Niilo Harakka, seppä, joka takoeli rautaa linnanvangeille, osasi kertoa
seuraavan tarinan, kun hänelle vain annettiin pullo olutta kaulan
kostukkeeksi. Hän väitti kiven kovaan itse nähneensä tontun ja
Onttotornin; niin, mitäpä kaikkea sepät ja myllärit näkevätkään! Niilo
Harakka oli lukenut paljoa vanhan maailman historioita, ja sentähden
hän osasi kertoella, mitä ennen oli puhuttu.
Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä
holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta,
että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen
hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen
jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin
tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta,
sanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä
suvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän
tahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin
rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen
makunsa.
Hän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa
_Onttotornissa_, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä
pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa.
Siellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella
mukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti
suosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja
kiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja,
katkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta
raudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä
höyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä,
pohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua,
jota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu
kaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä
vesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo
satoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen
ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi
siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita,
niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein
kodikkaalta.
Ja hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän
vain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista
tontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri
erittäin hyvää. "Maailma on nyt enää vain rötyä", oli hänellä tapana
sanoa. "Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja
paikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan
lattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes
puurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni
tonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!" Kahta
vanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin:
tuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä.
Tuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka
kahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona.
Heidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista,
linnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki
turkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla
ei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat
pujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten
kulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä
hän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän
läpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan
tonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista
vuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia.
Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä
aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi
uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä
edelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä
hänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut
Mattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos.
Mutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin
edessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä
istuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin
juuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja
tuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli
matkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun
ansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka
myöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: "mitä sinulla on
täällä tekemistä?" "Minä etsin musketinluoteja", vastasi Matti
vavisten. Tonttu nauroi. "Otahan kiinni minun saappaani varresta",
sanoi hän, "niin minä autan sinut ulos!" Matti ei nähnyt mitään, mutta
ojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi
kulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu:
"mene ulos luukusta!" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi
pimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin
oli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä
juhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen.
"Katsos tuota!" sanoi piispa: "mitä sinulla on tekemistä kirkon
viinikellarissa?" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi
olla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän
oli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa
juhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi
käpälämäkeen min enimmän kerkisi.
Tästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon
ystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui
näkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki;
mutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua
huvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin
tässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla
että työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea,
niin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen
vuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa
kunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän
eron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia
vanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja
holveista.
Tontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi,
kuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen
oli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle
vahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin
päivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä
oli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten
mielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan
ruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja
sadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän
usein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat
he rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa,
eivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia
muureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se
seisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.
Tuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään,
kesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat
kalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret
mätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit
näyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei
kohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu
alinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus
Kivinen.
Tontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä
päivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui
näkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas
pitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti
hymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen.
Hämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä
hänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.
"Pelkäätkö minua?" kysyi tonttu.
"Enhän toki", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti.
"Ketä minulla on kunnia...?"
Tonttu nauroi leikillisellä tavallaan. "Vai niin, vai et sinä tunne
minua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle
sanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle
kuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se
on? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan
äärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta?
Kuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin
virkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun
maatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa?
Minä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme
nyt ystävät!"
Vahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli
edessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta
oleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta
valittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui
vaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä
linnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.
Kylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla
hän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin
eilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella
heistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan
päälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore
Bielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin,
herttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan,
Ebba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa,
Kaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa
Aadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti
vastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta
kuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä
istunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa
ja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla,
millaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa
Aadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu
kertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen
ja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran
poissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja.
Mutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde
Turusta mihinkään.
Vahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut
mieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä
professoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen,
ja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.
"Etkö tule alas minun asuntooni?" kysyi tonttu-ukko.
"Kyllä mielelläni", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti.
Mutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen
käynyt siellä.
He laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä.
Ehdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata
jalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli
perin kostea ja ummehtunut.
"No, eikö täällä ole mukava asua?" kysyi tonttu.
"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan", vastasi vahtimestari
kohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille,
niin että ratisi vain jalkain alla.
"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte
auringonpaistetta ja taivaan ilmaa", nauroi tonttu. "Mutta kas,
minullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää
ilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat
nähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta
minun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut
vieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä
niitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani."
Silloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi
kivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka
paistoivat kuin tuliset hiilet. "Mitäs arvelet minun valostani?" kysyi
tonttu.
"Onko se kissa?" sanoi vahtimestari, itsekseen toivoen, että olisi
kaukana koko komerosta.
"Niin, nyt on Murri kissa, mutta ei hän se aina ole ollut. Hän on minun
talonvahtini ja ainoa seurakumppanini, hyvä elukka, paitse milloin on
vihainen. Varovaisuuden vuoksi älä mene liian lähelle häntä! Kyllä minä
tulen toimeen seurattakin, mutta talonvahdin minä sentään tarvitsen.
Tahdotko nähdä aarrekammioni?"
"Kiitoksia paljon, en minä ole utelias", vastasi vahtimestari. Häntä
värisytti ja itsekseen ajatteli hän, että aarteet ehkä olivat samaa
erinomaista lajia, kuin ilmansa ja valonsakin.
