Sonjan kirje, joka toteutti Nikolain rukouksen, oli kirjotettu
Troitsasta. Se oli johtunut seuraavasta syystä. Vanha ruhtinatar oli
yhä enemmän ja enemmän ruvennut ajattelemaan Nikolain naittamista
rikkaalle morsiamelle ja hän tiesi, että pääesteenä siihen oli Sonja.
Ja Sonjan elämä oli viime aikoina, varsinkin Nikolain kirjeen jälkeen,
jossa tämä oli kertonut kohtauksestaan ruhtinatar Marian kanssa, käynyt
entistäänkin raskaammaksi kreivittären kodissa. Kreivitär käytti
hyväkseen jokaista tilaisuutta lausuakseen Sonjalle loukkaavia ja
sydämettömiä vihjauksia.
Mutta muutamia päiviä ennen Moskovasta lähtöä kutsui kreivitär hyvin
liikutettuna ja hädissään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, luokseen
Sonjan ja sen sijaan, että hän olisi tätä soimannut tai esittänyt
vaatimuksia, hän rukoili Sonjaa kyyneleet silmissä uhraamaan itsensä ja
maksamaan siten kaiken sen, joka oli hänen edestään tehty sekä
rikkomaan välinsä Nikolain kanssa.
-- Minä en saa rauhaa ennen, kuin sinä annat minulle sen lupauksen.
Sonja purskahti vihlovaan itkuun ja vastasi itkun hyrskeen seasta, että
hän tekee kaikki, että hän on valmis kaikkeen, mutta ei antanut suoraa
vastausta eikä hän sydämessään voinut suostua siihen, mitä häneltä
vaadittiin. Olihan uhrauduttava sen perheen onnen tähden, joka oli
häntä elättänyt ja kasvattanut. Uhrautuminen toisten onnen tähden
olikin Sonjan tapa. Hänen asemansa talossa oli semmoinen, että hän voi
osottaa avujaan yksistään uhrautuvaisuuden kautta ja hän tottui
uhrautumaan ja rakasti uhrautumista. Mutta ennen oli hän ilomielin
tuntenut kaikissa uhrautumistoimissaan, että hän uhrautumisellaan
kohottaa arvoaan sekä omissa että muiden silmissä ja tulee entistään
arvollisemmaksi ansaitsemaan _Nicolas'in_, jota hän rakasti
kaikista enimmän maailmassa. Mutta nyt oli hänen uhrinsa oleva
siinä, että hänen piti kieltäytyä kaikesta, joka muodosti palkan
uhrautumisesta ja koko elämän sisällyksen. Ensi kerran elämässään hän
tunsi nyt katkeruutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat olleet hänen
hyväntekijöitään sitä varten, että olisivat voineet häntä sitä
kirvelevämmin kiduttaa; hän tunsi kateutta Natashaa kohtaan, joka ei
ollut koskaan kokenut mitään tämmöistä, jonka ei ollut koskaan
tarvinnut uhrautua, vaan joka oli pannut muut uhrautumaan itsensä
edestä ja jota kuitenkin kaikki rakastivat. Ja ensi kerran tunsi
nyt Sonja, kuinka hänen hiljaisesta, puhtaasta rakkaudestaan
_Nicolas'iin_ alkoi yht'äkkiä kasvaa intohimoinen tunne, joka oli
sekä sovinnaisten sääntöjen että hyveiden ja uskonnon yläpuolella.
Tämän tunteen vaikutuksesta karttoi Sonja, jonka riippuvainen elämä oli
itsestään opettanut salamieliseksi ja joka yleisin, epämääräisin sanoin
antoi vastauksensa kreivittärelle, joutumasta tämän kanssa keskusteluun
ja hän päätti odottaa kohtausta Nikolain kanssa, jolloin hän ei
vapauttaisikaan Nikolaita, vaan päinvastoin sitoisi hänet ainaiseksi
itseensä.
