Koillisesta nousi yhä yli taivaanrannan sankkoja savupatsaita, mutta
ainoaakaan takaa-ajajan purjetta ei enää näkynyt.
"Rohkeasta" laskettiin vene vesille ja kolmen päivän eväs, purjeet ja
airopari ja viimeiseksi venäläisten lähettiläs.
Ennenkuin veneen pesti irroitettiin laivasta, huusi kuningas alas sille
lähettiläälle:
"Sano terveisiä Tshitshakovillesi, jos omiesi pariin pääset, ja ilmoita,
että kyllä minä ennen tämän kesän loppua tulen vielä perimään sen
minulle varatun hytin hänen amiraalilaivassaan. Olkoon varma siitä!
Jumala kanssasi!"
Sitten hän lisäsi miehille, jotka pitivät naakelin ympärillä kiinni
veneen pestiä: "Antakaa mennä!", jolloin miehet viskasivat pestin alas
ja vene lähettiläineen jäi kiikkumaan kuin alli aalloille. Kaikkien
laivojen purjehdittua ohi nähtiin veneeseen kohoavan purjeen ja se
alkoi luoviskella Koivistoa kohti...
* * * * *
Lempeäloisteiset kesäyön tähdet olivat kaikki jo sammuneet.
Koillisessa kohosi merestä näkyviin vaskelta hohtava auringon reuna.
Loistot sammuivat luodoilla olevissa torneissaan.
Hylkeet ja hallit nousivat yökalastuksensa jälkeen luodoille ja
kareille suurin parvin ja tappelivat ahtaasta makuutilasta.
Ne alkoivat huutaa ja parkua.
Jotkut valittivat kuin itkevät lapset.
Jotkut ulvoivat kuin koirat.
Joidenkin ääni muistutti naisten laulua ja toisten taas miesten
kiljumista rantakäräjillä, ja jotkut mörisivät kuin vihaiset sonnit.
Ville heräsi joutilaan ohjausrattinsa ääressä näihin ääniin täyteen
tajuntaansa ja säpsähtäen vilkaisi taakseen, sillä kaiken aikaa hänestä
oli tuntunut kuin hänen isoisänsä olisi seisonut siinä aivan hänen
takanaan ja äänettömällä äänellä, mutta niin, että hän ymmärsi jokaisen
sanan, kertonut noita satavuotisia muistoja kuninkaan luotsista.
Niin!
Satavuotisia ne muistot totisesti olivatkin sillä olihan silloin
heinäkuun kolmas vuonna seitsemäntoista sataa ja yhdeksänkymmentä, ja
nyt parhaillaan nousee siinä merestä päivä joka on heinäkuun kolmas
vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.
ITAN KUOLEMA.
Siitä nelimiehisestä veljesparvesta, johon Liiva-Simo kuuluu, on Itan
kuoleman jälkeen enää elossa vain yksi, nimittäin Simo, joka on nuorin.
Itta oli vanhin veljeksistä, kuollessaan muutamia kuukausia vaille
seitsemänkymmentä.
Ulkomuodosta päättäen ei kukaan arvannut Itan ikää oikein.
Ne, jotka katsoivat hänen valkeaa partaansa ja näkivät hänen kaljun,
kiiltävän päälakensa, jota ympäröi valkea hiusseppel, arvostelivat
hänen ikänsä kymmenen vuotta liian korkeaksi, ja ne, jotka kiinnittivät
huomionsa ainoastaan hänen punakkaan, leveään ja lihavahkoon naamaansa
ja hänen pirteisiin, toisinaan äkäisiin, mutta melkein aina viekkaisiin
silmiinsä ja yhä vielä hyvin säilyneisiin niin ruumiin kuin hengen
voimiinsa, erehtyivät pitämään häntä kymmenen vuotta nuorempana kuin
olikaan.
