Kun ruhtinatar Maria kohtauksensa jälkeen Rostovin kanssa oli saapunut
Moskovaan, tapasi hän täällä veljenpoikansa ja tämän kotiopettajan sekä
ruhtinas Andreilta saapuneen kirjeen, jossa heitä kehotettiin
matkustamaan Voroneschiin täti Malvintsevan luo. Matkahuolet,
levottomuus veljen tähden, elämän järjestäminen uudessa kodissa, uudet
ihmiset, veljenpojan kasvatus -- kaikki tämä oli tukahduttanut
ruhtinatar Marian sydämestä sen kiusauksen keltaisen tunteen, joka
häntä oli vaivannut isän sairauden aikana ja hänen kuolemansa jälkeen,
mutta varsinkin Rostovin kohtaamisesta asti. Hän oli murheellinen. Isän
kuoleman tuottama isku, jonka vaikutus oli hänen sydämessään yhtynyt
Venäjän onnettomaan kohtaloon, kirveli häntä nyt kuukauden kuluttua
siitä pitäen ja rauhalliseen elämään päästyään entistä kovemmin. Hän
oli levoton, sillä ajatus niistä vaaroista, jotka uhkasivat hänen
veljeään, ainoaa elossa olevaa läheistään, kidutti häntä lakkaamatta.
Hän oli huolissaan veljenpoikansa kasvatuksesta, sillä hän tunsi
itsensä kykenemättömäksi häntä hoitamaan. Mutta hänen sydämensä
syvyydessä asui sopusointu hänen oman itsensä kanssa, sopusointu, joka
oli syntynyt siitä tietoisuudesta, että hän oli tukahduttanut itsestään
Rostovin ilmestymisen johdosta alkamaisillaan olleet omakohtaiset
haaveet ja toiveet.
Kun kuvernöörin rouva saapui seuraavana päivänä pitojen jälkeen
Malvintsevalle ja keskusteltuaan tämän kanssa aikeistaan
(huomauttamalla kuitenkin, että vaikka nykyisissä oloissa ei voida
ajatellakaan muodollista kosimista, voi nuoret kuitenkin saattaa
tutustumaan toisiinsa) sekä saatuaan tädiltä myöntymyksen, rupesi hän
ruhtinatar Marian kuullen puhumaan Rostovista, ylisteli tätä ja kertoi,
miten Rostof oli punastunut ruhtinatarta mainittaessa. Ruhtinatar Maria
ei tästä ilostunut, vaan hänet valtasi tuskallinen tunne, sillä pois
katosi nyt hänen sisäinen sopusointunsa, jonka sijaan nousi haluja,
epäilyjä, soimausta ja toivoja.
Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat tämän sanoman jälkeen Rostovin
käyntiin saakka, ei ruhtinatar Maria voinut lakata ajattelemasta, miten
hänen olisi käyttäydyttävä Rostovin suhteen. Vuoroin hän päätteli,
ettei hän menisi ollenkaan vierashuoneeseen, kun Rostof saapuu tädille
ja että hänen on syvän surunsa tähden sopimatonta ottaa vastaan
vieraita; vuoroin taas ajatteli, että se olisi rumaa kaiken sen
jälkeen, mitä Rostof oli hänen hyväkseen tehnyt; vuoroin nousi hänen
mieleensä, että hänen tädillään ja kuvernöörin rouvalla on joitain
aikeita häntä ja Rostovia kohtaan (heidän katseensa ja sanansa
näyttivät toisinaan vahvistavan tätä otaksumaa); vuoroin hän sanoi
itselleen, että hän vain syntisyydessään oli voinut luulla heistä sitä,
sillä täytyihän heidän muistaa, että hänen asemassaan, kun hän ei vielä
ollut poistanut suruhuntuakaan, olisi julkinen kosiminen ollut loukkaus
sekä häntä että hänen isänsä muistoa kohtaan. Otaksuessaan, että hän
menisi tervehtimään Rostovia, ruhtinatar Maria mietti niitä sanoja,
joita Rostof sanoisi hänelle ja joita hän sanoisi Rostoville ja väliin
tuntuivat nämä sanat hänestä ansaitsemattoman kylmiltä, väliin tuntui
niillä olevan liian suuri merkitys. Vaan kaikista eniten hän pelkäsi
hämilleen joutumistaan Rostovin läsnäollessa, joka, kuten hänestä
tuntui, tulisi tapahtumaan ja antamaan hänet ilmi, niin pian kuin hän
näkee Rostovin.
Mutta kun lakeija puolipäivä-jumalanpalveluksen jälkeen ilmotti
vierashuoneessa, että kreivi Rostof oli tullut, ei ruhtinatar
joutunutkaan hämilleen, hieno puna nousi vain hänen poskilleen ja
silmiin syttyi uusi, säteilevä valo.
