Syyskuun 8 p:nä saapui vankien luo vajaan hyvin ylhäinen upseeri,
päättäen ainakin siitä kunnioituksesta, jota vahdit hänelle osottivat.
Tämä upseeri, joka luultavasti oli esikunta-upseereja, toimitti
luettelo kädessä kaikkien venäläisten nimihuudon, mainiten Pierreä
_celui qui n'avoue pas son nom_,[40] Upseeri loi kaikkiin
vankeihin välinpitämättömän, velton katseen ja käski vahti-upseerin
toimittamaan kaikki vangit siisteihin pukuihin ja ruokottuun asuun
ennen marsalkan luo viemistä. Tunnin kuluttua saapui komppania
sotaväkeä ja Pierre vietiin kolmentoista muun kanssa Djevitshin
kentälle. Sää oli kirkas, aurinko paistoi sateen jälkeen ja ilma oli
harvinaisen puhdas. Savu ei laskeutunut alas, kuten sinä päivänä,
jolloin Pierre oli viety Subovan vallin päävahdista, vaan se kohoili
patsaina puhtaassa ilmassa. Tulipalojen liekkejä ei näkynyt missään,
mutta joka puolelta tupruili savupatsaita ja koko Moskova ja kaikki,
niin pitkälle kuin Pierren katse kantoi, oli yhtä paloa. Kaikkialla
näkyi autioita paikkoja törröttävine uunineen ja savupiippuineen,
siellä täällä mustiksi palaneita kivitalojen seiniä. Pierre koetti
tarkastaa palaneita paikkoja, mutta hän ei tuntenut tuttuja kaupungin
korttelia. Paikotellen näkyi palolta säästyneitä kirkkoja. Eheä Kreml
kuumotti kaukaa valkeana tornihuippuineen, joista korkeinna kohosi
Iivana Suuren torni. Lähellä kimalteli iloisesti Novodjevitshin
luostarin kupukatto ja sieltä kuului erityisen voimakkaana
temppelikellojen soitto. Tämä soitto muistutti Pierrelle, että nyt oli
sunnuntai ja Jumalanäidin syntymäjuhla. Mutta ei näyttänyt olevan
ketään, joka olisi juhlaa viettänyt, sillä kaikkialla oli vain
tulipalon tuhon jätteitä ja venäläistä väestöä näkyi vain harvaseltaan
joku repaleinen, säikähtynyt kaupunkilainen, joka puikki ranskalaisia
nähdessään piiloon.
Venäläinen pesuus näytti olevan hävitetty ja tuhottu ja tämän
venäläisen elämän järjestyksen hävittämisen jälkeen tunsi Pierre
itsetiedottomasti, että tuhotun pesuuden sijaan oli muodostunut aivan
toinen, mutta luja ranskalainen järjestys. Hän tunsi sen noiden
suorissa riveissä reippaasti ja iloisesti kulkevien sotamiesten
ulkomuodosta, jotka saattoivat häntä ja hänen rikostoverejaan ja hän
tunsi sen erään tärkeännäköisen ranskalaisen virkamiehen ulkomuodosta,
kun tämä ajoi häntä vastaan parivaljakolla, jonka ohjissa oli sotamies.
Hän tunsi sen rykmentin soittokunnan reippaista sävelistä, joita tulvi
kentän vasemmalta laidalta ja erityisen selvästi tunsi ja käsitti hän
sen siitä listasta, josta ranskalainen upseeri oli aamulla huutanut
vankien nimet. Pierren olivat ottaneet kiinni yksistään sotamiehet ja
kulettaneet paikasta toiseen kymmenien muiden kanssa, joten he olisivat
voineet hänet unohtaa ja sekottaa toisiin. Mutta näin ei tapahtunut,
sillä ne vastaukset, jotka hän oli antanut kuulustelussa, palasivat
hänen mieleensä hänen nimellään: _celui qui n'avoue pas son
nom_.[41] Ja tällä nimellä, joka kammotti Pierreä, kuletettiin
häntä jonnekin siinä saattajien kasvoilla kuvastuvassa varmassa
vakuutuksessa, että niin hyvin kaikki muut vangit kuin hänkin olivat
juuri ne samat, joita tarvittiin ja että heitä kuletettiin juuri sinne,
missä heitä tarvittiin. Pierre tunsi itsensä mitättömäksi lastuksi,
joka oli joutunut hänelle tuntemattoman, mutta säännöllisesti toimivan
koneen pyörien väliin.
