jolle luukusta alas painuessaan sanoi:
"Onkos sinulla, poika, vilu vai pelkäätkös sinä, kun sinä noin vapiset.
-- He, tuoss' on vaatetta päälles lisää."
Kajuutassa syntyi outo keskustelu, jonka aiheutti se, että Itta alas
päästyään kertasi kannella lausumansa uhan, että alus ja purjeet ovat
hänen ja hän tekee niille mitä tahtoo, johonka joku sanoi:
"Uskaltaisitkohan koettaa kumpi on kovempaa, puu vai kivi?"
"Mitäs sinä oikein tarkoitat?" kysyi Itta.
"Sitä vain, ettet taitaisi uskaltaa ajaa tätä jahtia Hirskalliolle nyt
yhtäpäätä."
"Se vasta nyt helkkarin iso vale onkin! Jos luovut tuosta
konjakkiputelistasi ja annat sen minulle, niin annan minä tärähtää
tämän jahtini Hirskallioon ja siinähän sitten saat nähdä, kumpi on
kovempaa, puu vai kivi, ellet sitä ennestään vielä tiedä."
Veto lyötiin ja sitten noustiin jälleen kannelle, eikä pitkää matkaa
enää Hirskallioon ollutkaan. Itta itse istui ohjausratin ääreen ja
muutti suunnan suoraan Hirskalliota kohti.
Meri myllersi mustana ja valkeana ja leveä valkea juova saarsi
saarta aaltojen pauhatessa valtavina kuohuvalleina sen rannoille
ja kallioihin, jotka punertavina ja auringonpaisteisina kohosivat
vaahdosta.
Jahti kulki hurjaa vauhtia. Se ihan vapisi lentäessään aallon harjalta
toiselle. Purjeet humisivat ja köydet vihelsivät.
Ääneti seisoivat miehet. Kallion lähetessä levottomuus näytti
ilmeisesti lisääntyvän. Keulapuolelle oli kokoontunut parvi miehiä.
Siellä olivat lopulta kaikki, jotka eivät olleet osallisia vedon
lyöntiin.
Kiivas keskustelu, jota siellä nähtävästi käytiin, ei kuulunut perälle,
jossa Itta silmää räpäyttämättä piti kohti kalliota.
Keulassa näkyi tullun johonkin päätökseen, sillä miehet lähestyivät
nopeasti Ittaa ja ensimmäinen alkoi tiukalla äänellä puhua:
"Täytyykö tässä, Jumal'aut, kahden hullun miehen vedonlyönnin tähden
menettää näin monen miehen henkensä? Sepä ei saakaan tapahtua! Kuules,
Itta! Nyt on asian laita sillä tavalla, että kierrä rattia oikealle
päin ja helkutin pian, muuten en minä mene takaamaan, ettei tässä yksi
mies, niin vanha kuin onkin, joudu partaan yli mereen! Kuuletko sinä,
roisto! Jätä tänne ratti viisaampien käsiin!"
"Anna helkkarissa veneen mennä selviä vesiä. Kyllä minä jo uskon
ilmankin, että sinä uskallat ajaa kalliolle, ja annan putelin sinulle
niin ikään ja tunnustan menettäneeni vedon", lepytteli jo sekin, joka
vedon oli Itan kanssa lyönyt.
"Minusta alkaa tuntua, kuin olisin lähtenyt akkojen kanssa seilaamaan
ja ruvennut akkojen kanssa vetoja lyömään! -- Vaikka sinun kunniasi
antaisikin myöten peruuttaa sanasi ja vetosi, niin ei anna minun, ja
siitä syystä me nyt ajetaan kalliolle, koska niin on päätetty, ettette
saisi perästäpäin sanoa: Ei se kyennyt Itta-vainajakaan seilaamaan
kalliolle. -- Pysykää vain loitommalla, en minä vielä niin huono ole,
että minut vaan noinikään lykättäisiin pois paikaltani -- vaikka
vanhakin olen."
