oltiin kolme yötä ja saatiin luostarista ruokaa ja kaikki, mutta sitten
neljäntenä iltana kutsuttiin meidät sen luostarinpäämiehen puheille,
joka meille alkoi ensin hiljemmin sopotella jotakin siitä, että he ovat
kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä ja heikkoja luostariveljiä, joilla
ei ole mitään omaisuutta, ja että luostari itsekin on aivan köyhä ja
että he ovat vain vaivaisia Herran viinamäen työmiehiä, jotka eivät
mitään niin halua kuin rauhaa, ja mitä lie muuta jutellutkin. Osasi
niin huonosti suomea, ettei siitä kaikesta saanut selvääkään. Kun me
sanottiin, että kyllä me maksetaan kaikki mitä kulutetaan ja ettei
hän nyt yön selkään merelle voi ajaa ihmisiä, alkoi se kiljumalla
pomelastaa kuun paisteesta ja tottuneesta kyytimiehestä ja taas
hiljemmin rukoilla, että "menkää hyvät miehet pois täältä, me olemme
kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä, joilla eivät edes vaatteet ole omia".
No, mikäs siinä auttoi kuin lupaa pois, mutta eihän me sinä iltana
kuitenkaan vielä lähdetty. Me annettiin sille munkille, joka meitä
palveli siellä luostarin syömätuvassa ja joka kävi aina illalla kello
yhdeksän aikana katsomassa, että me nukutaan kukin omassa kopissamme
ja ilmoittamassa, mihin aikaan yöllä on noustava jumalanpalvelukseen,
kymmenen markkaa, laatikko tulitikkuja ja kukkarollinen tupakkaa, ja
se siitä vasta ilostui ja sanoi meille, että "olla vain ristiveljet
täällä niin kauan kuin asia vaatinee", ja se toi sitten ruuan meille
omaan koppiin kullekin ja me oltiin niin vielä kaksi päivää, ennenkuin
lähdettiin takaisin Käkisalmeen. Kyytimies paluumatkalla oli saanut
muutamilta tuttaviltaan munkeilta kuulla, että meitä Konevitsassakin
heti ensi päivistä asti pidettiin rosvojoukkona, joka on tullut
ryöstämään luostarin aarteita, mutta että eivät uskaltaneet poiskaan
ajaa, kun koko luostarissa ei kuulema ollut yhtään pyssyä.
-- No entä saalis? Vieläkö sieltä läksi kuinka niitä hylkeitä?
-- Koko saaliina oli kaiken kaikkiaan noin seitsemän, vai olisiko ollut
kahdeksan hylereikää, joita saatiin siellä jäällä katsella...
-- Hahhahhahhahhahh...!
-- Ja entä matkakustannukset, ne taisivat nousta huimiin summiin?
-- Kuka niitä kävi laskemaan! Taisihan siitä kuluja olla ja
paljon taisi ollakin, mutta ei niistä sen enemmän puhuttu, kun ei
saaliistakaan kerran voitu puhua.
-- Oltiin yö vielä Käkisalmessa ja lähdettiin varhain seuraavana
aamuna. Oli pimeä vielä ja taivas tähtiä täynnä ja niin jumalattoman
kova pakkanen, että vähän väliä piti juosta reen jälessä. Syötettiin
välillä hevosta ja lämmiteltiin yhdessä majatalossa ja otettiinpa
siinä kunnon ryypytkin ja annettiin sille ukkorähjällekin aikamoiset
piiskaryypyt. Panivat näet Käkisalmesta meitä pois viemään sen saman
ukon, joka meitä luotsaili siellä Laatokan jäillä.
Ukko jutteli meille siinä majatalossa sitten paljon siitä pelosta,
jonka alaisena koko Käkisalmen kaupunki oli ollut sinä iltana, kun me
ensi kerran tultiin sinne.
Oli nimittäin vielä samana iltana, kun me ilmaannuttiin kaupunkiin,
pidetty kaupungintalolla kokous, johon oli kutsuttu koko raati
ja valtuusto ja palokunnan päällikkö ja poliisipäällikkö ja ties
ketä. Oli ollut kysymys, mitä on tehtävä kaupungin pelastamiseksi.