Pierre vietiin muiden rikollisten kanssa Djevitshin kentän laitaan
lähelle luostaria suuren talon eteen, jota ympäröi laaja puutarha. Se
oli ruhtinas Shtsherbatovin talo, jossa Pierre oli ennen käynyt monta
kertaa isännän luona ja jossa nyt, kuten hän kuuli sotamiesten
puheista, majaili marsalkka, Eckmühlin herttua.
Heidät tuotiin portaiden eteen ja ruvettiin yksitellen saattamaan
sisään. Pierre saatettiin kuudentena. Hänet vietiin lasigallerian ja
kahden eteisen kautta, jotka olivat hänelle tuttuja, pitkään, matalaan
kabinettiin, jonka ovella seisoi adjutantti.
Davoust istui huoneen päässä pöydän yli kumartuneena ja lasit silmillä.
Pierre astui aivan hänen luokseen. Davoust istui katsettaan nostamatta
edessään olevasta paperista, jota hän näytti tutkivan. Silmät paperiin
edelleenkin luotuina hän kysyi hiljaa: _qui êtes vous_?[42]
Pierre pysyi vaiti siitä syystä, ettei hän kyennyt lausumaan sanaakaan.
Davoust ei ollut Pierrelle pelkästään ranskalainen kenraali, vaan
myöskin julmuudestaan tunnettu mies. Katsoessaan Davoustin kylmiin
kasvoihin, kun tämä aivan kuin ankara opettaja, näytti suostuvan
pysymään jonkun aikaa kärsivällisenä ja odottamaan vastausta, tunsi
Pierre, että jokainen viivytyksen tuokio voi maksaa hänelle hengen;
mutta hän ei tiennyt, mitä sanoa. Sitä, mitä hän oli sanonut
ensimäisessä kuulustelussa, hän ei enää uskaltanut sanoa ja säätynsä ja
asemansa ilmaiseminen oli vaarallista ja häpeällistä. Pierre oli vaiti.
Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt mitään ajatella, kohotti Davoust vähän
päätään, siirsi silmälasit otsalle, siristi silmiään ja loi Pierreen
tuijottavan katseen.
-- Minä tunnen tämän miehen, -- sanoi Davoust tyynellä, kylmällä
äänellä nähtävästi tarkotuksessa saada Pierre pelästymään.
Kylmät väreet, jotka äsken olivat juosseet pitkin Pierren selkäpiitä,
tarttuivat hänen päähänsä kuin pihdit.
-- _Mon général, vous ne pouvez pas me connaître, je ne vous ai
jamais vu_...[43]
-- _C'est un espion russe_,[44] -- keskeytti hänet Davoust sanoen
nämä sanat eräälle toiselle kenraalille, joka oli huoneessa ja jota
Pierre ei ollut huomannut.
Ja Davoust kääntyi poispäin. Äkkinäisen väräjävä kaiku sanoissa alkoi
Pierre yht'äkkiä:
-- _Non, Monseigneur_, -- sanoi hän yht'äkkiä muistaen, että
Davoust oli herttua. -- _Non, Monseigneur, vous n'avez pas pu me
connaître. Je suis un officier militionnaire et je n'ai pas quitté
Moscou_.[45]
-- _Votre nom_? -- toisti Davoust.
-- _Besouhof_.[46]
-- _Qu'est ce qui me prouvera que vous ne mentez pas_?[47]
-- _Monseigneur_![48] -- huudahti Pierre rukoilevalla, mutta ei
loukkautuneella äänellä.