"Mitä? Luuletko minua köyhäksi kerjäläiseksi?" tiuskasi vähästä
pahastuva tonttu. "Tule ja katso tänne!"
Näin sanoen aukasi hän pienen, ruosteisen rautaoven, joka oli
pimeimmässä nurkassa sammalen, homeen ja hämähäkin-verkkojen peitossa.
Murri-kissa astua hipsutteli ovesta sisään ja valasi säkenöivillä
silmillään matalaa ja pitkää holvia, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja
jalokiviä, kalleita hovipukuja, komeita sotavaruksia ja muita
muinaisajan kalleuksia niin pitkältä, kuin nähdä saattoi. Tonttu
katseli kaikkia noita aarteitaan ahneen mielihyvällä ja hypähti
tuttavasti vieraansa olkapäälle, sanoen: "Myönnäppäs, Matti Kivinen,
ett'en olekaan mikään köyhä rahjus, niinkuin sinä yksinkertaisuudessasi
ehkä olet luullut. Kaikki tämä on minun oikealla tavalla hankittua
omaisuuttani. Joka kerran, kuin linnaa on tuli tai vihollinen
hävitellyt, olen minä näkymättömänä juoksennellut pitkin saleja ja
holveja ja korjannut kaiken tämän kalliin tavaran, jonka nyt luullaan
aika sitte joutuneen tulen uhriksi tai vihollisen saaliiksi. Ah, onpa
suloista, on niin suloista olla rikas."
"Mutta tehän olette yksin, mitä te teette kaikella tuolla rikkaudella?"
uskalsi vahtimestari kysyä.
"Mitäkö teen? No, minä katselen niitä tuhat vuotta, minä katselen niitä
joka päivä ja joka yö; minä vartioitsen niitä ja suojelen niitä."
"Entäpä jos joku Teiltä riistää aarteenne?"
Murri kohta huomasi, mistä oli puhe, ja räiskyi tulta. Tonttu-ukko otti
vierastansa kovasti kiinni kädestä ja mitään vastaamatta talutti hänet
salaovelle ja avasi sen vain hiukan raolleen. Sieltä kuului hirvittävä
kiljunta ja ärinä kuin sadan pedon suusta. "Etkö luule", ärisi pikku
ukkokin, ääni käheänä kiukusta, "etkö luule kurjain ihmisten jo
monestikin himoinneen minun aarteitani? Tuolla ne rosvot ovat
kahleissa, kaikki tyyni nyt susina, ja jos sinun mielesi tekee koetella
samaa, kuin he ovat koettaneet, niin pääset heidän joukkoonsa."
"Jumala meitä varjelkoon!" huokasi kunnon vahtimestari hyvin
peloissaan.
Tonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan.
"Älähän tuosta nyt niin säikähdä", sanoi hän; "sinä olet rehellinen
mies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan
on. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata,
en edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla
ja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin
minä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa,
odottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen
tulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen
partansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi,
että täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja
se kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa,
eikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu
vähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen
kanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan
muuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin
kuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten
odottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja
kalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin
tärisevät..."
"Ei", jatkoi tonttu, "nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun
palata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua
kuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta
aivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset
virvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa
syltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli
yhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin,
tuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni
ihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian,
mutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus."
Tonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan
hopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla
oli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin
paras viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö
talvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin
oivallista juomaa.
"Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta
suomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi
päästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo
ropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään;
sellaisia pikareja on minulla sadoittain."
Olut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen.
"Kiitoksia, tonttu hyvä!" sanoi hän. "Uskallankohan olla rohkea ja
pyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu,
ja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille,
jos'... jos..." Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu
sopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.
"Kunhan tässä ajattelen asiaa", vastasi tonttu.
Vahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä
ontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen
niin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä
ulkoilmalla. "Ei", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset,
"enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne
alas."
Nyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta
tuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta
hohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle
kannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö,
yllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten
kaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua
ollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas
tarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että
jos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla
kenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta
näytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän
aluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.
Mutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka
usein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus
Kouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin
paljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan
perivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti
yhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello,
väijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei
kuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin
kersantti arvasikaan.
Nyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein
iloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja
koivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki
kauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi.
Kaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat
kohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista
hyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta
joutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki
rikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi,
kaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat
huomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat
kiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat,
mutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta
tuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla
kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: "mitähän pappi
sanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?"
Hääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei
näkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa
hääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin
kauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan
sellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon
linna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä
niin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja
onnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa,
ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti
poloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.
Oltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen
maljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun
pikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi
punaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä
kultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean
tukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki
kummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin
kuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari,
lienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta
holvista.
Kivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu
oli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja
sanovan: "pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!"
Mutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta
näkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen
kanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan:
"saanko ottaa korpun Murrille?" -- "Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki,
kaikki tyyni korista!" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.
"Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa", jatkoi ääni. "Näet nyt,
vanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää
lakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi
sinun mielestäsi sopii morsiamelle?"
"Hän on aivan kuin kuningatar."
"Senpä luulisin", virkkoi tonttu. "Se onkin kuningatar Katarina
Jagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa.
Miksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin,
kuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat
luulla minun varastaneen sen."
