Nikolai istui lakkaamatta leikkivä hymy huulilla nojatuolissa hieman
kumarassa ja nojautuneena aivan lähelle vaaleatukkaista rouvaa, jolle
hän puhui hämäräperäisiä imartelusanoja.
Hän muutteli veikeästi tiukoissa ratsuhousuissa olevien jalkojensa
asentoa, hänestä levisi hajuvesien lemu ja ihaillen sekä vieressä
istuvaa rouvaa että itseään ja jalkojensa kauniita muotoja hän puheli
rouvalle, että hän tahtoo ryöstää täältä Voroneschista erään naisen.
-- Minkälaisen?
-- Ihanan, jumalallisen. Hänen silmänsä ovat (Nikolai katsahti
puhetoveriinsa) siniset, suu korallia, hänen hohtava valkeutensa ...
(hän katsoi harteisiin) ryhti Dianan...
Aviomies tuli heidän luokseen ja kysyi äreästi vaimoltaan, mistä hän
puhuu.
-- Aa! Nikita Ivanitsh, -- sanoi Nikolai ja nousi kohteliaasti
seisomaan.
Ja aivan kuin tahtoen, että Nikita Ivanitsh ottaisi osaa hänen
leikinlaskuunsa, alkoi hän kertoa tällekin aikomuksestaan ryöstää erään
vaaleatukkaisen naisen.
Aviomies hymyili kolkosti, hänen rouvansa iloisesti. Hyväntahtoinen
kuvernöörin rouva tuli heidän luokseen moittivin kasvoin.
-- Anna Ignatjeva haluaa nähdä sinua, _Nicolas_, -- sanoi
kuvernöörin rouva lausuen sanat "Anna Ignatjeva" semmoisella äänellä,
että Rostoville selveni samassa hetkessä, että Anna Ignatjeva on hyvin
tärkeä henkilö.
-- Mennään, _Nicolas_. Lupasithan sinä nimittää itseäsi siten?
-- Tietysti, _ma tante_. Kuka hän on?
-- Anna Ignatjeva Malvintseva. Hän on kuullut sinusta
sisarentyttäreltään, että sinä olit pelastanut viime mainitun...
Arvaappas!
-- Vähäkös minä olen niitä pelastanut! -- vastasi Nikolai.
-- Hänen sisarentyttärensä, ruhtinatar Bolkonskajan. Hän on täällä
Voroneschissa tätineen. Kas, miten punastui! Joko tosiaankin?...
-- Ei sinne päinkään, olkaa jo, _ma tante_.
-- No, hyvä on, hyvä on... Soo, vai semmoinen sinä olet!
Kuvernöörin rouva vei Nikolain erään pitkän ja hyvin turpean vanhan
naisen luo, jonka päässä oli vaaleansininen poimumyssy ja joka
vast'ikään oli lopettanut korttipelinsä kaupungin kaikista tärkeimpien
henkilöiden kanssa. Hän oli Malvintseva, ruhtinatar Marian täti äidin
puolelta, rikas, lapseton leski ja aina asunut Voroneschissa. Hän
seisoi maksaen suoritusta pelistä, kun Rostof tuli hänen luokseen.
Malvintseva siristi tuikeasti ja arvokkaasti silmiään, katsahti
Rostoviin ja jatkoi torailuaan eräälle kenraalille, joka oli häneltä
voittanut pelissä. -- Olen erittäin iloinen, rakkaani, -- sanoi Anna
Ignatjeva ja ojensi Nikolaille kätensä. -- Pyydän käymään luonani.
Anna Ignatjeva puheli vähän aikaa ruhtinatar Mariasta ja tämän
isävainaasta, josta Malvintseva ei nähtävästi ollut pitänyt ja kyseli
sitte, mitä Nikolai tiesi ruhtinas Andreista, joka myöskään ei
näyttänyt olevan hänen suosiossaan. Sitte laski mahtipontinen vanha
leski Nikolain menemään uudistaen pyyntönsä tulla käymään hänen
luonaan.
Nikolai lupasi tulla ja punastui taas, kun hän jätti hyvästit
Malvintsevalle. Ruhtinatar Mariasta mainitessa tunsi Rostof jostain
käsittämättömästä syystä kummallista arkuutta, jopa pelkoakin.
Malvintsevan puheilta palatessaan Rostof aikoi mennä uudelleen
tanssimaan, mutta pieni kuvernöörin rouva laski pullean lihavan kätensä
Nikolain käsivarrelle ja sanottuaan, että hänellä on jotain puhumista
Nikolaille, hän vei tämän divaanihuoneeseen, josta muut hetipaikalla
poistuivat, jotteivät olisi häirinneet kuvernöörin rouvaa.
-- Kuulehan, _mon cher_, -- sanoi kuvernöörin rouva vakava ilme
pienillä, suopeilla kasvoilla, -- sinun pitäisi tehdä se kauppa.
Tahdotko, että minä toimitan sinut naimisiin?
-- Kenen kanssa, _ma tante_? -- kysyi Nikolai.
-- Ruhtinattaren, Katarina Petrovna sanoo, että se on Lilly, mutta
minusta se ei ole hän, vaan ruhtinatar. Tahdotko? Olen varma siitä,
että sinun _maman_ tulee kiittämään. Tosiaankin, mikä mainio
tyttö! Eikä hän ole ollenkaan ruma.