Davoust nosti silmänsä ja katsahti terävästi Pierreen. He katsoivat
toisiinsa muutaman tuokioisen ja tämä katse pelasti Pierren. Se kulki
sota- ja oikeusseikkojen yläpuolella ja se synnytti näiden kahden
ihmisen välille inhimillisen suhteen. He tunsivat kumpikin hämärästi
tänä yhtenä hetkenä lukemattoman paljon asioita ja he käsittivät, että
he kumpikin ovat ihmislapsia ja veljiä. Ensi katsahduksessa oli Pierre
Davoustista, joka oli nostanut ainoastaan päänsä paperista, jossa
ihmisten asioita ja elämää merkittiin numeroilla, ainoastaan
yksityisseikka ja Davoust olisi voinut ammuttaa hänet ilman omantunnon
vaivoja, mutta nyt hän näki Pierressä ihmisen ja hän mietti hetkisen.
-- _Comment me prouverez-vous la verité de ce que vous me
dites_?[49] -- kysyi Davoust kylmästi.
Pierren mieleen muistui Ramball ja hän mainitsi rykmentin, sukunimen ja
kadun, jolla Ramball asui.
-- _Vous n'êtes pas ce que vous dites_,[50] -- sanoi Davoust taas.
Pierre ryhtyi vapisevan katkonaisella äänellä esittämään todistuksia
kertomuksensa todenperäisyydestä.
Mutta tällöin tuli sisään adjutantti ja ilmotti jotain Davoustille.
Davoust kirkastui yht'äkkiä adjutantin tuomasta tiedosta ja rupesi
panemaan kiinni nuttunsa nappia. Hän näytti kokonaan unohtaneen
Pierren.
Kun adjutantti muistutti hänelle vangista, kiepautti hän nyrpeästi
päätään Pierreen päin ja käski viemään hänet pois. Mutta mihin hänet
oli vietävä, sitä Pierre ei tiennyt, takasin vankeuteenko vaiko
valmistetulle mestauspaikalle, jota toverit olivat Djevitshin kenttää
kulkiessa hänelle näyttäneet.
Pierre käänsi päätään ja näki, että adjutantti kysyi jotain uudelleen.
-- _Oui, sans doute_![51] -- sanoi Davoust, mutta mitä "niin",
sitä ei Pierre tietänyt.
Pierre ei muistanut, miten, kuinka kauvan ja mihin hän kulki.
Vaipuneena täydellisen tajuttomuuden ja tylsyyden tilaan ja näkemättä
mitään ympärillään hän liikutteli jalkojaan yhdessä muiden kanssa niin
kauvan, kunnes kaikki pysähtyivät, jolloin hänkin pysähtyi. Yksi ainoa
ajatus oli kaiken tämän aikaa riipattanut Pierren päässä ja tämä ajatus
oli: kuka, kuka tosiaankin oli tuominnut hänet mestattavaksi?
Ne eivät olleet ne ihmiset, jotka olivat kuulustelleet häntä
tutkijalautakunnassa, sillä niistä ei ollut yksikään tahtonut eikä
nähtävästi voinut sitä tehdä. Se ei ollut Davoust, joka oli niin
inhimillisesti häneen katsonut. Yksi hetki vielä ja Davoust olisi
ymmärtänyt, että he tekevät pahasti, mutta tuon hetken ehkäsi tulemasta
huoneesen saapunut adjutantti. Tämä adjutantti taasen ei nähtävästi
ollut pyytänyt mitään pahaa, mutta hän olisi voinut olla tulemattakin.
Kuka, kuka tosiaankin surmasi, tappoi ja riisti hänen, Pierren, elämää
kaikkine muistoineen, pyrkimyksineen, toivoineen, ajatuksineen? Kuka
teki sitä? Ja Pierre tunsi, ettei se ollut kukaan.
Se oli järjestys, olosuhteiden muodostus.
Eräänlainen järjestys surmasi häntä, Pierreä, riisti hänen elämäänsä,
jopa kaikkea: tuhosi häntä.