Pormestari oli vedonnut poliisimestariin, joka taas oli selittänyt
olevansa aivan voimaton, kun kaikki poliisit ovat karanneet tai muuten
menneet piiloon. Sittenhän ne olivatkin lähettäneet heti yötä myöten
pikalähetin ratsastaen ajamaan Viipuriin minkä kavioista läksi hakemaan
apua sotaväeltä. Kun meitä ei sitten viikon kuluessa kuulunut takaisin,
olivat ne jääneet siihen uskoon, että me onkin tultu ryöstämään
Konevitsan ja Valamon luostarien huimia kulta- ja jalokivivarastoja ja
vähät välitetään köyhästä Käkisalmirähjästä, ja niin olivat lähettäneet
sotaväen jälleen takaisin Viipuriin, kun ensin olivat meitä pari
vuorokautta yötä päivää odottaneet. Ratsuväkeä se kuului olleen, ja oli
niillä ollut pari tykkiäkin.
Kun me sitten kaikkien kauhuksi jälleen kuitenkin ilmaannuttiin
Käkisalmeen, oli taas alkanut entinen rauhattomuus ja juokseminen
eikä meille annettu montakaan tuntia yörauhaa. Siellä kolmen ajoissa
aamuyöstä oli poliisimestari tullut meidän kyytimiehemme asuntoon ja
sanonut, että on lähdettävä heti paikalla viemään meitä pois, eikä
enää ikinä takaisin tuomaan, muutoin ei hyvä seuraa. -- "No nythän
kaupunki pääsi teistä rauhaan", nauroi se kyytimies ja kaatoi kolmannen
norrikupin partaansa ja lisäsi, että "kyllä se nyt tänä iltana
Käkisalmessa ilo alkaa ja seurahuoneella toinenkin samppanjaputelin
korkki poksahtaa! -- Lyhyet niillä siellä kuuluu olevan korkin välit
muutoinkin, saatikka nyt, kun kaupunki on vapautunut pahimmasta
kauhusta ja vaarasta, mikä sitä on uhannut sitten niiden muinaisten
suurien sotien..."
Tuuli oli muuttunut myrskyksi ja rapisutti telttipurjetta aika tavalla.
Syötyä annetaan ruoan tähteet ulos koirille ja puoli reikäleipää vielä
kullekin lisäksi. "Siellä tuntuu tuulevan oikein vanhaan tapaan", sanoi
vanhin, "minne lienevätkään vaan päässeet toiset, jos eivät tämän
tapaista paikkaa ole saaneet, joka on kesällä turma, mutta talvella
hyvä turva. Kyllä niillä on ikävä yö, jotka ovat jääneet kulkevalle
jäälle... No, kokki-mies, menepäs katsomaan, kiehuuko sinun teesi,
että saataisiin vielä ennen maatakäymistä kuumaa teetä, sillä eihän
tässä meille taideta samppanjaa antaa, niinkuin ennen niille Käkisalmen
herroille..."
Pian höyryää kuuma teemuki kunkin edessä piitoilla.
Kaikki tuntuu niin kodikkaalta ja tupakoidaan ja jutellaan teen ääressä
vielä hetkinen, ennenkuin käydään maata.
Viimein kaikki kallistuvat unta etsimään, sillä he ovat siinä vahvassa
uskossa, ettei heillä tässä jäälinnassa ole mitään hätää.
Uni ei kuitenkaan tahdo tulla kenenkään vieraaksi.
Kukin kuuntelee telttipurjeen alituista pärinää ja mereltä kuuluvaa
jyrinää.
Kumisee kuin alituinen ukkonen jymisisi, joka väliin kovenee ja väliin
vaimenee.
Koiratkaan eivät saa rauhaa. Toiset murisevat, kun ovat joutuneet
kylmissään liian liki toisiaan. Joku vinkuu ja uikuttaa herkeämättä.
Nuorin koirista, ensikertalainen ja kokematon, haukkuu tuon tuostakin,
kun kuulee jonkun suuremman jyräkän, ja linnoitus vähän tärähtelee.