Jotkut olivat sillä aikaa menneet jälleen keulapuolelle, laskeakseen
purjeita alas, mutta ajoissa huomasi Itan valpas silmä sen ja hän huusi:
"Selviättekö sieltä saatanan vikkelään tänne perälle. Se tärähtää siinä
paikassa ja jos masto kaatuu, niin sitten te varmastikin henkenne
menetätte. Joka mies perälle ja paikalla!"
Samassa kiipesi tärisevä ja vapiseva jahti korkealle aallolle.
Myötämäkeä luisuivat miehet pitkin kantta keulasta perälle.
Kuului rytinää, ryskettä ja räiskettä ja aaltojen pauhinaa.
Laineen mukana oli jahti syössyt ylös loivalle ja limaiselle kalliolle
noin pituutensa verran, ja juuri sillä hetkellä, jolloinka se pysähtyi,
taittui masto puomin kytkimen kohdalta ja harjustinten silmien alta
poikki ja lensi purjeineen ja köysineen yli keulan.
"Sieltä saisitte nyt etsiä luitanne puunroinan, lokkien ja nuorien
seasta, jos olisitte vielä siunaaman ajan viipyneet keulapuolella
mastoa", selitteli Itta nousten ylös ohjauspukiltaan.
Tarkastettiin aluksen runko heti ja suureksi kummaksi havaittiin, että
se oli ehyt. Siivitoista ja raista oli vaan lähtenyt isoja kiltoja
kallioon. Kallion loivaa nousua jo noin sylen syvältä vedeltä ja sitä,
että alus törmäsi sille ratsastaen valtavan aallon harjalla, joka
aivan samalla hetkellä vyöryi kalliolle ja kantoi jahtia keveästi
voimakkailla hartioillaan, saatiin kiittää, ettei keulakaan rikkoutunut
ja että kaikki meni näinkin hyvin. Suurimmat laineet syöksyivät
vieläkin jahdin alle ja täristelivät sitä. Kun oli pelko siitä, että
jahti näin vähä vähältä luisuisi alemmaksi ja joutuisi aaltojen
viskeltäväksi ja tuhoutuisi kokonaan, otettiin miehissä ankkuri alas ja
sen haara kiinnitettiin erääseen muutaman sylen päässä olevaan leveään
ja syvään kallionrakoon ja kelattiin ketju jälleen kireäksi. Näin tuli
jahti varmasti ankkuroiduksi nykyiseen asemaansa. Tuulen käännyttyä ja
meren noustua voitiin taas tulla miesjoukolla paikalle ja lykätä jahti
takaisin mereen.
Kun jahti törmäyksen perästä oli saatu tuossa aniharvinaisessa
asemassaan ankkuroiduksi, katseltiin sitä vielä hetkinen, ja yritti
tulla taas riita Itan kehuessa:
"Ei sitä olisi joka mies osannutkaan noin tarkkaan laskea!"
Pari syltä molemmin puolin jahtia nousi kallio nimittäin jyrkempänä
ja aivan vesirajassa oli lisäksi jyrkkä putous, ja olisi jahti niihin
törmätessään kokonaan tuhoutunut. Ymmärsi sen jokainen läsnäolleista,
ettei siitä miehetkään, ainoakaan, olisi kyennyt ylös nousemaan, pitkin
limaista kalliota, johon aallot syöksyvät.
Itan puheeseen takertui heti vedonlyöjä:
"No joka toinen mies ainakin!"
"Sehän on helkutti, ettei joka mies olisi tähän osannut laskea
kirkkaalla päivän paisteella!" lisäsi joku.
"Ei kukaan teistä!" väitti Itta.
"No ihme ja kumma! Vai ei kukaan! Sanopas toinen kerta vielä sillä
tavalla!"
"No vaikka kolmaskin! Eihän se siitä selkene!"
