löytynyt. Kohottauduttuaan ja työnnettyään kätensä takkinsa taskuun
osui hänen hyppysiinsä tyhjä savukekotelo. Sen hän viskasi mereen,
viittasi sormellaan aalloilla kelluvaa ja jäljelle päin kiitävää
koteloa, vei kasvonsa likemmä perämiestä, korotti ääntään vieläkin
entisestään ja kysyi:
-- Knuupa faart!? -- Huru monga knuupa faart? -- No jo nyt on kumma!
Huru monga knuupa faart?!
Perämies käsitti tämän sillä tavalla, että luotsilta ovat tupakat
lopussa ja että tuo puhe tarkoitti tupakan pyyntiä, ja siksi ojensi hän
Matille kauniin sikarin.
Matti tuli hetkiseksi hyvälle tuulelle ja perämies näytti iloiselta,
kun muka lopultakin ymmärsi miehen tuskan.
Tätä ei riittänyt pitkälle.
Kun Matti sai sikarinsa savuamaan ja oli antanut äänensä ja aivojensa
hetkisen levähtää, alkoi hän uudestaan, muuttaen sikäli menettelyään,
että näytti sormillaan kahdeksan ja yhdeksän lukumäärää ja puhui
lauhkealla ja toverillisella äänellä:
-- Huru monga knuupa faart, herr styyrman? Otta eller niie? Knuupa
faart nimittäin? -- Hä? -- Mitä töllistelet, vai olek'sä tuhma kuin
saapas?
Perämies mietti hetkisen.
Hän ajatteli, pyytääköhän tuo lisää sikareja vai kysyykö se hintaa.
Lopulta hän sanoi jotakin Matille ja remahti nauramaan suu niin
ammollaan, että kaikki hampaat näkyivät. Sitten hän harppasi
vastakkaiselle puolelle komentosiltaa, nauroi mennessään ja hoki Matin
sanoja "knuupa faart, knuupa faart"...
Matti oli harmistunut ja huokasi: "Kaikennäköiset miehet ne ovat sitten
vielä olevinaan laivanperämiehiä!"
Pitkän aikaa olivat lukkari ja Matti vaiti.
Lopulta kysyi lukkari:
-- No, mitäs se tuumasi?
-- Tämä perämieskö?
-- Niin.
-- Hitto hänen ties. -- Eihän nämä perämiehet mitä tiedä ja ymmärrä!
Tulisi ylös kannelle se ukko itse, niin kyllä siltä pian selvän saisi,
eikä siihen monta sanaa tarvittaisikaan! Eihän nämä perämiehet mitään
tiedä! Palkkansa nostavat ja sillä hyvä. -- Ensin ei saanut sanaa
suustaan, mutta kun en hellittänyt, niin lopulta tokaisi, että "katso
itse", että "siinähän se on meri ja siinähän se on laiva. Katso itse,
minkä verran laiva meressä kulkee!" -- Hööö! -- "Katso itse!" -- Onkos
minulla tässä sekstantit ja ronometrit, sekunttilasit ja lokaliinat
käsilläni, että voisin itse katsoa! -- Hölmö mikä oletkin! -- Tuo
tänne vehkeet, niin kyllä minä näytän sinulle, mitenkä katsotaan --
mokomallekin -- länkisäärelle -- kaitanaamalle -- piikkinokalle!
Laiva huojui yhä paremmin, minkä ulomma tultiin.
Lukkari, joka siinä kaiteen yli kumartuneena oli seurannut veden
loiskimista ylös laivan pystysuoraa kylkeä, oli jo kauan tuntenut
eräänlaista pahoinvointia, ensin väsymystä niskapuolella, sitten
päänpakotusta ohimoilla ja otsassa ja nyt viime aikoina pyrki suuhun
tulemaan jotakin pahanmakuista nestettä, ja oikea oksennuskaan ei ollut
enää kaukana.
Hänen teki mieli saada jotakin virkistävää suuhunsa, mutta jottei Matti
epäilisi olevan kysymyksessä, meritaudin, kysyi hän vain:
-- Mistähän täältä saisi raikasta juomavettä?
