XII.

Mestauksen jälkeen erotettiin Pierre muista syytetyistä ja hänet

jätettiin yksinään erääseen pieneen, hävitettyyn ja ryvetettyyn

kirkkoon.

Illan suussa tuli kirkkoon vahtialiupseeri kaksi sotamiestä mukanaan ja

ilmotti Pierrelle, että hänet on armahdettu ja että hänet nyt viedään

sotavankien parakkeihin. Hänet tuotiin hiiltyneistä hirsistä, laudoista

ja lankuista rakennetuille kojuille ja vietiin yhden tämmöisen sisään.

Parikymmentä erikarvaista miestä tuli pimeässä hänen ympärilleen.

Pierre silmäili heitä käsittämättä, keitä he olivat, mitä he täällä

tekivät ja mitä he tahtoivat hänestä. Hän kuuli sanoja, joita hänelle

puhuttiin, mutta hän ei tehnyt niistä mitään johtopäätöksiä eikä

sovelluttanut niitä mihinkään, sillä hän ei käsittänyt niiden

merkitystä. Hän kyllä vastaili niihin kysymyksiin, joita hänelle

tehtiin, mutta ei tajunnut, kuka häntä kuunteli ja miten hänen

vastauksensa käsitettiin. Hän katsoi kasvoihin ja vartaloihin, mutta

kaikki näyttivät hänestä yhtä hämäriltä.

Siitä pitäen, kun Pierre oli nähnyt hirveän surmaamisen, jonka olivat

toimittaneet semmoiset ihmiset, jotka eivät olleet tahtoneet sitä

tehdä, tuntui kuin olisi hänen sielustaan reväisty se ponsi, jonka

varassa kaikki oli pysynyt pystyssä ja kuvastunut elävänä, ja kaikki

oli nyt sortunut sisällyksettömäksi soraläjäksi. Vaikkei Pierre

selvittänyt itselleen syitä, tuhoutui kuitenkin hänen uskonsa sekä

maailman hyvään järjestykseen että ihmisten ja hänen omaantuntoonsa

kuin myöskin Jumalaan. Tämmöisessä sieluntilassa oli Pierre ollut

ennenkin, mutta se ei ollut koskaan ollut niin voimakas kuin nyt. Kun

Pierre ennen oli joutunut tähän epäilyksen tilaan, olivat hänen

epäilynsä johtuneet hänen omasta syystään. Silloin oli Pierre sydämensä

syvyydessä tuntenut, että tuosta epätoivon tilasta ja epäilyistä oli

pelastus löydettävissä omasta itsestään. Mutta nyt hän tunsi, ettei hän

ollut syynä siihen, että maailma oli romahtanut raunioiksi hänen

silmissään ja että jälellä oli ainoastaan muodottomia soraläjiä. Hän

tunsi, että palaaminen uskoon elämän mahdollisuuteen -- ei ollut hänen

vallassaan.

Hänen ympärillään seisoi pimeässä ihmisiä, jokin hänessä luultavasti

kiinnitti heidän huomiotaan. Hänelle kerrottiin jotain, kyseltiin

jotain, sitte hänet vietiin jonnekin ja lopulta hän joutui parakin

nurkkaan eräiden ihmisten pariin, jotka naureskelivat ja puhelivat

keskenään.

"Silloin, veljet ... se sama prinssi, joka" ... kuului jonkun ääni

parakin vastapäisestä nurkasta sana "joka" erityisesti korostettuna.

Pierre istui ääneti ja liikkumattomana olilla seinän vieressä vuoroin

aukoen, vuoroin sulkien silmiään. Mutta joka kerran kun hän sulki

silmänsä, näki hän edessään tehtaalaisen kammottavat kasvot, jotka

avomielisyydessään olivat erityisen kammottavat sekä myöskin

tahtomattaan murhaajiksi joutuneiden kasvot, jotka levottomuutensa

tähden olivat vieläkin kammottavammat. Ja hän aukoi taasen silmiään ja

katsoi tajuttomasti ympärilleen pimeässä.

