huvikseen, varsinkin jos tietää, että se aikoinaan antoi aihetta
erääseen väärinkäsitykseen, josta oli tulla ikäviä valtiollisia
rettelöitä ja selkkauksia.
Tapaus kaikessa vakavuudessaan oli seuraava:
Eräänä kesänä tuli saareen kuvanveistäjä, joka ihastui Matin
päähän ylimalkaan, mutta tuohon pallomaiseen, kiiltävään päälakeen
erikoisesti, ja pyysi Mattia mallikseen.
Matti käsitti, ainakin osittain, kuvanveistäjän pyynnön väärin,
luullen, että hänen turpeat sinertävät huulensa, lyhyt ja leveä
purppuranvärinen nenänsä, punaiset pulleat poskensa, leveä otsansa,
suuret ulkonevat korvansa ja pullottavat siniset silmänsä, jotka miltei
aina hymyilivät, olivat herättäneet kuvanveistäjän huomiota ja siksi
hän kysyikin:
-- Olenkos mielestäs sitten niin kaunis?
Matti nimittäin tiesi rumuutensa.
Se oli monta kertaa sanottu suoraan suuhun hänelle itselleenkin.
Itta-vainajakin kerran nuorena, Matin-päivillä ollessaan, kun humala
oli jo noussut ja puhelu kiihtyi ja miehet rupesivat lausumaan julki
ajatuksiaan toistensa joko ruumiillisista tai henkisistä heikkouksista,
kehtasi sanoa näinikään:
-- Ja tuo naamavärkkikin sinulla, Matti, on sitä laatua, että
sylipuulla sen tekijä mitat on ottanut ja pelkällä kirveellä
valmistanut! Ja huulesi ovat kuin pari tuulessa pullistunutta jiikattua
märssypurjetta! En, piru vie, ole tuollaisia nähnyt neekeriakoillakaan!
Siitä oli seurannut tappelu. Mitäs siitä! Se on ollut, mikä ollut.
Itan puhe, että Matin kasvoja valmistettaessa olisi käytetty sylipuuta
ja kirvestä, oli valhetta, sillä jos kohta pää olikin iso, oli se
suhteellinen ruumiin muuhun kokoon, eikä kirvestyö ole niin pyöreää ja
sileää kuin Matin kasvot ja päälaki olivat läpi elämän.
Lieventääkseen ulkonäkönsä tekemää epäedullista vaikutusta oli Matti jo
nuoruudestaan asti koettanut johtaa (ja onnistunutkin) ihmisten huomion
harhaan -- nimittäin toisiin asioihin -- kehittämällä puhetaitonsa
sukkelaksi ja älykkääksi. Puhe tuli hänen turpeiden huuliensa takaa,
lihavan kielen muodostelemana, rehevänä, säteilevänä ja voimakkaana.
Sanottiin, etteivät hänen sanansa aina olleet sarvipäitä, mutta
pompahtelivat ne ilmoille kuin lantut, kuin huopasaappaat, kuin
talikääröt, aina täyteläisinä ja useimmiten räjähdellen ja poksahdellen
ja ilmi tuleen tuprahdellen tai räjähdellen kuin laine laivan laitaan.
Kun kuntakokouksissa tai rantakäräjillä keskustelu tuppasi muuttua
kireäksi ja riitaiseksi, otti Matti puheenvuoron ja kohta remahteli
koko miesjoukon nauru ilmoille ja asia meni sovinnossa suotuisaan
päätökseen.