-- Onkos jano?
-- On vähän, kun tuli syötyä suolaista ja kun on ollut näin kuuma päivä.
-- No eihän näissä paikoissa tarvitse hätään joutua, kun kieltä osaa!
Mennään kokin puheille, kyllä se vettä antaa.
Kokki, ummikkoenglantilainen, oli keski-ikäinen mies.
Hän istui keittiössä paidanhihat ylös käärittyinä ja kuori perunoita.
Liedellä kiehui iso soppakattila.
Matti pysähtyi keittiön kapealle ja matalalle ovelle, jonka hän miltei
kokonaan täytti, nojasi vasemmalla kämmenellään oven pieleen ja kumarsi
päänsä sisään. Lukkari koetteli kurkistaa Matin olkapään yli. Matti
aloitti puhelun, viittomalla suuhunsa:
-- Kalt vatten, kalt vatten.
Kokki keskeytti kuorimisensa ja silmäili kysyvänä Mattiin.
-- Kalt vatten, kalt vatten! Tavai tänne näin! Ek'sä ymmärrä?
Kun kokki ei ymmärtänyt, mitä puhuttiin, jatkoi hän kuorimistaan peruna
perunalta eikä ollut Mattia enää näkevinäänkään.
Matti oli neuvoton ja nolostunut.
Onneksi oli pelastus lähempänä kuin miltä ensin näyttikään.
Aivan siinä käden ulottuvilla, lieden reunalla oli sisältä valkea ja
ulkoa sininen emaljimuki. Sen sieppasi Matti käteensä ja hoki:
-- Kalt vatten, kalt vatten! ja viittoili tyhjällä mukilla suuhunsa.
Sitä kieltä ymmärsi kokki paikalla.
-- Yes! If you please, sir!
Ja vettä tuli.
Sitä joi lukkari tarpeekseen, ja Matti myös, ja yhä kokki olisi ollut
halukas antamaan.
Matti oli ylpeä, että hänelle vastattiin niin pitkästi ja kohteliaasti.
-- Kuulitkos, mitä se sanoi? -- Kuulin toki.
-- Ja ymmärsitkö myös, mitä se sanoi?
-- En niin halaistua sanaa!
-- Siinäpä se! Siinä se justiin onkin ero miehellä ja toisella
miehellä: toiselle on annettu kielilläpuhumisenlahja, toiselle ei.
Toiselle on annettu lahja ymmärtää kieliä, toiselle ei. -- Tämä on
mukava mies tämä kokki, miesten mies ja viisas mies! Sen kanssa
kelpaisi jutella kauemminkin, mutta ei auta olla kauan pois komennolta.
Täytyy mennä ylös jälleen. -- Mutta mikä sinulla mies oikein on?!
Sinullahan on nenän kupeet kalpeana kuin olisit meritautinen! Meritauti
sinussa, miesparassa, on. Tunnusta pois vaan -- ei siinä mitään
häpeämistä ole! -- Älä pidättele turhaan -- se vaan pahenee siitä.
Mene tuonne partaalle syöttämään haileja ja etsi sitten itsellesi
makuupaikka. Ei olisi pitänyt tulla sinne komentosillalle. Meritauti
ottaa kiinni aina sitä pahemmin, mitä korkeammalla ihminen on. Kohta
tästä ollaan perilläkin.
Lukkari teki neuvojen mukaan: syötti ensin haileja ja etsi sitten
itselleen keulakannelta tuulisen makuupaikan, johon nukkui.
VI.
Lukkari heräsi siihen, että komentosillalla kilahti kello ja koneet
pysähtyivät ja laiva lakkasi tärisemästä.
Hän ponnahti ylös ja tunsi itsensä miltei terveeksi.
Pohjoisessa olivat kadonneet kaikki maat, uloimmat rannikkosaaret
ja luodotkin. Sinne taivaanrannan taa oli kadonnut hänen entinen
maailmansa, se maailma, jonka hän tunsi.
