Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja
vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse
ja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään
pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja
savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä
alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet
soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään
eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun
jotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa
tapahtui.
Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea
paloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät,
seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: "joutukaat ylös, että ehditte
kirkkoon!"
Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa
tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi
tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen
sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo
seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia,
vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä,
ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista
akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.
Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella
Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties
hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat
nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä
tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä
tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä
tietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä,
tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä
tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät
ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.