kuin avatusta portista ja juosta esteettömästi läpi kajuutan, jossa
oli vain sivuseinät ja katto, ja kurkistella sisään auki ammottavista
kansiluukuista ja taas karata läpi skanssin, jossa myös oli enää vain
sivuseinät ja katto. Hei miten on lystiä! Skanssista raapaistaan
mukaan yhtä ja toista, yksi koijan tolvana ja eräs merimieskirstu,
jotka ovat sinne unohtuneet muilta laineilta, ja viskataan ne yli
keulapakan ja keulan ja heittäydytään sitten itsekin aikamoisella
nurinnarin-kuperkeikalla alas ja annetaan aimo korvapuusti tuolle
uniselle ja surkealle pelastuskorille, joka siinä kiikkuu, milloin
vedessä, milloin ilmassa, valkeiksi kuluneissa köysissään, ja hyökätään
ylös maalle, jonka ranta pitkin pituuttaan on täynnä laivan sirpaleita
ja kuohuu valkeana nousevan auringon sitä kirkastaessa.
Pitkin aamupäivää vähenee laine. Harva ja laiska ummikas lotisee laivan
kannella.
Syyspäivä matelee kellertävänä, kelmeänä ja viluisena alhaalla etelässä.
Saarelaiset varustautuvat ottamaan laivasta märkää, mutta vielä
käyttökelpoista viljaa.
KUNINKAAN LUOTSI.
Jo kolmatta vuorokautta pysyi kaljaasi "MEREN POIKA" paikoillaan
Ristniemen edustalla aivan hengettömässä tyynessä. Laiva oli kuormattu
varpekanttaan myöten katukivillä, joita vietiin Viipuriin.
Oli valoisa kesäyö heinäkuun kolmatta päivää vasten vuonna
kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.
Kaikki purjeet oli nostettu, mutta ne olivat aivan joutilaina. Kolmeen
vuorokauteen ei alus ollut kulkenut pituuttaankaan purjeiden viemänä.
Kuljettiin vain minkä virta vei, ja se vei milloin sinne, milloin tänne.
Kerran jo oltiin sivu Ristniemen. Voimakas nousumeren virta kävi
lännestä itään, ja iloisena jo odoteltiin hyvää länsituulta, jonka
otaksuttiin tuon virran synnyttävän.
Erääseen aikaan, länsivirran vielä tuntuessa, alkoi lounaasta tulla
harva ummikas. "No nyt ei enää ole tuuli kaukana", sanottiin silloin
"Meren Pojan" kannella, ja mielet virkistyivät entistä enemmän.
Ummikas, niinkuin virtakin, loppuivat pian.
Missä lienee tuuli puhaltanut Valtiasmeressä tai Suomenlahden suulla,
puhaltanut aikansa ja sitten jälleen tyyntynyt sielläkin, ja ummikas
loppui, meri asettui jälleen peilikirkkaaksi ja virta alkoi käydä
päinvastaiseen suuntaan, idästä länteen, tai tarkemmin itäkoillisesta
länsilounaaseen, vieden "Meren Poikaa" kilometrin tunnissa pois päin
matkan päämäärästä.
Taivas oli pilvetön ja siellä loisti muutama harva kesätähti.
Merellä vilkkui tai näkyi seisovana tulena loistoja luodoilla
torneissaan.
Höyrylaivoja tuli ja meni rytisten ja velloen veden vähäksi aikaa
heilumaan. Joistakin kuului kolinaa, kun laivamiehet taljoissa
hilasivat ylös lämmityshuoneesta ison korillisen palaneen kivihiilen
kuonaa, jonka kumosivat yli partaan mereen. Komentosillalla seisoivat
ääneti laivan ohjaaja pyöräytellen ohjausrattia, luotsi ja perämies.
Höyrylaivojen merkkitulet pysyivät näkyvissä tunnin tai pari ja sitten
vähitellen hävisivät taivaanrannan taa uusien sieltä taas noustessa
esille.