"Älä ylpeile tyhjällä! Joku toinen mies, minä esimerkiksi, suoraan
sanoen, olisin tullut tähän paljon sievemmin. Ensiksikin on tässä sylen
verran lännempänä paljon loivempaa. Toiseksi olisin minä valikoinut
suuremman ja paremman laineen ja sellaisen, joka nousee jahdin perän
takaa sylen päässä kalliosta ja niin nätisti minä olisin tuonut jahdin
tähän samalle kalliolle, ettei olisi menetetty mastoakaan, ei niin
kerrassa mitään. Sinä Itta kajuutassa olisit kysynyt toisilta, että
'eiks maa jo ala näkyä?' kun minä jo olisin laskemassa purjeita alas.
Nyt sinulta, niinkuin tässä on nähty, laski purjeet alas kokonaan
toinen mies ja aika rytinällä laskikin!"
"Höö! Älä puhu turhaa!" hörähti Itta ja viittasi halveksivasti
kädellään.
"Älä puhu turhaa! Mitä sinä oikein haastat! Riitaa vai! Kyllä minä
näytän, mitä minä puhun! Mennään paikalla satamaan ja otetaan minun
jahtini, ja jos sinussa ja teissä toisissa on miestä lähtemään mukaan,
niin minä kyllä näytän, mitenkä maalle lasketaan."
"Mene vaan yksinäsi. Me katsellaan täältä. Ja kun tässä on kerran alus
saatu ankkuriin, niin lähdetään me toiset ottamaan ankkuriryypyt sillä
aikaa, kun tämä menee mäkeä laskemaan -- ja tule sentään sinäkin yhteen
joukkoon, jos alkaisit jänistää."
"Jänistää!" matki uhkailija pitkäveteisesti, mutta seurasi kuitenkin
toisia kajuuttaan luvatun ryypyn viekoittelemana ja lepyttämänä.
Kajuutassa oli sangen epämukava olla, sillä sen permanto oli ainakin
viidenneljättä asteen kulmassa kallellaan.
Äskeinen kinastelu suli pian iloiseen rupatteluun ja ystävälliseen
seurusteluun, joka jatkui tunnin verran.
Täysin humaltuneina kömpivät sitten miehet tavaroineen ulos kajuutasta
ja alkoivat pyrkiä ylös kalliolle. Se ei ollut kuitenkaan helppoa,
sillä ankkuripaikalta nousi kallio hyvin jyrkkänä ja sileänä. Yksi
ja toinen heitti saappaansa ilmaan ja vieri alaspäin. Samalla kuului
lasin helinää ja mustui kallio kalliin nesteen sitä kostutellessa.
Lopulta olivat kaikki päässeet voitolle ja kävelivät hoiperrellen
ja kiljahdellen polkua pitkin kylää kohti valkeiden eväspussien
heilahdellessa kunkin hartioilla.
Pari päivää myöhemmin sairastui Itta sangen vaikeasti.
Kuolema näytti lähestyvän roima-askelin.
Päivä päivältä hän huononi eikä voinut syödä mitään, mutta vettä pyysi
yhtenään.
Saaressa ei ollut lääkäriä eikä sairaanhoitajaa, ja kun marraskuu
oli jo pitkällä ja ilmat kylmiä ja myrskyisiä, ei hänen ikäisensä
sairaan mantereelle viemistä voitu ajatellakaan. Sitäpaitsi laski Itan
poika, Mikko, joka häntä vaimoineen hoiti, ettei niin vanhan miehen
tohtoroiminen enää kannattaisikaan.
Itan pojan appi, lähes yhtä vanha mies kuin Ittakin, teki eräänä
sunnuntaina ennen joulua varta vasten kirkkomatkan käydäkseen samalla
tiellä katsomassa potilasta, ennenkuin tämä kuolee, sillä Itta oli
sairastanut jo viidettä viikkoa ja oli hyvin huono.
Tultuaan kamariin, jossa Itta makasi, katseli vieras potilasta ääneti,
tervehti kädestä, joka oli laiha, veretön ja kuuma, ja kysyi:
"Päivää Itta! Vieläkös sinä tunnet minua?"
"Miksen minä sinua tuntisi niinkuin muitakin, vaikka olenkin näin
huono."