Matti piti itseään verrattomana kielitaiturina, oikeana
kielilläpuhujana, mutta sen sai hän uskoa itse, ihan yksin, ilman
ainoatakaan kannattajaa, sillä yleiseen uskottiin, että Matti ei
osaa kuin yhtä ainoaa kieltä -- paitsi ranskaa, jolla ei tarkoitettu
sitä kieltä, jota puhutaan eräissä satamakaupungeissa Hollannin ja
Espanjan välillä, vaan erästä sekavaa mongerrusta, joksi Matin selvä
puhe muuttui humalan muuttuessa sikahumalaksi ja vähää ennen Matin
vierähtämistä pöydän alle ja jota kieltä ei ymmärtänyt yksikään olento
taivaan ja maan välillä. Kun perästä päin muisteltiin jotakin tapausta
joillakin juhlilla tai luotsausmatkoilla, määriteltiin sen aika
sanomalla: "Se tapahtui silloin, kun Matti rupesi ranskaa puhumaan.
Ek'sä muista?"
II.
Kello oli noin kymmenen paikkeilla aamupäivällä, kun Matti
luotsitoverinsa Matinvillen Konstan kanssa tuli "Häränpään"
merimieskapakasta, joka oli miltei rantalaiturilla, ulos haistelemaan
tuulta.
Se oli puhallellut etelästä jo pari vuorokautta sen vähän, minkä se
ylimalkaan puhalsi -- ja kotiin lähtö oli lykkääntynyt tunnista tuntiin
ja päivästä toiseen.
Nyt puhalteli heikko länsi.
Kolmanneksi liittyi seuraan eräs nuori mies, keväällä vasta valmistunut
lukkari, joka oli satamakaupungissa odottamassa virkapaikalleen pääsyä.
Siihen aikaan kulki ulkosaariin kerran kuussa niin sanottu kihlakunnan
posti, ja nuorta lukkaria oli neuvottu turvautumaan, mikäli
mahdollista, luotseihin, joiden kanssa, niin sanottiin, hän kaikkein
nopeimmin, mukavimmin ja turvallisimmin pääsee perille. Jo eilen oli
hän tavannut kaupungin satamaluotsin avulla Matin ja Konstan, jotka
olivat luvanneet viedä hänet saareen. "Jos on sopiva tuuli, niin
huomenaamuna kello puoli neljältä lähdetään", oli Matti sanonut.
-- Lukkari tuli rantaan täsmälleen puoli neljä -- tai oikeastaan
myöhästymisen pelosta jo hiukan aikaisemminkin. Siitä tähän asti
oli hän kävellyt pitkin laitureita, katsellut hänelle outoja suuria
purjelaivoja ja kuunnellut outoja kieliä ja istuskellut pollarilla
katsellen satamatyömiesten häärimistä laivojen tyhjentämisessä tai
täyttämisessä. Matkalaukkunsa hän oli jo ajoissa sijoittanut Matin
veneeseen. Hän ei ollut ryyppymies (niin oli hän luotseille sanonut,
kuultuaan, että Matti on kirkonisäntä) ja oli lisäksi rahaton (joka
oli tosiasia), eikä siis kyennyt pitämään seuraa kyytimiehilleen
"Häränpäässä".
Lukkari esitti lähtöä.
Hän väitti satamaluotsilta kuulleensa, että nyt on länsituuli ja siksi
navakka, että vie perille kuudessa tunnissa, ehkä neljässä ja puolessa.
-- Höö! Vai länsituuli! nauroi Matti. -- Vai länsituuli! No onhan se
kylläkin länsituuli nyt, mutta kanttori ei taidakaan tietää, kuinka
kauan se kestää länsituulena! Onhan sitä helppo sanoa, että länsituuli,
mutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos se tunnin perästä on lounaassa
tai etelässä tai tyyntyy kokonaan! Ei hyvä kanttori! Katsellaanpas nyt
ensin, kestääkö se lännessä, ja lähdetään sitten vasta -- ja voihan se
jälkeen puolenpäivän, kääntyä luoteeseen, ehkä täyteen pohjoiseen, ja
sitä parempi meille.
Konstankaan ei tehnyt vielä mieli lähteä, ja hän sanoi:
-- Ja kuka sen tietää, mikä tuuli on meressä! Voihan olla vastatuuli
tai ei tuulta ensinkään!