Purjealukset, ja niitäkin oli monta, pysyivät uskollisesti paikoillaan
ja odottivat tuulta, tuulta mistäpäin hyvänsä.
Kun milloin raikas tuuli puhaltelee ja jos se on vähänkin liian heikko,
tai varsinkin jos se on hiukankin liian vastainen, syntyy kannella heti
nurinaa ja kiukkuisa mieliala puhkeaa sanoiksi: "Sais tuo nyt puhaltaa
vähän paremminkin yksin tein, kun kerranp uhaltaa!" tai: "Sais tuo
kääntyä nyt hiukan sopivammalle puolelle", mutta nyt, kun jo kolmatta
vuorokautta on ajettu virran viemänä, on purjealusten kansilla vain
yksi ainoa toivomus: "Sais tuo nyt vihoviimeinkin ruveta tuulemaan,
tuuli sitten mistä hyvänsä ja minkä verran hyvänsä!"
Toistaiseksi ei ollut minkäänlaisia toiveita tuulen suhteen.
"Meren Pojan" muu väki makasi kajuutassa sikeimmässä unessaan.
Ilma oli lämmin ja siellä he kuorsasivat huolettomina ja kylläisinä
vahvan ilta-aterian ja teen jälkeen.
Vanhalla Heikin Villellä oli vahtivuoro ja hän istui yksin joutilaan
ohjausratin ääressä ja poltti puolihereillä piippuaan, joka oli
vasemmassa kädessä.
Sen kyynärpää nojasi polveen. Oikea käsi lepäsi ohjausratilla.
Kajuutassa naksutti kello, joka lähestyi yhtä, ja palaa siristeli
siellä myös öljylamppu kompassin läheisyydessä, joka näkyi alhaalta
ohjausratin edessä olevan yksiruutuisen ikkunan läpi.
Lieneekö Ville nähnyt unta, vai puolihereilläkö hänen ajatuksensa
vaeltelivat niin syvällä ja kaukana.
Hän tunsi elävänsä jälleen varhaisimpia lapsuusvuosiaan. Niistä selveni
selvenemistään kirkkaammaksi eräs kuva, jonka ympäriltä kaikki muu
vähitellen katosi. Istutaan talvi-iltana kotona tuvassa pärevalkean
ääressä. Isoisävainaja on harvinaisen hyvällä tuulella. Vaskisankaisine
silmälaseineen ja valkeine partoineen hän parsii verkkoa ja kertoo
pojanpojilleen, miten hänen isävainajansa kerran oli -- kuninkaan
luotsina...
-- Kuninkaan luotsina?!
-- Niin. Kuninkaan luotsina -- niin niin.
* * * * *
Siitä on jo monta vuotta.
Ruotsi ja Venäjä olivat sodassa.
Missä lienevät ensin keväällä tapelleet sotalaivoineen lännempänä,
Viron rannoilla, jossakin Paltiskin puolella. Virossakävijät toivat
niistä aina tietoja, kamalia huhuja, jotka toivat, pelkoa ja
rauhattomuutta saarikansan keskuuteen. Kukaan ei uskaltanut liikkua
vesillä, ei kalanpyynnissä eikä muuten, ja nälkä uhkasi tulla
seuraavaksi talveksi joka taloon.
Juhannuksen tienoissa kuului mereltä alituista tykkien jyrinää milloin
lännestä, milloin idästä.
Vähän väliä purjehti tästäkin saaren ohi toisiaan takaa-ajavia laivoja
itäänpäin. Takaa-ajaja ampui minkä ennätti ja sytytti ajettavat usein
tuleen ja poltti. Ihmisiä hyppi silloin niistä tulta pakoon ja vajosi
pohjaan.
Kuka niitä ennätti auttaa!
Välistä upposi laiva väkineen, milloin takaa-ajaja, milloin ajettu.
