Shtsherbatovin talolta vietiin vangitut suoraan pitkin Djevitshin
kenttää Djevitshin luostarin vasemmalta puolen pellolle, jolla seisoi
patsas. Patsaan taakse oli kaivettu suuri hauta, jonka reunoilla oli
tuoretta multaa ja haudan ja patsaan luona seisoi puoli-ympyrässä suuri
joukko kansaa. Joukossa oli vähäinen lukumäärä venäläisiä, vaan suurin
osa oli joutilaita Napoleonin sotilaita: saksalaisia, italialaisia ja
ranskalaisia kaiken karvaisissa puvuissa. Patsaan oikealla ja
vasemmalla puolella seisoi rintamassa olevin rivein ranskalaista
sotaväkeä sinisissä puvuissa punaisine olkalappuineen, puolikengät
jalassa ja kiiverit päässä.
Rikolliset saatettiin seisomaan luettelon mukaiseen järjestykseen
(Pierre seisoi kuudentena) ja vietiin patsaan luo. Yht'äkkiä alkoi
kuulua kahdelta puolen rummunpärrytystä ja Pierrestä tuntui, että tuo
pärinä ikään kuin repäsi kappaleen hänen sydämestään. Hän kadotti
ajatus- ja harkintakykynsä. Hän voi ainoastaan nähdä ja kuulla. Hänellä
oli ainoastaan yksi toivo -- toivo, että se kauhea, minkä piti
tapahtua, tapahtuisi mitä pikemmin. Pierre katseli tovereihinsa ja
tarkasteli heitä.
Kaksi näistä oli entisiä vankia, joiden päät olivat sileäksi kerityt.
Toinen oli kookas ja laiha, toinen mustanpuhuva, pörhöinen, jäntterä ja
litteänenäinen. Kolmas oli herrasväen palvelija, noin 45 vuoden
ikäinen, jonka tukka oli harmaanvoipa ja ruumis täyteläinen ja
hyvin ruokittu. Neljäs oli hyvin kaunis musikka, parta haalea
ja tuuhea ja silmät sysimustat. Viides oli kelmeä, hintelä, noin
kahdeksantoista-vuotinen tehtaalainen kauhtana päällä.
Pierre kuuli, että ranskalaiset neuvottelivat siitä, mitenkä olisi
ammuttava, yksittäin vaiko kaksittain. "Kaksittain", vastasi kylmän
levollisesti vanhin upseeri. Sotamiesten riveissä tapahtui siirtoliike
ja huomasi, että kaikki jouduttautuivat, mutta he eivät jouduttautuneet
sillä tavoin, kuin jouduttaudutaan toimittamaan kaikille ymmärrettävää
tekoa, vaan sillä tavoin, kuin jouduttaudutaan suorittamaan
välttämätöntä, mutta vastenmielistä ja käsittämätöntä tekoa.
Eräs ranskalainen virkamies astui rikollisten rivien oikeaan päähän ja
luki venäjäksi ja ranskaksi tuomion.
Sitte meni kaksi paria ranskalaisia rikollisten luo ja otti upseerin
osotuksen mukaan kaksi rivin päässä seisovaa entistä vankia. Vangit
astuivat patsaan juurelle, pysähtyivät siihen ja sillä aikaa kun
tuotiin säkkejä, he katsoivat ympärilleen niin kuin katsoo isketty
eläin lähenevää metsästäjää. Toinen risti myötäänsä silmiään, toinen
kaahnutteli selkäänsä ja toinen teki huulillaan naurua tarkottavan
liikkeen. Sotamiehet ryhtyivät nopein käsin sitomaan heidän silmiään,
pukemaan säkkejä ja kytkemään patsaaseen.
