Siinä lautakojussa, johon Pierre oli tuotu ja jossa hän oli neljä
viikkoa, oli 23 vangittua sotamiestä, kolme upseeria ja kaksi
virkamiestä.
Kaikki nämä kuvastuivat sittemmin Pierren mielessä hyvin hämärästi,
mutta Platon Karatajef painui ainaiseksi Pierren sydämeen mitä
voimakkaimpana ja kalleimpana muistona ja esikuvana kaikesta
venäläisestä, hyvästä ja pyöreästä. Kun Pierre seuraavana päivänä aamun
sarastaessa näki naapurinsa, toteutui ensimäinen vaikutelma jostain
pyöreästä täydellisesti: koko Platonin vartalo, joka oli kiedottu
nuoralla vyötettyyn ranskalaiseen sinelliin, lakkiin ja niinivirsuihin,
oli pyöreä. Pää oli aivan pyöreä, selkä, rinta, hartiat, jopa kädetkin,
jotka riippuivat semmoisessa asennossa, kuin olisivat ne tahtoneet aina
jotain syleillä, olivat pyöreät; miellyttävä hymy ja suuret, ruskeat,
pehmeät silmät olivat pyöreät.
Platon Karatajef oli varmaankin kuudennellakymmenennellä päättäen hänen
kertomuksistaan niistä sotaretkistä, joihin hän oli pitkänä
palvelusaikanaan ottanut osaa. Hän ei tiennyt itse eikä voinut
mitenkään määritellä, mitenkä vanha hän oli. Mutta hänen häikäisevän
valkeat ja lujat hampaansa, jotka välkkyivät kahtena kaarena hänen
suustaan, silloin kun hän nauroi (jota hän teki usein), olivat kaikki
hyvät ja eheät; hänen parrassaan ja tukassaan ei ollut ainoatakaan
harmaata karvaa ja koko hänen ruumiinsa oli notkeuden ja varsinkin
lujuuden ja kestävyyden kuva.
Hänen kasvoillaan oli viattomuuden ja nuoruuden leima, vaikka niillä
olikin hienoja pyöreitä ryppyjä, hänen äänensä oli miellyttävä ja
sointuva. Mutta hänen puhetapansa merkillisimpänä ominaisuutena oli
välittömyys ja sisällökkyys. Näytti siltä, ettei hän koskaan ajatellut
sitä, mitä hän puhui tai mistä puhuisi ja tästä juuri johtui
sanomattoman voimakas vakuuttavuus hänen äänentapaamisensa nopeudessa
ja varmuudessa.
Hänen ruumiilliset voimansa ja joustavuutensa olivat vankeuden ensi
aikana semmoiset, ettei hän näyttänyt ollenkaan tietävän, mitä on
väsymys ja sairaus. Joka ilta nukkumaan käydessään hän sanoi: "Kaada,
hyvä Isä, kivenä, nostata nopsana" ja aamusin ylösnoustessaan hän sanoi
joka kerran samalla tavalla harteitaan kohauttaen: "kun nuukahti, niin
nukahti, kun heräsi, niin heräsi". Ja hänen ei tosiaankaan tarvinnut
muuta kuin kallistua pitkälleen, kun hän samassa makasi kuin kivi ja
hänen tarvitsi vain puistaltaa itseään, kun hän samassa tuokioistakaan
kuhnailematta ryhtyi johonkuhun askareeseen aivan kuin lapset, jotka
herättyään käyvät käsiksi leluihin. Hän teki kaikkea, mutta ei mitään
erittäin hyvin eikä taas huonostikaan. Hän paistoi, keitti, ompeli,
höyläsi ja paikkasi kenkiä. Hän oli myötäänsä toimessa ja vain öillä
hän uskalsi ruveta tarinoimaan, jota hän rakasti, ja laulamaan. Hän ei
laulanut lauluja vartonaisten laulajien tavoin, jotka tietävät, että
heitä kuunnellaan, vaan hän lauloi niinkuin laulavat linnut nähtävästi
siitä syystä, että hänen oli yhtä pakollista päästää noita säveliä kuin
on pakollista oikoa jäseniään tai jalotella. Ja hänen säveleensä soivat
aina hienoina, hellinä, kaihomielisinä, melkein naisellisina, vaan
hänen kasvonsa olivat laulaessa aina vakavat.
Vankeuteen jouduttuaan ja parrotuttuaan oli hän nähtävästi ravistanut
itsestään pois kaiken vieraan tartunnaisen ja sotamiesmäisen ja
palannut tahtomattaan rahvaan miehen elintapaan.
-- Kun sotamies on lomalla, valuu paita housuista,[54] -- oli hänen
tapansa sanoa.