Samassa näkivät he tulevan yhden luotsiveneen entisten lisäksi, ja heti
sen tultua riennettiin tiedustelemaan, mikä tuuli on meressä.
Luotsi oli ollut laivaa ulos viemässä ja kertoi, ettei meressä ole
mitään tuulta, että meri on rasvatyyni.
-- Sanoinhan minä sen, ylpeili Konsta. -- Johan sen näkee
tehtaansavuista, jotka nousevat suoraan ylös, että ylhäällä on tyyni,
ja silloin on tyyni meressäkin.
-- No milloinka tästä sitten oikein päästään lähtemään! Minusta alkaa
näyttää, ettei lähdöstä tule mitään! kiivaili lukkari.
-- No, ei tänään ainakaan, sanoi Matti ja lisäsi:
-- Pitkäksihän se käypi kanttorille olo täällä rannassa. Mennään
miesten joukkoon hotelliin. Siellä kuluu aika paremmin. Otetaan teetä
tai kahvia tai mitä vaan halu vetää.
-- Ei ole jano, vaan nälkä pikemminkin, selitti lukkari.
-- No eihän tässä tarvitse kärsiä nälkää enempää kuin janoakaan!
Mennään veneeseen syömään! Kun eväät loppuvat, niin ostetaan
kaupungista toisia!
Mentiin kolmisin Matin veneeseen syömään.
Vene heilahteli yhtenään ohi kulkevain suurempain ja pienempäin
höyryalusten synnyttämissä aaltosissa ja kolahteli toisiin veneisiin,
joita tuli ja meni, ja tungos oli suuri.
Jo aikoja sitten oli lukkari lakannut tarkkaamasta tulevien ja
menevien ihmisten puhetta, sillä useimmiten se oli kieltä, jota hän,
sisämaalainen, ei ollut koskaan ennen kuullut.
Suurten höyryalusten nostokurjissa rätisi ja helisi tavaran nostoketjut
ja rymisivät nostokoneet ja huutelivat laivoja tyhjentävät miehet
komentosanoja toisilleen.
Satamaraiteilla kulki edestakaisin tavarajunia, siirrellen tuonti- tai
vientitavaraa laivoilta tai laivoille. Pyörät jyrisivät ja parkuivat
kiskoja vastaan. Veturit viheltelivät ja soittivat kelloa.
Lukkari ihmetteli, että tässä pauhinassa Konsta ja Matti voivat
keskustella aivan rauhallisesti. Hän ei kuullut mitään, ja milloin
hänelle jotakin sanottiin, täytyi huutaa, niinkuin silloinkin aterian
päätyttyä, kun Matti sanoi lukkarille, ensin tavallisella äänellä ja
sitten huutamalla:
-- Eiköhän käydä nyt ottamaan pieni ruokalepo!, ja samassa Matti jo
alkoikin laitella itselleen makuutilaa, ja niin teki Konstakin, ja
lukkari, joka oli valvonut kello kolmesta asti ja jota väsytti ja
nukutti, nojautui veneen laitaa vasten ja nukkui miltei heti istuvaan
asentoon.
Tuntui ihanalta uinailla veneen keinuillessa, ja sataman hälinä ja
jyrinä alkoi kuulua yhä kauempaa ja kauempaa ja lakkasi lopulta
kokonaan kuulumasta ja muuttui uniksi, joissa hän itse riehui mukana
jättiläislaivan tyhjentämisessä: ajettiin samasta laivasta tulikiveä,
liitujauhoa ja suolaa niin korkeaan rautatievaunuun, ettei sieltä
päässytkään mitenkään alas.
III.
Oli jo iltapäivä pitkällä, kun miehet vasta heräsivät.
Lukkari oli nukkunut koko ajan sangen epämukavassa asennossa. Hänen
kupeisiinsa ja selkäänsä koski niin, ettei pitkään aikaan päässyt
liikkeelle.