Likin mies teltin karvista pistää päänsä ulos katsellen ilmaa,
mutta ei näe sylenkään päähän, sillä lunta pöllyttää, että on kuin
jauhosalvossa. Hän kiinnittää karvin jälleen entistä huolellisemmin ja
huoaten kääriytyy jälleen nahkapeitteeseensä. Miehistä vanhin murahtaa
kuin puoliunestaan: "Niinhän se on ja on jo vanhoilta ajoilta nähty ja
koettu, ettei itä ja piikaväki lakkaa, ennenkuin itkee."
Jotkut kiertelevät itseään, ikäänkuin etsien sopivampaa asentoa.
He huomaavat toinen toisensa olevan vielä hereillä, mutta kukaan ei
enää puhu mitään, antaen kullekin rauhansa.
Vihdoin uni voittaa heidät puolenyön tienoissa, ja he säestävät syvällä
kuorsauksellaan kamalaa musiikkia, joka soittaa heidän ympärillään.
SANKARI.
"Jiikatkaa helkkarin vikkelästi molemmat brammipurjeet!"
"Alas jaakari ja kiinni!"
"Alas mesaani! Kiinni molemmat brammipurjeet! Kiinni messaani!"
Päämiehen itsensä ääni siten jyrisi kuunarin perällä.
Kaikki seitsemän miestä olivat komennetut työhön.
Laivapojat hääräsivät ylimmällä brammiraa'alla. Yhä pimenevää,
lunta tupruttavaa mustaa syysillan taivasta vasten näkyivät he vain
epäselvinä haamuina. Vielä kerran riuhtaisi myrsky purjeen heidän
käsistään riepoiteltavakseen. Ankara pauke ja läiske, joka siitä
syntyi, lakkasi kuitenkin pian, poikien saatua lopultakin purjeen
valtaansa ja käärittyä lujasti raa'alle.
Isolla brammiraa'alla hääri pari vanhempaa miestä.
Keulapuomin nokassa kiikkui miehistä vahvin ja sai meren ja tuulen
pieksämästä jaakarista poimeen toisensa perästä käärityksi kiinni
puomille.
Molemmat perämiehet köyttivät kiinni mesaania.
Päämies itse seisoi ratin ääressä ja ohjasi. Pian lakkasi kuulumasta
läiske ja pauke, joka syntyi myrskyn piiskatessa jiikatuita ja alas
lasketuita purjeita.
Kuului vain vihainen humina ja viheltely ylhäällä takilassa ja meren
villi mylvinä ja pauhu laivan ympärillä.
Jo ennestään oli pantu kiinni huippupurje, välitaakipurjeet ja
fokka, ja kun nyt enää olivat vetämässä vain molemmat märssypurjeet,
taakifokka ja molemmat lyyverit, tuntui aluksen kulku vähenneen paljon.
Lumipyry muuttui ennen kello kymmentä illalla aivan läpinäkymättömäksi
-- aika-ajoin ei nähnyt edes laivan perältä keulaan.
Tuskin oli purjeet pantu kiinni, kun miehet saivat uutta ja paljon
pahempaa työtä.
Pimeältä mereltä, perän takaa, kuului uhkaava jyminä.
Tavallista isompi kaatuva aalto sieltä lähestyi.
Raskaassa viljakuormassa oleva kuunari ei ennättänyt paljoakaan kohota.
Hirvittävällä vauhdilla ja voimalla syöksyi meri yli laivan, repien
mennessään auki osan isoa kansiluukkua.
Tuli kolme neljä samanlaista hyökyä peräkkäin. Vettä virtasi ruomaan
koskena. Tämän ei olisi tarvinnut kauan jatkua, kun kuunari olisi
uponnut, sillä viljakuorma imee itseensä kaiken vuotoveden.
Alus käännettiin täyteen myötäiseen, jolloin meri tuli perän takaa ja
kajuutta muodosti jonkinlaisen aallonmurtajan ja keskikannella voitiin
ruveta työskentelemään ison luukun uudestaan kiinni kalkkaamiseksi.
