Pelottava tieto Borodinon taistelusta, meidän mieshukastamme kaatuneina
ja haavottuneina ja vielä pelottavampi tieto Moskovan menettämisestä
saapui Voroneschiin syyskuun puolivälissä. Ruhtinatar Maria, joka oli
vasta sanomalehdistä saanut tietää veljensä haavasta ja jolla ei ollut
veljestään minkäänlaisia varmoja tietoja, oli aikeessa lähteä etsimään
ruhtinas Andreita, kuten Nikolai kuuli (itse hän ei ollut nähnyt
ruhtinatarta).
Kun sanoma Borodinon taistelusta ja Moskovan jättämisestä viholliselle
saapui Rostovin tietoon, ei hän tuntenut epätoivoa, vihaa eikä koston
halua eikä mitään muutakaan semmoista, mutta hänestä alkoi olo
Voroneschissa tuntua yht'äkkiä ikävältä ja kiusalliselta, sekä jostain
syystä hävettävältä ja vastenmieliseltä. Kaikki keskustelut, joita hän
kuuli, tuntuivat hänestä teeskennellyiltä, hän ei tiennyt, mitä
ajatella tästä kaikesta ja tunsi, että vasta rykmentissään hänelle
selvenee kaikki uudestaan. Hän koetti jouduttaa loppuun hevosten
ostamista ja usein tulistui hän suotta syyttä palvelijalleen ja
vääpelilleen.
Muutamia päiviä ennen Rostovin lähtöä kaupungista pidettiin kirkossa
kiitosmessu Venäjän sotajoukkojen saavuttaman voiton johdosta ja
Nikolai läksi kirkkoon. Hän asettui seisomaan kuvernöörin taa ja pysyi
sotilaan arvokkuudella kirkossa koko palveluksen ajan mietiskellen mitä
erilaatuisimpia asioita. Messun päätyttyä kutsui kuvernöörin rouva
hänet luokseen.
-- Oletko nähnyt ruhtinatarta? -- kysyi kuvernöörin rouva viitaten
päällään kuorolavan takana seisovaan mustapukuiseen naiseen.
Nikolai tunsi heti paikalla ruhtinatar Marian, mutta ei niin paljon
hatun alta kuultavasta kasvojen ääriviivasta kuin siitä varovaisuuden,
pelon ja sääliväisyyden tunteesta, joka heti valtasi Nikolain.
Ruhtinatar Maria näytti olevan ajatuksiinsa syventyneenä ja teki
viimeisiä ristinmerkkejä ennen kirkosta-lähtöään.
Nikolai katsoi ihmetellen ruhtinattaren kasvoja. Ne olivat samat
kasvot, jotka hän oli nähnyt ennenkin ja entinen hienon, sisäisen,
henkisen työn sävy lepäsi niillä, mutta entisen lisäksi paloi nyt
niillä aivan toinen valo. Murheen, rukouksen ja toivon liikuttava ilme
oli niillä. Kuten ennenkin oli tapahtunut Nikolaille ruhtinattaren
läsnä ollessa, ei hän nytkään odottanut kuvernöörin rouvan lupaa saada
mennä ruhtinattaren luo eikä myöskään kysynyt itseltään, oliko sopivaa
vai sopimatonta puhutella ruhtinatarta täällä kirkossa, vaan hän meni
tämän luo ja sanoi kuulleensa hänen surustaan, josta hän lausuu
sydämellisen valituksensa. Tuskin oli ruhtinatar kuullut Nikolain
äänen, kun hänen kasvoilleen yht'äkkiä lennähti kirkas hohde, joka
valaisi yht'aikaa sekä hänen murhettaan että iloaan.
-- Minä tahdoin sanoa teille, ruhtinatar, vain yhden asian, -- virkkoi
Rostof, -- ja se on se, että jos ruhtinas Andrei ei olisi enää elossa,
niin olisi hänestä rykmentin komentajana ollut ilmotus sanomalehdissä.
Ruhtinatar katsoi Nikolaihin käsittämättä tämän sanoja, mutta iloiten
Nikolain kasvoilla kuvastuvasta osanoton ilmeestä.
-- Ja minä tiedän koko joukon esimerkkejä siitä, että sirpaleen
(sanomalehdissä oli sanottu kranaatin) tuottama haava on joko heti
kuolettava tahi päin vastoin hyvin lievä, -- sanoi Nikolai. --
Toivokaamme parhainta ja minä olen vakuutettu...
Ruhtinatar Maria keskeytti hänet. -- Oi, se olisi niin kau... -- alkoi
hän, mutta pääsemättä liikutuksen tähden loppuun painoi hän viehättävin
liikkein (kuten aina Nikolain läsnäollessa) päänsä kumarruksiin, loi
Nikolaihin kiitollisen katseen ja läksi menemään tätinsä jälestä.