Molemmat merimiehet, Matti ja Konsta, tekivät ensi töikseen sen
huomion, että tuuli on loppunut maissakin kokonaan.
Oli aivan tyyni ja autereinen kesäpäivä.
Lähtö päätettiin lykätä seuraavaan aamuun kello puoli neljään, sillä
sekä Matilla että Konstalla oli vielä osa luotsirahoista tähteenä.
Lukkarilla oli kyllä matti kukkarossa, mutta hänet otettiin kapakkaan
mukaan ja maksettiin hänen puolestaan.
Puolen yön tienoissa tulivat miehet veneelle. Kaikki kolme olivat
humalassa. Lukkari oli ensin vastustellut, mutta sitten kun Matti
oli selittänyt, että on sitä ennenkin ryypätty lukkarien kanssa
ja että pappi heidän saarellaan on kaikkein paras ryyppymies, oli
lukkari lakannut teeskentelemästä ja ryypännyt niinkuin toisetkin
ja sinutteli Mattia ja Konstaa saavuttaessa veneelle, jossa vähän
syötiin ja töristiin ja sitten nukuttiin. Purjeista laitettiin varjo
keulapuolelle. Sen alla oli hyvä nukkua, vaikka sadekin olisi sattunut.
IV.
Kello kävi viidettä aamulla, kun miehet vasta heräsivät.
Taivas oli kirkkaana, kuten ennenkin.
Aurinko paahtoi kuumana ja navakka tuuli puhalteli etelästä, siis
vastaan.
-- Vastatuuli, sanoi Konsta.
-- Vastatuuli. Vastatuuli, sanoi Matti.
-- Lähdetäänköhän luovimaan kotiin? sanoi Konsta.
-- Hitto häntä lähteköön luovimaan, kun ei ole pakko, sanoi Matti.
-- Eihän tässä nyt jäniksen selässä olla ja eihän tuo nyt iankaiken
pitäne tuuliansa samalla kantilla. Ollaan nyt ainakin niin kauan, että
kaupat avataan ja että saa tehdä piikaväen pyytämät ostokset. Näkeehän
sittenkin, miksi tuuli muuttuu.
Mielessä hänellä oli enemmän oma kaksilitraisensa, joka oli vielä
tyhjänä, kuin mikään muu.
Kello yhdeksän aamupäivällä oli kaikki ostokset tehty ja kaikki
tavarat, myös täysinäinen kaksilitrainen, kannettu veneeseen.
Kaksilitrainen sijoitettiin huolellisesti veneen perällä olevaan
kaappiin, muu tavara öljypeitteen alle keskiveneeseen.
Tuuli oli kääntynyt jälleen länteen ja olisi vienyt hyvin, mutta
aivan viime hetkellä oli Matti saanut kuulla, että ulkosatamassa on
lähtövalmis suuri saksalainen höyrylaiva "VIADRA".
Se kaupungin luotseista, jonka vuoro olisi ollut viedä tuo laiva
ulos, oli etsinyt Matin aamun kuluessa kynsiinsä, ja löytänyt hänet
"Häränpäästä" ja pyytänyt häntä puolestaan viemään laivan mereen.
"Siinähän saat vapaan kyydin kotiisi itsekin", sanoi luotsi.
Matti suostui kauppaan mielellään, vieläpä tarjosi ryypytkin sen
ilosanoman tuojalle kiitokseksi.
Kaupungin kirkontornissa löi kello yhdeksää, kun Matti pienessä
hiprakassa tuli rantaan ja toi toisillekin sen ilosanoman, että "nyt
ollaan kotona viimeistäänkin kello kaksitoista, tuuli sitten mistä
hyvänsä tai ei mistään!"
Purjehdittiin laivan kupeelle. Sen keulamastossa liehui vielä
luotsilippu ja sen molemmilla kupeilla olivat vielä täysinäiset
kuormausproomut, joista nostokurjet veivät lankkuja nipun toisensa
jälkeen kansikuorman päälle. Proomuissa ja kansikuormalla hääri
tulisessa kiireessä työväkeä, naisia ja miehiä.