Toisen perämiehen johdolla kävivät miehet tähän työhön. Vanhin miehistä
sai huolekseen peränpidon ja päämies ensimmäisen perämiehen kanssa
laskeutui alas kajuuttaan, jossa paloi kirkas lamppu ja jonka pöydälle
oli levitetty merikartta ja laivan päiväkirja. Loistot olivat näkyneet
vielä tunti takaperin, ja niiden mukaan oli toimitettu laivan aseman
määräämiseksi tarkka suuntiminen. Laivan asema ja kellon määrä silloin
olivat lyijykynällä merkityt kartalle. Mikä suunta senjälkeen oli
pidetty ja mikä oli laivan vauhti ollut, näkyivät päiväkirjasta.
Rauhallisena otti päämies suuntaisviivoittimen käteensä, asetti
sen kartalle ja mittasi harpilla matkan, jonka laiva oli kulkenut
viimeisen tunnin kuluessa, ja merkitsi kartalle lyijykynällä laivan
aseman sillä hetkellä, jolloin nykyinen suunta otettiin, ja asetti
suuntaisviivoittimen tästä pisteestä nykyisen suunnan mukaan, jolloin
se leikkasi edessä, kuuden meripenikulman päässä olevaa saarta melkein
keskeltä, erään kylän kohdalta.
"Tämä suunta vie helvettiin! Niin piru vie liekin!" mörähti hän ja
alkoi tutkia, minkä verran olisi suuntaa muutettava, jotta saari
voitaisiin sivuuttaa pohjoispuolitse. Saatuaan selville sen pisti hän
päänsä ulos kajuutan luukusta ja huusi:
"Onko luukku selvä jo?"
"Selvä on!"
"Pannaan suunta luoteeseen!"
"Suunta luoteeseen", kertasi ruorimies ja väänsi rattia oikeaan.
Laivan päämies nousi itsekin kannelle.
Sillä välin teki ensimmäinen perämies, jonka vahtivuoro parhaillaan
oli, kajuutassa päiväkirjaan seuraavat merkinnät:
"Kello 10,30 i. Kiinni kaikki muut purjeet, paitsi molemmat märssyt,
taakifokka ja lyyverit. Tuulen suunta ESE, voima 9 B. Ankara aallokko.
Laiva heiluu rajusti. Lumipyry. Loistoja ei näy. Alihangan puolelta
tuli meri sisään ja avasi osan isoa luukkua. Suunta muutettiin WNW.
Luukku kalkattiin ja otettiin heti uusi suunta NW. Kaikki hyvin
laivalla."
Hänen täytyi nostaa usein kynä ylös paperista keskellä sanaa ja välistä
keskellä kirjaintakin ja tarttua pöydän reunaan estääkseen itseään
kaatumasta laivan heittelehtiessä ja vavisten syöksyessä hurjaan
alamäkeen.
Tultuaan ylös sai hän määräyksen ruveta lokaamaan.
Perämies otti käteensä hietalasin. Eräs miehistä sai kelan, jonka
ympärille lokiliina oli kierretty ja jota hän piti edessään poikittain
vapaana pyörimään. Toinen perämies otti käteensä lokin pienen
kolmikulmaisen tammilaudan, jossa on kaksi suoraviivaista sivua ja
kolmas kaareva. Kaarevalla puolella on painona lyijyä juuri sen verran,
että loki mereen heitettynä jää kärki ylöspäin pystyyn. Kasoistaan on
loki kiinni lokiliinassa leijan tavalla. Sitten sepi perämies keveästi
käteensä sen verran lokiliinaa, että loki heitettäessä suoraan sivulle
päin ulottuu kunnollisesti niin kauas ettei jää laivan vanaveteen.
Silmänräpäys.
"Valmis."
"Valmis on!"
Perämies heitti koko voimallaan lokin yli peräkasan tuulen alapuolelta.
Se katosi pimeyteen ja heti pingoittui lokiliina ja samassa alkoi
kela hurjasti pyöriä täristäen pitäjän käsivarsia. Punaisen merkin
liukuessa lyhdyn valossa yli perälaidan huusi perämies "Turn!",
jolloinka hietalasin pitäjä käänsi lasin. Tasaisesti luisuivat mustat
hietajyväset hietalasin läpi ensimmäisen perämiehen tuijottaessa
yläosan yhä vähenevään hietaan. Viimeisen hietajyvän pudotessa huusi
hän "Seis!", jolloin toinen perämies kaappasi kiitävästä lokiliinasta
molemmin kourin ja löi sen silmänräpäyksessä kiinni hakkilautaa
vastaan. Loki laukesi auki kahdesta kasastaan, jääden riippumaan
lokiliinaan vain kärjestään ja laahaamaan veden pinnalle, josta sitä
oli helppo vetää liinan kanssa takaisin laivaan.
