Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona
sangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia
ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten
oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka
ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki
sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki
vastasivat yhteen suuhun: "kyllä!"
"Kuulkaatpa nyt", sanoi joulupukki. "Jos lapset ovat olleet siivot, ei
heistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa
teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja
annettavana kuin viime vuonna."
"Miksikä niin?" kysyivät lapset.
"No, sen minä kyllä sanon", vastasi joulupukki. "Minä tulen kaukaa
pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa
ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa
syödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen
joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"
"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset.
Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik
oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut
saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli
määrä saada vain puoli sen vertaa.
"Eikö se ollut oikein tehty?" kysyi joulupukki toisen kerran.
Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "mimmoinen huono
joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on
parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!"
Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "saanko minä
vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin,
että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"
"Vai niin", sanoi joulupukki, "joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä
teidän heti sinne;" -- ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden
kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan
voimansa takaa.
Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset
tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä
lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että
tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri,
ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, --
no, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän
aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin
Fredrikin ja Lotan tykönä.
Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he
huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. "Tule,
Lotta", sanoi Fredrik; "meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä."
"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa
puitten välistä", sanoi Lotta. "Mennään sinne."
"Ei se mikään valkea ole", sanoi Fredrik; "jääkynttilät ne vaan ovat,
jotka pimeässä välkkyvät puista."
"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme",
lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?"
"Kummoisia sinä puhut!" sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko
seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään
vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."
Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten
lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken
perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti
jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja
ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli
Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian
myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein
kurkistivat ovesta sisälle.
Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja
näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli
varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin
kyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja
sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta
heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita
puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.
Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he
suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni
heistä huusi: "ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei
tätä kukaan kestä!"
Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he
karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä
heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria
pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi,
vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin
arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan
yksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he
tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla
tavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet
mistäkään paremmasta joulusta.
Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He
hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat
ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun
otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli
valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä
jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki
joulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen
kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän
kuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran
nimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen
joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi
kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun
hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko
maailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle
kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä
sai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti
niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut
veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.
Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille
varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin
kaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi
kaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan
tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "huroo! eläköön suuri
kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi,
hi, hi, huroo!"
_Kuningas_ sanoi: "missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen
lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään
valon sädettä on jäljellä maailmassa?"
Vartia tuli ja sanoi: "herra kuningas, sinun valtasi on suuri.
Kaikkialla on pimeä."
Taas hetken perästä kuningas sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli.
"Herra kuningas", hän sanoi, "minä näen aivan kaukana taivaan reunalla
pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos
mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "mene takaisin vuoren
kukkulalle."
Taas kuningas hetken perästä sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli.
"Herra kuningas", hän sanoi, "taivas on synkkä raskaista lumipilvistä,
enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "mene vielä
takaisin vuoren kukkulalle."
Taas sanoi kuningas hetken perästä: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan
sokea.
_Kuningas_ sanoi: "sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja
kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"
Vartia sanoi: "herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti,
suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan
kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun
sokeaksi."
_Kuningas_ sanoi: "mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut
ja pimeyden valta ikuinen?"
Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä
kukaan vastannut.
Viimein yksi joukosta sanoi: "herra kuningas, täällä seisoo oven
vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän
kuin me."
_Kuningas_ sanoi: "kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja
Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä
kertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän
suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi
valtaistuimen vieressä: "annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen
verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa
auki."
"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!" sanoi ämmä. Mutta tähän ei
lapsilla ollut ensinkään halua.
_Kuningas_ sanoi lapsille: "te olette nyt täällä minun vallassani, ja
minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta
minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte
selittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne.
Suostutteko siihen?"
"Kyllä me suostumme", sanoivat lapset.
"No niin", sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä
vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot
hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa
heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa.
Sanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?"
Lotta sanoi: "se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse
Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa."
_Kuningas_ sanoi: "miksi se niin loistaa?"
Fredrik sanoi: "siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän
on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus
enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä."
_Kuningas_ rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi
jälleen: "mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä
yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden
vallasta?"