Ankara touhu ja pelko Rostovilaisten viimeisinä olinpäivinä Moskovassa
tukahduttivat Sonjaa rasittavat synkät ajatukset. Hän oli iloinen
löytäessään huojennusta näistä ajatuksista käytännöllisessä
toiminnassa. Mutta kun hän sai tietää ruhtinas Andrein olosta heidän
talossaan, niin huolimatta kaikesta siitä vilpittömästä säälistä, jota
hän tunsi ruhtinasta ja Natashaa kohtaan, valtasi hänet kuitenkin
iloinen ja taika-uskoinen tunne siitä, ettei Jumala tahdokaan hänen
eroaan _Nicolas'ista_. Hän tiesi, että Natasha rakasti ainoastaan
ruhtinas Andreita eikä lakannut häntä rakastamasta. Hän tiesi, että kun
he näin kauheiden tapauksien kautta olivat joutuneet yhteen,
mieltyisivät he uudestaan toisiinsa ja ettei Nikolain olisi tulevan
sukulaisuuden tähden mahdollista mennä avioliittoon ruhtinatar Marian
kanssa. Viime päivien kauheista tapahtumista huolimatta riemastutti
Sonjaa matkustuksen ensi päivinä tämä tunne ja tietoisuus siitä, että
kaitselmus oli käynyt käsiksi hänen yksityisiin asioihinsa.
Rostovilaisten ensimäinen päivälevähdys matkalla tapahtui Troitskin
luostarissa.
Luostarin ravintolassa varustettiin Rostovilaisille kolme suurta
huonetta, joista yhteen sijoitettiin ruhtinas Andrei. Haavotetun tila
oli tänään paljoa parempi. Natasha istui hänen luonaan. Viereisessä
huoneessa istui kreivi ja kreivitär arvokkaasti keskustellen luostarin
esimiehen kanssa, joka oli tullut katsomaan vanhoja tuttujaan ja
tallettajiaan. Sonja istui myöskin täällä ja häntä vaivasi uteliaisuus
saada tietää, mistä ruhtinas Andrei ja Natasha puhelivat. Hän kuunteli
oven takana heidän ääntensä kaikua. Ruhtinas Andrein huoneen ovi
avautui. Siellä tuli Natasha hulmuavin kasvoin ja huomaamatta häntä
vastaan kohonnutta ja oikean käden leveästä hihasta kiinni pitävää
munkkia hän meni Sonjan luo ja tarttui tämän käteen.
-- Natasha, mikä sinun on? Tule tänne, -- sanoi kreivitär.
Natasha astui esimiehen siunattavaksi, joka kehotti anomaan apua
Jumalalta ja Hänen pyhiltään.
Heti esimiehen poistuttua tarttui Natasha ystävättärensä käteen ja meni
hänen kanssaan erääseen tyhjään huoneeseen.
-- Niinhän Sonja! Jäähän hän eloon! -- sanoi Natasha. -- Sonja, olen
sanomattoman onnellinen ja onneton! Sonja, rakkaani, -- kaikki on
ennallaan. Kunhan hän vain jäisi eloon. Hän ei voi, sillä, sillä ...
että... -- ja Natasha purskahti itkuun.
-- Niinkö? Minä tiesin sen! Jumalan kiitos, -- virkkoi Sonja. -- Hän
jää eloon!
Sonjan sydäntä kouristi yhtä kovasti kuin Natashankin niin hyvin tämän
pelko ja tuska kuin hänen omat, sydämen salassa piilevät ajatuksensa.
Itkien suuteli ja lohdutteli hän Natashaa. "Kunhan hän vain jäisi
eloon!" ajatteli hän. Itkettyään. puheltuaan ja kuivattuaan silmänsä
meni kumpikin ruhtinas Andrein huoneen ovelle. Natasha avasi varovasti
oven ja kurkisti huoneeseen. Sonja seisoi hänen vieressään kynnyksellä.
Ruhtinas Andrei lepäsi korkeassa asennossa kolmen tyynyn varassa. Hänen
kalpeat kasvonsa olivat rauhalliset, silmät kiinni ja näkyi, että hän
hengitti tasaisesti.
-- Ah, Natasha! -- sanoi yht'äkkiä Sonja melkein kirkasemalla,
puristautui kiinni serkkunsa käteen ja peräytyi ovelta.
-- Mitä, mitä? -- kysyi Natasha.
-- Se on sitä, sitä... -- virkkoi Sonja kalpein kasvoin ja väräjävin
huulin.
Natasha sulki hiljaa oven kiinni ja poistui Sonjan kanssa ikkunan luo
ymmärtämättä, mitä Sonja puhui.
-- Muistatko, -- sanoi Sonja pelokkain ja juhlallisin kasvoin, --
muistatko, kun minä katsoin sinun puolestasi peiliin... Otradnajassa,
jouluna... Muistatko, mitä silloin näin?
