourienne, Dessalles ja ruhtinatar Marian palvelijat

ihmettelivät vaivaloisen matkan kestäessä hänen mielenlujuuttaan ja

toimeliaisuuttaan. Hän kävi nukkumaan kaikkia muita myöhemmin, heräsi

muita aikasemmin eivätkä mitkään vaikeudet saaneet häntä neuvottomaksi.

Hänen toimeliaisuutensa ja pontevuutensa avulla, joka innosti hänen

seuralaisiaankin, saapuivat he toisen viikon lopulla Jaroslavliin.

Ruhtinatar Maria oli viime päivinä Voroneschissa ollessaan tuntenut

elämänsä valoisinta onnea. Hänen rakkautensa Rostoviin ei enää

rasittanut eikä häirinnyt häntä. Tämä rakkaus oli täyttänyt koko hänen

sielunsa, valautunut erottamattomaksi osaksi hänestä itsestään eikä hän

enää taistellut sitä vastaan. Ruhtinatar Maria oli viime aikoina tullut

vakuutetuksi siitä, että hän oli rakastettu ja rakasti, vaikkei hän

kertaakaan puhunut tästä itselleen selvästi suorin sanoin. Hän oli

tullut tähän vakuutukseen kohdatessaan viime kerran Nikolain, joka oli

tullut sanomaan hänelle, että hänen veljensä oli Rostovilaisten mukana.

Nikolai ei ollut vihjannut sanallakaan, että nyt (jos ruhtinas Andrei

paranisi) voisivat ruhtinas Andrein ja Natashan entiset välit uudistua,

mutta ruhtinatar Maria huomasi Nikolain kasvoista, että tämä ajatteli

asiaa ja tiesi sen. Tästä huolimatta ei Nikolain suhde, nuo arat,

hellät lemmensiteet ruhtinattareen, suinkaan muuttunut, vaan Nikolai

näytti päinvastoin olevan iloinen siitä, että sukulaisuus hänen ja

ruhtinatar Marian välillä salli hänen nyt entistä vapaammin ilmaista

ruhtinattarelle ystävyytensä ja rakkautensa, kuten ruhtinatar Maria

toisinaan ajatteli. Ruhtinatar Maria tiesi, että hänen rakkautensa oli

ensimäinen ja viimeinen hänen elämässään, hän tunsi olevansa rakastettu

ja hän oli tämän tähden onnellinen ja tyyni.

Tämä hänen onnensa ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta syvää surua

veljensä kohtalon tähden, vaan hänen sielunsa rauhallisuus antoi

hänelle entistä suuremman mahdollisuuden antautua täydellisesti veljeen

kohdistuneen tunteen valtaan. Tämä tunne oli ensi hetkinä Voroneschista

lähdettyä niin voimakas, että ne, jotka häntä saattoivat matkalle,

olivat vakuutettuja hänen kärsimysten runtelemiin ja epätoivoisiin

kasvoihinsa katsoessaan, että hän aivan varmaan sairastuu matkalla,

mutta juuri matkan vaivat ja huolet, joihin ruhtinatar Maria niin

pontevasti otti osaa, pelastivat hänet toistaiseksi murtavasta

murheesta ja loivat häneen kestävyyttä.

Ruhtinatar Maria ajatteli, kuten yleensä on tavallista matkalla,

ainoastaan matkustamista ja unohti kokonaan matkan tarkotuksen. Mutta

kun oli saavuttu lähelle Jaroslavlia, jolloin taas kuvastui mieleen se,

mikä häntä saattoi odottaa jo samana iltana eikä vain muutaman päivän

perästä, yltyi hänen levottomuutensa äärimmilleen.

Kun ratsaspalvelija, joka oli ennakolta lähetetty Jaroslavliin ottamaan

selkoa, missä Rostovilaiset majailivat ja missä tilassa oli ruhtinas

Andrei, tapasi kaupungista palatessaan tulliportista kaupunkiin ajavat

suuret umpivaunut, kauhistui hän nähdessään ruhtinattaren kalman

kalpeat kasvot, jotka kurkistivat häntä vastaan vaunujen ikkunasta.

-- Olen saanut tietää kaikki, teidän armonne. Rostovilaiset majailevat

torin laidassa kauppias Bronnikovin talossa. Se ei ole kaukana, aivan

Volgan penkereellä, -- sanoi ratsaspalvelija.

Ruhtinatar Maria katsoi hätääntyneen kysyvästi hänen kasvoihinsa

käsittämättä, miksi hän ei vastannut mitään tärkeimpään kysymykseen:

miten oli veljen laita? M-lle Bourienne teki tämän kysymyksen

ruhtinattaren puolesta.

-- Miten on ruhtinaan laita? -- kysyi hän.

-- Heidän armonsa on samassa talossa kuin hekin.

-- Hän on siis elossa, -- ajatteli ruhtinatar ja kysyi hiljaa: -- miten

hänen tilansa on?

-- Sanoivat olevan yhä entisellään.