Ajettuja olivat venäläiset, jotka pakenivat minkä ennättivät patterien
suojaan Uuraaseen jossa silloin venäläiset olivat isäntiä, ja
Retusaareen.
Lopulta tuli lännestä koko Ruotsin laivasto Kuningas itse, Kustaa mikä
lienee ollut nimeltään, oli uljaalla jaalallaan siinä mukana.
Jaa'a! Sellaista jaalaa ei ole näillä vesillä ennen nähty eikä kuultu.
Sillä ei kuulema kukaan muu koskaan purjehtinut kuin kuningas itse.
Pelkkiä kreivejä ja ruhtinaita ja amiraaleja kuului olleen väki siinä
jaalassa kokista aina päämieheen asti.
Pelkkää kultaa ja kirkkaaksi hiottua vaskea oli hohtanut kaikkialta.
Mastojen nupit ja keulakoristeet olivat olleet puhdasta kultaa...
Ankkuriketjut ja ankkurit pronssia... Lieneekö rautaa tai terästä ollut
kuin kompassin neula...
Kaikki välkkyi kauniilta silmissä kuin nouseva aurinko.
Tavallinen talonpoika, kalastaja tai merimies, ei kuulema saanut mennä
likellekään koko jaalaa. Kaukaa vain sai katsella, mutta älä koske
kädellä ja älä astu jalalla sen puhtaalle kannelle.
Lieneekö edes sitä tekemässä ollut ainoaakaan tavallista alhaista
ihmistä!
Etupäässä oli kulkenut rinnakkain mahtavina kuin meren kuningattaret,
puhkoen leveillä ryntäillään aaltoja, kaksi niin vallattoman suurta
linjalaivaa, leepurjeetkin nostettuina, ja heti kolmantena se kuninkaan
jaala ja sitten vanavesijadassa kaikki ne muut laivat -- Jumala sen
enää muistaa kuinka monta.
Maan sivussa, kylän edessä, oli ollut ankkurissa kymmenkunta venäläistä
sotalaivaa vahdissa. Ne olivat kuulema olleet siinä uskossa, että
Ruotsin kuninkaan laivasto menee pitkin saaristoa ja tulee ulos mereen
vasta Vehkalahden kohdalta, Ulkotammion kautta, lähteäkseen sitten
Koivistolle ja sieltä Viipuriin päin, jonne matkalla Ruotsin muu
meriväki edeltä jo oli mennyt. Venäläiset odottivat kuninkaallista
laivastoa ja ajattelivat sitten jossakin Somerin ja Koiviston välillä
hyökätä ruotsalaisten selkään. Retusaaresta piti tulla Venäjän
merivoimien pääjoukot ja asettua ruotsalaisten eteen poikkiteloin
Koiviston ulkopuolelle ja tuhota kuninkaallinen laivasto ja viedä
kuningas Venäjälle vangiksi.
Venäläiset olivat ensin merimiesten tapaan luoviskelleet maan alla pari
päivää ja pitäneet hyvää vahtia, mutta kun ruotsalaisia ei alkanut
kuulua, olivat he panneet ankkuriin siihen kylän alle ja ruvenneet
ryyppäämään ja ryypänneet koko seuraavan yön.
Pari kertaa yön kuluessa olivat käyneet maissa muka naisia hakemassa
laivoihinsa iloa lisäämään, mutta olivatkos ne siinä enää saatavissa!
Koko kylä oli autio, sillä kaikki olivat jättäneet kotinsa ja menneet
asumaan mikä minnekin vuorten luoliin. Meidän väki oli löytänyt sopivan
ja hyvän asuinpaikan eräissä luolissa Kumpelkallion itäsyrjässä, josta
oli laaja ja hyvä näköala kaakkoon, itään ja pohjoiseen.
Siinä se venäläinen laivastokin oli meidän silmiemme alla kuin
lautasella, mutta meitä ei nähnyt kukaan.