Nostokoneet tärisivät ja sätkyttivät, ja lankut kolahtelivat.
Keulakannelta kuului ketjun helinää. Laivamiehet kytkivät siellä
paksuilla ketjuilla valmista kansikuormaa kiinni, jottei sitä meri
veisi.
Laivasta viskattiin Matin veneeseen köysi, johon vene kiinnitettiin, ja
jäi se laivan kupeelle, melkein perälle.
Vene ei pysynyt kuitenkaan hetkeäkään paikoillaan, ja miehillä oli
täysi työ estää sitä töyttäilemistä liian ankarasti laivan kuvetta
vasten tai painumasta liiaksi perän alle, missä laivan valtava iso
punainen potkuri pyöri ja synnytti ankaran virran, joka veti venettä
milloin sinne, milloin tänne.
Laivan koneita aseteltiin pitkän paikallaanolon jälkeen lähtökuntoon ja
koeteltiin.
Kaupunginluotsi purjehti myös veneellään laivan kupeelle ja nousi ylös
laivaan selvittämään asiaansa. Vähän ajan perästä hän tuli perälle ja
puhutteli Mattia ja Konstaa ja sanoi, että "nyt olisi jommankumman
sitten noustava ylös laivaan ja otettava luotsaus vastuulleen".
Syntyi ankaranpuoleinen riita Matin ja Konstan välillä.
Matti ensin sanoi niinkuin puolileikillään Konstalle:
-- Mene sinä nuoremmaksesi!
Konsta kieltäytyi kivenkovaan ja vetosi siihen, että vuoro on Matin.
Kiroillen ja mököttäen Matti lopulta kiipesi köysiportaita myöten
laivaan. Vähän ajan perästä kaupunginluotsi purjehti pois ja
luotsilippu vedettiin alas. Matti oli nyt "Viadran" luotsina.
Tunti meni ja toinen tuli.
Lopulta olivat proomut tyhjät ja hinattiin työväkineen pois.
Laiva oli lähtövalmis.
Kello oli silloin kaksitoista.
Vielä kerran tuli Matti laivan perälle ja pyysi lukkariakin nousemaan
ylös laivaan:
-- Onhan täällä mukavampi olla, eikä kastu, jos meressä sattuu olemaan
lainetta, eikä kanttori taida ennen kuitenkaan tämänlaisissa asuissa
olla ollut, niin että sopii nyt tulla katsomaan.
Lukkari kiipesi ylös ja hetken perästä vedettiin köysiportaat pois.
Konstalle annettiin paksumpi köysi veneen hinausköydeksi. Sen hän
kiinnitti keulamastoon. Toistaiseksi oli hänellä täysi työ hoitaa
venettä, ja katsoa, ettei köysi pääse sekaantumaan laivan potkuriin,
joka yhä velloi vettä milloin mitenkin päin.
Lopulta kuului komentosillalta kellon kilahdus.
Koneet pysähtyivät.
Ankkuriketjut alkoivat rytistä ja helistä. Pian oli laiva vapaa.
Taas kuului kellon kilahdus.
Potkuri alkoi hiljalleen pyöriä ja puskea vettä laivasta pois päin.
Konsta voi vaivoin hoitaa venettä.
Laiva alkoi hiljalleen liikkua ja kääntää keulansa merelle päin.
Konsta päästi hinausköyttä vähän kerrallaan, valvoen, ettei se pääsisi
sekaantumaan potkuriin. Lopulta oli köysi kireänä. Konsta riensi veneen
perälle ja alkoi sitä ohjata laivan mukaan.
Pian oli laivalla täysi vauhti.
Saari ja luoto toisensa jälkeen sivuutettiin ja oltiin lopulta meren
aavalla ulapalla, jossa länsituuli puhalteli.