Ruhtinatar ei ruvennut kyselemään, mitä merkitsi "yhä entisellään" ja

vilahdukselta, huomaamatta katsahdettuaan seitsenvuotiseen

Nikolushkaan, joka istui vastapäätä häntä ja oli iloissaan kaupungin

näkemisestä, hän laski päänsä kumarruksiin eikä nostanut sitä ylös,

ennen kuin raskaat vaunut ryskyen, täristen ja vaappuen pysähtyivät

jonnekin. Astinlauta lensi rymisten auki.

Vaunujen ovet avautuivat. Vasemmalla oli vettä, suuri joki, oikealla

talon kuisti. Kuistilla oli miehiä, palvelijattaria ja eräs

punaposkinen tyttö, jolla oli musta, pitkä palmikko ja joka hymyili

vastenmielisen teeskennellysti, kuten ruhtinatar Mariasta tuntui. (Se

oli Sonja.) Ruhtinatar kiiruhti rapuille, teeskennellysti hymyillyt

tyttö sanoi: "tänne, tänne!" ja ruhtinatar joutui eteiseen vanhan

naishenkilön eteen, jolla oli itämaiset kasvot ja joka syvästi

liikutetuin ilmein astui nopeasti häntä vastaan. Se oli vanha

kreivitär. Hän syleili ruhtinatar Mariaa ja rupesi häntä suutelemaan.

-- _Mon enfant!_ -- virkkoi hän, -- _je vous aime et vous

connais depuis longtemps_.[55]

Suuresta mielenliikutuksestaan huolimatta arvasi ruhtinatar Maria, että

sanoja oli kreivitär ja että tälle piti jotain virkkaa. Hän lausui

tajuamattaan joitain kohteliaita ranskalaisia sanoja samaan tapaan kuin

nekin, jotka hänelle oli lausuttu ja kysyi:

-- Kuinka hän voi?

-- Lääkäri sanoo, ettei ole vaaraa, -- vastasi kreivitär, mutta näin

sanoessaan nosti hän huoaten silmänsä ylös ja tuossa liikkeessä

kuvastui ilme, joka soti hänen sanojaan vastaan.

-- Missä hän on? Saako häntä nähdä, saako? -- kysyi ruhtinatar.

-- Heti paikalla, ruhtinatar, heti paikalla, ystäväni. Tämäkö on hänen

poikansa? -- sanoi kreivitär kääntyen Nikolushkaan, joka juuri tuli

sisään Dessallesin kanssa. -- Kyllä me sovimme kaikki, talo on suuri.

Oi, kuinka suloinen poika!

Kreivitär vei ruhtinattaren vierashuoneeseen. Sonja keskusteli m-lle

Bouriennen kanssa. Kreivitär hyväili poikaa. Vanha kreivi tuli

huoneeseen ja tervehti ruhtinatarta. Vanha kreivi oli tavattomasti

muuttunut siitä pitäen, kun ruhtinatar oli nähnyt hänet viime kerran.

Silloin oli kreivi ollut reipas, iloinen ja itseensä luottava ukko. Nyt

hän näytti säälittävältä, menneeltä mieheltä. Ruhtinattaren kanssa

puhellessaan hän silmäili myötäänsä ympärilleen ikään kuin kysyen

kaikilta, puhuiko hän niin kuin piti. Moskovan ja hänen tilansa

hävityksen jälkeen oli hän suistuneena tavallisesta uomastaan

nähtävästi kadottanut käsityksen oman itsensä merkityksestä ja tunsi,

että hän jo oli liikaa maailmassa.

Vaikka ruhtinatar ei ajatellut muuta kuin saada mitä pikemmin nähdä

veljensä ja vaikka häntä harmitti se, että tänä hänen yhden ainoan

ajatuksensa hetkenä häntä pidätetään ja teeskennellysti kehutaan hänen

veljensä poikaa, huomasi hän kuitenkin kaikki, mitä hänen ympärillään

tapahtui ja hän tunsi pakkoa alistua hetkellisesti siihen uuteen

järjestykseen, jonka pariin hän oli joutunut. Hän tiesi, että kaikki

tämä oli välttämätöntä ja se tuntui hänestä raskaalta, mutta hän ei

pahastunut siitä heille.

-- Tässä on minun sisareni tytär, -- sanoi kreivi Sonjaa esitellessään,

-- ettekö tunne häntä, ruhtinatar?

Ruhtinatar kääntyi Sonjaan ja koettaen tukahduttaa tuota tyttöä kohtaan

sydämessään nousseen vihamielisen tunteen hän suuteli Sonjaa. Mutta

hänen tuli raskas olla sen tähden, että kaikkien häntä ympäröivien

mieliala oli sanomattoman kaukana siitä, mitä oli hänen sydämellään.

-- Missä hän on? -- kysyi hän vielä kerran kaikkiin kääntyen.

-- Hän on alhaalla, Natasha on hänen kanssaan, -- vastasi Sonja

punastuen. -- Meni tiedustelemaan. Te kai olette väsyksissä,

ruhtinatar?