Edellisen yön kemutko lienevät vaikuttaneet, että venäläiset pitivät
sinä aamupäivänä tuskin mitään vahtia, sillä kun ruotsalaiset täysin
purjein ja aivan odottamatta ilmaantuivat näkyviin Hirskallion takaa,
ällistyivät venäläiset ja hämmästyivät ja kauhistuivat niin pahoin,
ettei kukaan ajatellut tykkien ääreen menoa, vaan kaikki syöksyivät
suinpäin avaamaan purjeita ja kelaamaan ylös ankkureita. Huhuiltiin,
että itse amiraalitkin vetivät purjenuorista niin innokkaasti, että
ohut nahankelmu heidän kämmenistään oli liuonnut kokoon kuin kuori
keväisestä pajun varvusta, ja eipä tuosta ollut lukuakaan, sillä
kilkin ruokaa, eikä suinkaan rasvatonta, heistä ennen iltaa tuli
jokaisesta, niin monta kuin heitä olikin, kun ruotsalainen ei jäänyt
siihen odottamaan heidän lähtöään, vaan purjehti ensin aivan lähelle
ja antoi sitten laivojensa juosta päin tuulta ja täräytti sitten
kaikkien laivojensa kaikilla koko kupeen kolmilla hammasriveillä niin
että kalliotkin tärähtelivät, ja joka luoti osui, ja pyllähtelivät
venäläisten laivat mikä perä, mikä keula edellä pohjaan lekuttavin
purjein ja kirjavin lipuin kuin mitkäkin varikset. Ja kun sauhu painui
jälleen tuulen mukana pitkin meren pintaa itäänpäin, ei venäläisten
laivojen paikalla enää muuta näkynyt kuin laari meri. Ei sitä laiva
monta kertaa niin vaan ankkurissa maaten uppoa, mutta nämä kymmenkunta
upposivat kaikki ääntä päästämättä.
Ruotsalaisistakin laivoista soudettiin maalle heti veneillä hakemaan,
ei naisia vaan miehiä, luotseja sotalaivoihin.
Siihen aikaan ei tunnettu tuota nykyistä Ristniemen väylää, suorinta
tietä merestä Viipuriin, vaan kaikki laivat purjehtivat Viipuriin
Koiviston kautta ja eivätkö liene purjehtineet jo Noan ajoista asti.
Sille tielle olisivat ne ottaneet luotseja, mutta eivät saaneet kuin
yhden miehen, isävainajan, joka siihen aikaan oli parhaissa voimissaan
ja läksi ylpeyksissään ja rohkeuksissaan kylän rantaan pälyilemään,
mitä tuleman piti, ja joutui niin ainoana miehenä ruotsalaisten
kynsiin, jotka sitten veivät hänet luotsiksi toiseen etumaisista
linjalaivoista. "ROHKEUS" oli sen nimi ollut selvällä suomen kielellä,
ja suomalainen siinä oli ollut väkikin.
Perästäpäin oli selvennyt, että oli niissä suomalaisia miehiä kaikissa
laivoissa ja joku suomalainen herra siinä kuninkaan jaalassakin.
Varsinkin hyökkäys- eli enträysmiehet olivat olleet suomalaisia. Niiksi
valittiinkin tavallisesti kaikkein rohkeimmat, omasta hengestään
välittämättömimmät ja raitisluontoisimmat miehet. Joka laivassa
ne olivat jaetut kolmeen parveen, kolme- tai neljäkymmentä miestä
parvessa, ja hyökkäsivät enträysupseeriensa johdolla parvittain
vihollislaivaan, joka ensin oli saatu enträyskoukuilla vangituksi.
Aseina heillä olivat keveänlaiset enträyskirveet, joissa oli ohuet
leveät terät ja hamarapuolella kuuden tuuman pituiset käyrät piikit.
Vihollislaivaan hyökätessä lyötiin milloin terällä, joka oli hiottu
teräväksi kuin lasi, milloin piikillä -- aina asianhaarain mukaan.
Saatuaan luotsin purjehti Ruotsin kuninkaallinen laivasto navakan
länsituulen puhaltaessa joka purjeeseen Koivistolle, josta otettiin
lisää luotseja ja lähdettiin yhtäpäätä kohti Viipuria, joka päätettiin
ottaa väkirynnäköllä takaisin pois venäläisiltä vielä ennen seuraavan
päivän nousua, mutta jo Uuraassa nousikin tie pystyyn. Sieltä syöksyi
tulta ja luoteja vastaan joka niemen nenästä ja venäläisistä laivoista,
jotka olivat sinne ennättäneet paeta.
Useiden turhien yritysten perästä, verissä päin ja menetettyään monta
laivaa palaneina ja uponneina, yrittivät ruotsalaiset perääntyä
takaisin merelle, mutta kun oli päästy Tuppurasta ja lähestyttiin
Alvatinnientä, nähtiin monta kertaa suuremman venäläisen laivaston
risteilevän Koivistolla sulkien ruotsalaisilta kokonaan paluutien.
Tämä venäläinen laivasto, jonka olemassaolosta ei ruotsalaisilla ollut
mitään tietoa, oli salakavalasti piileskellyt Retusaaressa ja nyt
sopivalla hetkellä ilmaantunut amiraalinsa -- jonka nimi kuului olleen
Tshitshakov tai jotain sinnepäin -- johdolla Koivistolle, jossa se nyt
taisteluvalmiina odotteli.
-- No mitäs kummaa nyt tehdään, pojat! oli silloin huudahtanut Ruotsin
kuningas, se Kolmas Kustaa, ja pannut herrat tiukalle siitä, että oli
hankittu huonosti tietoja vihollisen liikkeistä.
Kolme amiraalia oli kuningas vedättänyt heti "Rohkeus"-fregatin
mesaanimersiraa'an nokkaan kuivamaan.
Se olikin erikoinen kunniapaikka, johonka vain suurimmat herrat
pääsivät. Tavallisia laivamiehiä ripustettiinkin vokkaraa'an nokkiin,
perämiehiä ja puosuja isonmaston raakoihin ja kokki sai tyytyä
jaagaripuomin kärkeen, jolloin sinne väliaikaisesti hänen tarpeikseen
vietiin vokkapurjeen viimeksi jalusnuorana ollut halssi.
Niin, sellaista oli ennen merellä.
Ilmankos se Jesus Siirakinpoikakin jo sanoo, että "jotka merellä
vaeltavat, ne juttelevat sen vaaroista, ja me, jotka sitä kuuntelemme,
ihmettelemme, sillä siellä ovat kamalat ihmeet, moninaiset eläimet ja
valaskalat ja niiden keskellä he purjehtivat".
Vähän siinä oli tilaa luoviskella, mutta ei muukaan auttanut.
Joka päivä kävi venäläisiä herroja kehoittamassa antautumaan.
Öisin sousi venäläisistä laivoista salaa veneitä ruotsalaisten laivojen
kupeelle puhuttelemaan miehistöä.
Niissä oli Inkerin suomalaisia, joiden kanssa sopi puhua.
Ja niilläkös suu kävi!
Ei muuta kuin kuuntele valmista vain!
Matelivat öisin jo aina skansseihin asti ja selittivät ja
maanittelivat, että jos ruotsalaiset antautuvat hyvällä, lasketaan
ainakin tavalliset matruusit ja enträysmiehet kukin kotiinsa ja
annetaan hyvästi rahaa mukaan, mutta jos pahoja mielessään hautovat ja
tottelevat kuningasta, joka on tuhma ja itsepäinen, ei elävänä pääse
näiltä vesiltä yksikään, oli sitten herra tai narri.