Tänä iltana ei Nikolai mennyt kyläilemään mihinkään, vaan jäi kotiin
selvittämään viimeisiä tilejä hevoskauppiaiden kanssa. Kun hän sai
asiat suoriksi, oli jo liian myöhäistä lähteä mihinkään, mutta
toisekseen liian aikaista käydä nukkumaan ja Nikolai käveli kauan aikaa
yksinään edestakasin huoneessa mietiskellen elämäänsä, seikka, joka
hänelle oli harvinaista.
Ruhtinatar Maria oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen Smolenskin
takana. Se, että Nikolai oli tavannut hänet silloin poikkeavissa
olosuhteissa ja se, että Nikolain äiti oli yhteen aikaan huomauttanut
hänelle ruhtinattaresta rikkaana morsiamena, saivat aikaan sen,
että hän kiinnitti ruhtinattareen erityistä huomiota. Hänen
käyntinsä aikana Voroneschissa ei tämä vaikutus tuntunut ainoastaan
miellyttävältä, vaan myöskin voimakkaalta. Nikolaihin teki syvän
vaikutuksen se eriskummallinen, henkinen kauneus, jonka hän nyt huomasi
ruhtinattaressa. Mutta vaikka hän nyt oli lähdössä pois, ei hänen
mieleensä tullut ikävän tunnetta siitä, että Voroneschista lähtiessään
hän kadottaa mahdollisuuden nähdä ruhtinatarta. Vaan äskeinen
ruhtinatar Marian tapaaminen kirkossa (Nikolai tunsi sen) oli syöpynyt
hänen sydämeensä syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan ja syvemmälle
kuin hän oli toivonut rauhansa tähden. Nuo kalpeat, hienot,
murheelliset kasvot, tuo sädehtivä katse, nuo hiljaiset, suloisen
arvokkaat liikkeet ja varsinkin tuo syvä ja hento murhe, joka kuvastui
ruhtinattaren kaikissa piirteissä, häiritsi Nikolain rauhaa ja vaati
hänen osanottoaan. Rostof ei voinut sietää miehissä korkeimman henkisen
elämän ilmausta (siksi hän ei pitänyt ruhtinas Andreista), vaan hän
sanoi sitä filosofiaksi, haaveiluksi; mutta ruhtinatar Mariassa ja
varsinkin tuossa murheessa, joka paljasti tuon Nikolaille vieraan
henkisen maailman kaikessa syvyydessään, hän tunsi vastustamatonta
viehätystä.
"Ihana tyttö mahtaa hän olla! Aivan varmaan enkeli!" puheli Nikolai
itsekseen. "Miksi en ole vapaa, miksi minulla oli kiire Sonjan kanssa?"
Ja hänen mieleensä nousi itsestään vertaus kahden seikan välillä:
toisessa niiden henkisten lahjojen köyhyys ja toisessa rikkaus, joita
ei ollut Nikolailla ja joita hän sen tähden piti niin suuressa arvossa.
Hän koetti kuvitella itselleen, mitenkähän olisi, jos hän olisi vapaa.
Miten hän kosisi ruhtinatarta ja miten tämä tulisi hänen vaimokseen?
Mahdotonta, hän ei voinut kuvitella sitä itselleen. Hänen tuli niin
outo olo, ettei hänen ajatuksiinsa noussut ainoatakaan selvää kuvaa.
Sonjasta oli hän jo ammoin sitte luonut itselleen tulevaisuuden kuvan
ja se oli yksinkertainen ja selvä juuri siitä syystä, että kaikki oli
keksittyä ja että hän tiesi kaikki mitä Sonjassa oli. Mutta ruhtinatar
Mariaan nähden oli mahdotonta kuvitella itselleen tulevaa elämää, koska
Nikolai ei ymmärtänyt ruhtinatarta, vaan ainoastaan rakasti.
Haaveissa Sonjasta oli jotain iloista ja kepeätä, mutta ruhtinatar
Mariasta ajatteleminen oli aina vaikeata ja hieman pelottavaa.
"Kuinka hän rukoilikaan!" muisteli Nikolai. "Näkyi, että koko hänen
sielunsa oli uponnut rukoukseen. Niin, se oli sitä rukousta, joka
siirtää vuoret ja minä olen varma siitä, että hänen rukouksensa tulee
kuulluksi. Miksi minä en rukoile sitä, jota minä tarvitsen?" muistui
hänen mieleensä. "Mitä minä tarvitsen? Vapautta, eroa Sonjasta. Hän
puhui totta", muisteli hän kuvernöörin rouvan sanoja, "jos menen
naimisiin hänen kanssaan, ei siitä tule mitään muuta kuin
onnettomuutta. Sekasotku, _maman'in_ suru ... asiat ... sekasotku,
kauhea sekasotku! Enkä minä häntä rakastakaan. En ainakaan rakasta niin
kuin pitäisi. Jumalani, johda minut pois tästä kauheasta umpikujasta!"
alkoi hän yht'äkkiä rukoilla. "Niin, rukous siirtää vuoren, mutta
täytyy uskoa eikä rukoilla niin kuin ne rukoilimme Natashan kanssa
lapsina, että lumi olisi muuttunut sokeriksi ja juoksimme pihalle
koettelemaan, oliko lumi muuttunut sokeriksi. Ei, enhän minä nyt
rukoilekaan turhuuksia", sanoi hän pannen piipun nurkkaan ja asettuen
kädet ristissä jumalankuvan eteen. Ja ruhtinatar Marian muisto ihanana
mielessä alkoi hän rukoilla tavalla, jolla hän ei ollut pitkiin
aikoihin rukoillut. Kyyneleitä oli noussut hänen silmiinsä ja
kurkkuunsa, kun oveen ilmestyi Lavrushka joitain papereja kädessä.