"Kyllä minä olen vaiti", kuiskasi vahtimestari. "Enkö saa tarjota
rinkilää Murrille?"
"Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on
kylliksi sinun ajaksesi", vastasi tonttu. "Hyvästi nyt ja kiitoksia
ravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa;
minulla jo on ikävä hauskaan komerooni."
Siihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen
komeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti
selvisi niin arveluttavasta häävieraasta.
Iloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan
asti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon
Kivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin
olut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla
lörpöttelemättä.
Saara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin.
Saara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja
kiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli
hän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä
huolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä
kruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä
turhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei
tiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli
löytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean
esivallan oma, niinkuin koko linnakin.
"En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle",
vastasi vahtimestari äkeissään.
"No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin
lahjan?" kysyi Saara innoissaan.
"Se ei koske teihin, matami."
"Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman
sisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli,
varastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?"
Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta
ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran
onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt
loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki
tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli
vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni
poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi
hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että
heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä
siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos,
hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään
huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.
Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat
peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa
harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat
edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.
"Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.
"Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.
Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään
sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha
omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:
"Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"
"Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän
tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel
askeleelta.
Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti
hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä
syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään
kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi
ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja
astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.
Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla
niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän
ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä,
mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti
pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat
Murri-kissan silmät.
"Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja
samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle
porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa
kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui
kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän
sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät
hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä
ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota
kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt
tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari
vanhukselle.
"Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin
ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt
minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen,
täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin!
Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä
vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä,
päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä
olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni,
sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän
omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa
vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin
nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun
hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan
pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät
loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi
vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni,
niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet
ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he
ulvovat ilosta!"
Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon
päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei
tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet
niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo
luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."
Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan,
ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja
muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa
tai itkee varasta?
Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären
tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika
hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on
aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi
henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."
"Nyt narraatte", sanoi Ruusu.
"Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne
kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla
kirjaimilla."
Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi
hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista
rautaa.
Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua
vain ei ollut missään.
"Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut
olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä
malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan
ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"
Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän
olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.
Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää
koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo
jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä
ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin
merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan
asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita
näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä
rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka
sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä
enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen
hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.
Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua
kävelylle linnaan!"
"Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?
Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"
"Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata
jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo,
josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu
tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."
"Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on
kaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan."
Ruusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.
He kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti
nuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille
muureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime
kertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki
hän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella,
hyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana,
niin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja
Ruissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan
kesäillan vienossa tuulessa.
Vahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta.
Hän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin
vieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta
vieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan.
"Oh tosiaankin", huokasi ukko, "ajan hammas ei säästä edes kuninkaan
muistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha
linna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain
kivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset
pesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin
pelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen
edestä!"
"No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!" sanoi silloin tuttu ääni.
Vahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin
raosta.
"Tekö se olette?" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun
äkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.
"Totta kai!" nauroi tonttu-ukko. "Mutta minä muutin Ontelotornista
tänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon
siellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa
lukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle.
Huh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma
on nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään
ryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä
vinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia,
kiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet
minun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme
kallioita."
"Se on totta", huokasi vahtimestari, "maailma käy yhä huonommaksi.
Minun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin
karkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä
vankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte
linnan rappeutua?"
"Annanko rappeutua?" ärähti tonttu. "Kyllä siihen on syynsä, minä olen
ollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan
linnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia
vuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran,
että täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys.
Mitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?"
"Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa
kunnossa", virkkoi vahtimestari.
"Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?" nauroi tonttu.
"Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle
pikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä
vuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä."
Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti
vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.
"Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku
Erikkiini et saa koskea."
Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti
muuriin kämmenellään ja mutisi:
"Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä
merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna
ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on
tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi.
Minä en huoli vaihtaa."
Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu",
sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä
toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin
sinä!"
Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun
suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat
vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi
kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio
irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta
olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.
Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä
iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä
polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren
muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui
voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui
ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä
vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.
Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion
sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen
kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu
maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan;
soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.
"Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten
muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on
se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua.
Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin
suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän
iloisemmin."
He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua
kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni",
sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa
hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani
tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"
Vahtimestari oli vaipunut lattialle. "Nouse ylös", sanoi Ruusu, ottaen
häntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha
vahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen
laulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa
kuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.
Ilta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista
valkotukkaa.
"Vai niin", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu
äänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. "Vanha ystäväni uskoi tuon
pahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut
hänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain
säikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni
sanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni
kautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan
kuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo
kuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte
olisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt
tarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta
vuosisataa..."
"Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli", jatkoi tonttu. "Kukapa
nyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien
korjailemisessa?"
"Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta", nyyhkytti Ruusu. "Ja kun
pikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa
vanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus."
"Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki", sanoi tonttu.
"Ei", vastusti Ruusu, "vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija
koko ijäksensä."
Vahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja
virsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli
kunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä
linnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna
huomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen
nostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin
kuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät
ja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin
soran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä
tavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna
tosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka
kaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri,
anna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen
halkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä
vain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän
sataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se!
Mutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain
ajan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset
ihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?