ULPUKKA

Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli

heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta,

että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli?

Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja

sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki

kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa

auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan

kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan

valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi

ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon

korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän

uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei

katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi

nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä,

veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti

uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.

Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja

se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä

kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan

päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen

edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin

palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein

kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta

nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi,

että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille,

jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.

Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon

vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois.

Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten

edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli

liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli

hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa,

ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen

ylitsensäkin, kun niin sattui.

Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi,

sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina

päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se

seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen

niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista

sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan

ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa.

Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.

Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä

koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan

kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan

sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä

tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.

Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin

nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä

käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen

leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa

aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka

kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha

Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla,

kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan,

uneksien kaikesta kauniista maailmassa.

"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille.

Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä,

kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne,

teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"

"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he

olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne

minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.

"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi

parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen

kukkani sinun sammalpesääsi!"

"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan

vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua

jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."

"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät

ystävät."

Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että

yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka

puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman

lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle:

"Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että

teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli.

-- "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin

että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä

rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla

aviopuolisokseni."

"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut

setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista

pientä vähäpätöistä koivua?"

Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen

kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen

meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus

ohi mennessäsi."

"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.

"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä

oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka

koskaan tahdo tulla puolisokseni."

"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja

kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti

tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian

huomiseksi."

"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.

Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi

kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä

senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä

repimästä verkkoani?"

"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs.

"Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.

Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."

"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon

ajatella asiata."

Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla

lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta

katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei

kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä

lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja

seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä

huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka

hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua

oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat

kukkaissilmänsä.

Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa

koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli

yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen

taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.

Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin",

pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä

verkkojansa korjaamaan."

Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä

kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan

suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle

aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja

komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He

olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen

pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan

varhaisena aamuhetkenä.

Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka

kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!"

sanoi Rajakallio.

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven

kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta

kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että

kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen

pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui

puiden latvoissa.

Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei

viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät

taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu

ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään

lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon

kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.

Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi

kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi

joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat

syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan

kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta.

Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän

itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä

kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee,

niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa

vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja

viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin

palvelijanne!"

Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä

laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti:

"tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli

seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui

kauas vaahdon ja laineiden sekaan.

Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan

vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään

hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli

raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui

pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko

taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen

kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!

Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet

vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse,

että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni.

Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä,

kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei

tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan

pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun

juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna,

mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista

lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa

hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja

viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen

munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki

ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen

kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset

silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty

tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja

komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.

Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli

haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha

kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan

hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi

vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista

paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?

Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella.

Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin

kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.