-- Pöllö! Mitä sinä tunkeudut, kun ei sinua ole käsketty! -- sanoi
Nikolai nopeasti muuttaen asentoaan.
-- Kuvernööriltä tuli kureeli, -- sanoi Lavrushka unisella äänellä, --
tässä on teille kirje.
-- Hyvä on, kiitos, mene!
Nikolai otti kaksi kirjettä. Toinen oli äidiltä, toinen Sonjalta. Hän
tunsi ne käsialasta ja avasi ensiksi Sonjan kirjeen. Hän ei ollut
ehtinyt lukea montakaan riviä, kun hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen
silmänsä lennähtivät säikähtyneesti ja iloisesti selälleen.
-- Eih, se ei ole mahdollista! -- virkkoi hän ääneen.
Voimatta istua paikoillaan rupesi Nikolai kirje kädessä ja sitä lukien
kävelemään pitkin huonetta. Hän silmäili sitä ensin hätäkäteen, luki
sitte läpi kerran ja toisenkin ja jäi hartioitaan kohottaen, käsiään
levittäen seisomaan keskelle huonetta suu auki ja silmät selällään. Se,
jota hän äsken ikään oli varmassa uskossa rukoillut, että Jumala
kuulisi hänen rukouksensa, oli nyt täyttynyt. Mutta Nikolai hämmästyi
tästä niin, kuin se olisi ollut jotain tavatonta ja niin kuin hän ei
olisi koskaan semmoista odottanutkaan ja ikäänkuin juuri se, että asia
oli näin nopeasti käynyt toteen, olisi todistanut sitä, ettei tämä
olisi tapahtunutkaan Jumalan tahdosta, kuten hän oli rukoillut, vaan
pelkän sattuman kautta.
Se Rostovista aukasemattomalta tuntunut solmu, joka sitoi hänen
vapautensa, aukesi tämän odottamattoman (kuten Nikolaista tuntui) ja
aivan itsestään saapuneen Sonjan kirjeen kautta. Sonja kirjotti, että
viime aikojen surulliset tapahtumat, melkein koko Rostovvilaisten
omaisuuden kadottaminen Moskovassa ja kreivittären usein lausuma
toivomus siitä, että Nikolai naisi ruhtinatar Bolkonskajan sekä myöskin
Nikolain äänettömyys ja kylmyys viime aikoina -- kaikki tämä oli
pakottanut Sonjan luopumaan lupauksestaan ja antamaan Nikolaille täyden
vapauden.
"Minun on ollut liian raskasta ajatella, että voisin olla syynä sen
perheen suruun ja eripuraisuuteen, joka on ollut minun hyväntekijäni",
kirjotti Sonja, "ja minun rakkauteni ainoana tarkotuksena on niiden
onni, joita minä rakastan. Sen tähden rukoilen teitä, _Nicolas_,
pitämään itseänne vapaana ja tietämään, että olipa miten oli, ei kukaan
voi teitä rakastaa voimakkaammin kuin teidän Sonjanne."
Kumpikin kirje oli Troitsasta. Toinen kirje oli kreivittäreltä. Tässä
kirjeessä kuvailtiin viimeisiä päiviä Moskovassa, lähtöä, tulipaloa ja
koko omaisuuden tuhoa. Muun muassa kirjotti kreivitär kirjeessään, että
ruhtinas Andrei kulki haavotettuna heidän mukanaan. Ruhtinaan tila oli
hyvin vaarallinen, mutta nyt sanoo lääkäri, että toiveet ovat
lisääntyneet. Sonja ja Natasha ovat hänen hoitajattariaan.
Seuraavana päivänä läksi Nikolai tämä kirje mukanaan ruhtinatar Marian
luo. Ei Nikolai eikä ruhtinatar Maria voinut sanoa sanaakaan siitä,
mitä oikeastaan merkitsivät sanat: "Natasha hoitaa häntä"; mutta tämän
kirjeen kautta pääsi Nikolai yht'äkkiä niin lähelle ruhtinatarta, että
hän joutui sen kautta melkein sukulaisuussuhteisiin.
Seuraavana päivänä saattoi Rostof ruhtinatar Marian matkalle
Jaroslavliin ja muutamien päivien kuluttua hän matkusti takasin
rykmenttiinsä.