Sitten eräänä aamuna, kun juomavesi ja ruokavarat alkoivat loppua, ja
kun niistä jo oli koko tämän piirityksen ajan ollut kova puute, syntyi
miehistössä julkista nurinaa, ja kun aamiaisen lähetessä ilmoitettiin,
että täst'edes annetaan ruokaa vain kerran päivässä, kello kuusi
illalla, ja vettä vain joka toinen päivä, syntyi ilmikapina joka
laivalla. Se päättyi kuitenkin siihen, että jokaisen laivan raakojen
nokkiin kohosi mies siellä ja toinen täällä, jotka muutaman kerran
sätkyttelivät käsiään ja jalkojaan ja sitten jäivät hiljaa riippumaan.
Vähemmän syylliset vedettiin köydessä kölin alitse.
Siinäkin laivassa, jonka nimi oli "Rohkeus" ja jossa isävainaja oli
luotsina, vedettiin kölin alitse kymmenen enträysmiestä, ja kun ne
nostettiin toinen toisensa perään jälleen kannelle, virkosi niistä
eloon vain yksi. Toiset jäivät kuoliaiksi ja viskattiin yli partaan
mereen.
Se eloon vironnut oli kalpea ja hampaat löivät yhteen vilusta ja se
karttoi muita.
Seisoi vain vokkamastoon nojaten ääneti ja vapisi vilusta ja oli synkän
näköinen.
Toiset pelkäsivät, että se menettää järkensä, jos se saa noin yksin
mietiskellä -- niin oli monelle käynytkin -- ja siitä syystä eräät
vanhemmat miehet menivät sitä lohduttamaan:
-- Hooo! Mitä tämä nyt on! Kunnia se on miehelle, että hänet on vedetty
kölin alitse ja jäänyt sittenkin eloon! Ei sitä sellaista temppua kuka
tahansa kestäkään, niinkuin tässä vast'ikään selvästi nähtiin! Eivät
ne olleet ne toisetkaan mitään naukumamman poikia, mutta nirri meni
kultakin kuin haililta!
Sitten alkoi yksi ja toinen parhaista ja vanhimmista miehistä kehua,
että on sitä hänetkin kerran vedetty sotafregatin kölin alitse. "Jaa'a!
Eikä niitä kunnon matruuseja muuten saadakaan! Pamppu ja korvatillikat,
ne ovat vain alokkaita varten, milloin nämä ovat kovapäisiä ja huonoja
oppimaan. Parhaat miehet on vedetty kölin alitse ja vielä paremmat
pantu kuivamaan raa'an nokkiin, mistä on vain se vahinko, ettei
niistä ainoakaan tavallisesti enää virkoa, muuten saataisiin laivaan
miehiä, jotka olisivat ylimatruuseja, sellaisia, joihin ei enää pysty
enträyskirves, ei tuli eikä vesi eikä mikään. On sitä kuulema joskus
nähty sitäkin, ennen vanhaan."
Niin puhelivat lohduttajat, ja jo alkoivat kölin alitse juurikaan
vedetyn silmät elää, ja näki jo selvästi, että mies rupeaa saamaan
entisen raittiin luontonsa jälleen takaisin.
Sitten löi hän lämmitäkseen muutaman kerran käsiä harteisiinsa,
pyörähti ympäri ja hihkaisi: "Hei pojat! Mitä me ryssistä välitetään!"
ja hyppäsi kannella tasajalkaa, nauroi ja oli niinkuin ennenkin.
Sinäkin iltana tuli venäläisiä maanitteluveneitä, mutta niitä ei enää
kuultu. Taljoilla vedettiin laivan pohjalta noin viiden leiviskän
painoisia pohjakuormakiviä, jotka äänettömästä päästä vieritettiin
ylimmästä tykkiportista alas veneisiin, yksi kuhunkin ja kuului
alhaalta ensin "räiskis ja roiskis" ja sitten "puli puli" ja sitten
muutaman kerran "slavabohu" ja sitten ei mitään.
Seuraavana aamuna puhalteli navakka koillistuuli.
Etelästä, Koivistolta, luovi ruotsalaisia kohti uljas loistojaala,
jolla tuli joku korkea-arvoinen venäläinen lähettiläs. Valkea
rauhanlippu liehui sen keulamastossa ja se laskettiin tulemaan aivan
liki.
Kuninkaan lippu liehui "Rohkeuden" isossamastossa, sillä kuningas
oli juuri ikään soudattanut itsensä sinne ja piti amiraaleineen
suurneuvottelua peräkannella, kun venäläisten lähettiläs nousi yli
partaan.
Päästyään kuninkaan puheille ilmoitti lähettiläs, että tänään hänen
päällikkönsä ja herransa, amiraali Tshitshakov (tai jotain sinnepäin)
oli päättänyt lopettaa tämän narrinpelin, ja kun Jumala on nyt
antanut kauniin ilman ja navakan koillistuulen, lähtee venäläinen
laivasto Uuraasta ja hyökkää myötätuulta ruotsalaisten niskaan. Kun
venäläisillä on, paitsi moninkertaista ylivoimaa laivojen, mitä tulee
miesten ja tykkien lukumäärään, sekä myös Jumalan tänään antamat
luonnonvoimat puolellaan, on taistelun tulos ilman muuta edeltäkäsin
selvä ja ratkaistaan ennenkuin äskettäin noussut päivä on päässyt
korkeimmilleen, ja olisi kuninkaan, turhan ja ilmeisesti kevytmielisen
verenvuodatuksen välttämiseksi, antauduttava laivoineen ja väkineen
heti ja olisi kuninkaan paikalla seurattava lähettilästä alas jaalaan
ja sillä Koivistolle, jossa amiraali Tshitshakov on antanut valmistaa
laivassaan kuntoon komean hytin kuninkaallista vankiaan varten.
Niin sanoen kumarsi lähettiläs kuninkaalle ja viittasi kädellään
jaalaansa.
Silloin ärjäisi kuningas lähettiläälle:
-- Sinä seuraat minua, enkä minä sinua! ja antoi teljetä lähettilään
skanssiin, keulakannelle.
Se oli miehistä mieleen, ja he sanoivat: "Tämä kuningas vasta on
poikaa!" ja huusivat niin että sen taisivat kuulla ryssät ei ainoastaan
Viipurissa ja Koivistolla ja niillä tienoin, vaan vielä Pietarissakin:
"Hurraa" ja: "Eläköön kuningas, eläköön kuningas!"
Sitten kutsui kuningas isävainajan, joka oli siinä laivassa luotsina,
sinne puolikannelle, laivan perälle amiraalien ja muiden korkeiden
herrojen keskeen, ja sanoi hänelle selvillä suomensanoilla:
-- Nyt me lähdetään. Tiedätkö sinä mitään muuta tietä täältä ulos kuin
Koiviston kautta?
-- Tiedän kyllä. Rannikkoväylän tuolta Ristniemen ohi, mutta se on
täynnä kareja ja matalikkoja, eikä sieltä ole isommat laivat koskaan
ennen kulkeneet, eivät muut kuin saarelaisjaalat ja kalastajaveneet.
-- No, eikö siellä ole vettä tämänlaisten laivain uida?
-- On kyllä, mutta väylä on ahdas ja mutkikas, eikä siellä ole mitään
merimerkkejä.
-- Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle... Sitten viittasi kuningas
erääseen raa'an nokassa riippujaan ja jatkoi:
-- Sinä viet nyt meidät Ristniemen kautta ulos, ja jos tämä laiva
kerrankaan raapaisee pohjaa, riiput sinä auttamattomasti tuolla raa'an
nokassa, mutta jos kunnialla teet tehtäväsi ja kuljetat selviä vesiä
pitkin, saat rahaa ja kunniaa minkä osaat itse valita. Tartu kiinni
ohjausrattiin!
Jo olikin kiire, sillä hyvää myötäistä tulivat Tuppuran takaa näkyviin
venäläisten purjeet.
Kuninkaan määräyksestä Ruotsin laivasto ohjasi myös ensin myötäistä,
kohti Koiviston salmea. Sikäli kuin venäläiset tippuivat ulos
Tuppuran salmesta, asettuivat ne taistelujärjestykseen ja seurasivat
ruotsalaisten kintereillä, luullen näiden todella koettavan heidän
mielestään ainoaa epätoivoista keinoa: murtautua läpi Koiviston salmen.
Tällä välin laitettiin ruotsalaisia polttolaivoja kuntoon, ja kun oli
päästy lähelle Alvatinnientä, jonka takaa parhaan ampumamatkan päässä
tulla viiletti sivutuulta Koivistolla ollut venäläinen laivasto-osasto
sulkeakseen ruotsalaisten tien, ohjattiin, venäläisten suureksi
hämmästykseksi, ruotsalainenkin laivasto suuressa komeassa kaaressa ja
vanavesilinjassa oikealle ja jouduttiin samansuuntaiseksi tuulen alla
olevan venäläisen linjan kanssa.
Antamatta ensimmäistä enemmän kuin viimeistäkään sananvuoroa
venäläisille laukaisivat ruotsalaiset alihangan puoleiset tykkinsä
ja antoivat venäläiselle koko kupeellaan aikamoisen luotituiskun.
Osa luodeista pausahteli veteen, osa lensi yli, mutta sangen monet
sattuivat maaliinsa, ja moni masto- ja raakarikkoinen venäläinen ohjasi
jo myötäistä pakoon. Savu painui tuulen mukana pitkin meren pintaa
suoraan venäläisten silmille, ja heidän oli siis mahdoton tähdätä.
Siitä huolimatta hekin laukaisivat, mutta osa luodeista sattui heidän
omiin, Uuraasta tuleviin hyökkääviin laivoihinsa. Näille taas oli
ruotsalaisten liike aivan odottamaton, eivätkä he voineet niin äkkiä
muuttaa järjestystään, ja kun ne myötäistä lähestyivät keulat päin
vihollista, eivät ne voineet toistaiseksi ampua ensinkään.
Ne liukuivat pitkän matkaa viimeisen ruotsalaisen laivan perän takaa
ohi ja sekaantuivat polttolaivoihin, jotka juuri oli päästetty
valloilleen. Muutamia ruotsalaisten omiakin laivoja sekaantui näihin
polttolaivoihin ja paloi venäläisten kanssa yhdessä.
Polttolaivoihin oli kaadettu kuhunkin useita tynnyrillisiä tervaa
ja sisään asetettu suuret määrät tervan sekaisia olkia, joista
palaessa läksi hirvittävän paksu savu, joka painui Koivistolta
tulleen venäläisen laivasto-osaston päälle ja kietoi sen kokonaan
sisäänsä. Palavat laivat ajettuivat lisäksi päälle ja levittivät
tulta laivasta laivaan, ja ennenkuin vihollisen laivasto selvisi
siitä jälleen kirkkaaseen ilmaan ja voi tehdä huomioita ympärilleen,
purjehti ruotsalainen laivasto jo täyttä vauhtia ja jokainen purje
tuulessa ennen tuntematonta väylää ohi Ristniemen, lounaaseen, kohti
vapaata merta. Sieltä se vielä mennessään anteli kolmirivisistään
yhteislaukauksia jäähyväisiksi venäläisille, joista osa oli jo
selvinnyt ensi pökerryksistään ja ryhtyi ajamaan vihollista takaa,
mutta muutamain laivain ajettua karille Ristniemen edustalla peräytyi
takaisin Koivistolle.