Päivä paistoi kuumasti. Vene seurasi kohisten laivaa, jonka koneiden
tärinä hinausköyttä myöten tuntui veneessäkin. Toisinaan nytkähti vene
lännestä tulevassa ummikkaassa, jossa laivakin harvakseen huojui.
Paljo valvominen satamakaupungissa ja tämä yksitoikkoinen tärinä ja
keinahtelu veneessä sekä miltei täydellinen toimettomuus ja auringon
lämpö vaikuttivat, että Konstaa alkoi armottomasti torkuttaa.
V.
Nuorella lukkarilla oli paljon katseltavaa.
Laivamiehet olivat matkan varrella saaneet työnsä loppuun suoritetuksi
ja siirtyneet peräkannelle, jossa raskaat ketjut helisivät, sillä
kansikuorma kytkettiin siellä yhtä huolellisesti kuin keulassakin.
Katsoen laivan suuruuteen ja sen korkeuteen vielä nyt täyteen
kuormattunakin tuntui lukkarista turhanpäiseltä koko homma.
Lukkarin teki mieli mennä ylös komentosillallekin katselemaan, mitä
siellä on ja mitä sieltä ylempää näkyy. Sinne hän ei kuitenkaan
uskaltanut mennä, kun ei ollut edes Matille mitään asiaa keksimälläkään
keksinyt.
Joskus hän kävi katsomassa venettä, joka köydessä seurasi laivaa keula
korkealla ja ikäänkuin ratsastaen suuren valkean vaahtovyöryn päällä.
Veneen perällä istui Konsta mukavassa asennossa. Oikeassa kainalossa
hänellä oli helmari, jonka päätä samanpuoleinen käsi piteli. Vasen
kyynärpää nojasi varpekanteen, ja kämmenpäähän ja kouraan partainen
leuka ja poski. Pää oli hiukan etukumarassa. Näytti siltä kuin olisi
hän nukuksissa. Kanttori kiljaisi "hei" ja viittasi kädellään, mutta
veneessä olija ei tässä pauhinassa kuullut mitään eikä näyttänyt
näkevänkään. Lukkari korotti vielä ääntään, asetti kädet torveksi
suulleen ja huusi uudestaan: "Hei! Torkutko sinä! Käy oikealla tavalla
maata! Hei!"
Ei mitään tapahtunut.
Konsta ei muuttanut asentoaan minkään verran. Hän istui kuin kuva.
Noin neljännestunnin kuluttua tuli lukkari perälle uudestaan.
Nyt paistoi veneen perältä Konstan rinnan kohdalla hänen valkean
luotsilakkinsa päällys täysipyöreänä kuin kuu. Pää oli pudonnut
riipuksiin ja vain lakin päällys näkyi. Vasen käsi riippui rannetta
myöten hervottomana varppeelta alas heiluen veneen nytkyessä kuin
veltto, pehmeä vanhan nuoran pää. Oikea oli entisessä asennossaan
kainalossa olevan helmarinpään ympärillä.
Lukkarin mielikuvitus alkoi toimia. Hän muisti, että Konsta oli eilen
illalla juovuspäissään kertonut käyneensä lääkärillä, joka oli sanonut,
että sydämessä on paha vika ja että jos on aikomus vielä jonkun aikaa
elää, olisi humala jätettävä heti ja kerrassaan. "Lääkäri sanoi, että
älä ryyppää ja älä syö sitä ja älä syö tätä, muutoin tulee kuolema
äkkiä ja silloin, kun et aavistakaan", oli Konsta kehunut, kaataessaan
menemään olutta lasin toisensa perään. "Enkä minä turhaa ryypikään!
Minä juon oikealla tavalla -- näinikään! He-hee!"
Lukkari alkoi epäillä ja pelätä, että Konsta on saanut sydänhalvauksen
ja kuollut veneen perälle siihen asentoonsa, missä oli. Hätääntyneenä
hän meni ylös komentosillalle Mattiakin katsomaan.
