Ruhtinas Andrei ei ainoastaan tiennyt kuolevansa, vaan hän myöskin
tunsi, että hän jo tekee loppuaan, että hän on jo puolittain kuollut.
Hän tunsi vieraantumista kaikesta maallisesta ja olemisen riemukasta,
kummallista kepeyttä. Hätäilemättä ja tuskailematta hän odotti sitä,
joka oli häntä kohtaava. Se pelottava, ikuinen, tietymätön ja
kaukainen, jonka läsnäolemista hän oli alituisesti tuntenut koko
elämänsä iän, oli nyt hänestä läheistä, ja sen olemisen kumman kepeyden
tähden, jota hän nyt tunsi, oli se hänestä melkein käsitettävää ja
tuntuvaa. -- -- --
Ennen hän oli pelännyt loppua. Hän oli kaksi kertaa kokenut tuota
kammottavan tuskallista kuolemanpelon tunnetta, vaan nyt ei hän enää
sitä ymmärtänyt.
Ensi kerran oli tuo tunne vallannut hänet silloin, kun kranaatti oli
pyörien sähissyt hänen edessään ja hän oli katsellut sänkeä, pensaita,
taivasta ja tiesi, että hänen edessään oli kuolema. Kun hän oli
tointunut saamansa haavan jälkeen ja hänen sydämessään oli tuokiossa,
ikään kuin vapautuneena elämän jäytävästä, häntä kahlivasta ikeestä,
puhjennut tuo ikuisen, vapaan, tästä elämästä riippumattoman rakkauden
kukka, ei hän ollut enää pelännyt kuolemaa eikä ajatellut sitä.
Kuta enemmän hän oli noina tuskan ja houreen yksinäisinä tunteina,
jotka hän oli viettänyt haavottumisensa jälkeen, syventynyt
ajatuksissaan uuteen, hänelle auenneen ikuisen rakkauden alkuun, sitä
kauemma hän tietämättään loittoni maisesta elämästä. Kaikkea, kaikkia
rakastaa, herkeämättä uhrautua rakkauden tähden -- se merkitsi olla
rakastamatta ketään, merkitsi olla elämättä tätä maista elämää. Ja kuta
vakuutetummaksi hän oli tullut tuon uuden rakkauden alusta, sitä
enemmän hän oli irtautunut elämästä ja sitä täydellisemmin oli hävinnyt
se raja, joka (ilman rakkautta) erottaa elämän kuolemasta. Kun hän
noina ensi aikoina oli muistellut, että hänen piti kuoleman, oli hän
sanonut itselleen: mitäs sille, sen parempi.
Mutta sen yön jälkeen Mitishtshissä, jolloin hänen houriessaan hänen
eteensä oli ilmestynyt se henkilö, jota hän oli halavoinut, ja kun hän
oli painanut tämän käden huuliaan vasten ja heltynyt hiljaisiin ilon
kyyneleihin, oli rakkaus yhteen naiseen huomaamatta hiipinyt hänen
sydämeensä ja taas sitonut hänet elämään. Ja riemukkaita, levottomia
ajatuksia oli alkanut nousta hänen mieleensä. Muistellessaan sitä
hetkeä sidonta-asemalla, jolloin hän oli nähnyt Kuraginin, ei hän nyt
enää voinut palata entisiin tunteisiinsa. Häntä vaivasi kysymys, oliko
Kuragin elossa. Mutta hän ei uskaltanut kysyä sitä.
Ruhtinas Andrein sairaus kulki fyysillistä kulkuaan, mutta se, jota
Natasha oli tarkottanut sanoilla: _se tapahtui hänelle_, oli
tapahtunut ruhtinaalle kaksi päivää ennen ruhtinatar Marian tuloa. Se
oli ollut se viimeinen, sielun kamppailu elämän ja kuoleman välillä,
jossa kuolema oli vienyt voiton. Se oli odottamaton käsitys siitä, että
hän vielä piti elämää arvossa, elämää, joka hänelle oli esiintynyt
rakkaudessa Natashaan ja viimeinen, voitettu kammon puuska
tietymättömästä.
Se tapahtui illalla. Hän oli, kuten tavallista päivällisen jälkeen,
lievässä kuumetilassa ja hänen ajatuksensa olivat erinomaisen selvät.
Sonja istui pöydän vieressä. Ruhtinas Andrei oli horroksissa. Yht'äkkiä
valtasi hänet onnen tunne.
-- Aa, hän tuli! -- ajatteli hän.