Edessä kohosi korkeavuorinen meren erakko, kuningas saarien
joukossa, tumman sinisenä, vihertävänä ja harmaana, kuparinvärisine
rantakallioineen ja valkeine rantakuohuineen ja valkeine
loistotorneineen (muuta hän ei vielä ennättänyt tai voinut nähdä)
yksinäisenä avarassa, rajattomalta näyttävässä meressä, suunnattoman
suuren kirkkaan taivaan alla, jolla päivä paahtavana helotti. Se oli
hänen tuleva, vielä tuntematon maailmansa -- ah Jumala! -- tuleeko hän
sitä koskaan tuntemaankaan! Toistaiseksi hän tunsi siitä ainoastaan nuo
sen kaksi edustajaa, Matin ja Konstan, nekin oikeastaan vain ulkonäöltä
ja nimeltä.
Komentosillalta lähtiessään sanoi Matti:
-- No kanttori. Raamatussa sanotaan, että "partti ei pääse pilkustaan
eikä musta kansa nahastaan", mutta sinun on päästävä tästä laivasta,
muutoin saat veisata virsiäsi muutaman viikon perästä mustalle kansalle.
Perällä kiskoi puolisenkymmentä miestä hinausköyttä laivaan sisään. Se
oli raskasta työtä, sillä laiva kulki vielä hiljakseen eteenpäin. Matti
rupesi myös vetämään.
Konstakin oli herännyt veneen alkaessa kulkea tasaisemmin ja laivasta
kuuluvan jytinän lakatessa.
Matti oli vielä suutuksissaan ja huusi Konstalle, joka teki parastaan
ohjatessaan venettä:
-- Eikö sinulla ole silmiä päässäsi, vai mitä varten sinä annat veneen
mennä laivan perän alle!
Konsta lykkäsi helmarin niin ulos oikealle kuin se voi mennä, mutta ei
vene siitä paljoa välittänyt, kun hinausköysi oli jo lyhyt ja peräti
kireällä ja melkein keskellä laivan perää.
Ja totta puhuen Matin kiukkuileminen oli aivan turhaa, sillä olihan
tarkoituskin saada vene laivan peräkasan alle -- eikä suinkaan kupeelle
-- niin lähelle laivaa, ettei veneen keulamasto vain katkea laivan
perään.
Siinä se jo heiluikin käden ulottuvilla. -- No kanttori! Eivät ne taida
meille tämän parempia paraatiportaita laittaa kuin tämä oman veneen
masto. Mutta mitenkähän me nyt siitä päästään alas! -- Maltas, kun minä
menen ensin ja näytän. Tule sinä samalla tavalla sitten perästä, mutta
vikkelään, sillä ei näillä kyytimiehillä ole aikaa seisottaa laivaansa
meidän tähtemme koko päivää! Mutta tule saatanan sievästi, etteivät
nuo ulkolaiset näe, että sinä olet maamies! Auta armias, jos ne sen
näkevät! Sitten sinä vasta naurun kuulet! -- Katsos nyt kun tuo maston
pää heiluu kuin kellonhuittari! Oota, kun se heilahtaa laivaan päin --
noin! -- ja koppaa sitten siitä kiinni molemmin kourin -- näin!
Ennenkuin lukkari ennätti kunnolleen mitään nähdä, seisoi Matti jo
tanakasti veneensä pohjalla ja kourien partaansa huusi hän ylös
lukkarille:
-- Ymmärräks'sä!
Lukkari ymmärsi vain sen, että tässä on henki kysymyksessä. Hän
yritteli tavoittaa kiinni maston päästä, mutta ei ollut onnistua.
-- Mikäs läskikoura sinä oikein olet?! huuteli Matti, ja se pani
lukkarin vielä entistä enemmän vapisemaan.
-- Eikös nämä voisi panna niitä köysiportaita, mitkä olivat
lähtiessäkin? huusi vastaan lukkari.
-- Miks'ei, miks'ei! Pyydä niitä siellä että panevat! Siellähän nuo
ovat tyyrmannit ja kaikki. Sanot vaan puoli sanaa, ja kyllä ne pojat
ymmärtävät ja heti juoksuttavat sinulle vaikka paraatiportaat!
-- Minä hyppään...