Ruhtinattaren silmiin nousi katkeria kyyneliä. Hän kääntyi poispäin ja

aikoi taas kysyä kreivittäreltä, mitä kautta hän pääsisi veljensä luo,

mutta samassa kuului ovelta kepeitä, jouduttautuvia ja ikään kuin

iloisia askelia. Ruhtinatar katsahti taakseen ja näki Natashan, joka

ehätti sisään melkein juoksujalassa, sen Natashan, joka, silloin kun

hän oli nähnyt hänet kauvan aikaa sitte Moskovassa, ei ollut häntä

ollenkaan miellyttänyt.

Mutta tuskin oli ruhtinatar ehtinyt luoda hätäisen katsauksen tämän

Natashan kasvoihin, kun hän käsitti, että tuo oli hänen surunsa

vilpitön sisar ja sen vuoksi hänen ystävänsä. Hän lennähti Natashaa

vastaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkemään hänen

olkapäälleen.

Niin pian kuin Natasha, joka oli istunut ruhtinas Andrein päänpohjissa,

oli saanut kuulla ruhtinatar Marian tulosta, oli hän poistunut hiljaa

ruhtinaan huoneesta nopein ja, kuten ruhtinatar Mariasta tuntui, ikään

kuin iloisin askelin ja rientänyt ruhtinattaren luo.

Kun Natasha lennähti huoneeseen, oli hänen läikkyvillä kasvoillaan yksi

ainoa ilmaus ja se oli rakkauden, rajattoman rakkauden ilmaus

ruhtinaaseen, ruhtinattareen, kaikkeen siihen, joka oli lähellä

rakastettua henkilöä, säälin ilmaus, ilmaus saada kärsiä toisten

puolesta ja palavan halun ilmaus saada uhrata itsensä kokonaan heidän

auttamisekseen. Näkyi, ettei tänä hetkenä ollut Natashan sydämessä

ainoatakaan ajatusta itsestään eikä omista suhteistaan ruhtinaaseen.

Herkkäsieluinen ruhtinatar Maria oivalsi kaiken tämän ensi katseella

Natashan kasvoihin ja hivelevän tuskan tuntein hän vaipui itkemään

Natashan olkapäälle.

-- Mennään, mennään hänen luokseen, Maria, -- virkkoi Natasha vieden

ruhtinattaren toiseen huoneeseen.

Ruhtinatar Maria nosti kasvonsa, kuivasi silmänsä ja kääntyi Natashaan.

Hän tunsi, että hän saa kaikesta täydellisen selvän Natashalta.

-- Mitä ... -- alkoi ruhtinatar kysyä, mutta vaikeni samassa.

Hänestä tuntui, ettei sanoin voi kysyä eikä vastata. Natashan silmät ja

kasvot osasivat puhua kaikki selvemmin ja syvemmin.

Natasha katsoi ruhtinattareen, mutta hän näytti kammovan ja epäilevän

sanoako vai ei kaikkea sitä, minkä hän tiesi. Hänestä oli tuntuvinaan,

ettei noille välkkyville silmille, joiden katse tunki hänen sisimpään

sydämeensä, voinut olla sanomatta koko, koko totuutta semmoisena,

kuin hän oli sen nähnyt. Natashan huuli vavahti yht'äkkiä, hänen

suupieliinsä muodostui rumia poimuja ja itkuun purskahtaen hän peitti

kasvot käsiinsä.

Ruhtinatar Maria ymmärsi kaikki.

Hänessä oli kuitenkin jälellä toivoa ja hän kysyi sanoin, joihin hän ei

uskonut:

-- Miten on hänen haavansa? Kuinka hän yleensä voi?

-- Te, te ... saatte nähdä sen, -- voi Natasha ainoastaan sanoa.

He istuivat jonkun aikaa alhaalla ruhtinaan kamarin vieressä

lakatakseen itkemästä ja mennäkseen hänen huoneeseensa levollisin

kasvoin.

-- Miten on tauti kulkenut? Kauanko hän on ollut huonompi? Milloin

_se_ tapahtui? -- kyseli ruhtinatar Maria.

Natasha kertoi, että ensi alussa oli hänen tilansa vaarallinen kuumeen

ja tuskien tähden, mutta Troitsassa olivat ne lakanneet, jonka jälkeen

lääkäri oli pelännyt vain kylmän vihoja. Mutta tämäkin vaara

vältettiin. Kun oli saavuttu Jaroslavliin, oli haava ruvennut märkimään

(Natasha tiesi kaikki, mikä koski märkimistä j.n.e.) ja lääkäri oli

sanonut, että märkiminen saattaa edistyä säännöllisesti. Sitte oli

tullut horkka, vaan lääkäri oli sanonut, ettei horkka ollut juuri

vaarallista.

-- Mutta kaksi päivää sitte, -- jatkoi Natasha, -- tapahtui yht'äkkiä

_se_... (Hän hillitsi pyrkivän itkun.) -- En tiedä miksi, mutta

saatte nähdä, minkälaiseksi hän on muuttunut.

-- Onko hän heikontunut, laihtunut? ... -- kyseli ruhtinatar.

-- Ei, ei se ole sitä, vaan pahempaa. Saatte nähdä. Ah, Maria, hän on

liian hyvä, hän ei voi, ei voi jäädä eloon, sillä...