Hänen rinnallaan istui kyyryssä eräs pieni mies, jonka läsnäolon Pierre

huomasi ensiksi siitä hien väkevästä hajusta, joka miehestä löyhki joka

kerran kun hän liikahti. Tuo mies askaroitsi jotain pimeässä

jaloillaan, ja vaikkei Pierre nähnytkään hänen kasvojaan, tunsi hän

kuitenkin, että mies myötäänsä kurkisteli häneen. Pierre tähysteli

pimeään ja käsitti, että mies riisui jalkineitaan ja se tapa, jolla hän

tätä teki, herätti Pierren huomiota. Kerittyään auki paulat, joilla

toinen jalka oli sidottu, hän kääri ne huolellisesti kokoon ja tarttui

samassa käsiksi toiseen jalkaansa vähä väliä Pierreen katsoen. Sillä

aikaa kuin toinen käsi ripusti paulaa, ryhtyi toinen käsi purkamaan

auki toista jalkaa. Riisuttuaan täten jalkineensa huolellisesti

pyörein, riuskoin ja viipymättä toisiaan seuraavin liikkein ripusti

mies ne kepakkojen päihin, jotka olivat isketyt maahan, otti veitsen,

katkasi jotain, painoi veitsen kiinni, työnsi sen päänalusen alle ja

käytyään mukavammin istumaan tarttui molemmin käsin koukussa olevien

polviensa ympäri ja rupesi katsomaan suoraan Pierreen. Pierrestä tuntui

olevan jotain miellyttävää, tyynnyttävää ja pyöreää tuon häneen

hellittämättä katsovan miehen riuskoissa liikkeissä, hänen

järjestetyssä nurkkapesässään, jopa hajussaankin.

-- Paljon olette tainneet nähdä puutetta, barin? -- sanoi yht'äkkiä

pieni mies.

Miehen soivassa äänessä kuulosti niin pehmeää lämpöä ja avomielisyyttä,

että Pierre aikoi vastata, mutta hänen leukansa alkoi vapista

ja hän tunsi puhkeavansa kyyneliin. Antamatta Pierren näyttää

mielenliikutustaan jatkoi pieni mies samassa tuokiossa puheluaan

samalla miellyttävällä äänellään.

-- Oh, älä sure, kotkanpoika, -- sanoi hän sillä hentoa lempeyttä

hehkuvalla äänellä, jolla puhuvat vanhat venäläiset eukot. -- Älä sure,

veikkonen: ken hetken kestää, se iän elää! Vai mitä, rakkaani! Ja

eikähän täällä, Luojan kiitos, hätä häilyttele. On sekä hyviä että

huonoja ihmisiä täälläkin, -- puheli hän ja puhuessaan hän laskeutui

notkein liikkein polvilleen, nousi pystyyn ja vähän ryiskeltyään läksi

jonnekin.

-- Hehee, vekkuli, tulitpas! -- kuuli Pierre lautakojun päästä saman

lempeän äänen. -- Muistipas tulla, vekkuli! No, no, soo!

Ja työntäen luotaan koiran rahjusta, joka hyppi häntä vastaan, palasi

sotamies takasin paikalleen ja istuutui. Hänen käsissään oli jotain

riepuun käärittynä.

-- Kas tässä, syökääpäs, barin, -- sanoi hän palaten taas entiseen

kunnioittavaan puhetapaan ja aukoen kääröään, josta hän antoi Pierrelle

muutamia paistettuja perunoita. -- Päivälliseksi oli keittoa. Maan

mainioita perunoita.

Pierre ei ollut syönyt koko päivänä ja perunan haju tuntui hänestä

sanomattoman hyvältä. Hän kiitti sotamiestä ja rupesi syömään.

-- Maltahan, ei se noin, -- sanoi sotamies naurahtaen ja otti yhden

perunan. -- Näin sitä pitää.

Hän otti taas kääntöpääveitsen, halkasi perunan kämmenellään kahtia,

sirotti suolaa päälle ja tarjosi Pierrelle.

-- Maan mainioita perunoita, -- toisti hän. -- Syöppäs nyt.

Pierrestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan syönyt maukkaampaa

ruokaa.