-- Hyppää hyppää, mutta älä helvetissä veneeseen hyppää! Meillä on
urut kirkossa ja sinun on vietävä ehjinä maalle niin käpäläsi kuin
koipesikin! Siinä huittailee masto nenäsi edessä. Tartu siihen tai
hyppää -- hyppää Jumalan luoma ja vikkelästi, mutta älä veneeseen,
vaan veteen, sillä se on koko joukon pehmeämpää kuin tämä vanha tervan
kovettama veneen kopiska ja nuo pohjakivet. Ann' mennä mereen vaan!
Kyllä me sinut sieltä ongimme ja osannet sinä sen verran uida, että
pysyt niin kauan veden päällä. No mitä sinä töllistelet! Tässä on kiire
meillä niinkuin muillakin!
Lukkari kurkisteli yli partaan pallomaisin silmin sieltä ja täältä,
ja eräältä kohdalta, laivan lipputangon juurelta, hän jo näyttikin
hyppäävän. Seisoi jo partaalla lipputangosta kiinni pitäen, mutta
peräytyi jälleen ja alkoi irroittaa taskukelloaan.
-- Aiotko sinä ruveta kellonkauppoja hieromaan?! Tuo vaan kello
mukanasi! -- Ei, helkkari, tästä näy mitään tulevan!
-- Mitä sinä aiot tehdä?! huusi hätääntynyt lukkari, joka näki Matin
jotakin hommailevan veneen keulassa, etumaston juuressa.
-- Päästän rossin irti ja annan laivan mennä menojaan.
-- Älä, hyvä mies päästä vielä! Minä tulen heti!
Lukkari napitti takkinsa, kokosi kaiken rohkeutensa ja heittäytyi
maston päähän, johon tarrasi sylin ja kourin ja jalat maston ympäri
tiukalla käppyrässä, ja jäikin siihen -- oli lyödä itsensä maston
mukana laivan peräkasaan, kun sekä laiva että vene heiluivat.
-- No ei se mikään lukkarin pönttö ole! Tule alas sieltä!
Lukkarin päätä huimasi.
Hänen sääristään veti suonta. Hän pelkäsi joka hetki putoavansa tai
veneen kaatuvan.
Pahinta kuitenkin oli se ulvova nauru, joka kuului laivasta, ja huuto
ja pilkkapuheet.
Hän vilkaisi hätäisesti laivan perälle.
Siellä seisoi ja nauroi miltei koko laivaväki -- kokkikin valkeine
esiliinoineen ja valkeine myssyineen.
Ne pakanat nauroivat ihan väännellen ja kumarrellen ja lyöden käsiään
polviinsa.
Puuttui vain, että konemiehetkin olisivat nousseet kannelle ja tulleet
ottamaan osaa tuohon ilkkumiseen ja nauramiseen, niin olisi kuri ja
järjestys laivalla ollut täydellisesti rikkoutunut.
Onneksi hän ei ymmärtänyt, mitä ne hänelle huutelivat, mutta päättäen
äänestä ei se tainnut hienointa lajia pilaa olla.
Sitä paremmin hän ymmärsi puheen, joka kuului alhaalta, ja se ei ollut
sen kohteliaampaa eikä säälivämpää kuin mikä kuului laivasta.
Matti oli jo saanut köyden irti ja laiva mennä porhalsi täydellä
höyryllä länsilounaaseen.
Vene keikkui yksin merellä ja lukkari sen keulamastossa.
Matti huusi taas, ja tällä kertaa ei hän nauranut, vaan ääni mörisi
kuin karhun:
-- Tuletko lurjus alas sieltä mastosta! -- No jo se joutava itkee!
Täysikäinen mies! Mitä ihmettä tään kanssa on oikein tehtävä! Maalta
tietysti meitä jo kiikaroivat ja luulevat, että meillä on hätälippu
keulamastossa, ja tulevat apuun. Se vielä puuttuisi! -- Ja joka
jumalainen kesä sama peli näiden pappien ja lukkarien kanssa! Tuo
niitä ja vie niitä ja häpeä suut silmät täys koko maailman edessä!