Ja Sonjan paikalla istui tosiaankin kuulumattomin askelin huoneeseen
hiipinyt Natasha.
Siitä asti kun Natasha oli alkanut hoitaa ruhtinas Andreita, oli tämä
aina tuntenut tuota ruumiillista tunnetta Nataahan läsnäolosta. Natasha
istui nojatuolissa syrjin ruhtinaaseen varjoten hänet kynttelin valolta
ja kutoi sukkaa. (Hän oli oppinut kutomaan sukkaa siitä pitäen, kun
ruhtinas Andrei oli kerran sanonut hänelle, ettei kukaan osaa niin
hyvin hoitaa sairaita kuin vanhat lapsenhoitajat, jotka kutovat sukkaa
ja että sukan kutomisessa on jotain tyynnyttävää.) Nataahan hoikat
sormet liikuttelivat nopeasti silloin tällöin vastakkain kilahtelevia
puikkoja ja hänen kumarassa olevien kasvojensa ääriviiva näkyi selvästi
ruhtinaalle. Natasha liikahti, kerä oli vierähtänyt hänen polviltaan.
Hän vavahti, katsahti ruhtinaaseen ja varjoten kädellään kyntteliä
kumartui varovin, notkein ja varmoin liikkein, nosti kerän ja istuutui
entiseen asentoonsa.
Ruhtinas katsoi häneen liikkumatta ja näki, että Natasha tarvitsi
liikkeensä jälkeen huoata rinnan täydeltä, mutta Natasha ei uskaltanut
sitä tehdä, vaan henkäsi usean kerran varovasti.
Troitskin luostarissa he olivat puhelleet entisyydestä ja ruhtinas
Andrei oli sanonut Natashalle, että jos hän olisi terve, kiittäisi hän
elämän ikänsä Jumalaa haavastaan, joka taas oli saattanut hänet
Natashan pariin. Mutta sen jälkeen eivät he koskaan olleet puhuneet
tulevaisuudesta.
"Olisiko se voinut tapahtua vai ei?" ajatteli ruhtinas
Andrei katsoessaan nyt Natashaan ja kuunnellessaan puikkojen vienoa,
teräksistä kilinää. "Senkö tähden vain kohtalo niin kummallisesti johti
meidät yhteen, että kuolisin?... Senkö tähden vain minulle kirkastui
elämän onni, että eläisin valheessa? Rakastan häntä yli kaiken
maailmassa. Mutta mitä mahdan sille, että rakastan häntä?" sanoi hän ja
rupesi yht'äkkiä tahtomattaan voihkimaan tottumuksesta, jonka hän oli
saanut kärsimystensä aikana. Kun Natasha kuuli tämän, pani hän pois
sukan, kumartui katsomaan ruhtinaaseen ja huomattuaan, kuinka tämän
silmät välkkyivät, hän siirtyi kevein askelin ruhtinaan luo ja
kumartui.
-- Ettekö nuku?
-- En, olen katsonut teihin kauan. Tunsin, kun tulitte huoneeseen. Ei
kukaan muu kuin te anna minulle sitä suloista rauhaa ... sitä
valkeutta... Ihan tekee mieli itkeä ilosta.
Natasha siirtyi lähemmä ruhtinasta ja hänen kasvoillaan loisti riemukas
ilo.
-- Natasha, minä rakastan teitä liian paljon. Enemmän kuin mitään muuta
maailmassa.
-- Entä minä? -- Natasha käännähti tuokioksi poispäin. -- Miksi liian
paljon? -- kysyi hän.
-- Miksikö liian paljon?... No, mitä te luulette, miltä tuntuu teidän
sydämessänne, sisimmässä sydämessänne, jäänkö minä eloon? Miltä teistä
näyttää?
-- Uskon varmasti, uskon varmasti! -- sanoi Natasha melkein huudahtaen
ja tarttui hänen molempiin käsiinsä intohimoisin liikkein.
Ruhtinas oli hetken vaiti.
-- Kuinka hyvä se olisi! -- Ja hän tarttui Natashan käteen ja suuteli
sitä.
Natasha oli onnellinen ja liikutettu. Vaan samassa hän muisti, että
näin ei saanut olla ja että ruhtinas tarvitsi lepoa.
-- Te ette ole nukkunut, -- sanoi Natasha tukehduttaen ilonsa. --
Koettakaa nukkua ... tehkää se.