-- Niin, niin, -- virkkoi Natasha, jonka silmät suurenivat levälleen,
kun hän samassa muisti Sonjan silloin sanoneen jotain ruhtinas
Andreista, jonka hän oli nähnyt pitkällään.
-- Muistatko? -- jatkoi Sonja. -- Minä näin silloin ja kerroin kaikille
ja sinullekin ja Dunjashalle. Minä näin, että hän lepäsi vuoteella, --
puheli Sonja säestäen jokaista yksityiskohtaa käden liikkeellä
sormi pystyssä, -- ja että hän sulki silmänsä ja oli peitetty
vaaleanpunaisella verholla ja pani kätensä ristiin, -- puheli Sonja,
joka sitä mukaa, kuin hän kuvaili näkemiään yksityiskohtia, tuli
vakuutetuksi siitä, että hän _oli nähnyt_ nuo samat asiat
silloinkin.
Silloin ei hän ollut nähnyt mitään, vaan oli vain kertonut nähneensä
sitä, mikä oli pistänyt hänen päähänsä; mutta se, mitä hän silloin oli
keksinyt, kuvastui hänelle yhtä todellisena kuin mikä muu muisto
hyvänsä. Sen, mitä hän silloin oli sanonut, että muka ruhtinas Andrei
oli katsahtanut häneen, hymähtänyt ja ollut peitetty jollain
punaisella, hän sekä ymmärsi että oli varmasti vakuutettu siitä, että
hän jo silloin oli sanonut ja nähnyt, että ruhtinas Andrei oli ollut
peitetty vaaleanpunaisella, nimenomaan vaaleanpunaisella verholla ja
että ruhtinaan silmät olivat olleet kiinni.
-- Aivan niin, vaaleanpunaisella, -- sanoi Natasha, joka myöskin näytti
muistavan, että silloin oli puhuttu vaaleanpunaisesta ja siinä juuri
huomasi piilevän ennustuksen outouden ja salaperäisyyden.
-- Mutta mitä se merkitsee? -- kysyi Natasha miettivästi.
-- Ah, en tiedä, kaikki on niin outoa, -- vastasi Sonja kouristaen
päätään.
Muutaman hetken kuluttua soitti ruhtinas Andrei ja Natasha meni hänen
luokseen. Vaan Sonja, jonka rintaa poltti semmoinen tuska ja ahdistus,
jota hän oli harvoin kokenut, jäi ikkunan ääreen miettimään tapahtuman
kummallisuutta.
Samana päivänä oli tilaisuus lähettää kirjeitä armeijaan ja kreivitär
kirjotti kirjeen pojalleen.
-- Sonja, -- sanoi kreivitär nostaen päänsä kirjeestä Sonjan mennessä
hänen ohitsensa. -- Sonja, etkö sinä kirjottaisi Nikolaille? -- sanoi
kreivitär hiljaisella, vavahtavalla äänellä.
Siitä katseesta, joka kuulsi kreivittären väsyneistä, lasien läpi
katsovista silmistä, ymmärsi Sonja kaiken sen, mitä kreivitär noilla
sanoillaan tarkotti. Tuossa katseessa kajasti rukoilua ja pelkoa
kieltäymisestä ja häpeää siitä, että piti pyytää ja uhmaa
leppymättömästä vihasta, jos Sonja kieltäytyisi.
Sonja astui kreivittären luo, laskeutui polvilleen ja suuteli hänen
kättään.
-- Minä kirjotan, _maman_, -- vastasi Sonja.
Sonja oli heltynyt, liikutettu ja kuohuksissa kaikesta siitä, mitä
tänään oli tapahtunut ja varsinkin siitä ennustuksen salaperäisestä
toteutumisesta, jonka hän äsken oli nähnyt. Nyt, kun hän tiesi, että
Natashan ja ruhtinas Andrein välien uudistumisen tähden Nikolai ei
voinut enää mennä naimisiin ruhtinatar Marian kanssa, otti hän
riemumielin vastaan sen uhrautuvaisuuden palautuvan mielialan, jota hän
rakasti ja jossa oli tottunut elämään. Ja kyynelsilmin ja iloisena
jalon työn tekemisestä kirjotti hän moneen kertaan keskeytyen
kyyneltulvan tähden, joka sumensi hänen sametinpehmeitä mustia
silmiään, sen liikuttavan kirjeen, jonka saaminen oli niin kovasti
hämmästyttänyt Nikolaita.