Olisin vähänkään varakkaampi mies, niin koulitseisin pojastani papin ja
toisesta lukkarin ja kolmannesta vallesmannin, niin saisi saarikunta
olla rauhassa ainakin muutaman vuosikymmenen! -- No, tuletko sinä
sieltä alas vai et? Etkö sinä saa sanaa suustasi ulos? -- Vai pitääkö
sinut maston päässä viedä maalle? Johan sinut saaren tytöt maan alle
nauraisivat! -- Mitä hittoa sen kanssa nyt tekee!? Eihän tässä saa
purjeitakaan auki, ennenkuin sen saa ensin sieltä alas! Ja liian pitkä
on matka soutaakin! Ei ruojaa mitään joutavalle! -- Lopeta nyt ainakin
tuo pyrskämisesi ja nikottelusi! Ei sitä viitsi mikään kuunnella!
Kun lukkari ei näyttänyt rupeavan itse alastulopuuhiin, otti Matti
lyyverin vallin käsille, solmisi sen toiseen päähän ison silmukan ja
veti sen ylös, lukkarin jalkojen korkeudelle, ja sanoi:
-- Hei mies! Pane nyt toinen takakäpäläsi siihen silmukkaan ja nojaa
siihen. -- Sillätavalla! -- Seiso nyt sen varassa ja pitele käsin
mastosta ja anna itsesi luisua alaspäin sitä mukaa kuin minä lasken! --
Sillä tavalla! -- Mokomakin ojakonnikka -- peltomyyrä -- sitsontiainen
-- ei pääse maston päästä itse alas -- vaan pitää laskea kuin mitäkin
merstonkia. -- No kiitä nyt ja mene tuonne perälle, että tässä saa
availla purjeita!
Pian oli vene täysissä purjeissa, keula kohti satamaa, johon oli vielä
matkaa puolisenkymmentä kilometriä.
Vene pauhahteli aallokossa, alaparras veden tasalla, ja kulki riemuiten.
Konsta piti perää ja Matti tiukkaili vielä purjeita pirkkeleillä.
Lopulta oli kaikki kunnossa ja Mattikin asettui perälle, ja tuikea ilme
kasvoilla hän avasi veneen perällä olevan kaapin oven. Ilme kokonaan
muuttuneena hän veti sieltä esille kaksilitraisen, joka näytti aivan
koskemattomalta.
Matti sanoi Konstalle:
-- Sinä et ole tainnut maistaa koko matkalla?
-- Söin minä alkumatkasta ja otin ruokaryypyn. Kiitos vaan! -- Sitten
rupesi painostamaan ja taisin nukkua melkein koko matkan.
-- No olisit sinä saanut ryypätä enemmänkin!
-- Vieläkös oli höyli mies se päämies tuossa laivassa? kysyi Konsta
toisiin asioihin siirtyen.
-- No, se ei kannella ollutkaan kuin alkumatkasta vähän aikaa. Mutta
perämiehen kanssa meillä oli juttua koko ajan. Katseli tässä matkan
lopulla taivaanrantaa ja tuumasi minulle: "Luotsi hoi, taitaa tulla
ruma ilma ensi yöksi!" -- No minä sanoin siihen, että: "Mitäs varten
perämies niin tuumaa?" johon se sanoi että: "Nuo pilvet, jotka nousevat
lännen alta, taitavat tuoda tuulta ja sadetta ja ilmapuntarikin
laskee", johon, minä sanoin, että: "Oo -- se ei meinaa mitään! Kesällä
nousee pilviä ja häviää pilviä ja ilmapuntari nousee tai laskee milloin
huonoiksi ilmoiksi, milloin hyviksi. Korkeintaan ukonilma siitä voisi
nousta, kun on ollut niin hiostavaa ja painostavaa koko päivän, ihan
kuin ukkosen haudetta". -- --
No, eiköhän oteta sitten miehissä purjeryypyt!
Purjeryypyt otettiin ja sitten lukkarin tuliaisryypyt ja sitten
lukkarin onniryypyt ja sitten lukkarin naimaryypyt ja niin edespäin.