Joistakin syistä (jotka eivät kuulu tähän) vanheni hän siksi, mikä
hän oli, jo noin viidenkuudetta ikäisenä -- tarkemmin: viidenkymmenen
ja viidenkuudetta välillä. Jos parta ja tukka olisivat pitäneet
värinsä, olisi häntä kuolemaansa asti luultu korkeintaan viidenviidettä
vanhaksi. Itta oli purjehtija.
Hänellä oli jahti, niinkuin Simollakin. Lieneekö johtunut
hänen kummallisesta luonteestaan ja tavallista vilkkaammasta
mielikuvituksestaan vai tilapäisestä humaluushulluttelusta, vai
kaikista niistä yhteensä, sekin omituinen tapaus, jolle koko saari
ja miltei kaikki Suomenlahden rannoilla ja saarilla asuvat ihmiset
aikoinaan nauroivat paljon ja josta toisinaan yhä vieläkin puhetta
syntyy.
Tapaus oli nimittäin outo ja ennen kuulumaton. Se poikkesi kokonaan
siitä, mihin oli totuttu sekä selväpäisten että humalaistenkin
kesken. Korkeintaan olisi joku mielipuoli niin tehnyt, mutta Ittapa
ei ollutkaan mikään mielipuoli. Tuskin kukaan oli niin täysinäinen
mielensä puolesta kuin hän. Rantakäräjillä naurettiin hänen
sukkelasanaisille arvosteluilleen ja kunnioitettiin hänen lausuntojaan
hintojen nousuista ja laskuista, ilmoista ynnä muusta.
Kuinka paljon hilpeyttä ja kevyttä iloa herättikään eräs hänen sanansa
-- pätsähdyksensä, niinkuin hänen hassunkurisia ilakoimisiaan ja
sanonnaisiaan tavallisesti nimitettiin -- eräissä jonkun vanhuuttaan
kuolleen saidan sukulaisen hautajaisissa. Itta kohotti lusikkansa ja
lausui: "No hyvää päivää hernekulta! Missä sinä olet koko päivän ollut,
kun en minä sinua ole löytänyt, vaikka olen kuinka etsinyt ja etsinyt?"
Voi sitä iloa, mikä siitä seurasi! Se oli yhtä hihitystä ja hahatusta,
niin ettei syönnistäkään enää tahtonut mitään tulla, ja rakkaan
vainajan, sureminen oli unohtua kokonaan.
Kaikki nauroivat ihan katketakseen, ja vielä sitä iloa riitti
seuraavaksikin päiväksi, ja remahteli se uuteen liekkiin siellä ja
täällä, levitessään pitkin seuraavaa viikkoa talosta taloon ja lopulta
toiseenkin kylään ja kytien vuosikausia ja taas leimahtaen ilmiliekkiin
jonkun sattumalta mainitessa: "No hyvää päivää hernekulta..."
Eikä siitä loukkaantunut kukaan, vaikka olikin hautajaiset. Leskikin,
talon vanha emäntä, joka niitä hautajaisia miesvainajalleen pitikin ja
joka oli hyvin vanha, huulet painuneet hampaattomaan suuhun, nauroi
vesissä silmin Itan sukkeluudelle eikä ottanut sitä ensinkään pahaksi,
vaan sanoi:
"Tuo Itta se osaa aina pätsähytellä!"
Ei se Itta hullu ollut eikä häntä hulluna pidettykään, mutta hän oli
aina pienessä, ja väliin suuressakin humalassa ja lisäksi iloinen
luonnoltaan ja koirankuria täynnä koko mies.
Kaikki pelkäsivät joutuvansa hänen hampaisiinsa ja nauroivat hänen
jutuilleen ja teoilleen pysyäkseen hänen suosiossaan.
Mutta eivätpäs pelänneet kerran eräänä kesänä, jo monta vuotta sitten,
tuolla luvalla, meren rannalla, muutamat naiset, jotka olivat siellä
vaatteita huuhtomassa.
Itan talo oli siinä aivan rannassa. Ikkunastaan hän näki naiset, jotka
olivat vaatteita huuhtomassa. Heitä oli neljä, kaikki nuoria ja iloa
täynnä.