Ruhtinas puristi Natashan kättä ja laski sen irti ja Natasha siirtyi
takasin kynttelin luo ja istuutui entiseen asentoonsa. Kaksi kertaa hän
käännähti katsomaan ruhtinasta, jonka silmistä päilyi häneen välkkyvä
katse. Natasha pani kudokselleen määrätyn rajan ja päätti, ettei hän
käänny katsomaan, ennenkun saa kudotuksi siihen saakka.
Kohta tämän jälkeen sulkikin ruhtinas Andrei silmänsä ja nukahti. Hän
ei nukkunut kauan ja heräsi yht'äkkiä levottomaan tunteeseen ruumis
kylmässä hiessä. Uneen vaipuessaan hän ajatteli yhä samaa, jota hän oli
ajatellut koko muunkin ajan -- elämää ja kuolemaa. Kuolemaa kuitenkin
enemmän. Hän tunsi olevansa lähempänä sitä.
"Rakkaus? Mitä on rakkaus?" ajatteli hän. "Rakkaus häiritsee kuolemaa.
Rakkaus on elämää. Kaikki, kaikki, minkä minä ymmärrän, minä ymmärrän
vain siksi, että rakastan. Kaikki on sidottu yksistään sillä. Rakkaus
on Jumala ja kuolla merkitsee minulle, rakkauden hiukkaselle,
palaamista yhteiseen, ikuiseen alkulähteeseen." Nämä ajatukset
tuntuivat hänestä lohduttavilta. Mutta ne olivat vain ajatuksia. Jotain
puuttui niistä, niissä oli jotain yksipuolisen omakohtaista,
abstraktista, eikä ollut todellisuuden pohjaa. Ja niissä oli myöskin
levottomuutta ja hämäryyttä. Hän nukahti.
Hän näki unta, että hän lepäsi samassa huoneessa, jossa hän
todellisuudessa lepäsi ja ettei hän ole haavottunut, vaan terve. Paljo
erilaisia ihmisiä, vähäpätöisiä ja välinpitämättömiä, ilmestyi ruhtinas
Andrein luo. Hän puhelee näiden kanssa, kiistelee jostain joutavasta.
Ihmiset ovat lähdössä jonnekin. Ruhtinas Andrei muistaa hämärästi, että
koko touhu on joutavanpäiväistä ja että hänellä on muita paljoa
tärkeämpiä huolia, mutta hän jatkaa keskusteluaan heidän kanssaan
ihmetyttäen heitä joillain tyhjillä, sukkelilla sanoilla. Vähitellen ja
huomaamatta alkavat kaikki ihmiset hajota ja kaikki vaihtuu
kysymykseksi oven sulkemisesta. Hän nousee ja lähtee ovelle laskeakseen
säpin ja sulkeakseen oven. _Kaikki_ riippuu siitä, ehtiikö hän
sulkea oven vai ei. Hän menee, koettaa jouduttautua, jalat eivät liiku
ja hän tietää, ettei hän ehdi sulkea ovea, mutta sittenkin jännittää
hän tuskallisesti kaikki voimansa. Ja ahdistava pelko valtaa hänet. Ja
tämä pelko on kuoleman pelko, sillä oven takana odottaa _se_.
Mutta hänen rimpuillessaan voimattoman kömpelösti ovea kohti,
se jokin kammottava puskee ovea vasten rynnistääkseen sisään. Jokin
yli-inhimillinen -- kuolema -- rynnistää ovesta sisään, mutta se täytyy
ehkäistä. Hän tarttuu oveen, jännittää viimeiset voimansa -- sulkeminen
on jo myöhäistä -- edes pitääkseen vastaan, mutta hänen voimansa ovat
heikot ja kömpelöt ja sen kammottavan rynnistyksestä ovi avautuu ja
painautuu takasin kiinni.
Vielä kerran se puski sieltä. Viimeiset, yliluonnolliset ponnistukset
raukeavat turhiin ja oven kumpikin puoli avautuu äänettömästi. _Se_ tuli
sisään ja se on _kuolema_. Ja ruhtinas Andrei kuoli.
Mutta samassa tuokiossa, kun hän kuoli, muisti hän nukkuvansa ja
samassa hetkessä, kun hän kuoli, hän ponnistelihe ja heräsi.
"Niin, se oli kuolema. Minä kuolin ja minä heräsin. Niin, kuolema --
herääminen", kirkastui yht'äkkiä hänen sielussaan ja se verho, joka
tähän saakka oli kätkenyt häneltä tietymättömän, nousi nyt hänen
sielunsa silmien edestä. Hän tunsi kuni vapautusta ennen häntä
kytkeneestä voimasta ja sitä kummallista kepeyttä, joka ei enää häntä
jättänyt.