-- Ei, minusta on kaikki samantekevää, -- sanoi Pierre, -- mutta miksi

he ampuivat ne onnettomat!... Viimeinen oli parinkymmenen iässä.

-- Tss -- tss ... -- virkkoi pieni mies. -- Älkää pahaa, älkää ... --

lisäsi hän nopeasti ja aivan kuin sanat olisivat aina olleet valmiina

hänen suussaan ja sieltä vahingossa lennähtäneet hän jatkoi: --

Mitenkäs te, barin, tulitte näin jääneeksi Moskovaan?

-- En luullut, että niin sukkelaan tulisivat. Jäin vahingossa, --

vastasi Pierre.

-- Mitenkä ne sinut ottivat, kotkanpoika, kotoasiko?

-- Ei, olin katsomassa tulipaloa, siinä ottivat ja luulivat

murhapolttajaksi.

-- Mikä on tuomiota, se on vääryyttä, -- tokasi pieni mies.

-- Oletkos sinä kauan ollut täällä? -- kysyi Pierre viimeistä perunaa

pureskellen.

-- Minäkö? Viime sunnuntaina ottivat Moskovasta hospitaalista.

-- Kukas sinä olet, sotamieskö?

-- Apsheronin rykmentin sotamiehiä. Kuumeessa olin, kuolemankielissä.

Eikä meille virkattu halaistua sanaa. Kahteenkymmeneen mieheen virui

meitä siellä. Eikä arvattu eikä aavistettu.

-- Onkos sinun täällä ikävä? -- kysyi Pierre.

-- On ihan kyllälti, kotkanpoikaseni. Minun nimeni on Platon,

liikanimeltä Karatajef, -- lisäsi hän nähtävästi helpottaakseen Pierren

puhuttelua. -- Poikasena kutsuttiin palvelukseen. Eikö sitte olisi

ikävä, kotkanpoikaseni! Moskova on kaupunkien äiti. Eikö etoisi ikävä

sitä katsellessa! Mato kaalia kalvaa, mutta itse ennen sitä sortuu,

niin puhuivat vanhan kansan ihmiset.

-- Miten, miten sinä sanoit? -- kysyi Pierre.

-- Minäkö? -- kysyi Karatajef. -- Minä sanon: ei omalla voimalla, vaan

Jumalan hoimalla, -- sanoi hän luullen toistavansa sen, mitä äsken oli

sanonut ja jatkoi samassa:

-- Onhan teillä, barin, oma perutalonne? Ja koti on? Siis täydellinen

liesi! Ja emäntä on? Ovatkos vanhusvanhemmat elossa? -- kyseli hän.

Vaikkei Pierre nähnyt pimeän tähden, tunsi hän kuitenkin, että

sotamiehen huulet vetäytyivät pidätettyyn pehmeään hymynkierteeseen

näitä kysymyksiä tehdessä. Hänen mieltään nähtävästi pahotti se, ettei

Pierrellä ollut vanhempia, varsinkaan äitiä.

-- Vaimossa neuvon vara, anopissa avun alku, vaan ehtoisin oma emonen!

-- sanoi sotamies. -- No entä lapsia, onkos niitä? -- jatkoi hän

kyselyään.

Pierren kieltävä vastaus pahotti nähtävästi taaskin hänen mieltään ja

hän kiiruhti lisäämään:

-- Mitäs se, nuoret ihmiset, saattaahan Jumala vielä antaa. Kunhan vain

sovussa elettäisi...

-- Nyt ei ole mistään väliä, -- sanoi Pierre tahtomattaan.

-- Soo, oletpa sinä miekkoinen miehiäsi, -- väitti Platon. -- Ei

rutolta eikä tyrmältä mihinkään pääse.

Sotamies kohensihe parempaan asentoon ja rykäsi muutaman kerran

nähtävästi valmistautuen pitkään jutteluun.

-- Niin, ystävä hyvä, asuin vielä kotona, -- alkoi hän. -- Kontumme oli

suuri, maata paljon, hyvä oli musikkojen elo eikä meidän talostamme

mitään puuttunut. Seitsemän muun kanssa kulki isäukko niittämässä.