-- Oletteko hänet tavanneet, täti? -- sanoi ruhtinatar Maria
levollisella äänellä ja itsekään tietämättä, kuinka hän voi olla
sisällisesti niin levollinen ja luonnollinen.
Kun Rostof astui huoneeseen, laski ruhtinatar päänsä tuokioksi
kumarruksiin aivan kuin antaen vieraalle aikaa tervehtiä tätiä, vaan
sitte, juuri silloin kun Nikolai kääntyi häneen, hän nosti päänsä ja
loistavin silmin tervehti Nikolain katsetta. Hän kohosi hieman
tuoliltaan erittäin arvokkain, suloa täynnä olevin liikkein ja
iloisesti hymyillen, ojensi Rostoville hienon, hennon kätensä ja rupesi
puhumaan äänellä, jossa ensi kerran soi uusia, naisellisia,
rinnansyvyisiä säveliä. M-lle Bourienne, joka oli vierashuoneessa,
katsoi käsittämättömän ihmeissään ruhtinatar Mariaan. Hän, tuo mitä
taitavin kiemailija, ei olisi itsekään osannut paremmin näytellä
osaansa, kohdatessaan miehen, jota tuli miellyttää.
"Ehkä häntä pukee musta vai liekö hän todellakin tullut kauniimmaksi
minun huomaamattani. Mutta varsinkin tuo arvokkuus ja sulo!" ajatteli
m-lle Bourienne.
Jos ruhtinatar Maria olisi tänä hetkenä kyennyt ajattelemaan, olisi hän
itse ihmetellyt paljoa enemmän kuin m-lle Bourienne sitä muutosta, joka
hänessä oli tapahtunut. Siitä hetkestä pitäen, kun ruhtinatar Maria
näki tuon hellän ja rakkaan henkilön, valtasi hänet jokin uusi elämän
voima, joka hänet pakotti vastoin tahtoakin puhumaan ja toimimaan.
Ruhtinatar Marian kasvot kirkastuivat äkkiä samassa hetkessä, kun
Rostof oli astunut sisään. Samoin kuin moniväriseksi kirjaillun lyhdyn
seinämiin, silloin kun sen sisään sytytetään tuli, kuvastuu yht'äkkiä
hämmästyttävän kauniina se taidokas työ, joka ennen näytti tummalta ja
sisällöttömältä, samoin kirkastuivat nyt ruhtinatar Mariankin kasvot.
Ensi kerran kumpusi nyt kokonaisuudessaan näkyviin se puhdas, henkinen,
sisäinen työ, jossa hän tähän saakka oli elänyt. Koko hänen sisäinen,
itseensä tyytymätön työnsä, hänen kärsimyksensä, pyrkimyksensä hyvään,
nöyryytensä, rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa -- kaikki tämä sädehti
nyt noissa valoisissa silmissä, hennossa hymyilyssä ja kaihoisten
kasvojen jokaisessa juonteessa.
Rostof huomasi kaiken tämän yhtä selvästi kuin olisi hän tuntenut
ruhtinatar Marian koko elämän. Rostof tunsi, että olento, joka nyt oli
tuossa hänen edessään, oli aivan toisellainen ja parempi kuin kukaan
niistä, joita hän tähän saakka oli tavannut ja varsinkin parempi kuin
hän itse. Keskustelu oli aivan tavallista ja merkityksetöntä. He
puhelivat sodasta ja, kuten muutkin, tahtomattaan liijoitellen suruaan
tästä tapahtumasta; puhuttiin myöskin viimeisestä kohtauksesta, jolloin
Nikolai koetti siirtää keskustelun muuhun aiheeseen; puhuttiin
hyväntahtoisesta kuvernöörin rouvasta, Nikolain omaisista ja ruhtinatar
Mariasta.
Ruhtinatar Maria ei puhunut veljestään, vaan siirsi keskustelun toiseen
aineeseen heti, kun hänen tätinsä alkoi puhua Andreista. Näkyi, että
ruhtinatar Maria voi puhella Venäjän onnettomuudesta teeskennellysti,
mutta hänen veljensä oli liian lähellä hänen sydäntään ja sen vuoksi
hän ei tahtonut eikä voinut keskustella pintapuolisesti veljestään.
Nikolai huomasi tämän, samoin kuin hän terävän huomiokyvyn avulla, joka
yleensä ei ollut hänelle ominaista, havaitsi kaikki ruhtinatar Marian
luonteen vivahdukset, jotka vain vahvistivat hänen vakaumustaan siitä,
että ruhtinatar oli erikoinen ja tavaton olento. Nikolai oli aivan
samoin kuin ruhtinatar Mariakin punastunut ja joutunut hämilleen, kun
hänelle oli kerrottu ruhtinattaresta, mutta ruhtinattaren läsnäollessa
hän esiintyi aivan vapaasti eikä puhunut ollenkaan sitä, mitä hän oli
valmistanut, vaan sitä, mitä mikin tuokio ja aina oikeaan osuen toi
hänen mieleensä.