"Jaa'a. Huono sinä näyt olevan. Kyllä sen nyt näkee, ettei ole enää
lähtö kaukana."
"Istuhan, niin jutellaan vähän."
Vieras istui, mutta ei siitä juttelemisesta sen enempää tullutkaan.
Illalla kutsui Itta poikansa vaimoineen luokseen.
"Jos hakis vaikka papin, kun ei tässä muutakaan apua näy olevan", sanoi
hän. "Ehkä ennen aamua sattuu tulemaan jo vaikka se lähtö."
Papin tultua oli Itta paljon virkeämpi kuin tunti aikaisemmin.
Potilaan ja papin välillä syntyi keskustelu, jossa selvesi, että Itta
olisi kyllä halukas pääsemään osalliseksi pelastuksesta ja valmis
tunnustamaan syntinsäkin, mutta halusi ensin tietää, ovatko ne kaikki
tunnustettavat.
Pappi: Kaikki, kaikki, rakas veljeni.
Itta: Olisko ne yksitellen, kukin erikseen mainittavat, vai meneekö ne
summassa?
Pappi: Kyllä ne erikseen olisivat kaikki mainittavat.
Itta: Mutta se on aivan mahdotonta. En minä jaksa niitä kaikkia
luetellakaan, ja hitto niitä kaikkia muistaakaan. Eiköhän tästä
päästäisi molemmin puolin helpommalla, jos pantaisiin vain summassa?
Pappi: Jos syntinen tuntee syvää katumusta, annetaan anteeksi sillä
tavalla, mitä Israel Heikinpoika nyt tarkoittaa, vain ne synnit, jotka
ovat tulleet tehdyksi tietämättä ja tuntematta, onko syntiä tehtykään.
Itta: No, antaa niiden sitten mennä. Mutta mitenkäs me nyt sitten
oikein selvittäisiin niistä toisista.
Pappi: Eihän niitäkään nyt teko teolta tarvitse eikä voikaan luetella.
Ainoastaan ne, jotka erikoisesti tuntoa vaivaavat...
Itta: Jos järjestettäisiin sillä tavalla, niinkuin minä nyt meinaan,
niin taidettaisiin päästä kaikkein pikimmin selväksi koko tästä
hommasta. Pannaan nyt ne erilaiset synnit hyvästi erilleen toisistaan,
jottei synny sekaannusta ja jottei mikään laji unohdu, ja katsellaan
ja päätetään sitten kustakin erikseen. -- Otetaan nyt aluksi tuohon
yksi pussillinen syntejä ja sopii pussin kupeeseen kirjoittaa niille
nimeksi vaikka: 'Silmäin pyyntö ja lihan himo'. -- Tuohon kerääntyy
kokonaista kaksi vanhanaikaista tynnyrinsäkillistä eri-ikäisiä
syntejä, ja kirjoitetaan niihin vaikka 'Petoksia kaupoissa, lain
ja oikeuden varjolla'. -- Tuohon kolme samanlaista säkillistä
'Laivarikkorosvouksia'. Sitten tulee pari kontillista 'Tunnottoman
purjehduksen kautta menetettyjä merimiehiä Pohjanmerellä entisinä
aikoina'. -- Tai ei sitä 'entisinä aikoina' ole tarvis kirjoittaa,
sillä kaikkihan nämä ovat entisiltä ajoilta. -- Ja mitäs sitä vielä
olisi? -- Niin. Tuossa on yksi sylen suuruinen herne, joka tuntuu
raskaalta, kuin olisi sillä kymmenen lyijynpainoa, ja uhkaa se vieriä
ylitseni. Sen kupeeseen kirjoitetaan: 'Pilkanteko hautajaisissa' --
jos sitä saakaan anteeksi. -- Sitten tulee kokonainen laivan kuorma,
jonka laatu on laivapapereihin merkitty: 'Syysöinä sikahumalaan
juotettuja loistonhoitajia ja sammutettuja loistoja' -- sitä tavaraa ei
taidetakaan missään tullata -- -- -- etenkin -- jos otetaan -- lukuun
-- se väenpaljous -- mikä meni harhaan johdettujen laivojen mukana...