Toinen perämies alkoi heti vetää liinaa takaisin laivaan.
Tuli vastaan merkki, puolen solmun merkki, ja sitten kuuden solmun
merkki.
Laivan vauhti oli siis runsaasti kuusi ja puoli solmua.
"Kestettäisiin tätä vielä tunti, niin päästäisiin saaren suojaan",
mörähti päämies, joka taas piti itse perää ja koetti parhaansa mukaan
karttaa pahempia kaatuvia, joka taas oli vaikeaa, kun näki vain
muutaman sylen päähän joka suuntaan.
Täytyi sitä tarkemmin kuunnella.
Tuskin oli viittä minuuttia pidetty tätä uutta suuntaa, kun nousi
tuulen puolelta laine kuin vierivä vuori, joka hautasi hetkeksi alleen
koko laivan.
Kuului pauketta, kolinaa, sihinää ja ryskettä, ja laivan kohottua
jälleen laineen päälle havaittiin, että isoluukku oli taas auki. Miehet
toki olivat kaikki tallella. Vielä kerran täytyi kääntää myötäiseen ja
sillä aikaa kalkattiin luukku kiinni niin hyvin kuin voitiin.
Kului kuitenkin lähes puoli tuntia, ennenkuin kaikki taas oli kunnossa.
Sillä aikaa oli kuljettu jo niin lähelle maata, ettei entisellä
suunnalla mitenkään olisi voitu päästä ohi saaren enemmän pohjois-
kuin eteläpuoleltakaan. Meri olisi saatu entistä enemmän sivusta ja
luukut olisivat entistä pikemmin avautuneet. Molemmilla kerroilla
oli laivan sisään tullut niin paljon vettä, ettei kolmatta luukun
avautumista voitu ajatellakaan. Pumpusta ei ollut mitään apua. Se ei
antanut vuotovedestä pisaraakaan takaisin. Viimeinen ehyt ison luukun
peite oli äskeisessä rytäkässä repeillyt ja vuoti lakkaamatta, sillä
myötäisessäkin kuohui meri yli laivan perältä keulaan, vaikka ei
sattunutkaan kansiluukkuihin niin ankarasti kuin sivulta tuleva meri,
sillä kajuutta murti sen voiman.
Maan läheisyyden vuoksi alkoi laine olla yhä jyrkempää, eikä ollut
mitään mahdollisuuksia kääntää laivaa mihinkään muuhun suuntaan, sillä
se olisi uponnut heti.
Tiedettiin -- ainakin laivan päämies ja molemmat perämiehet sen
tiesivät -- että edessä olevan saaren rannat nousevat merestä jyrkkinä
ja kallioisina ja niihin törmääminen on laivan ja sen miehistön varma
tuho muutamissa minuuteissa. Tiedettiin lisäksi sekin, että siellä ja
täällä kallioisten niemien lomissa on lahtia, joihin joutuminen voisi
tuoda pelastuksen ainakin laivan väestölle -- etenkin jos satutaan
kylän kohdalle, joka lienee jotenkin keulan suunnassa.
Näitä mietiskeli mielessään laivan päämies ja päätti ajaa maalle
mieluummin kuin upota selvällä meren selällä. Hän jätti peränpidon
luotettavimmalle miehelle ja läksi perämiehineen kajuuttaan
neuvottelemaan.
"Me mennään maalle nyt."
"Siltä se tuntuu."
"Piihin asettumisesta tai ankkurien heittämisestä ei olisi mitään
apua. Sitä pikemmin vain tuhouduttaisiin täällä ulkona. -- Minä olen
päättänytkin antaa mennä maalle. -- Mitä miehet tuumivat siitä?"
