IV.

Silloin kun puolet Venäjää oli vihollisen vallassa ja Moskovan asukkaat

pakenivat kaukaisiin lääneihin ja nostoväkijoukkoja nousi toinen

toisensa perästä puolustamaan isänmaata, kuvastuu väkisinkin meidän

mieleemme, jotka emme tuona aikana eläneet, semmoinen ajatus, että

kaikki venäläiset, niin suuret kuin pienetkin, panivat alttiiksi

kaikkensa, koettivat uhrata itsensä, pelastaa isänmaansa tai surra sen

onnettomuutta. Kaikki sen ajan kertomukset ja kuvaukset puhuvat

ainoastaan venäläisten uhrautuvaisuudesta, isänmaanrakkaudesta,

epätoivosta, tuskasta ja sankariudesta. Todellisuudessa ei asianlaita

kuitenkaan ollut näin. Meistä asia tuntuu siltä vain siksi, että me

näemme entisyydestä -- yksistään sen ajan yleisen historiallisen

harrastuksen, mutta emme näe kaikkia niitä yksityisiä, inhimillisiä

harrastuksia, joita ihmisissä oli. Mutta nuo nykyisyyden

yksityiskohtaiset harrastukset ovat todellisuudessa yleisiä

harrastuksia niin paljon merkitsevämmät, ettei niiden tähden koskaan

tunneta (eikä se ole ollenkaan edes huomattavissakaan) yleistä

harrastusta. Suuri osa sen ajan ihmisiä ei kiinnittänyt huomiota

asioiden yleiseen kulkuun, vaan heitä johtivat pelkästään nykyisyyden

omakohtaiset harrastukset. Mutta juuri nämä ihmiset olivat sen ajan

hyödyllisimpiä vaikuttajia.

Ne taas, jotka koettivat päästä käsittämään asioiden yleistä kulkua ja

uhrautuvaisuudellaan ja sankariudellaan tahtoivat ottaa osaa tuohon

kulkuun, olivat yhteiskunnan hyödyttömimpiä olijoita. He näkivät kaikki

nurinkurisena ja kaikki se, minkä he tekivät yleistä asiaa auttaakseen,

osottautui olevan hyödytöntä hölynpölyä, kuten Pierren ja Mamonovin

rykmentit, jotka rosvosivat venäläisiä kyliä, vanu, jota rouvat

nyhtivät, mutta joka ei milloinkaan joutunut haavotetuille j.n.e.

Niidenkin puheista, jotka alinomaa viisastellakseen ja tunteitaan

ilmaistakseen pitivät ääntä Venäjän silloisesta asemasta, kuulosti

väkisinkin teeskentelyn ja valheen tai hyödyttömän ihmisten moittimisen

ja vihan kaiku, ihmisten, joita syytettiin semmoisesta, johon ei kukaan

voinut olla syyllinen. Tiedonpuun hedelmän syömisen kielto paistaa

kaikista selvimpänä historiallisissa tapahtumissa. Ainoastaan

itsetiedoton työ kantaa hedelmän, vaan se ihminen, joka esittää jotain

osaa historiallisessa tapahtumassa, ei koskaan ymmärrä sen merkitystä.

Jos hän koettaa sitä ymmärtää, saa hän hämmästyksekseen nähdä, että se

on hyödytöntä.

Sen merkitys, mikä tällöin Venäjällä tapahtui, pysyi sitä

näkymättömämpänä, kuta läheisemmin ihminen otti siihen osaa. Pietarissa

ja Moskovasta kaukana olevissa lääneissä murehtivat naiset ja nostoväen

pukimissa olevat miehet Venäjän ja pääkaupungin kohtaloa ja puhuivat

uhrautuvaisuudesta y.m. Mutta armeijassa, joka peräytyi Moskovan taa,

tuskin ollenkaan puhuttiin ja ajateltiin Moskovasta eikä kukaan sen

paloa katsoessaan vannonut kostoa ranskalaisille, vaan sen sijaan

ajateltiin ensin kolmannespalkan saamista, seuraavaa levähdyspaikkaa,

kaupustelija-Maijoja y.m.s.

Nikolai Rostof otti ilman minkäänlaista uhrautuvaisuuden tarkotusta

läheistä ja pitkällistä osaa isänmaan puolustukseen vain sattumalta,

koska sota oli yllättänyt hänet palvelusaikanaan ja sen vuoksi hän ei

ollenkaan ajatellut epätoivoisesti eikä synkästi järkeillen sitä, mitä

silloin Venäjällä tapahtui. Jos häneltä olisi kysytty, mitä hän

ajattelee Venäjän silloisesta asemasta, olisi hän vastannut, ettei

hänellä ole mitään ajattelemista, sillä sitä varten on olemassa Kutusof

ynnä muut, vaan että hän oli kuullut olevan muodosteillaan uusia

rykmenttiä, että siis tullaan tappelemaan vielä kauan aikaa ja että

nykyisten olojen vallitessa ei ele ollenkaan mikään ihme, että hän

parin vuoden kuluttua saa komennettavakseen rykmentin.

Kun hän tällä tavoin ajatteli asioita, otti hän vastaan sen tiedon,

että hänet oli komennettu Voroneschiin ostamaan hevosia divisioonan

tarpeiksi, ollenkaan surkeilematta sitä, ettei hän saakaan ottaa osaa

viimeiseen taisteluun, päinvastoin hän oli tästä sanomattoman

hyvillään, jota hän ei suinkaan salannut ja jonka hänen toverinsa

ymmärsivät aivan hyvin.

Muutamia päiviä ennen Borodinon taistelua sai Rostof rahat ja paperit

käteensä ja lähetettyään husareja matkalle edeltäpäin hän läksi

Voroneschiin kyytihevosilla.

Ainoastaan se, joka on ollut muutamia kuukausia yhtä päätä sota- ja

taisteluelämän ilmapiirissä, voi käsittää sen nautinnon, jota Nikolai

Rostof nyt tunsi, kun hän oli menossa pois siitä piiristä, joka oli

ollut sotaväen, muonanhankinnan, muonakuormien ja sairaaloiden alueena.

Kun hän sai nähdä kyliä, joissa ei ollut sotamiehiä, kuormarattaita

eikä leirin läheisyyden likaisia jälkiä, vaan musikkoja ja akkoja,

herraskartanoita, laitumia karjalaumoineen ja kievareita nukkuneine

isäntineen, valtasi hänet semmoinen ilo, kuin olisi hän nähnyt kaiken

tämän vasta ensi kerran. Erityisen kauan ihmetyttivät ja ilostuttivat

häntä nuo nuoret, terveet naiset, joiden kintereillä ei ollut

kiekailemassa kymmeniä upseereja, nuo naiset, jotka olivat ylenmäärin

iloisia ja hyvillään siitä, että matkustava upseeri laski leikkiä

heidän kanssaan.

Nikolai saapui yöllä Voroneschiin erääseen ravintolaan mitä

iloisimmalla tuulella, tilasi kaikkea sitä, jota hän ei ollut saanut

armeijassa pitkiin aikoihin ja seuraavana päivänä hän läksi mitä

siloisimmin ajelluin leuvoin ja kauan sitte unohduksissa ollut

paraati-univormu päällä esittämään itseään viranomaisille.

Nostoväen päällikkö oli siviilikenraali, vanha mies, joka näytti

pitävän sotilasammattiaan ja -arvoaan pelkkänä huvina. Hän otti

Nikolain vastaan äkäsesti (luullen, että se oli sotilaallista) ja

merkitsevästi ja hän teki Nikolaille kysymyksiä aivan kuin hänellä

olisi ollut siihen oikeus ja aivan kuin arvostellen asian yleistä menoa

hyväksyi muutamia Nikolain vastauksia, vaan muutamia ei. Nikolai oli

niin iloisella päällä, että tämä tuotti hänelle suurta huvia.

Nostoväen päälliköltä Nikolai meni kuvernöörin luo. Kuvernööri oli

pieni, ketterä miehen napelo, erittäin suopea ja vaatimaton. Hän neuvoi

Nikolaille ne siitoslaitokset, joista hän saisi hevosia, suositteli

erästä kaupungissa olevaa hevoskauppiasta ja erästä 20 virstan päässä

asuvaa suurtilallista, joilla oli parhaat saatavissa olevat hevoset,

jonka ohella hän lupasi kaikin tavoin auttaa Nikolaita.

-- Te olette kreivi Ilja Andrejevitshin poika? Minun vaimoni oli

äitinne hyvä ystävä. Meillä käydään torstaisin, tänään on torstai,

olkaa hyvä tulkaa luokseni kursailematta, -- sanoi kuvernööri

jättäessään Nikolaille hyvästejä.

Kuvernööriltä tultuaan otti Nikolai heti kyytihevoset, käski mukaansa

vääpelin ja ajoi 20 virstan päähän suurtilallisen siitoslaitokselle.

Voroneschissa ollessaan tuntui Nikolaista kaikki iloiselta ja kepeältä

ja kaikki sujui ja syntyi häneltä mainiosti, kuten on tavallista

silloin, kun ihminen itse on hyvällä mielellä.

Suurtilallinen, jonka luo Nikolai saapui, oli vanha, naimaton ratsuväen

upseeri, hevostuntija, metsästäjä, mattohuoneen, satavuotisen

mausteviinan, vanhan unkarilaisen viinin ja mainioiden hevosten

omistaja.

Nikolai teki kaupat pitkittä puheitta ja osti 6 tuhannella 17 oritta

välillä pannen (kuten hän sanoi) hevosten oston kauniiksi päätökseksi.

Syötyään päivällisen ja juotuaan hieman liijemmältä oivaa unkarilaista

suuteli Rostof hartaasti isäntää, jonka kanssa hän jo oli tullut

sinuksi ja läksi mitä iloisimmalla mielellä kurjaa tietä myöten

jouduttautumaan takasin myötäänsä hoputen kyytimiestä kiiruhtamaan,

jotta olisi ehtinyt kuvernöörin kutsuihin.

Muutettuaan toisen puvun, höystettyään itseään hajuvedellä ja

valeltuaan päätään kylmällä vedellä läksi Nikolai hieman myöhään

kuvernöörille, mutta sanat "_vaut mieut tard que jamais_"[35]

valmiina huulilla.

Kuvernöörillä eivät olleet tänä iltana tanssiaiset eikä oltu sanottu,

että siellä tanssittaisiin, mutta kaikki tiesivät, että Katarina

Petrovna tulee soittamaan klavikordilla valsseja ja ekoseeseja ja että

tanssitaankin ja tässä luulossa saapuivat kaikki kuvernöörille

juhla-asussa.

Maaseudun seuraelämä oli 1812 aivan samallaista kuin muulloinkin, sillä

erotuksella vain, että kaupunki oli vilkastunut useiden rikkaiden

perheiden muuttamisen johdosta Moskovasta ja että elämässä samoin kuin

kaikessa muussakin, mitä silloin tapahtui Venäjällä, oli havaittavissa

jonkullaista huoletonta, leveää uhkeutta -- viis' siitä, kävi miten

kävi -- sekä myöskin siinä, että se tympeä keskustelu, jonka esineenä

ehdottomasti oli sää ja yhteiset tuttavat, koski nyt Moskovaa, armeijaa

ja Napoleonia.

Seura, joka kokoontui kuvernöörin luo, oli Voroneschin parhainta väkeä.

Naisia oli hyvin paljon, joukossa oli muutamia Nikolain moskovalaisia

tuttuja. Mutta vieraiden kesken ei ollut ainoatakaan semmoista miestä,

joka olisi kyennyt kilpailemaan Yrjön ritarin, hevosenostaja-husarin ja

samalla hyväsydämisen ja sirokäytöksisen kreivi Rostovin rinnalla.

Miehisiä vieraita oli eräs vangiksi joutunut italialainen Ranskan

armeijan upseeri ja Nikolai tunsi, että tämän vangin läsnäolo korottaa

entistä enemmän hänen, venäläisen sankarin, merkitystä. Italialainen

oli kuin mikäkin voitonmerkki. Nikolai tunsi tämän ja hänestä näytti,

että kaikki muutkin ajattelivat italialaisesta samalla lailla ja

Nikolai osotti tuota upseeria kohtaan suopeata huomaavaisuuttaan

arvokkaalla ja hillityllä tavalla.

Niin pian kuin Nikolai oli saapunut kuvernöörille husari-univormussaan

levittäen ympärilleen hajuvesien ja viinin lemua ja lausunut itse

muille ja kuullut muiden sanovan hänelle moneen kertaan: _vaut mieux

tard que jamais_, keräännyttiin hänen ympärilleen. Kaikkien katseet

kohdistuivat häneen ja hän tunsi heti paikalla, että hän oli joutunut

semmoiseen yleisen suosikin asemaan, joka läänin asukkaiden puolelta

oli odotettavissakin hänen suhteensa, joka aina muulloinkin tuntui

hivelevältä, mutta joka nyt pitkän ajan jälkeen tuotti hänelle

erityistä mielihyvän huumausta. Hän ei ollut ainoastaan majapaikkojen,

pysähdysasemien ja suurtilallisen mattohuoneen palvelijattarien

innostelevan huomion esineenä, vaan täällä kuvernöörinkin kutsuissa oli

ehtymättömän suuri joukko nuoria, viehättäviä rouvia ja suloisia

neitoja, jotka kärsimättömästi odottivat vain sitä hetkeä, jolloin

Nikolai olisi kääntynyt heitä puhuttelemaan. Rouvat ja neidot

kiemailivat hänen kanssaan ja ukkoset alkoivat jo ensi päivänä touhuta

saadakseen tuon uljaan, vallattoman husarin naitetuksi ja talttumaan.

Näiden viimeisten joukossa oli myöskin itse kuvernöörin puoliso, joka

kohteli Rostovia kuin läheistä sukulaistaan ja sanoi häntä

_Nicolas'iksi_ ja "sinuksi". Katarina Petrovna alkoi todellakin

soittaa valsseja ja ekoseeseja, jolloin ruvettiin tanssimaan. Tanssin

aikana hurmasi Nikolai entistä enemmän taitavuudellaan koko läänin

seuran. Hän ihmetytti kaikkia erityisen rennolla tanssitavallaan ja hän

ihmetteli itsekin tanssitapaansa tänä iltana. Hän ei ollut koskaan

ennen tanssinut Moskovassa sillä tavalla ja siellä hän olisi pitänyt

sopimattomana ja _mauvais genre_[36] moista liian vapaata

tanssitapaa. Vaan täällä hän tunsi tarvitsevansa ihmetyttää heidät

kaikki jollain tavattomalla, jollain semmoisella, jota noiden muiden

täytyi pitää tavallisena pääkaupungissa, mutta joka ei vielä ollut

tiettyä täällä maaseudulla.

Koko illan kohdistui Nikolain suurin huomio erään läänin virkamiehen

rouvaan, sinisilmäiseen, uhkeaan, viehättävään naiseen. Rostof ei

eronnut juuri hetkeksikään tästä rouvasta, koska hänellä, samoin kuin

yleensä ilomielisyyden sytyttämillä nuorilla miehillä oli se naivi

käsitys, että muiden ihmisten vaimot ovat luodut heitä varten. Hän

puheli ystävällisesti, mutta samalla hieno kapinahanke mielessä itse

aviomiehen kanssa, miten mainiosti he, Nikolai ja tuon aviomiehen

vaimo, sopivat keskenään, joskaan tämä seikka ei tullut Nikolain ja

aviomiehen sanoissa ilmi, sillä he olivat vain muuten tuntevinaan ja

tietävinään sen. Aviomiehellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Nikolain

käsitystä ja sen vuoksi hän koetti puhella Nikolaille synkästi. Mutta

Nikolain sydämellinen naivisuus oli niin rajaton, että aviomies

tahtomattaankin antautui toisinaan Nikolain ilomielisyyden valtaan.

Vaan lopulla iltaa, sikäli kuin rouvan kasvot helakoituivat yhä

punasemmiksi ja muuttuivat eloisemmiksi, painuivat hänen miehensä

kasvot entistä murheellisemmiksi ja vakavammiksi, ikään kuin

kumpasellakin olisi ollut yksi yhteinen määrä iloisuutta, joka väheni

aviomiehessä samassa suhteessa kuin se lisääntyi hänen rouvassaan.