Ittaa harmitti.
Vähän väliä hän kävi ikkunan ääreen.
Yhä vain ne siellä nauravat ja juttelevat, eikä työstä näytä tulevan
tuon taivaallista.
Sitä ovat ne tehneet jo koko aamun.
Välillä yrittävät vähän työtäkin.
Heillä on jaloissaan pitkävartiset, vettäpitävät kalastajasaappaat ja
edessään pitkät, kaulaan asti ulottuvat, keltaiset, välkkyvät, öljytyt
esiliinat.
Korista he ottavat valkeita pestyjä vaatteita, kahlaavat helmoineen
syvälle veteen, jossa upottavat huuhdottavan ja huiskuttavat sitä
ankarasti kahden puolen.
Mutta sitä ei kestä kauan.
Joku on taas alkanut jonkin jutun.
Kiertäen kuivaksi huuhdellun vaatteen kahlaavat toisetkin jälleen
kuivalle, viskaavat kierretyn valmiiksi pestyjen koriin, jonka sisällys
kasvaa sangen hitaasti, ja sitten ne joutavat taas kerääntyvät yhteen
ryhmään ja hihittävät minkä jaksavat ja toisinaan nauravat, nauravat
jumalattomat ihan ulvoen.
On niillä nyt juttuamista!
Sitä on jatkunut taaskin ainakin tunnin -- puoli tuntia kuitenkin.
Jo loppuu Itan kärsivällisyys.
"Ei tuota viitsi enää mikään katsella!" mörähtää hän ja päättää
lopettaa ainakin täksi päiväksi heidän inhoittavan kikatuksensa.
Itta kokoaa tuvasta muutamia tuoleja, neljä kappaletta, kaksi
kumpaankin käteensä, ja vie ne rantaan, jossa asettaa yhden tuolin
kunkin naisen taa ja sanoo:
"No istukaahan toki, ettehän te jaksa koko päivää seisoa kuitenkaan."
Läheisellä luotsisillalla oli parhaillaan liuta miehiä rantakäräjillä,
ja nämä näkivät kaiken ja ymmärsivät heti kaiken ja päästivät
kurkuistaan valtavan ja nauravan: "Hööö...", niin että vuoret sen
kaiussa ihan vapisivat.
Itta mulautti viekkaasti silmiään sillalle päin kiitollisena siitä,
että miehet olivat huomanneet ja ymmärtäneet hänen hommansa ja
auttaneet häntä "hööllään" nolaamaan näitä kikattavia ja laiskoja
naisia, ja ensi silmänräpäyksessä näyttikin siltä kuin Itta olisi
onnistunut, sillä naiset vilkaisivat ymmällä kasvoin ensin häneen ja
sitten toisiinsa ja olivat pari silmänräpäystä aivan ääneti.
Mutta sitten puhkesivat he nauramaan ja sen naurun rinnalla miesten
äskeinen höökin oli vain sääsken yninää.
Koiratkin siitä pelästyivät ja rupesivat haukkumaan ympäri kylää
ja juoksivat hännät sojossa rantaan, jossa rupesivat tappelemaan:
hyökkäsivät ensin rantaan ennättäneen kimppuun, koska sitä pidettiin
jollakin tavalla melun aiheuttajana, ja se pelasti -- ei nahkaansa,
sillä siinä oli jo monta ammottavaa viiltoa ja vasen korva riippui
poskella ja kallo paistoi valkeana siltä kohdalta, missä korva alkuaan
oli ollut -- pelasti henkensä uimalla yli sataman toiselle rannalle,
jossa nousi rantakivelle ja horjuen ravisteli turkistaan suolaista
merivettä ja irvistellen silmäili vielä kerran kylään päin ja alkoi
juosta lönkyttää metsään, jossa kävi loikomaan ja nuolemaan haavojaan.