Siellä kiintyi lukkarin huomio ensin eräällä korokkeella seisovaan
tanakkaan laivamieheen, joka katseli vuoroin eteensä merelle, vuoroin
edessään olevaan kompassiin. Hän pyöritteli ohjausrattia, joka oli
toista mallia, kuin mitä hän oli nähnyt sisämaan vesien höyrylaivoissa
ja odottamattoman pieni ja kevytliikkeinen laivan jättiläiskokoon
nähden. Lisäksi tuksutti ratin yhteydessä jokin kone joka kerta, kun
ratti kiertyi oikeaan tai vasempaan.
Oikealla nojasi kaiteeseen mies, josta lukkari myöhemmin sai kuulla,
että hän oli laivan ensimmäinen perämies. Mattia ei ensi aluksi näkynyt
ensinkään, mutta kun hän rohkaisi luontoaan ja käveli eteenpäin ja
kiersi ohjausratin ympäri vasemmalle, löytyi Matti siellä nojaamassa
kaiteeseen ja huulet lerpallaan torkkumassa ja tuijottamassa laivan
sysäämiin kuohuihin ja ohi kiitävään mustanviheriään veteen.
Nähtyään lukkarin kohottautui Matti ja heräsi täydellisesti.
-- No! Jokos alkaa maamiehelle käydä aika pitkäksi vai meritautiko
vaivaa?
-- Ei kumpaakaan, mutta tulehan katsomaan, mikä kumma Konstaa vaivaa!
-- Mikäs tätä nyt vaivaa! Eihän sitä mikään vaivaa. Kaunis ilma ja
lämmin eikä huolta kulusta.
-- No tulehan katsomaan kuitenkin. Perälle päästyään näki ja arvasi
Matti kyllä, mikä Konstaa vaivaa.
Matin naama vääntyi kamalaan irvistykseen ja hän huusi:
-- Konsta! Konsta! Heräätkö sinä jumalaton! -- Humalassa sika on kuin
onkin niinkuin tukki eikä kuule mitään eikä näe mitään! -- Kyllä
minä jo arvasin lähtiessä, miksi sillä oli niin suuri halu jäädä
veneeseen eikä tullut luotsaamaan, niinkuin asia olisi vaatinut! --
Eikä ole mitään, millä edes saisi viskata sitä halvattua päin kuuta
niin että kyll'läin heräisi! -- Maltapas joutava! Kyllä minä sinulle
vielä näytän, kun pääsen veneeseen! Uitan minä sinut, piru vie, kuin
uitankin, niin että viimeinenkin humala on tiessään! Vai toisen viinoja
juomaan! Eipäs ollut miehestä ostajaa kaupungissa! Ajattelit että
"tuhma ostaa ja viisas juo", mutta kyllähän vielä näet, kuka tässä on
tuhma ja kuka viisas!
Matti pudisteli nyrkkiään veneeseen päin ja kääntyi menemään takaisin
keskilaivaa kohti ja myrisi vieressään kävelevälle lukkarille:
-- Sitähän minä jo epäilinkin ja ajattelin ottaa putelin tänne ylös,
mutta missä sen täällä olisi säilyttänyt. Eikä luotsilla saa olla
väkeviä mukanaan laivassa. Sen ryyppäät, minkä annetaan, mutta ei
tippaakaan enempää, eikä täällä ole tarjottu ei ruokaa eikä juomaa, ja
nyt tuo Konstan saatana -- en paremmin sano -- on syönyt ja juonut koko
matkan kuin sika. Uitan minä sen ja kuritan airontyvellä niin etteivät
vielä jouluksikaan ole kaikki sinelmät hävinneet, kun tästä päästään
veneeseen! uhkaili Matti.
Komentosillalla asettui Matti nojasilleen perämiehen vasemmalle puolen
ja Matista vasemmalle lukkari.
Perämies tupakoi.
Matti pani myös tupakaksi.