Lyhyen käyntinsä aikana pyörähti Nikolai, kuten muulloinkin siellä,
missä sattui olemaan lapsia, hetken äänettömyyden syntyessä ruhtinas
Andrein pienen pojan luo, hyväili häntä ja kysyi, tahtoisiko hän tulla
husariksi. Hän otti pojan syliinsä, rupesi häntä iloisesti pyörittämään
ja katsahti ruhtinatar Mariaan. Ja ihastunut, onnellinen ja arka katse
seurasi rakastetun henkilön sylissä olevaa poikaa, jota hän rakasti.
Nikolai huomasi tämänkin katseen ja aivan kuin käsittäen sen
merkityksen hän punastui mielihyvästä ja rupesi suutelemaan poikaa
sydämellisen iloisesti.
Ruhtinatar Maria ei liikkunut missään surunsa tähden eikä Nikolai
pitänyt sopivana käydä heillä. Kuvernöörin rouva jatkoi kuitenkin
naittopuuhiaan ja kerrottuaan Nikolaille kaikki ne mairittelevat
sanat, jotka ruhtinatar Maria oli viime mainitusta lausunut sekä
päinvastoin, hän lopulta vaati, että Rostof tunnustaisi tunteensa
ruhtinatar Marialle. Tätä tunnustusta varten hän toimitti nuorille
kohtaamistilaisuuden piispan luona ennen päiväjumalanpalvelusta.
Vaikka Rostof sanoi kuvernöörin rouvalle, ettei hän tule tekemään
minkäänlaista tunnustusta ruhtinatar Marialle, lupasi hän kuitenkin
tulla.
Samoin kuin Rostof ei ollut Tilsitissä antanut itsensä epäillä, oliko
hyvä se, jonka kaikki olivat hyväksi tunnustaneet, aivan samoin hän
nytkin lyhyen, mutta vilpittömän taistelun jälkeen, jossa kamppaili
keskenään yritys järjestää elämä järjen vaatimusten mukaisesti ja nöyrä
olosuhteisiin alistuminen, valitsi viime mainitun ja uskoi itsensä sen
voiman vietäväksi, joka häntä (hän tunsi sen) vastustamattomasti
jonnekin houkutteli. Hän tiesi, että tunteiden ilmaiseminen ruhtinatar
Marialle Sonjalle annetun lupauksen jälkeen olisi ollut halpamaista ja
hän tiesi, ettei hän koskaan menettelisi halpamaisesti. Mutta hän tiesi
myöskin (eikä siinä kyllin, että hän tiesi, vaan hän tunsi sydämensä
syvyydessä), että jos hän nyt antautuu olosuhteiden ja niiden ihmisten
valtaan, jotka häntä johtivat, ei hän suinkaan tekisi mitään pahaa,
vaan päin vastoin jotain hyvin tärkeää, niin tärkeää, ettei hän moista
ollut vielä koskaan elämässään tehnyt.
Vaikka Nikolain elämäntapa ulkonaisesti jäikin entiselleen kohtauksen
jälkeen Marian kanssa, kadottivat kuitenkin kaikki entiset huvitukset
hänen mielestään viehätyksensä ja hän ajatteli usein ruhtinatar Mariaa.
Mutta hän ei ajatellut kertaakaan ruhtinatarta siten, kuin hän
poikkeuksetta oli tottunut ajattelemaan kaikkia niitä neitoja, joita
hän oli kohdannut maailmassa eikä myöskään siten, kuin hän oli kauan ja
joskus ennen riemukkaasti ajatellut Sonjaa. Hän oli ajatellut kaikkia
neitoja samoin kuin melkein jokainen muukin rehellinen nuorimies
tulevana vaimonaan, sovitellut näihin mielikuvituksissaan avioelämän
kaikkia oloja -- valkoista aamuviittaa, vaimoa teekeittiön ääressä,
vaimon vaunuja, pieniä palleroisia, _maman'ia ja papa'a_, näiden
suhteita hänen vaimoonsa j.n.e., j.n.e., ja nämä tulevaisuuden kuvat
olivat tuottaneet hänelle nautintoa. Mutta kun hän ajatteli ruhtinatar
Mariaa, jolle häntä naitettiin, ei hän voinut kertaakaan kuvitella
mitään tulevasta avioelämästä. Kun hän toisinaan koetti, tuli kaikki
kömpelöä ja väärin. Ja hänen itsensä tuli vain outo olla.