Kaksitoista tarkk'ampujaa marssi kiväärit olalla säännöllisin, lujin
askelin esiin rivien takaa ja pysähtyi kahdeksan askeleen päähän
patsaasta. Pierre kääntyi poispäin, jottei olisi nähnyt, mitä oli
tapahtuva. Yht'äkkiä kuului rätinää ja ryskettä, joka kuulosti
Pierrestä räikeämmältä kuin jylisevinkin ukkosen jyminä ja hän kääntyi
katsomaan. Savua pöllysi ja ranskalaisia puuhaili jotain tehden haudan
reunalla kalpein kasvoin ja vapisevin käsin. Tuotiin kaksi muuta.
Nämäkin kaksi katselivat samoin, samallaisin silmin, turhaan ja ääneti
pelkillä silmillään turvaa pyytäen ja nähtävästi käsittämättä ja
uskomatta, mitä oli tuleva. He eivät voineet uskoa, sillä ainoastaan he
tiesivät sen, mitä heidän elämänsä oli heille ja siksi he eivät
käsittäneet eivätkä uskoneet, että se voitaisiin heiltä riistää.
Pierre ei tahtonut katsoa ja hän kääntyi taas poispäin; mutta taasen
kumahti hänen korvissaan ikään kuin hirveä räjähdys ja samassa hän
huomasi savua, jonkun verta ja kalpeakasvoisia hätääntyneitä
ranskalaisia, jotka taasen hääriskelivät patsaan luona vapisevin käsin
toinen toistaan tyrkkien. Raskaasti hengittäen katseli Pierre
ympärilleen aivan kuin kysyen: mitä tämä on? Sama kysymys oli kaikissa
niissäkin katseissa, jotka kohtasivat Pierren katseen.
Kaikkien venäläisten, ranskalaisten sotamiesten ja upseerien, kaikkien,
kaikkien kasvoilta luki Pierre saman pelon, kauhun ja taistelun ilmeen,
joka oli hänenkin sydämessään. "Kuka todellakin tekee tätä? He kaikki
kärsivät samoin kuin minäkin. Kuka? Kuka?" välähti tuokion ajan Pierren
mielessä.
"_Tirailleurs du 86-me, en avant_!"[52] huusi joku. Vietiin
viides, joka seisoi Pierren vieressä -- yksinään. Pierre ei käsittänyt,
että hän oli pelastettu ja että hänet samoin kuin muutkin jälelle
jääneet oli tuotu tänne olemaan vain läsnä telotuksessa. Kasvamistaan
kasvavalla kauhulla ja tuntematta iloa ja tyyntymystä hän katseli sitä,
mitä tapahtui. Viides oli kauhtanassa oleva tehtaalainen. Samassa kun
tehtaalaiseen tartuttiin kiinni, hypähti hän kauhuissaan syrjään ja
tarttui Pierreen. (Pierre vavahti ja riistäytyi irti.) Tehtaalainen ei
pystynyt olemaan jaloillaan. Häntä kiskottiin kainaloista ja hän kirkui
jotain. Kun hänet oli saatu patsaan juureen, vaikeni hän äkkiä. Hän
näytti yht'äkkiä aivan kuin käsittäneen jotain. Käsittikö hän, että
kirkuminen oli turhaa tahi että oli mahdotonta, että ihmiset
surmaisivat hänet, mutta hän kuitenkin asettui patsasta vasten odottaen
kytkemistä yhdessä muiden kanssa ja vilkui ympärilleen kiiluvin silmin
kuin haavotettu eläin. Pierre ei nyt enää voinut kääntyä poispäin eikä
sulkea silmiään. Hänen samoin kuin koko väkijoukonkin uteliaisuus ja
kiihtymys oli viidettä surmatessa yltynyt äärimmilleen. Tämä viides
näytti tyyneltä, kuten muutkin: hän kohenteli kiinni kauhtanaansa ja
kaahnutteli toisella paljaalla jalalla toista.
Kun ruvettiin sitomaan hänen silmiään, korjasi hän itse solmua
niskassa, kun se häntä puristi, ja kun hänet sitte painettiin kiinni
veriseen patsaaseen, kallistui hän itse selkänojoon, mutta kun hänen
oli siinä asennossa hankala olla, kohensi hän itseään, veti jalkansa
lähemmä ja ojentautui levollisesti patsasta vasten. Pierre katsoi
häneen koko ajan laskematta silmistään pienintäkään liikettä.
