Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki
linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa
järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja
nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat
jalkaansa.
Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon
valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen
vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia
maantieteessä.
Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä
juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä.
Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön
ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira,
joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli
kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan
pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun
mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt
säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.
Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt
leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä,
rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei
joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla
tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla
Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset
iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat
kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus
Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden
läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus
koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee
auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat,
kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja
tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä
äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.
Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty
olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun
tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja,
vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet
Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"
Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa
kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."
Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa
että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää
Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee
puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan
lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman
armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"
Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui
eräänä juhannus-yönä.
Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella,
voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla
söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät
niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat
kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää,
sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja
pannukakkuja lapsille.
Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton
Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka
oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut
Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina
ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät
palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja
kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat
läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan,
niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein
sukkelaa maailmassa.
Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi
veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja
ostamme vohvelia rahallani!" -- "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.
Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka
par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin
paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä,
jos vaan olisivat saaneet lupaa.
Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti
katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta
alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.
"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään
ennen tänäpäivänä?"
Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta
lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."
"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle
Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja
paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."
"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi
Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.
Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti:
"kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.
Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan,
toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli
iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun
aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus
palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat
ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti
ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri
piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin
ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä
kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia
laitoksia tuo mahtoi olla.
Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit
laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa
oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot,
pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.
"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta
puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun
niin ryötät vaatteesi?"
"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan
muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja
vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"
Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi
pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.
"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin
Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa
valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.
"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on
suunnattoman nälkä."
"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."
Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman
vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.
Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän
tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että
hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on
juhannuksen aikana. -- "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle
Kustaa häneltä.
"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa
kuin hän taisi.
"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa
ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.
"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi
kerjäläispoika.
"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi
päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"
"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani,
niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."
"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja
takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja
hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja
hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä
että rahaa.
Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken
kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä
heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta.
"Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme
vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini",
huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn.
"Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut
hopearahan, jonka vuokraksi sain!"
Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota
köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista
mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille
ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt,
mihin hän oli kadonnut.
Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle,
näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat
saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää
näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän
kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin
kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä.
Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi
laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset
tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia.
He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"
Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan.
Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju
koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.
Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri,
loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon
värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki
luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut
lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.
"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.
Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet
läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia
ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä
jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja
jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.
Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla
olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle.
Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät
kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me
olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä
ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran,
kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me
olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte
pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä
varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme
teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte
hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja
totuudessa elämän loppuun."
Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja
läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja
puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi
hohtavassa aamuruskossa.
Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen
toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä
saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän
saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun
nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin
maassa kuin taivaassa."