Kyllä kai pastori otti ehtoollisvehkeet mukaansa -- -- Ajattelin,
että jos tässä ennen aamua lähtö tulee, niin tekee kaikki jo illalla
selväksi, ettei tarvitse keskellä yötä kutsua pastoria. Mistä lienee
koko tauti tullutkin! Koko elämäni olen ollut terve. -- -- -- Tämän
vanhan ihmisen ruumis ei tainnut sietää sitä, kun tulivat ne viinat
niin tiukalle. -- Sanotaanhan veneistä, että mikä tervalla on tehty, se
tervattomana mätänee, ja taitaa se olla tämän ihmisenkin laita sillä
lailla, että mikä on viinalla tehty, se viinattomana mätänee...
Olihan toki. Olihan pastorilla kaikki mukana, mitä mukaan ottaa
pitääkin kuolevan luo lähdettäessä.
Tiesihän toki vanha, kokenut valkopartainen pastori ottaa
ehtoollisvehkeet mukaansa, ja tehtyään Italle vielä muutamia kysymyksiä
tutustuakseen hänen sieluntilaansa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei
Italta sovi eikä voi sakramenttia kieltää, ja lausuttuaan Italle
vielä erinäisiä soveliaita kehoitus- ja varoitussanoja rukoili hän
Itan kanssa, antoi hänen lukea synnintunnustuksensa ja antoi hänelle
ehtoollisen ja siunasi häntä.
Viiniä otti Itta aikamoisen kulauksen ja lausui, pudistaen päätään:
"Kylläpä -- kylläpä on käynyt huonoksi tuo ehtoollisviinikin nykyään.
Aivan sitä parhainta tavaraa se oli ainakin siihen aikaan, kun minä
olin kirkonisäntänä..."
Pastori kehoitti Ittaa karttamaan nyt maallisia ajatuksia, ja niin
saatiin toimitus ilman enempiä häiriöitä kauniiseen loppuun, ja Itta,
papin sitä kysyttyä, selitti saaneensa rauhan sielulleen.
Lopuksi lauloi pastori vielä rämisevällä äänellään virren:
Elomme murheen laaksossa
Tääll' onpi tyhjä varjo...
ja Itan jäädessä tyynenä ja levollisena makaamaan poistui.
Tuvassa olivat sillä aikaa istuneet äänettöminä Itan poika, Mikko, ja
hänen vaimonsa, Amalia. Lapset oli odotetun kuolemantapauksen vuoksi
lähetetty sukulaistaloon, naapuriin.
Kun pappi tuli Itan kamarista, tapahtui tuvassa tavallaan toinen
ripitys: Amalia ja Mikko tahtoivat päästä selvyyteen ja rauhaan eräästä
epäilyttävästä teostaan.
Syntyi seuraava keskustelu:
Mikko: Tuota noin -- -- Minä olen tässä Amalian kanssa miettinyt yhtä
asiaa ja päätettiin pyytää pastorin neuvoa -- -- -- Sopineeko siitä
puhuakaan -- -- -- Mutta pastori ymmärtää -- -- Taati on vanha ihminen
eikä ole vielä eläessään tätä ennen sairastanut -- -- -- Kun tuollaiset
vanhat tervashongat kerran kellahtavat vuoteelleen, niin eivät ne siitä
tavallisesti nouse --
Pappi: Niin, kyllä se inhimillisesti katsoen näyttää siltä, että ennen
aamua taitaa lähtö tulla. -- Herran rauhaan vaan...
Mikko: Jos pastori jäisi vielä hetkiseksi -- -- -- Olisi vähän
asiaa -- -- --
Pappi: Jaaha. Puhukaa vaan suunne puhtaaksi.