Hyvästi elettiin, oikein kristityitä oltiin. Mutta silloin...

Ja Platon Karatajef kertoi pitkän tarinan siitä, miten hän oli mennyt

vieraan metsästä puita hakemaan, joutunut vahdin käsiin, saanut

selkäänsä, tuomittu ja lähetetty sotamieheksi.

-- Niin, kotkanpoikaseni, -- jatkoi hän hymyn muuntamalla äänellä, --

paha tuli, luultiin, vaan parhaaksi se kääntyikin. Veljen olisi ollut

lähtö, ellen minä olisi tekosta tehnyt. Vaan nuorimmalla veljellä oli

viisi lasta, minulta ei jäänyt kuin vaimo. Oli tyttö, mutta sen korjasi

Luoja jo ennen sotamiehyyttäni. Tulin katsomaan kotiväkeä. Näen, että

entistä ehommin elävät. Talo on hyvyyttä täynnä, naisväki kotosalla,

kaksi veljeä työansioilla. Nuorin, Mihaila, oli kotona. Sanoo siinä

isäukko: "minusta, sanoo, ovat kaikki lapset yhdenlaisia: purasipa mitä

sormea tahansa, kaikkiin yhtä kovasti koskee. Ja jollei silloin olisi

Platonia viety, olisi Mihailan ollut meno." Käski kaikki meidät

luokseen -- uskotko -- ja jumalankuvan eteen asetti. "Mihaila", sanoo,

"tule tänne, kumarra hänen jalkoihinsa ja sinä, eukko, kumarra myöskin

ja tekin lapset, kumartakaa. Ymmärrättekö?" sanoo. Niin, ystäväni hyvä.

Kohtalo ei jätä uhriaan. Vaan me hoppuamme alituisesti, mikä on hyvin

ja mikä ei. Meidän onnemme, ystäväni, on kuin vesi nuotassa: kun sitä

vetää, pullistuu se, vaan kun maalle saa, on se typötyhjä.

Ja Platon siirrähti toiseen paikkaan olillaan. Oltuaan hetken aikaa

vaiti nousi Platon seisoalleen.

-- Taitaa tässä jo nukuttaakin, -- sanoi hän nopeasti ja alkoi ristiä

silmiään lausuen:

-- Herra Jeesus Kristus, Nikola marttyyri, Frola ja Lavra! Herra Jeesus

Kristus, Nikola marttyyri, Frola ja Lavra! Herra Jeesus Kristus,

armahda ja vapahda meitä! -- päätti hän rukouksensa, kumarsi maahan

asti, nousi, huokasi ja kyykistyi polvilleen. -- Kas niin. Kaada, hyvä

Isä, kivenä, nostata nokkelana, -- sanoi hän, venähti pitkälleen ja

veti sinellin korvilleen.

-- Minkä rukouksen sinä luitkaan? -- kysyi Pierre.

-- Häh? -- virkkoi Platon (hän oli juuri nukahtamaisillaan). -- Mitäkö

luin? Rukoilin Jumalaa. Etkös sinä rukoile?

-- Kyllä, rukoilen minäkin, -- vastasi Pierre. -- Mutta mitä sinä

puhuit Frolasta ja Lavrasta.

-- Kuinkas muuten? -- vastasi nopeasti Platon. -- Nyt on hevosjuhla,

täytyy muistaa elukoitakin. Katsos veitikkaa, käppyrään pyörähti.

Lämpenitkö, koirankuontolainen, -- sanoi hän kopeloiden koiraa, joka

oli hänen jaloissaan ja käännyttyään toiselle kylelleen hän nukkui

heti.

Ulkoa kuului jostain kaukaa itkua ja huutoa ja lautakojun seinänraoista

vilkkui tulta, mutta kojussa oli hiljaista ja pimeää. Pierre ei saanut

unta pitkään aikaan ja hän virui pimeässä paikallaan silmät auki

kuunnellen vieressään makaavan Platonin säännöllistä kuorsausta ja

tuntien, että äsken sortunut maailma alkoi nyt valveutua hänen

sielussaan entistään kauniimpana ja jonkunlaisten uusien, vahvojen

perusteiden varassa.