Hän kertoi vastenmielisesti sotamiesajastaan, ei kuitenkaan valitellut
sitä ja usein mainitsi hän, ettei häntä oltu kertaakaan piesty koko
palvelusaikanaan. Kun hän kertoi, kertoi hän enimmäkseen vanhoja ja
nähtävästi rakkaita muistoja talonpoikaiselämästä. Ne sananlaskut,
joita hänen puheessaan vilisi, eivät olleet semmoisia ruokottomia ja
pöyhkeitä sananlaskuja, joita sotamiehet useimmiten laskevat, vaan ne
olivat niitä kansan puheenparsia, jotka yksinään otettuina tuntuvat
mitättömiltä, mutta jotka ajallaan lausuttuina saavat syvän viisauden
merkityksen.
Usein hän puhui aivan päinvastoin kuin mitä hän oli puhunut ennen,
mutta kumpikin oli oikein. Hän rakasti puhelemista, puhui hyvin ja
kaunisti puhettaan hyväilysanoilla ja sananparsilla, joita hän, kuten
Pierrestä tuntui, näytti itse sepittäneen; mutta hänen kertomustensa
suurin viehätysvoima oli siinä, että hänen haastelussaan saivat mitä
jokapäiväisimmät tapaukset ja joskus juuri ne samat, joita Pierre oli
huomaamattaan nähnyt elämässään, juhlallisen kauneuden luonteen. Hän
rakasti kuunnella satuja, joita (aina samoja) eräs sotamies kertoi,
mutta kaikista eniten hän rakasti kuunnella kerrottavan varsinaisesta
elämästä. Näitä kertomuksia kuunnellessaan hän hymyili iloisesti,
tokasi väliin sanoja ja teki kysymyksiä, joiden tarkotuksena oli
selventää hänelle kauneuden kuva siitä, mitä hänelle kerrottiin.
Mieltymystä, ystävyyttä, rakkautta, semmoisina kuin Pierre ne käsitti,
ei Karatajevilla ollut ollenkaan, vaan hän rakasti ja eli rakkaudessa
kaiken sen kanssa, minkä elo hänen eteensä loi ja varsinkin ihmisen
kanssa, -- ei minkään määrätyn ihmisen kanssa, vaan yleensä niiden
ihmisten kanssa, jotka olivat hänen silmiensä edessä. Hän rakasti
piskiään, rakasti tovereitaan ja ranskalaisia ja rakasti Pierreä, joka
oli hänen naapurinsa; Pierre tunsi kuitenkin, ettei Karatajevista,
vaikka tämä osottikin häntä kohtaan hyväilevää hellämielisyyttä (jolla
hän tahtomattaan tuli tyydyttäneeksi Pierren henkistä puolta), olisi
tuntunut vähääkään ikävältä erota hänestä. Ja Pierre alkoi tuntea
samallaista tunnetta Karatajevia kohtaan.
Platon Karatajef oli kaikkien muiden vankien mielestä kaikista
tavallisin sotamies; häntä nimitettiin kotkanpojaksi tai Platoshkaksi,
hänestä tehtiin hyväntahtoista pilaa ja häntä juoksutettiin asioilla.
Mutta Pierren mieleen painui hän ainaiseksi semmoisena, kuin hän
oli hänet nähnyt ensi yönä, saavuttamattomana, pyöreänä ja
yksinkertaisuuden ja totuuden hengen hahmottuneena olentona.
Platon Karatajef ei osannut ulkomuistilta muuta kuin rukouksensa. Kun
hän piti puheitaan, ei hän näyttänyt niitä alkaessaan ollenkaan
tietävän, miten hän ne lopettaa.
Kun Pierre toisinaan hämmästyi Platonin ajatusten syvyyttä ja pyysi
hänen sanomaan jotain uudestaan, ei Platon voinut muistaa, mitä hän oli
hetkistä ennen sanonut, samoin kuin hän ei voinut mitenkään selittää
Pierrelle sanoin lempilauluaan. Siinä oli "kotikoivuni kallis" ja "apea
on aikan'," mutta sanoin selittäen ei syntynyt mitään sisällystä. Hän ei
käsittänyt eikä kyennytkään käsittämään kokonaisuudesta erikseen
poimittujen sanojen merkitystä. Hänen jokainen sanansa ja tekonsa oli
hänelle tuntemattoman toiminnan ilmestymismuoto ja tämä toiminta oli
hänen elämänsä. Mutta hänen elämällään semmoisena, kuin hän sen itse
ymmärsi, ei ollut mitään merkitystä erikseen olevana elämänä. Sillä oli
merkityksensä ja sisältönsä vain osana kokonaisuudesta, jonka hän joka
hetki tunsi. Hänen sanansa ja tekonsa virtasivat hänestä yhtä
tasaisesti, välttämättömästi ja välittömästi kuin tuoksu erittyy
kukasta. Hän ei voinut käsittää erikseen otetun toimen tai sanan arvoa
eikä merkitystä.