Pitkään aikaan ei puhunut kukaan mitään.
Lopulta sanoi lukkari:
-- Tällä laivalla on aika hyvä vauhti.
-- Onhan se tavallinen.
-- Montakohan kilometriä se menee tunnissa?
-- Kilometriä!?
-- Niin.
-- Ei ainoaakaan kilometriä! Kanttori taitaakin olla vielä niin täysi
maamies, ettei tiedä sitä, että kilometri on vain maantiemitta ja sulaa
merivedessä kuin suola. -- Ei sillä vehkeellä voi merta mitata, vaikka
kuinka koettaisi. Eri miehet ne ovat, jotka merta purjehtivat, ja eri
mitat, joilla merta mitataan!
-- No millä sitä sitten mitataan?
-- Jaa -- vai on kanttori niin pilaantumaton maamies, ettei ole
kirjoistakaan koskaan lukenut, että merta mitataan meripeninkulmilla,
eli oikeammin sanoen miileillä, ja merialusten vauhtia solmuväleillä --
mutta eivät ne taida mennä maamiehen päähän.
-- Solmunväleillä?
-- Niin, eli paremmin sanoen nuupeilla.
-- No kuinka pitkä se nuupi on?
-- Jaa! -- Kun ei kanttori tiedä, mikä on lasi ja mikä loki ja mikä
lokiliina, ynnä muuta, ja vielä vähemmän kuinka pitkä on yksi miili,
niin täytyy minun sanoa, että jos tähän mereen tehtäisiin maantie ja
sen vieressä kulkisi laiva tunnissa kymmenen kilometripylvään väliä,
niin olisi se suunnilleen samaa kuin jos sanottaisiin laivalla olevan
kuuden nuupin vauhti. Tämä tässä taitaa tehdä näin laineettomassa
vedessä yhdeksän nuuppia.
-- Siis viisitoista kilometriä! Sitä en usko! Ei yhtään päälle
kymmenen, siis kuuden nuupin.
-- Jaa -- se on se ja sama mitä kanttori uskoo ja mitä ei usko. Se ei
meinaa kerrassa mitään, kun kanttori ei ole ymmärtäväinen mies, vaan
maamies, jolle ei maksa vaivaa puhua.
-- Minä lyön vaikka vetoa siitä, että tämä ei kulje enempää kuin
kymmenen kilometriä tunnissa. -- Kun osaisi tuon perämiehen kieltä,
niin kysyisi siltä. Kyllä kai se tietää.
Vaikka laiva oli saksalainen, palveli sillä ummikkoenglantilainen
perämies ja samoin ummikkoenglantilainen kokki.
Matti vilkastui miltei entiselleen kuultuaan toisen mainitsevan jotakin
puuttuvasta kielitaidostaan.
-- Jaa, että kun osaisi kieltä? No sitä kyllä osataan ja kyllä näissä
paikoissa saa selväksi minkä asian hyvänsä, kun vain kieltä osaa!
-- No, kysyhän koetteeksi, mitä tuo tuumaa laivan kulusta!
Matti sylkäisi yli kaiteen mereen, rykäisi pari kertaa, kääntyi
perämieheen päin ja kysyi kovalla äänellä ja suomalaisesti korostaen:
-- Kuulehan tyyrmanni! Huru monga knuupa faart?
Perämies ravisteli päätään, sillä hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Matti
koetti selventää sanojaan viittomalla veteen ja laivan vauhtiin:
-- Knuupa faart!? Huru monga? -- Huru monga knuupa faart!? Hhuurrruu
monngga?! Olek' sä hölmö vai ek'sä tolvana ymmärrä selvää puhetta!?
Perämies nauroi koko kurkullaan, sillä häntä huvitti Matin turpea ja
kiivaileva naama.
Matti jäi nojasilleen kaidetta vasten ja mietti, mitenkä voisi saada
tuon pässinpään tajuamaan, mistä on kysymys.