"Ei tässä näy muukaan auttavan."
Miehet panivat tupakan palamaan.
"Niin, ei tässä voi tehdä mitään muuta. -- Jaaha. Katsotaanpa milloin
se tärähtää." Päämies teki laskelmia. "Meillä on nyt ollut lähes puoli
tuntia kuuden ja puolen solmun vauhti. Siis vielä kolme meripenikulmaa
maalle -- korkeintaan, sillä virta vie meitä samaan suuntaan kuin
tuulikin, ja sen osuutta, joka voi olla suurikin, emme näissä oloissa
voi täsmälleen laskea. Maa voi olla hyvinkin lähellä. Ehkä jo kymmenen
minuutin perästä tärähtää. Ilmoittakaa siitä miehille ja pitäkää huoli
siitä, että jokainen pysyy perällä ja ettei kukaan mene skanssiin tai
muualle keulapuolelle, sillä kallioon tärähdettäessä voivat mastot
kaatua keulaan päin ja se olisi vaarallista niille, jotka sattuisivat
olemaan siellä päin. Sehän pitäisi olla selvä jokaiselle. No niin,
muutahan tässä ei olekaan tekemistä eikä sanomista. Ottakaa kellonne ja
rahanne ja menkää ylös."
Ukko itse jäi vielä hetkeksi kajuuttaan. Hän korjasi povitaskuunsa
laivan paperit ja rahat. Myöskin teki hänen mielensä pelastaa laivan
päiväkirja, mutta se ei sopinut mihinkään taskuun.
Kajuutassa oli lämmin. Sen seiniin ja kattoon rapisi, läiski ja kuohui
vesi lakkaamatta. Kuului myöskin joskus saumojen narahtelu, laivan
heiluessa aalloissa.
Päämies tupakoi äänettömänä ja synkkänä kiroillen sielussaan laivan
"juuttimaista isäntää" niinkuin hän sitä ajatuksissaan nimitti, joka
pelkästä saituudesta ei anna korjata laivan varusteita ja hankkia
mätien ja kuluneiden -- niinkuin nuokin luukkujen öljytetyt peiteressut
-- tilalle uutta, vaan pakottaa aina runsaamman ja runsaamman
saaliin himossa syysmyrskyilläkin kuormaamaan laivan syvemmälle
kuin turvallisuus vaatisi ja estää hankkimasta laivaan vanhempaa ja
luotettavampaa miehistöä.
Lamppu paloi kirkkaana ja heilui kantimissaan katossa. Sen vasket
välähtelivät kirkkaina.
Laivan vanha päämies veti vielä muutaman savun, kääri sitten
kaulaansa paksun villahuivin ja napitti huolellisesti ja levollisesti
öljytakkinsa, painoi öljylakin syvemmälle päähänsä ja alkoi
rauhallisesti nousta kannelle. "Eikö maata vieläkään näy?"
"Ei näy maata, eikä mitään."
"Eikö ole kuulunut sumusireeniä tai sumukelloa?"
"Ei ole kuulunut. Tässä onkin tuumittu, että jos jiikattaisiin
mersseilit ja mentäisiin vähän hiljemmin..."
"Se on turhaa. Jos satutaan kallioon, on sama, jos kuljetaan hiljaa
tai kovasti, ja jos satutaan laukuun kivikko- tai hietarantaan, on sen
parempi mitä kovempi on vauhti. Sen kovemmin juuttuu alus pohjilleen
ja kulkee mahdollisimman matalaan veteen, eikä käänny syrjittäin,
jolloinka se hajoaisi puolessa tunnissa. Antaa mennä vaan -- -- --"
Silloin se tärähti.
Rytisten kulki laiva vielä pari pituuttaan, sitten kallistui hiukan
ylihangan puolelle ja jäi paikalleen, keula paljon korkeammalla ja
perä vajonneena melkein kokonaan veden alle. Vain kajuutan katto jäi
näkyviin.
Heti kun laiva jäi paikalleen, syöksyi meri kauhealla voimalla sen yli,
pyyhkien perältä keulaan ja räiskyen kajuutan ja skanssin kohdalla
suihkuna ylös aina puoliväliin saalinkeja ja kaapaten mukaansa miehet,
joita se vyörytteli yli kajuutan, viskoi ketä vantteihin ja ketä
skanssin seiniin.
