(Aallotar.)
Valas purskuva mun oli ratsunani.
Syvimpään merehen menin ratsastain.
Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;
Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.
Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.
Väritön muta paksu ja muodoton.
Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,
Meren viemiä uhreja ahmustaa.
Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!
Meri määrätön rintaa painoi vaan.
Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;
Minä kummastuin otin sen sylinhin.
Näkymättömät peikot nielläksehen
Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,
Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,
Valon näin sekä ilmaa henkäilin.
Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,
Mitä armahin tyttö... Sen henkivän näin,
Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;
Pudonneen sen laivasta arvasin.
Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.
Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,
Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,
Ilo suuri! se auki jo silmät loi.
Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan
Lens purje tuulessa joutuisaan.
Siell' äiti itkevä seisoen
Yhä katseli, katseli vain merehen.
-- Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.
Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!
-- Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:
Peninkulmaa on syvä seutu tää.
Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;
Laps ui yli aallon hymyillen.
-- Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.
Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.