Mikko: Niin että -- -- -- kun se rupesi alusta alkaen näyttämään siltä,
ettei se enää siitä parane -- -- olisi pitänyt ehkä käydäkin pastorin
mieltä jo edeltäpäin kysymässä eikä nyt vasta perästäpäin, kun teko jo
on tehty -- -- -- että onkohan se pastorin mielestä suurikin synti, tai
onkohan se synti ensinkään, ehkä hyvä työkin taatia kohtaan, kun minä
viimeksi jahdilla kaupungissa käydessäni toin taatia varten -- -- -- jo
valmiiksi -- -- kun kelirikkokin on tulossa ja voi olla jo minä päivänä
hyvänsä käsissä ja mantereelle pääsy mahdoton -- -- -- ruumiskirstun
-- -- -- kun tässä ei ole kotona tarpeita, mistä olisi tehnyt, eikä
uskalleta hakua jättää kuolemaan asti, kun pelättiin sen lykkääntyvän
vaikka kuinka kauaksi -- -- ja kun tämä taati on vähän parempaa
väkeä ja rikas -- -- joutaa tulla haudatuksi vähän paremmin tehdyssä
kirstussakin kuin muut -- -- Niin ajateltiin me Amalian kanssa...
Pappi: Se on hyvin paha asia. -- Tietääkö potilas siitä mitään?
Mikko: Ei.
Pappi: Se on hyvin paha asia. Jos potilas itse sen tietäisi, tai vielä
parempi, olisi itse antanut siihen suostumuksensa...
Mikko: Kuoleehan se kuitenkin...
Pappi: Me kuolemme kaikki ja sen mukaan pitäisi meille jokaiselle
hankkia jo elomme päivien kuluessa ruumiskirstu! Lähtömme on
Herran kädessä. -- Sopikaa Hänen kanssaan isänne ennenaikaiset
hautausvalmistelunne. Jääkää Herran haltuun!
Pappi meni.
Ovi Itan kamariin oli jäänyt raolleen ja hän kuuli joka sanan, mitä
tuvassa puhuttiin. Papin mentyä kuultiin Itan huutavan:
"Mikko!"
Mikko säpsähti.
Itta huusi toistamiseen.
Mikko meni isänsä puheille.
"Mitä sinä puhuit papin kanssa?"
"Mitä nyt puhuttiin... Yhtä ja toista..."
"Sano suoraan, missä on se ruumiskirstu!"
"Mikä ruumiskirstu?"
"Älä kieräile! Tuo paikalla se ruumiskirstu tänne! Sinä käärme! Kyllä
minä kuulin, mitenkä matelit papin edessä! Tuntoa muka vaivaa vielä! --
Tuo kirstu tänne ja paikalla! Ymmärrätkö sinä -- älä niskoittele, vaan
tee mitä käsken -- heti!"
Kirstu kumahteli ovenpieliin ja kohta se oli Mikon ja Amalian kantamana
laskettu Itan kamarin permannolle.
Itta oli sillä välin vääntäytynyt vuoteeseensa istumaan.
Amalia itki.
Mikko katseli kädet ristissä ja synkkänä lattiaa.
Itta huusi:
"Vai sillä tavalla! Taitaa olla jo hautakin kaivettu! Vai jo niin
varmoja ollaan minun kuolemastani! Olisipa nyt minun vallassani, niin
tahtoisin nähdä sinut itsesi makaamassa tuossa kirstussa! Vai sillä
tavalla! Vai sillä tavalla! Taitavat olla jo hautajaisviinatkin ostetut
ja hautajaisrokka tulella! Kansi auki kirstusta! Auki, sanon minä
-- -- -- sillä tavalla! Ja nyt menet itse kirstuun -- kuuletko sinä!
Pitkällesi -- selällesi -- kädet ristiin rinnallesi! Sillä tavalla! Vai
minulle hankitaan valmiiksi kirstukin! Ehkä on jo ollut ties kuinka
kauan! -- Tekee hyvää sydämelleni, että minä näen sinut siinä, missä
sinä toivoit näkeväsi minut ennen itseäsi! Ja nyt pane sinä Amalia
kirstun kansi kiinni. -- Sillä tavalla! Ja käy kirstun päälle istumaan.
Itketään muka vielä -- teeskennellään -- kylläpäs oli hätä ja kiire
toimittaa minut hautaan."
"Ei sinun kuolemaasi kukaan ole toivonut", vaikeroi Mikko kirstussa,
mutta Itta ei erottanut hänen sanojaan, luuli vain, että Mikko alkaa
tukehtua ja valittaa sitä. Säälin ja hätääntymisen hellyttämänä sanoi
Itta Amalialle:
"Päästä nyt se joutava ylös jälleen."
Mikon tultua ylös kirstusta komensi Itta:
"Ja nyt ota sinä Mikko saha ja kirves tänne ja vielä tänä yönä, heti,
tässä minun silmieni alla sahaa ja pilko tuo laatikko kahvipuiksi.
Niin, ei mitään vätystelemistä eikä keskustelua enää. Työhön nyt vain
ja äkkiä! Kyllä minä sinulle kirstut näytän, kun tästä paranen!"
Mikon täytyi totella, ja hetken perästä kumisi kirstu, kun hän sitä
sahaili poikki. Sitten pilkkoi hän kirveellä kirstun kappaleet pieniksi
polttopuiksi, jotka Amalia kantoi keittiöön halkolaatikkoon.
Raivokohtaus vaikutti käänteen Itan sairauteen.
Hän oli jo seuraavana päivänä parempi ja voimistui päivä päivältä.
Joulun aattona meni hän jo saunaan ja jouluaamuna kirkkoon.
Aivan entiselleen hän ei kuitenkaan päässyt.
Hän oli alituiseen kivulloinen ja raihnas, mutta joka päivä kuitenkin
jossakin pienessä hommassa.
Hän puhui muille ja uskoi itsekin, että jos saisi entiseen tapaansa
säännölliset ryyppynsä ja silloin tällöin oikean humalankin, pääsisi
hän entiseen hyvään terveyteensä.
Talvi oli siinä suhteessa peräti toivoton.
Tuli kevät.
Itasta ei ollut enää purjehtijaksi, mutta hän souti mantereelta
tuleviin aluksiin, ja ne toivat aina jotakin hyvää. Virosta oikeaa
pirtua ja Suomesta vain erilaisia hajuvesiä.
Kerran pari viikossa sai Itta humalan ja hänen oli hyvä olla.
Kevät oli jo pitkällä.
Liike Viroon loppui äkkiä.
Melkein kaikki jahdit ja kaljaasit olivat ankkurissa satamassa.
Tästedes sai Itta tyytyä Suomesta saatuihin hajuvesiin, ja ne maksoivat
paljon. Joka humala tuli kalliiksi, mutta kalleimmaksi tuli se
viimeinen, sillä se maksoi hänen henkensä. Se tapahtui näin:
Illalla myöhään tuli Suomesta eräs jahti ja toi Itan tilaamat hajuvedet
ja kaikki mitä muuta oli saatavana.
Itta ajatteli kutsua jo samana iltana juomaseuran luokseen kotiinsa,
mutta kun pyhään ei ollut enää pitkä matka, päätti hän säästää kalliit
juomatavaransa pyhäillaksi.
Mikko vaimoineen ja lapsineen jo nukkui, kun Itta tuli kotiin.
Itta hiipi kamariinsa, pani pullot kaappiin ja yritti käydä maata,
mutta unta ei tullutkaan.
Hän ei saanut rauhaa ennenkuin ryhtyi kokeilemaan niillä uusilla
juomillaan.
Hän maisteli hiukan ja yritti taas nukkua, mutta eihän siitä mitään
tullut.
Taas oli vain noustava maistelemaan. Ettei tarvitsisi alituiseen nousta
ylös ja kävellä kaapille ja siinä jyristä ja kolista ja ehkä herättää
viereisessä huoneessa olijatkin, otti hän tuolin vuoteensa viereen ja
asetti pullot siihen ja myös tupakkavehkeet.
Oli nyt niin mukava vain ojentaa kättään ja tehdä sekoitukset ja
ryypätä, panna tupakaksi ja ajatella tämän maailman omituista menoa.
Hän tunsi humaltuvansa ja elämä alkoi tuntua sangen valoisalta,
kevyeltä ja iloiselta.
Hän joi ja joi, kun kerran oli alkuun päässyt, kunnes pää oli aivan
turtana ja sitten alkoi huimata ja hän menetti tajuntansa.
Viimeinen, minkä hän tajusi oli mukava levon tunne, kun hän ojentautui
pehmeässä vuoteessaan, kohensi peitettään ja pani kätensä ristiin
rinnalleen. Sitten ei enää kuulunut mitään, ei näkynyt mitään eikä
tuntunut mitään.
Aamulla varhain heräsi Mikko sattumalta ja huomasi, että tupa oli
täynnä omituista hyvänhajuista tuoksua.
Hän herätti vaimonsa ja he molemmat ihmettelivät.
Lopulta he arvasivat, ettei se muualta voi tulla kuin taatin kamarista,
ja hiipivät katsomaan.
Mikko raotti ovea.
Sieltä tulvahti vastaan niin voimakas lemu, että siihen oli tukehtua.
Mentiin sisään.
Taati makasi vuoteessaan autuas hymy kasvoillaan, niin kauniina ja
rauhallisena, etteivät he häntä sellaisena olleet koskaan ennen nähneet.
Lähempää tarkastettuaan näkivät he, että taati on jättänyt heidät
ikiajoiksi.
Mikko sulki isänsä silmät kiinni.
Amalia avasi kamarin molemmat akkunat auki.
Oli valoisa, tyyni ja kaunis kevätaamu.
Päivä paistoi jo korkealla tyynen meren yllä.
Kottaraiset viheltelivät läheisessä saarnessa, jossa niillä oli
pesimäpönttönsä.
Katsellen vainajan kasvoja kuiskasi Amalia miehelleen:
"Sillä on ollut kaunis lähtö, kun se noin hymyilee."
KIELILLÄPUHUJA.
I.
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisella luotsilla oli vielä
oma vene, jonka vokkaa, keulamaston purjetta, koristi punainen raita,
luotsiveneen kauasnäkyvä tunnusmerkki, ja jolla luotsit menivät laivaan
ja palasivat kotiin pitkiltä luotsausmatkoiltaan.
Oli keskikesä ja laivaliike vilkasta.
Satamakaupungin rannassa oli laiturien piirittämä poukama täynnä
kalastaja-, laiva- ja luotsiveneitä ja puhuttiin niillä tienoin
"kaikkia maailman kieliä", niinkuin tämän kertomuksen päähenkilö, johon
pian tutustumme, sanoi, kerran kehaistessaan kuinka hän, kielitaituri
itse, siinä joukossa liikkuu kuin kala vedessä, ja nähtiin joukossa
edustajia kaikista ihmisväreistä, vaaleista pohjoismaalaisista aina
pikimustiin afrikkalaisiin asti.
Luotsiveneitäkin oli siinä tällä kertaa toistakymmentä, osa
kaupunkilaisten, suurin osa rannikko- tai saaristoluotsien veneitä, ja
vain yksi ulkosaarelainen, joka oli laivaveneiden joukossa, sillä se
halveksi ja inhosi noita muita melkein yhtä väkevästi kuin tuota kurjaa
savolaisvenettä, joka tukkilauttojen mukana oli ajettunut alas meren
rantaan ja kehtasi asettua näin ylhäiseen seuraan.
Hyi olkoon!
Ulkosaarelaisen luotsiveneen omistajaa kutsutaan näin omassa
keskuudessa Eliaksen Matiksi, eikä se huono nimi olekaan.
Hän on jo iältään yli kuudenkymmenen, mutta suorittaa vielä
luotsivuoronsa kaikilla ilmoilla.
Hänen tukkansa ja suuri partansa ovat olleet nuoremmalla iällä
mustat, mutta kun suurin osa hiuksista ja partakarvoista on muuttunut
valkeiksi, on yleisvaikutus harmaa.