-- Ei ollenkaan, -- virkkoi Nikolai aivan kuin pahastuen. -- Minä,
_ma tante_, en sotamiehenä pyri mihinkään tuppautumaan enkä tahdo
mistään kieltäytyäkään, -- sanoi Rostof ennen kuin oli ehtinyt punnita
sanojaan.
-- Muista siis: tämä ei ole leikin asia!
-- Leikin asia!
-- Niin, niin, -- virkkoi kuvernöörin rouva aivan kuin itsekseen
puhellen. -- Kuulehan, _mon cher, entre autre. Vous êtes trop assidu
auprès de l'autre, la blonde_.[37] Hänen miehensä on ihan
surkeissaan...
-- Eikös mitä, me olemme ystäviä, -- sanoi Nikolai sydämensä
yksinkertaisuudessa, sillä hän ei osannut ajatellakaan, että hänestä
niin hauska ajanvietto olisi voinut tuottaa kenellekään ikävyyttä.
"Minkä tyhmyyden lausuin kuitenkin kuvernöörin rouvalle!" muistui
illallispöydässä yht'äkkiä Nikolain mieleen. "Hän näytti tosiaan
ryhtyvän naittamaan, vaan entä Sonja?"... Kun hän sitte jätti hyvästiä
kuvernöörin rouvalle ja tämä hymyillen sanoi hänelle vielä kerran:
"pidä siis mielessäsi", vei hän kuvernöörin rouvan syrjään.
-- Kuulkaahan, totta puhuen, _ma tante_...
-- Mitä, mitä, ystäväni? Mennään tuonne istumaan.
Nikolai tunsi yht'äkkiä halua ja tarvetta kertoa kaikki sydämensä
ajatukset (semmoiset, joita hän ei olisi kertonut äidilleen,
sisarelleen eikä ystävilleen) tälle melkein ventovieraalle naiselle.
Kun Nikolai sittemmin muisteli aivan itsestään syntyneen ja
selittämättömän avomielisyytensä äkkinäistä puuskaa, josta hänelle
kuitenkin koitui vakavat seuraukset, tuntui siltä (kuten ihmisistä aina
tuntuu), että hän oli tullut tehneeksi tyhmyyden, vaan hänen
avomielisyytensä puuskasta yhdessä monien muiden pikku tapausten kanssa
aiheutui sekä hänelle että koko hänen kodilleen tavattoman suuret
seuraukset.
-- Niin, _ma tante. Maman_ on jo kauan aikaa aikonut naittaa
minut, mutta minua kammottaa jo ajatuskin naida rahojen nähden.
-- Oo, tietysti, ymmärrän, -- virkkoi kuvernöörin rouva.
-- Mutta kysymys ruhtinatar Bolkonskajasta muuttaa asian. Ensiksi hän
totta puhuen miellyttää minua suuresti, hän on minun mieleni mukainen
ja sen jälkeen kun minä tapasin hänet hädänalaisessa asemassa ja niin
kummallisesti, olen toisekseen usein tullut ajattelemaan, että se on
kohtalon johtoa. Huomatkaa erityisesti, että _maman_ on jo kauan
ajatellut asiaa, mutta ennen sitä en tullut häntä tavanneeksi, miten
lie aina niin ollutkin, ettemme sattuneet tapaamaan toisiamme. Ja
siihen aikaan, kun minun sisareni Natasha oli hänen veljensä morsian,
minä en olisi voinutkaan ajatella menemistä naimisiin hänen kanssaan.
Pitipä tapahtua, että minä tapasin hänet juuri silloin, kun Natashan
häät olivat purkautuneet ja sen lisäksi... Mutta kuulkaahan... En ole
puhunut tästä kenellekään enkä puhu. Ainoastaan teille.
Kuvernöörin rouva puristi kiitollisesti hänen kyynärpäätään.
-- Tehän tunnette Sofin, serkkuni? Minä rakastan häntä ja olen luvannut
naida hänet, jonka teenkin... Tästä te näette, ettei siitä toisesta voi
olla puhettakaan, -- puheli Nikolai hajanaisesti ja punastuneena.
-- _Mon cher, mon cher_, kuinka sinä arvostelet asioita? Eihän
Sofilla ole mitään ja olethan itse kertonut, että isäsi asiat ovat
hyvin huonot. Entä sinun _maman_? Se veisi häneltä hengen ja
minkälainen tulisi toisekseen olemaan Sofin elämä, jos hän on
kiukkuinen tyttö. Äiti tuskissaan, asiat hunningolla... Ei, _mon
cher_, sinun ja Sofin täytyy ymmärtää, mistä on kysymys.
Nikolai oli vaiti. Hän kuunteli mielellään näitä johtopäätöksiä.
-- Mutta, _ma tante_, siitä ei sittenkään tule mitään, -- sanoi
Nikolai huoaten ja hetken vaiti oltuaan. -- Tokko ruhtinatar tulisikaan
minulle ja onhan hänellä nyt taas suru. Mahdotonta ajatellakaan!
-- No, luuletko sinä, että minä jo heti sinut naitan? _Il ya manière
et manière_,[38] -- sanoi kuvernöörin rouva.
-- Mikä naittaja te olette, _ma tante_, -- sanoi _Nicolas_
suudellen hänen pulleaa kättään.