Vaistomaisesti tarttuivat miehet lähimpiin kiinteihin esineisiin, uivat
ja kahlasivat ja löysivät kukin itsensä seuraavalla laineen väliajalla
keulapakalla, jossa oli vähän kuivempaa. Suurimmat laineet kävivät
siitäkin yli.
Ketään ei ollut poissa.
Kaikki miehet olivat saapuvilla ja toistaiseksi ei hätää mitään.
Laineen tullessa tarttuivat miehet kiinni taakiin, raapalkkiin, kelaan
ja nakeleihin, ja niistä kaikin voimin pidellen onnistuivat säilymään
joutumatta laineen saaliiksi. Monikin sai nyt vasta huomata, kuinka
raju on hyökyaallon voima, tapellessaan sen kanssa "mies miestä
vastaan".
Pahinta oli, että rajuimpien hyökyjen mukana alkoi tulla myöskin
kajuutan ja skanssin ovia ja seiniä tai niiden kappaleita. Sai olla
varuillaan, sillä yksi ainoa isku olisi vienyt miehen tai pyyhkäissyt
mennessään montakin.
Lunta tuli yhä, ja ilma oli kylmä.
Jäsenet alkoivat kohmettua.
Laineiden väliajoilla hakkasivat miehet käsiään harteisiinsa ja
pysyivät edes jossakin määrin lämpiminä.
Näinä väliaikoina oli tilaisuus vilkaista myöskin maalle, joka häämötti
vain parin laivan pituuden päässä. Vasemmalla ja oikealla kohosivat
jyrkät ja korkeat vuoret ja suoraan edessä oli kylä. He olivat erään
reunimmaisen talon melkein ikkunan alla. He huusivat apua minkä
jaksoivat, mutta heidän äänensä katosi meren pauhinaan.
Laine tuli taas, ja silloin heittäytyivät kaikki pitkälleen pakalle ja
tarttuivat kiinni kaksin käsin mikä mistäkin.
* * * * *
Maalla nukuttiin kaikessa rauhassa.
Vasta noin kolme tuntia myöhemmin käveli rantaan eräs vanha mies, joka
tavallisesti ei aamuyöstä saanut unta, katselemaan ilmaa.
Lumi pieksi hänen silmiään ja niitä kirveli, mutta hän ponnisteli
näköään minkä jaksoi saadakseen selville, mikä hänen silmiinsä kuvastui
mereltä, pimeää taivasta vasten. Näytti niinkuin siellä olisi ollut
purjeet ja mastot, pari kapeaa raakapurjetta ja mastot.
"Laiva pakana siinä taitaa olla kuin onkin!"
Heti seurasi myrskyn mylvinnässä pienoinen väliaika, ja silloin kantoi,
ranta-aittojen välissä tähystäjän korviin ihmisten huuto laivasta.
Hän huusi vastaan, mutta sitä ei kuultu, päättäen siitä, että laivasta
huudettiin yhä entiseen tapaan.
Hän haki lyhdyn ja näytti tulta.
Se vaikutti. Miehet laivassa älysivät, että heidät on huomattu, ja
lakkasivat huutamasta.
Pian oli koko kylän väki rannalla. Mitään ei toistaiseksi voitu
kuitenkaan tehdä kummallakaan puolella, ei maalla ja vielä vähemmin
laivassa.
Kului vielä neljä tuntia, ennenkuin rakettikanuuna liinoineen ja
liinalaatikkoineen ja raketteineen ja muine varusteineen oli ennätetty
maisin tuoda saaren pohjoispäästä ja kaikki ennätetty laittaa kuntoon.
Myrsky ei tällä aikaa ollut yhtään helpottanut, päinvastoin se aika
ajoin riehui entistä ankarammin.
Sähisten halkaisi voimakas raketti ilmaa ja lensi suuressa kaaressa yli
laivan häntänään kevyt liina, joka purkautuessaan ja raketin jälkeen
juostessaan pieksi laatikkonsa laitoja ja nappuloita.