Suunnattomia parvia rääkkyviä variksia lenteli paikan yllä, sillä nekin
olivat pelästyneet ja lähteneet miehissä ottamaan selvää melun syistä.
Naurultaan eivät naiset enää edes pysyneet seisoallaankaan, vaan
lysähtivät vasten tahtoaan istumaan tuoleille, jossa sydänalaansa
pidellen vääntelehtivät ja nauroivat ihan ulvomalla.
Lopulta rauhoittui yksi niin paljon, että sai vaivoin sanotuksi Italle:
"No kiitoksia -- kiitoksia -- oikeen paljon, että muistit meitä -- --
Ja kyllä -- -- mekin muistetaan -- -- sinua -- ja tullaan -- sitte
sinun hauta -- jaisiisi -- he -- hernettä -- onkimaan...!"
"Hii...! Hoo...! Hee! Uuu!" kuului kuorossa naisten nauru, ja Itta
tunsi tulleensa ensi kerran eläissään itsekin narratuksi ja hiipi
häpeissään pois.
Naiset käyttivät sitten tuoleja hyväkseen koko työnsä ajan. Niillä he
istuivat huuhdottua vaatetta kuivaksi kiertäessään, ja joku jo vei
tuolin mukanaan mereenkin ja istui siellä huuhtoessaan vaatetta kaiken
aikaa nauraen. Se ei ollut kuitenkaan oikein mukavaa, sillä istujan
noustua ja lähdettyä maalle tulemaan löi laine tuolin nurin ja sysäsi
sen aina kuivalle hiekalle asti.
Ei Itta iljennyt hakea tuolejaan itse pois rannasta. Illalla myöhään
naiset toivat ne Itan keittiöön, jossa emäntä otti ne vastaan
siunaillen miehensä tuhmuutta.
Tämä ei kuitenkaan ollut se outo ja ennen kuulumaton tapaus. Nämä
olivat vain pieniä yksityisseikkoja, joita tuskin enää muistetaankaan.
Outo ja ennen kuulumaton tapaus sillä saarella ja koko maailmassa oli
se, että tavallinen talonpoikainen vanha ihminen, vaikkapa sitten
parempina päivinään kuljettikin laivoja Pohjanmerelläkin ja joskus
aina Välimerelle asti -- kunnes ne yritykset talonpoikaislaivureilta
kokonaan kiellettiin -- rupesi hulluttelemaan aina siinä määrässä,
että maalasi kunniallisen jahtinsa varppeen sisäpuolelta ukonkuvia
täyteen. Niitä seisoi siinä piirissä kaksikymmentä alihangan ja toiset
kaksikymmentä ylihangan puolella. Ulkopuolelle varpetta, kannen ja
partaan välille, maalasi hän pelkkiä isoja naisten kasvoja. Sekä ukot
sisäpuolella että naiset ulkopuolella olivat sangen kömpelösti tehtyjä,
ja rumia ne olivat totisesti.
Niiden maalaamiseen kulutti Itta kokonaisen viikon.
Hän oli palannut eräältä purjehdusretkeltä, jolla hän oli viipynyt
koko kesäkuun ja viettänyt sen viimeiset päivät erään satamakaupungin
poliisiputkassa.
Hänellä oli tapana aina ennen satamasta lähtöä panna toimeen suuret
juomingit, jotka päättyivät tappeluun poliisin kanssa, joita
vastaan Italla oli erikoinen vimma, ja hän joutui aina yön viettoon
poliisiputkaan.
Niin tapahtui joka satamapaikassa sekä Suomessa että Virossa.
Kotiin palattuaan aloitti Itta maaluutyönsä.
Niin kauan kuin hän toimitti tavallisia maalauksiaan jahdissa, meni
kaikki luonnollista tietään eikä kukaan tietysti kiinnittänyt siihen
huomiotaan, mutta sitten, kun ukon kuvia rupesi oikein satamalla
satamaan varppeen sisäpinnalle, alkoi uteliaita soutaa Itan jahtia
kohti. Jolla toisensa perästä sinne meni ja rantakäräjät saivat uutta
työtä: tutkittiin ja vatkattiin kysymystä, eikö Ittaa jo voida pitää
juoppohulluna tai muuten sekapäisenä. Se ilahduttava puoli jutussa
kuitenkin oli, ettei ollut pelkoa lisäkulujen tulosta kunnalle, sillä
Itta oli rikas mies ja jos hullujenhuoneeseen joutuukin, niin ei se
suinkaan kunnan kukkaroa rasita.
Joku kysyi Italta itseltään, että "mitä se Itta oikein meinaa, mitä ne
nuo kuvat sitten ovat, niin sisä- kuin ulkokin puolella".
Kuvat olivat silloin jo valmiina.
Kannella ja alhaalla jollissa oli paljon katselijoita.
Itta itse istui kajuuttansa katolla ja tupakoi ihaillen töitään.
Kysymyksen kuultuaan hän viskasi oikean jalkansa vasemman polvensa yli
ja antoi säärensä kiivaasti kiikkua. Hän puhalsi ainakin kolme pitkää
savua, ennenkuin viitsi vastata:
"Jaa, että mitä nämä kuvat sitten oikein meinaavat? Ettekö te sitten
itse silmillänne näe ja päällänne ymmärrä, että poliisejahan ne ovat.
Siinä on paras osa niistä poliiseista, joiden kanssa olen joutunut
satamapaikoissa tekemisiin. Nuo tuolla ylihangan puolella, herrojen
puolella, ovat Suomen poliiseja ja nuo tuolla alihangan puolella
Viron kuratnikkejä. -- Pirun kuviahan minun piti maalata, mutta eihän
niistä sitten sen parempia tullutkaan. No -- eiks' ole koreita --
hähähähäh...?"
"Ja mitä täällä ulkopartaalla on? Pelkkää piikaväkeä...?" kysyi joku
jollasta.
"Ja se on taas senluontoinen asia, joka jokaisen on itsensä arvattava,
ja ellei arvaa, niin oma vahinko."
Katselijat pyörittelivät päitään.
Monenkin teki mieli sanoa, että "jo nyt on päässäsi vika ja paha vika
onkin", mutta jäi sanomatta, kun oli niin mokoman hyvä mies muuten.
Italta ei jäänyt miesten päänpuistatukset huomaamatta, ja kyllä hän
arvasi, mitä ne ajattelevat. Häneltä pääsikin aikamoinen röhönauru.
Miehet havaitsivat, että Itta on koirankuria ja ivaa täynnä, ja
läksivät häpeissään pois, itse kukin taholleen. Heidän jälkeensä huusi
Itta vielä: "Taisitte lähteä täältä paljon viisaampina kuin mitä olitte
tänne tullessanne!" ja nauroi, että rannat raikuivat. Sitten hän
laskeutui alas kajuuttaan, jossa otti taas aikamoiset ryypyt.
Kannelle tultuaan hän vielä silmäili maalauksiaan ja tuumi jo sivellä
pois koko koristeet, mutta jätti kuitenkin, ajatellen, että "olkoot,
kun tulivat kerran tehdyksi ja kun niistä on vaivat nähty ja kun niitä
tuli jo koko kevään ajatelluksi ja vasta pitkäin mietiskelyjen perästä
siihen tehdyksi", -- että "olkoot, olkoot nyt siinä ainakin samanverran
aikaa, mikä on mennyt niiden ajattelemiseen ja aikomiseenkin"
(nimittäin toinenkin puoli kesästä). --
Hän ei osannut arvatakaan, minkä huomion esineeksi hänen jahtinsa pari
päivää myöhemmin joutui mantereella, eräässä satamakaupungissa.
Hän oli vielä kaukana rannasta, kun jo laiturille kerääntyi uteliasta
yleisöä niin paljon, että poliisin tuon tuostakin oli tultava ja
sanottava: "Hajaantukaa!" Oli nimittäin alkanut sota ja poliisi epäili
jonkin salahankkeen olevan tekeillä.
Itan laskiessa siltaan syöksyivät uteliaat joukot aivan lähelle
silmäilemään Itan jahdin koristeita. Jo unohti poliisikin vaaran, joka
voi piillä jokaisessa väen tungoksessa, ja nauraa hohotti itsekin
kurkku ammollaan.
Toisia tuli, toisia meni.
Pian oli Itan jahdin nähnyt koko kaupunki. Toisilleen aivan vieraat
ihmiset rupesivat kovaäänisesti rähisemään jahdin koristeina olleiden
kuvien merkityksestä ja arvosta.
Eikä Itan maine rajoittunut vain tähän.
Satamassa oli myös paljon ulkomaalaisia, ja he luonnollisesti kävivät
myöskin katsomassa tuota ihmejahtia, jonkalaista ei ole nähty ei kuultu
ilman millään äärillä. Parin viikon perästä puhuttiin Itan jahdista
ulkomaalaisissakin satamissa.
Huomattuaan äkkiä tulleensa kuuluisaksi ja kaikkien suosimaksi pani
Itta vielä samana iltana toimeen juhlan omaksi kunniakseen kapakassa,
jonka nimi oli "Häränpää". Tämän nimen oli kapakka saanut aivan ilman
omaa ansiotaan vieressä olevasta lihakaupasta, jonka oven päällä oli
häränpään kuva.
Itta otti mukaansa molemmat omat miehensä ja valikoi sillalta lisäksi
neljä joutilasta satamatyömiestä, jotka tiesi hyviksi laulajiksi ja
hyviksi juojiksi. Nytkin näyttivät ne olevan pahassa kohmelossa, mutta
ei ollut rahaa, millä ostaa kohmeloryyppyjä.
"Minä maksan teille sata markkaa mieheen tästä illasta, jos lähdette
nyt minun mukanani 'Häränpäähän' ja olette siellä niin kauan kuin
minäkin ja laulatte, mitä käsken."
"Onhan tässä aikaa. Lähdetään vain."
"Mutta siinä on vielä toinen ehto: Te ette saa koko ajalla ryypätä
tippaakaan, vaikka minä itse ryyppäisin kuinka paljon. Teidän on
pysyttävä selvinä loppuun asti ja laulettava selvästä päästä."
Miehet suostuivat siihenkin ja niin lähdettiin.
Kapakassa valikoi Itta sopivan pöydän perältä, ja pidot alkoivat.
Pian alkoi Itta sen laulunkin. Hän itse lauleli ja sepitti samalla aina
uusia ja uusia säkeistöjä, ja apulaiset muodostivat kuoron. Jokaisen
säkeistön kertosäe kuului:
"Vaan Liivan-Itta on herra!"
Laulussa nimittäin Ittaa verrattiin pitkin matkaa kaikkiin muihin
ihmisiin -- ensin näin:
Muutkin kipparit
Ryypyn ottaa.
Rahalla maksaa
Ja maksaa jaksaa,
Vaan Liivan-Itta on herra!
Sitten poliiseihin.
Sitten poliisimestariin.
Sitten kaupungin pormestariin ja kauppiaihin, leipureihin,
kenkäseppiin, vaateseppiin, puuseppiin, rautaseppiin ja muihin.
Sitten siirryttiin kotisaarelle, jossa ei unohdettu pappia, ei
lukkaria, suntiota, ei kirkonisäntää, eikä ketään. Kaikki saivat osansa
ja kaikkia verrattiin Ittaan.
Kapakkayleisö lisääntyi hetki hetkeltä ja osoitti innokkaasti
suosiotaan rajuilla taputuksilla joka säkeistön jälkeen. Jopa tapahtui
niinkin, että koko kapakka yhtyi kuoroon "Vaan Liivan-Itta on herra",
säkeistössä, jossa laulettiin läsnäolevasta kapakanisännästä näin:
Kapakkamestari
Härjänpäässä
Viinaa valaa
Ja tyttöjä halaa,
Vaan Liivan-Itta on herra!
Tämä säkeistö oli laulettava kolmeen kertaan, ennenkuin yleisö oli
tyytyväinen ja malttoi odottaa jatkoa, jota tuli ja tuli. Kapakan
isäntä nauroi toisten mukana eikä osoittanut suosiotaan muita
laimeammin. Tuskin kukaan iski niin vimmatusti kämmeniään yhteen kuin
hän, kun kolmannen kerran päättyi säkeistö kapakkamestarista. Hänhän se
oli ainoa, joka hihkaisi, että "vieläkin kerran!", mutta Itta ennätti
jo aloittaa uuden säkeistön.
Kun kapakoitsija huomasi, että Itta laulullaan, joka kuului kadulle
asti, vetää yleisöä hänen kapakkaansa, joka oli siihen asti ollut
miltei unohduksissa, meni hän Itan luo ja sopotteli hänen korvaansa:
"Jos laulat koko illan ja vielä muinakin iltoina, vaikka joka ilta,
saat ilman maksua juoda mitä vain ja niin paljon kuin haluat ja hyvän
palkan lisäksi itsellesi ja apulaisillesi", jolloin Itta veti esille
paksun rahakukkaronsa ja sanoi:
"Jaaha. Paljonkos ollaan isännälle velkaa?" -- maksoi velkansa ja
siirtyi sanaakaan sanomatta miehineen toiseen kapakkaan.
Se oli loistokohta Itan elämässä.
Sitä sangen monet kotisaarella ihan vakavissaan pitivät alkavan
mielenhäiriön enteenä, mutta ne, jotka niin uskoivat, erehtyivät
surkeasti, sillä Itasta ei sekapäistä tullutkaan, hänen ainoa vikansa
oli vain liiallinen halu ryyppyihin.
Siitä asianhaarasta oli Italla vaimovainajansakin kanssa joskus
kiivaanpuoleinen sanasota avioliiton alkuaikoina.
Kerran, yli neljännesvuosisataa takaperin, oli Itan vaimo nimittäin
sanonut:
"Sinä köyhdytät meidät juopottelullasi. Nielet kohta kurkkuusi sekä
nurkat että nurkkakivet", johon oli Itta vastannut:
"Ihan päinvastoin on asia, mamma kulta, että jos en minä joisi,
saataisiin ruveta syömään entisiä säästöjä ja tyhjennyttäisiin lopulta
niin rahasta kuin tavarastakin." -- Itta nimittäin väitti ja näytti
toteen, ja sai vaimonsakin uskomaan, että hän Suomen puolella tapaa
kaikki kaupikkinsa ja Viron puolella kaikki sopransa yksinomaan
kapakassa.
"Kapakassa ne solmitaan kaikki liikeasiat ja siellä niitä tapaa
ihmisiä, eikä suinkaan muualla, enkä minä ole jahtiini saanut
ainoatakaan kuormaa enemmän Suomesta kuin Virostakaan muualta kuin
kapakasta ja sen kautta minä myynkin joka ainoan jahdinkuorman,
olkoon se sitten perunoita, halkoja, katukiviä tai muuta. Minä olen
sen päässäni niin laskenut ja kokemuksesta oikeaksi huomannut,
että jos minä ryyppään tuhannen markan edestä, niin minä ansaitsen
viidentuhannen edestä, mutta jos minä ryyppään sadan edestä, niin
ansaitsen vain tuhannen edestä, siis jos en ryyppäisi ensinkään, en
ansaitsisikaan mitään. Siitähän näet, mamma, ettei sinun pidä riihtä
tappavan härjän suuta kiinni sitoman ja että työmies on palkkansa
ansainnut."
Suureen pulaan joutui Itta, kun sitten sota-aikana kapakat pantiin
kiinni.
Hän alkoi rappeutua päivä päivältä, muuttui kärtyisäksi ja menetti
helposti mielenmalttinsa ja alentui kevytmielisiin yrityksiin, vieläpä
uhkapeliinkin yhden ainoan vaivaisen konjakkipullon vuoksi, niinkuin
silloinkin kerran myöhään syksyllä, kun hän oli tehnyt mantereelle
matkan, aivan erikoisen matkan koettaakseen keinolla millä hyvänsä
saada ennen pitkän talven tuloa ostaa viinaa tai sitä parempaa.
Hän oli kaupungissa yhtynyt useain samaan hätään joutuneiden kanssa.
Siinä oli jahtimiehiä, kaljaasimiehiä ja kalastajia sekä puolikymmentä
luotsia. Luotsit olivat tuoneet laivoja kaupunkiin ja muut olivat
tulleet samalle asialle kuin Ittakin, mutta luotsien kanssa. Heillä
kellään ei ollut tietoa paluumatkasta ja yhtyivät siis Ittaan, joka
mielellään tarjosi vapaan kyydin jahdissaan.
Suurten vaivojen perästä oli kukin onnistunut keinottelemaan itselleen
kuka konjakkipullon jostakin ulkolaisesta laivasta, kuka rommipullon,
kuka viskipullon, kuka mitäkin. Olipa joku onnistunut saamaan
vanhanaikaisen kaksilitraisen pirtuakin.
Kovan luodemyrskyn vallitessa lähdettiin kotimatkalle.
Jahdissa oli hyvä pohjakuorma, ja sieti se, varsinkin näin
sivumyötäisessä, paljon purjeita, mutta vielä enemmän niitä pantiin.
Toisten vastalauseista huolimatta komensi Itta huippupurjeenkin ylös.
Oltiin jo merenselällä, jossa kävi ankara ristilaine, vanha ummikas
lounaasta ja nykyisen tuulen synnyttämä aalto luoteesta. Tuuli
lisääntyi yhä.
Kajuutassa pidettiin juominkeja lähtöhetkestä alkaen.
Ensin otettiin purjeryypyt ja sitten muita sen lisäksi, ryyppy ryypyn
jälkeen.
Peränpidossa oli Itan alaikäinen pojanpoika, joka sai lämpimikseen
yhden viinaryypyn, mutta ei yhtään enempää. "Yksi selvä mies on
laivassa aina oltava", selitti Itta.
Jo kolmatta tai neljättä kertaa koetti poika saada ääntään kuuluviin,
huutaen alas kajuutan luukusta:
"Taati hoi! Purjeita olis vähennettävä!"
Lopulta luukkua likinnä oleva mies kuuli sen ja nyhkäisi Ittaa ja sanoi:
"Ek sä kuule? Poika tuumaa, että olisi purjeita vähennettävä..."
"Höö! Poika pelkää vain, että joudutaan liian pian kotiin ja hän jää
ilman toista ryyppyä. -- He! Täss' on, ettet tarvi aina mankua!"
Itta itse nousi ylös ja toimitti ryypyn pojalle.
Toisiakin miehiä nousi kannelle ja alkoi ylt'yleensä kuulua
huomautuksia:
"Liika on aina liikaa. Eiköhän oteta, Itta, purjeita vähemmäksi."
"Alus on minun ja purjeet on ja minun ja tuuli on Jumalan ja jos se
repii purjeita, niin lyödään toisia tilalle, niinkuin ulkolaisissa
pasaadiseilareissa vain! Tiedättehän te, etten minä olekaan mistään
köyhäintalosta, enkä liioin arkalastakaan kotoisin..."
"Niin on, Itta! Antaa kaataa vain! Sitä minäkin, että jos tuuli repii
purjeita, niin pannaan uusia tilalle, ja jos masto taittuu, niin
nostetaan pystyyn jälleen. Sillä tavalla!" hihkui joku. Jahti kiiti
vuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeä meren pauhatessa villinä ympärillä ja
oli mahdoton seisoa kannella pitelemättä mistään kiinni.