Taisi kuulua komennus, komennuksen jälkeen taisi kuulua kahdeksan
kiväärin pamahdus. Mutta niin tarkkaan kuin Pierre jälestäpäin
koettelikin muistella, ei hän ollut kuullut pienintäkään pamahduksen
ääntä. Hän oli vain nähnyt, että tehtaalainen oli jostain syystä
retkahtanut nuorissa, että verta oli näkynyt kahdessa kohden ja että
nuorat olivat höllenneet retkahtaneen ruumiin painosta, jolloin
tehtaalainen luonnottomasti nipottavin päin ja jalat väärässä oli
vaipunut kyyhälleen. Pierre juoksi patsaalle. Häntä ei pidättänyt
kukaan. Tehtaalaisen ympärillä hääriskeli säikähtyneitä, kalpeita
ihmisiä. Eräällä vanhalla, viiksekkäällä ranskalaisella tärisi
alahuuli, kun hän irrotti nuoria. Ruumis lyyhistyi. Sotamiehet
raahasivat ruumiin kömpelön hätäisesti patsaan taa ja rupesivat
vierittämään sitä kuoppaan.
Kaikki näyttivät varmasti käsittävän, että ne olivat olleet semmoisia
pahantekijöitä, joiden rikosten jäljet piti peittää kiiruimman
kaupalla.
Pierre vilkasi kuoppaan ja huomasi, että tehtaalainen virui siellä
polvet ylöspäin lähellä päätä ja toinen olkapää toista korkeammalla. Ja
tuo olkapää nousi ja laski tasaisesti nytkähdellen. Mutta suuria
lapiollisia multaa tuiskusi koko ruumiin päälle. Eräs sotamies kivahti
Pierrelle äkäisesti ja tuskallisesti, että hän poistuisi. Mutta Pierre
ei ymmärtänyt sotamiestä, vaan jäi seisomaan patsaan luo eikä kukaan
ajanut häntä pois.
Kun hauta oli luotu umpeen, kuului komennus. Pierre vietiin takasin
paikalleen ja ranskalainen sotaväki, joka seisoi kahtena rintamana
patsaan kummallakin puolella, teki puolikäännöksen ja alkoi marssia
tahdissa patsaan ohi. Kaksikymmentäneljä tarkk'ampujaa, jotka olivat
seisoneet piirin keskessä, läksi panoksista tyhjentynein kiväärein
juoksujalassa liittymään paikoilleen riveihin, silloin kun komppaniat
marssivat heidän ohitsensa.
Pierre katseli nyt tajuttomin silmin noita tarkk'ampujia, jotka
kaksittain juoksivat piiristä. Kaikki muut paitsi yksi liittyivät
komppanioihinsa. Eräs nuori sotamies, jonka kasvot olivat kalman
kalpeat ja jonka kiiveri oli kallistunut takaraivolle, seisoi kivääri
riipuksissa vastapäätä hautaa samalla paikalla, josta hän oli ampunut.
Hän hoippui kuin juopunut ottaen vuoroin askeleen eteenpäin, vuoroin
taapäin kannattaakseen kaatuvaa ruumistaan. Eräs vanha sotamies,
ali-upseeri, juoksi rivistä, tarttui hänen olkapäähänsä ja veti hänet
komppaniaan. Venäläinen ja ranskalainen väkijoukko alkoi hajaantua.
Kaikki kulkivat ääneti, päät painuksissa.
-- _Ça leur apprendra à incendier_,[53] -- sanoi joku
ranskalaisista.
Pierre katsahti sanojaan ja huomasi, että se oli eräs sotamies, joka
tahtoi jollain tyynnyttää itseään siitä, mitä oli tehty, mutta ei
voinut. Puhumatta loppuun ajatustaan hän viittasi kädellään ja meni
matkoihinsa.