Kun hän herättyään kylmän hikisenä liikahti sohvalla, tuli Natasha
hänen luokseen ja kysyi, mikä hänen oli. Ruhtinas ei vastannut, vaan
mitään ymmärtämättä loi Natashaan oudon katseen.
Tämä oli se, joka hänelle oli tapahtunut kaksi päivää ennen ruhtinatar
Marian tuloa. Samana päivänä, kuten lääkäri sanoi, sai myöskin jäytävä
kuume pahan käänteen, mutta Natasha ei välittänyt mitään siitä, mitä
lääkäri oli sanonut, sillä hän näki nuo pelottavat sielulliset oireet,
joiden laatua hän ei enää epäillyt.
Tästä päivästä alkoi unesta heräämisen yhteydessä ruhtinas Andrein
herääminen elämästä. Ja elämän pituuteen nähden ei se tuntunut hänestä
sen pitemmältä, kuin unesta herääminen unennäön pituuteen nähden.
Ei ollut mitään kammottavaa eikä räikeää tässä suhteellisesti
pitkäveteisessä heräämisessä.
Viimeiset päivät ja hetket vierivät luonnollista, tavallista menoaan.
Ruhtinatar Maria ja Natasha, jotka eivät poistuneet hänen luotaan,
tunsivat tämän. He eivät itkeneet eivätkä vavisseet ja viimeisen ajan,
kuten he sen itsekin tunsivat, eivät he enää vaalineet ruhtinasta
(häntä ei enää ollut, hän oli heiltä lähtenyt), vaan hänen rakkainta
muistoaan, hänen ruumistaan. Kummankin tunteet olivat niin voimakkaat,
ettei heihin vaikuttanut kuoleman ulkonainen, pelottava puoli eivätkä
he pitäneet tarpeellisena kiihdyttää suruaan. He eivät itkeneet hänen
luonaan eivätkä hänen luotaan poissa ollessaan eivätkä kertaakaan
puhelleetkaan hänestä keskenään. He tunsivat, etteivät he kykenisi
ilmaisemaan sanoin sitä, minkä he ymmärsivät.
Kumpikin heistä näki, miten ruhtinas Andrei hitaasti ja tyynesti vaipui
heistä yhä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin kauas ja kumpikin tiesi,
että sen piti niin olla ja että se oli hyvin.
Ruhtinas Andrei sai ripin ja ehtoollisen, kaikki tulivat häntä
hyvästelemään. Kun hänen luokseen tuotiin hänen poikansa, kosketti hän
tätä huulillaan ja kääntyi selin, mutta ei siksi, että hänestä olisi
tuntunut raskaalta ja ikävältä (ruhtinatar Maria ja Natasha käsittivät
sen), vaan ainoastaan siksi, että ruhtinas luuli olevan siinä kaikki,
mitä häneltä vaadittiin. Mutta kun ruhtinaalle sanottiin, että hän
siunaisi poikaansa, hän täytti tämän pyynnön ja katsahti aivan kuin
kysyäkseen, olisiko vielä jotain tehtävä. Kun ruumis, josta henki teki
lähtöään, vavahteli viimeisiä kertojaan, olivat ruhtinatar Maria ja
Natasha saapuvilla.
-- Loppunut?! -- sanoi ruhtinatar Maria sen jälkeen, kun ruumis
kylmeten oli liikkumattomana levännyt muutamia hetkiä hänen edessään.
Natasha astui ruumiin ääreen, katsahti kuolleisiin silmiin ja
jouduttautui niitä sulkemaan. Hän sulki ne, mutta ei suudellut niitä,
vaan kumartui sen yli, joka oli rakkain muisto vainajasta.
"Mihin hän meni? Missä hän on nyt?"...
Kun pesty ja puettu ruumis lepäsi arkussa pöydällä, tulivat kaikki
hyvästelemään ja kaikki itkivät.
Nikolushka itki tuskallisesta tietämättömyydestä, joka vihloi hänen
sydäntään. Kreivitär ja Sonja itkivät säälistä Natashaa kohtaan ja
siksi, ettei ruhtinasta enää ollut. Vanha kreivi itki siksi, että
hänenkin, kuten hän tunsi, oli kohta otettava sama kauhea askel.
Natasha ja ruhtinatar Maria myöskin itkivät nyt, mutta he eivät
itkeneet oman surunsa tähden; he itkivät siitä hartaasta liikutuksesta,
joka oli vallannut heidän sielunsa nähdessään kuoleman yksinkertaisen
ja juhlallisen salaisuuden.