Rakettiliina sekaantui ylös laivan takilaan. Se jäi riippumaan mastojen
väliin, välitaakin päälle.
Laivan miehistä ei kukaan voinut jättää keulapakkaa ja kiivetä ylös
selvittämään liinaa. Tuuli kuitenkin viskoi sitä ja lopulta onnistui
erään miehen kaapata se kouraansa. Yhteys maan kanssa oli saatu.
Maalla kiinnitettiin laivaan vedettäväksi liinaan paksu köysi ja taljat
ja taljanuorat, joiden varassa voitiin vetää pelastuskoria edestakaisin
maalta laivaan ja laivasta maalle. Laitteen toinen pää oli kiinni
laivan keulapakalla, keulataakissa, niin ylhäällä kuin suinkin, ja
toinen pää maalla.
Mies kerrallaan istui aina pelastettavista pelastuskoriin ja vedettiin
maalle.
Yksi enää näytti olevan laivassa.
Syntyi silmänräpäyksen kestävä seisahdus toiminnassa, kun kuultiin
jonkun siinä rannalla ensin sanovan: "Se on kapteeni", ja sitten
toimen: "Tässähän kapteeni jo on", ja sitten kolmannen vihaisesti
ärähtävän:
"Se on väärin, että kapteeni koettaa pelastaa oman nahkansa ennenkuin
kaikki muut ovat ensin päässeet maalle. Se osoittaa arkuutta ja
raukkamaisuutta ja jotakin muutakin vielä rumempaa!"
Kuului vain meren mylviminen ja sitten laivan päämiehen rauhalliset
sanat:
"Se oli erehdys."
Valkopartainen ja valkotukkainen ukko, laivan päämies, istui jälleen
pelastuskoriin ja lisäsi:
"Vetäkää minut takaisin laivaan."
"No kun nyt kerran on jo maalla, niin on. Ja jos se oli erehdys, niin
hyvä sillä", sanoi perämies ja kehoitti päämiestään nousemaan jälleen
maalle.
"Vetäkää, älkääkä kuluttako kallista aikaa joutaviin!" sanoi päämies,
ja lokit alkoivat pyöriä ja kori palasi hitaasti kuohujen läpi laivaan,
jossa siihen istui tähteenä ollut mies, laivan nuori ensimmäinen
perämies, ja hänet vedettiin maalle miltei kuoliaaksi kohmettuneena.
Kun hänet nostettiin korista, ei hän kyennyt nousemaan, vaan lysähti
kokoon teloille, josta hänet kannettiin lähitaloon lämpenemään ja
virkoamaan.
Kori meni tyhjänä uudestaan laivaan, jossa siihen istui laivan päämies.
Lokit alkoivat jälleen pyöriä ja hitaasti läksi kori viimeisine
pelastettavineen liikkeelle rantaa kohti.
Mutta silloin kohottautui laivan takaa pimeydestä laine, suurin
luultavasti koko sinä yönä. Maalla olijat jouduttivat vetämistään,
mutta kori oli ennättänyt tuskin ohi puolivälin, kun laine hyökkäsi sen
yli, heitteli sitä muutaman kerran köyden ympäri, jolloinka juoksevat
taljanuorat sekaantuivat ja kori ei liikahtanut enää puoleen eikä
toiseen.
Tuli kolmas ja neljäskin laine. Joku niistä viskasi koria toisakin päin
ympäri köyden, mutta ei se lähtenyt enää sittenkään kulkemaan.
Kun neljännen laineen jälkeen kori taas tuli näkyviin, parkaisivat
naiset, joita myöskin uteliaina oli rantaan tullut, kauhusta ja
käänsivät päänsä poispäin siitä tai peittivät kasvonsa käsillään, sillä
kori oli tyhjä.
* * * * *
Kello kahdeksan tienoissa aamulla alkoi päivä hämärtää. Taivas selveni.
Lumipyry oli lakannut ja myrsky lientynyt.
Laineet vierivät vielä korkeina. Vallattomina ja villeinä ne
juoksentelivat laivan kannella, ikäänkuin nuuskien öisen riehumisensa
jälkiä.
Ja paljon siinä olikin niillä ihmeellistä katseltavaa: