olivatkin selitystä kuulleet jo pari tuntia, jolla ajalla se oli
keskeytynyt vain kerran, suuren huvimatkailijahöyrylaivan huutaessa
satamaan tullessaan. Pappilan mamma oli tullut huvilaivassa
kaupunkimatkaltaan ja pappa riensi häntä tervehtimään. Samassa hulmahti
pappilan piha täyteen kesäiloisia huvimatkailijoita. Niitäkin kävi
pappa tervehtimässä kysellen ystävällisesti kunkin nimeä, säätyä, ikää,
naimisissa vai naimaton, vanhempia ja heidän säätyään, kotipaikkaa,
syntymäpaikkaa, virkaa tai ammattia, osakuntaa ja tiedekuntaa, jos
kysyttävällä oli ylioppilaslakki, ynnä muita mieltäkiinnittäviä
seikkoja. Tällä kierrollaan tapasi hän matkailijain joukossa erään
aatelismiehenkin. Heti kiipesi hän takaisin sisään, minkä vanhoilta
jaloiltaan pääsi selkä köyryssä, pellavanvalkea parta pujossa ja kädet
huitoen. Sisään päästyään riisui hän arkitakkinsa ja kellastuneen
kauluksensa. Sitten hän valikoi varastonsa puhtaimman kauluksen,
jonka asetti kaulaansa, pani hopeiset liperit leukansa alle ja puki
päälleen parhaan, sysimustimman virkatakkinsa ja ranteisiin puhtaimmat
kalvosimensa.
"Raaku kaulassa -- mansetit käsissä... Eikö ole hieno mies --
herrasmies?...", oli hän hokenut iloissaan opettajille, rientäessään
näiden ohi takaisin pihamaalle, jatkamaan tuttavuutta aatelismiehen
kanssa. -- "Pappissääty ensin ja sitten aatelissääty ja vasta
sen perästä muut säädyt: porvarissääty ja talonpoikaissääty...
Taivaallinen esivalta ensin, sitten maallinen ja sen perästä
alamaiset", kuultiin hänen puhelevan pihalla aatelismiehelle, jota hän
iloissaan naureskellen leikillisesti nyki milloin hihasta, milloin
olkapäästä, milloin takin liepeestä, ja tuppasi nenänsä miltei yhteen
puhuttelemansa aatelismiehen nenän kanssa.
Ääniluettelon tekijät olivat päässeet parhaiksi syventymään työhönsä,
kun heidän opastajansa palasi.
"Markka penni, markka penni. Kullekin oma koi...", hän oli juuri
kumartumaisillaan papereihin ja osoittamaisillaan asianomaista
"koluumia", kun pari kärpästä lensi hänen kaljulle vahanväriselle
päälaelleen. Heti unohti hän ääniluettelon ja alkoi juoksennella ympäri
huonetta kärpästen jäljessä, tavoittaen niitä kouriinsa ja puhellen:
"Tuossahan se taas on! -- -- Tschee tschee! -- -- Se Joel-poika kun
se opetti ne pahalle tavalle! -- Antoi niille leipämuruja. -- Sitten
lentelevät ne sisään joka paikkaan. -- Tschee tschee! -- ohh! -- Jopas
jäi sormiin yksi! -- -- Markka penni, markka penni -- --"
Viereisestä huoneesta kuului kävelyä. Pappi kysyi:
"Onko se Joel-poika siellä, vai kuka siellä kävelee?"
"On", kuului vastaus.
Pappi siirtyi viereiseen huoneeseen, jossa syntyi seuraava keskustelu
papin ja hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Joelin välillä, joka kävi
klassillista lyseota, seuratakseen alusta aikain isänsä rataa, aina
"piispan apulaiseksi" asti, niinkuin Joel itse ennusteli.
Pappi oli vasta vanhoilla päivillään joutunut naimisiin. Siksi hänellä
oli niin nuori poika, hänen esikoisensa ja ainokaisensa.
Pappi: "Onko Joelilla uudet kengät?"
Joel: "On."
Pappi: "Mistä Joel on uudet kengät saanut?"
Joel: "Mamma toi kaupungista."
Pappi: "Nytkö mamma ne uudet kengät toi Joelille?"
Joel: "Nyt."
Pappi: "Tietääkö Joel, paljonko mamma maksoi niistä kengistä?"
Joel: "Tietää."
Pappi: "No Joel sanoo nyt sitten papalle, paljonko Joelin kengät
maksoivat."
Joel: "Kuusikymmentä markkaa..."
Pappi: "Kuusikymmentäkö markkaa!"
Joel: "Niin."
Pappi: "Kalliita kenkiä, hä? -- kalliita kenkiä, hä?"
Joel: "Kalliita..."
Pappi: "Jos nyt pappa tukistais Joelia, niin oliskos se väärin tehty,
hä...?"
Joel: "Ei."
Pappi: "-- -- Kun Joel on niin tuhma, että panee kuudenkymmenen markan
kengät jalkaansa! Ai ai!! -- Onko viisaasti tehty -- hä?"
Joel: "Ei."
Pappi: "Jos nyt kuuskymmentä markkaa... -- Ymmärtääkö Joel, kuinka
paljon papan on tehtävä työtä, ennenkuin saa kokoon kuusikymmentä
markkaa?"
Joel: "Ymmärtää."
Pappi: "Joel ei ymmärrä sitä! Mutta pappa sanoo nyt sen Joelille,
että papan on tehtävä paljon työtä ennenkuin on koossa kuusikymmentä
markkaa. -- Papan ei ole kannattanut koskaan panna jalkaansa niin
kalliita kenkiä. Tietääkö Joel sen?"
Joel: "Ei."
Pappi: "Niin. Joel ei tiedä sitä, mutta pappa nyt sanoo, ettei papalla
ole ollut varaa panna koskaan kuuttakymmentä markkaa kenkiinsä!
Tietääkö Joel nyt sen?"
Joel: "Tietää."
Pappi: "Ei papalla ole nytkään kuin kahdentoista markan kengät
jalassa, vaikka pappilassa on paljon vieraita -- hienoja vieraita,
aatelisherroja... Ymmärtääkö Joel nyt, kuinka maltiton teko se oli,
että mamma osti niin kalliit kengät Joelille?"
Joel: "Ymmärtää..."
Pappi: "Eiks niin -- hä?"
Joel: "Niin..."
Pappi: "Eiks se ollut maltiton teko -- hä?"
Joel: "Ol..."
Pappi: "Joel ottaa nyt kengät jalastaan ja panee ne kaappiin. Kun tulee
kouluaika -- jos Jumala sallii elää siihen asti -- sitten vasta Joel
ottaa kengät kaapista. Muuten Joel raapii ne rikki kiviin ennenkuin
koulu alkaa -- eikö niin -- hä?"
Joel: "Niin."
Pappi: "Pane nyt kaappiin kengät kauniisti, ja ota sieltä vasta,
kun pappa käskee. -- Eiks ne ole liian kalliita kenkiä nulikkaiässä
eläjälle, hä?"
Joel: "On."
Pappi palasi ääniluettelon tekijäin luo selitellen leikillisenä:
"Joelille siellä täytyi vähän sanella, kun se mamma on tuonut sille
niin kalliit kengät. Kuusikymmentä markkaa! -- --Jaa, mihin se jäikään?
Markka penni -- markka penni -- --"
Pappi vei pitkän etusormensa (tai oikeastaan se näytti vain pitkältä)
paperille ja alkoi saarnaavalla nenä-äänellä:
"Niin -- seuraava koluumi on manttaaliheinille -- kilogrammaa, markka
penni. Seuraava manttaalijyville -- hehtolitraa, markka penni. Seuraava
kolmannusjyville -- hehtolitraa, markka penni. Seuraava polttopuille,
senttimetriä, markka penni. Seuraavassa koluumissa näkyy koko papin
palkka rahassa, markka penni. Eikös opettajat nyt huomaa? Ei se vaikeaa
ole... Atsch! Taas siinä se kärpänen! (Papin koura läiskähti, vaikka
hiukan liian myöhään, päälakeen.) -- Joel. Tulepas tänne, Joel! (Joel
tulee.) Eiks se ollut maltiton ja poikamainen tapa, että sinä opetit ne
kärpäset käymään täällä papan kansliakamarissa -- hä?"
"Ol."
"Niin, eiks se ollut ajattelematon teko? Ei niin pidä tehdä toisen
kerran! Ei saa antaa leivänmurusia kärpäsille ja opettaa niitä
lentelemään kansliakamariin! Ei niin ajattelematon saa olla -- hä?"
"Ei."
"Joel saa nyt mennä ja muistaa, ettei saa opettaa kärpäsiä lentämään
papan kansliakamariin."
Joel meni. Ennenkuin pappi ennätti taas jälleen syventyä opettamaan
kirkollisen äänilistan valmistuksen salaisuuksia, kuului jostakin
kaukaa keittiön puolelta päin mamman kutsuva huuto: "Pappaa!" ja alkoi
pappi kiireesti harpata kutsua kohti.
Ääniluettelon tekijät jäivät hetkiseksi rauhaan. Mutta hyvin tietäen,
ettei tämä rauha, enemmän kuin muutkaan maalliset rauhat, tule olemaan
pitkäikäinen, alkoivat he tuumia pakoa, etsiäkseen rauhallisemman
työpaikan.
He ymmärsivät, etteivät he vähällä pääsisi isännästään ja neuvojastaan
eroon, ja pelkäsivät loukkaavansa häntä jo pelkällä viittauksellakin
lähtöaikomuksiinsa. Salaalähtö loukkaisi isäntää myös, mutta huomioon
kun otettiin hänen huono muistinsa, lankesi vaali paon hyväksi. Oltiin
varmat, että huomenna selviydytään papista helpommin kuin rupeamalla
tänään hänelle esittelemään, syillä millä hyvänsä, poislähtöä.
Vaikeammaksi ratkaista tuli kysymys, mitä tietä pako tapahtuisi.
Laillinen tie olisi kulkenut ovien kautta. Mutta ne johtivat kaikki
pihalle ja siellä hulmuili satapäinen huvimatkailijain joukko. Siellä
oli myös Joel ja kukaties mamma ja pappa itsekin. Pihan keskellä
seisoi mieskuoro, joka parhaillaan lauloi, minkä kurkusta läksi:
"-- -- -- saatujen saari, saartavat sun..." Kaikkien huomio oli kyllä
sillä hetkellä kiintynyt kuoroon, mutta sitä selvemmin huomattaisiin,
jos joku yrittäisi yleisen jännityksen vallitessa kävellä, etenkin
paperikääröt kainalossa, portteja kohti, ja aidan yli rimpuileminen
olisi leimattu auttamattomaksi hulluudeksi ja tunnelman tahalliseksi ja
törkeäksi rikkomiseksi.
Lähinnä pienemmät ulospääsyreiät ovat ikkunat. Tarkastettiin "papan
kansliakamarin" ikkunaa. Se johti pihalle. Sitä ei voinut käyttää.
Viereisen salin kaikki ikkunat olivat sen sijaan pappilan yrttitarhaan
päin. Siellä ei nyt laulun aikana liikkunut ketään. Sen takaa alkoi
metsä. Yrttitarhan pensaiden ja istutusryhmien varjossa näytti olevan
mukava paeta, ja pako toteutetuinkin paikalla, eikä suinkaan liian
aikaisin.
Hetkiseksi kyyristyivät pakenijat ulkona seinän viereen, sillä
salista kuului askeleita. Pappi siellä kulki taas salin kautta
"kansliakamariinsa", hokien tutulla äänellä mennessään:
"Markka penni, markka penni. Kullakin oma koluuminsa."
ERÄS HYLJERETKI.
Ilta lähenee ja matkaa on vielä paljon jatkettava.
Kaukana edessä, siellä missä jää ja taivas yhtyvät, häämöttää korkea,
vuorimainen jääröykkiö, joka näin auringon laskun edellä näyttää niin
kummalliselta, kuin pieneltä kaupungilta torneineen, joiden kullatut
huiput välkkyvät ilta-auringossa. -- "Sinne on meidän pyrittävä, sillä
aurinko paistaa kuin avannosta ja siitä tulee yöksi paha ilma", sanoi
miehistä vanhin. -- "Sinne, sinne!" vastasivat toiset kuin yhdestä
suusta.
Vielä pieni levähdys ja sitten pannaan viimeisetkin voimat liikkeelle.
Vene oli tavallinen haapio, jonka pohjapuuhun talviretkeä varten oli
kiinnitetty raudoitettu jalas, rouki. Kesävarustuksiin eivät kuuluneet
myöskään aasit, noin käsivarren paksuiset pyöreät puut, joiden alapäät
olivat kiinnitetyt alas veneen pohjalle, kaariin, ja keskikohta
partaaseen, tullien väliin, siis airojen paikoille. Yläpää ulottui
veneen partaan ulkopuolelle. Aaseja oli kaksi kummallakin puolella ja
niihin nojasivat aasimiehet vasemmalla puolella venettä vasemmalla
kädellään ja oikealla puolella oikealla kädellään. Toinen aasimiehen
käsi nojasi veneen partaaseen. Tämä asento opetettiin uudelle miehelle
heti lähtiessä, ja oli tämän opetuksen tarkasta noudattamisesta se etu,
että säästyi kylmältä kylvyltä, jos jää äkkiä murtui alta ja haapio
humahti sulaan. Silloin oli miesten sen käden varassa, joka nojasi
partaaseen, heittäydyttävä haapioon. Tämän oli tapahduttava molemmilla
puolilla yhtaikaa, ettei haapio kaadu. Joskus alokas halveksi
annettua ohjetta ja piti sitä jonnin joutavana vanhojen miesten
turhantarkkuutena ja muoto-orjuutena ja nojasi molemmin käsin aasiin,
koska se alussa tuntui mukavammalta ja luonnollisemmalta, mutta sai
auttamattoman kylmän kylvyn ja ivanaurun, kun jää ensi kerran katosi
niin miesten kuin haapionkin alta.
Miesten olkapään ja rinnan yli ja kainalon alitse kulki purjekankaasta
tehty leveä vetohihna, jonka päät selkäpuolella yhtyivät ja liittyivät
vetoköyteen, joka taas oli kiinnitetty haapioon, peremmälle. Näin
valjastettuina vetivät miehet haapiotaan. Aaseihin ja partaaseen
nojautumalla pidettiin haapiota tasapainossa.
Aasimiehiksi kelpasivat huonommatkin, mutta miehistä paras,
voimakkain ja vikkelin, veti keulan edessä. Hän oli valjastettu kuin
aasimiehetkin. Hän nojasi oikealla kädellään haapion keulapuuhun. Vasen
käsi heilui käynnin tahdissa vapaana sivulla.
Joskus oli jää lumetonta ja kova myötätuuli. Ison raakapurjeen
kiidättämänä meni haapio silloin kuin lentäen, jää vain jytisi rouin
alla. Vetoköydet silloin höllenivät ja miehet nojasivat aaseihin ja
partaisiin ja juoksivat mukana sylen, jopa välistä kahdenkin sylen
pituisilla askelilla! Se oli menoa se! Koirat tuskin mukana pysyivät!
Toista oli nyt!
Jäällä oli lunta ja sen alla suolavettä, jossa rouki kulki sihisten
kuin tuhassa tai hiekassa. Tuuli oli kova.
Purje humisi ja huojui ja oli tiukalla kuin rummun kalvo.
Harjustimet vingahtelivat ja viheltelivät kuin valittaen tätä vaikeaa
kulkua, joka kaikesta huolimatta kävi sangen hitaasti.
Miehet saivat vetää ja vetää ihan viimeisillä voimillaan. Vetohihna
painoi olkapäitä ja rintaa.
Koirat, luvultaan yhtä monta kuin miehiäkin, juoksivat kaukana edellä.
Jos milloin tuli vastaan niin leveä sula, etteivät siitä jaksaneet
hypätä yli, jäivät ne odottamaan haapiota, johon silloin tiesivät
pääsevänsä. -- "No hyppää sisään!" viittasi mies koiralleen, ja jos
tämä oli ensi yrityksellä vielä niin tottumaton, ettei uskaltanut
loikata haapioon tai ei kyennyt sitä tekemään, tarttui mies sitä
niskasta kiinni ja auttoi, ja vingahtaen pyörähti turrikarva yli
partaan, mulauttaen haapiosta äkäisesti silmiään ikäänkuin sanoen: "Älä
tule, hölmö, toisen kerran tekemään sitä häväistystä, tässä toisten
näkyvissä!"
Etukumarassa nojasivat miehet vetäessään ja yhä raskaammalta alkoivat
tuntua jalat. Ne tuskin enää tottelivat.
Toisinaan tuli lumeton kohta ja silloin riuhtaisi tuuli haapion
mukaansa ja miehet saivat juosta valjaat höllänä. Pian suhahti rouki
jälleen lumeen ja suolaveteen ja sellainen reistailu ja epätasainen
tahti väsytti vain entistä enemmän. "Riittäis nyt tuota juoksua edes
tunnin yhtämittaa", ärähtivät miehet. -- "Ei tästä ole enää tuntia
kävellenkään", selitti keulamies.
Viimein saavuttiin tuohon hartaasti toivottuun päämäärään.
Se on matalikolle myrskyn mukana ajettuneesta ja kerroksiin käyneestä
jäästä muodostunut jääsaari, joka on tarttunut pohjaan kiinni.
Kaikilta suunnilta ovat jäät sitä vastaan ryntäilleet, ja takaapäin
ovat meri ja myrsky hirvittävällä voimalla lykänneet saaren "rantaan"
telejä, jotka ovat joutuneet yhä ankaramman puristuksen alaisiksi.
Sylen paksuisia ja viidenkin sylen pituisia telejä on noussut pystyyn
ja kaatunut jälleen tai murskaantunut, ja rantavallit ovat kasvaneet
yhä korkeammiksi.
Se on kuin linnoitus, jota joka puolella ympäröi korkea kehämuuri.
Löydetään sentään portin tapainen aukko, josta kovan ponnistuksen
jälkeen päästään sisälle.
Menee kuitenkin pitkä aika, ennenkuin miehet jääpiikeillään ovat
saaneet porttiaukkoa hiukan matalammaksi ja leveämmäksi ja tietä sen
kautta niin paljon tasoitetuksi, että voidaan ruveta viemään venettä
siitä läpi, ensin jyrkkää ylämäkeä ja sitten vielä jyrkempää alamäkeä,
josta raskas haapio luisuu kolisten alas, ja niin ollaankin jo keskellä
tasaista, meikein ympyränmuotoista pientä linnanpihaa.
Sitten etsitään pihan keskiosista eräs korkeampi teli, jonka suojaan
haapio asetetaan tukien varaan.
On vielä siksi valoisa, että näkee valmistaa makuutilat haapion
pohjalle ja purjeista teltin koko haapion yli.
Pian on kaikki valmiina ja sitten menevät uupuneet miehet vuorotellen
telttiin, mutta se, jolla on kokin vuoro, jää keittämään yhteistä
illallista.
Tulen hän tekee mukaan otetuista tervaksista, pilkkoo jäitä pataan ja
sulattaa vettä ja keittää perunoita ja haileja.
Sillä välin on yö saapunut ja taivas peittynyt raskaisiin pilviin,
joista heittelee hienosti lunta. Illallinen on valmis ja nostetaan
sisään. Teekattila pannaan tulelle.
Teltin katossa riippuu lyhty, ja siinä palaa tuli. Sen valossa rupeavat
miehet syömään kuumia perunoita, keitetyitä silakoita, sianlihaa ja
kuivaa reikäleipää.
Syödään, iloisena jutellen yhtä ja toista, vanhoja kokemuksia
tämänmoisista retkistä, monista kummista tapauksista ennen,
vanhempina aikoina. Tuli puheeksi moni hassunkurinen retki, "niinkuin
esimerkiksi se kerran minun nuoruudessani tapahtunut hyleretkikin aina
tuonne Laatokalle asti", sanoi miehistä vanhin. "Että oltiin sitä
silloinkin hulluja ja narreja, kun lähdettiin aina Laatokalle asti
hylkeenpyyntiin, niinkuin ei täällä meressä enää hylkeitä olisi ollut!"
-- Laatokalle! Ei vähä mitään! Ja onko siinä edes suolainen vesi ja
voivatko siinä hylkeet elääkään?
-- Ja sitä minä en tiedä, vaikka siellä kävin, onko sen vesi merivettä
vai maavettä, mutta järvihän tuo kuuluu olevan ja iso taitaa ollakin,
ja kyllä siellä hylkeitäkin taitaa olla.
-- Jo oli miehillä päätä! Lähteä nyt Laatokalle hylkeenpyyntiin täältä
mereltä!
-- Ei se sentään niinkään tyhmää ollut! Päinvastoin se oli hyvinkin
viisaasti ajateltu -- ajateltu ensin se asia, vaikka se ei sitten
käytäntöön pantuna mitään ollutkaan.
-- Eräänä talvena, olin silloin noin parinkymmenen korvissa, levisi
huhu, mistä lie liikkeelle lähtenytkään -- ensiksikin, että Laatokalla
on hylkeitä kuin kirjavia kissoja, toiseksi, että ne sen puolen miehet
eivät osaa niitä pyytää ja että siitä syystä niitä hylkeitä oikeastaan
niin paljon onkin, ja kolmanneksi, että hylkeen rasva ja nahat ovat
korkeassa hinnassa niissä Laatokan rantakaupungeissa siitä samasta
syystä, että hylkeitä ei pyydetä ja kaikki hylerasva ja nahka tuodaan
Viipurista.
Meitä oli kuusi vahvaa ja pitkäkasvuista miestä: Heikin Matti-vainaa,
Matsedän Jussin Tuomas-vainaa, Kokin Jussi-vainaa, Lokin Topi-vainaa,
Jaakkolan Konsta ja minä, joka olin kaikista muista paljon nuorempi,
ainoa nyt enää elossa oleva ja kulkea rähjään vielä tässä nuorempien
haittana. -- Toiset kaikki ovat kadonneet ja lepäävät isiensä luona.
Me ei kukaan harrastettu sitä viinan ajoa talvella eikä sen
kuljettamista jaaloilla kesällä. Elettiin vaan muilla hommilla ja
käytiin talvisin hylkeenpyynnössä, niinkuin nyt tässäkin ollaan. Oli
huono hyletalvi silloin täällä merellä, ja kun sitten alkoi levitä se
puhe niistä Laatokan hylerikkauksista, niin päätimme lähteä koettamaan,
minkälaista se sitten on.
Otettiin mukaan evästä, rahaa, hyleraudat, koirat ja pyssytkin siltä
varalta, että jos siellä tulee olleeksi kevätpuoleen asti, jolloin hyle
alkaa istua jäällä ja niitä saa ampua pyssyllä. Koirapyyntiä ajateltiin
koettaa ensin samalla tavalla kuin täälläkin.
Viinanajomiesten mukaan saatiin vapaa kyyti Koivistolle, ja sieltä
otettiin kaksi hevosta viemään meitä ja tavaroitamme Käkisalmeen, joka
on mitätön kaupunkirähjä siellä Laatokan rannalla.
Maksettiin Koiviston miehille kyytiraha ja annettiin niiden lähteä
kotiinsa takaisin ja itse ruvettiin kiertämään sitä Käkisalmen
kaupunkia, pyssyt ja pussit selässä ja koirat kintereillä, etsien
asuntoa, mutta sitäpäs ei meinattu saada eikä saadakaan.
Koirista oli koko haitta heti alussa, sillä ne joutuivat riitaan
niiden maarakkien kanssa ja purivatkin niistä samana päivänä jo kaksi
kuoliaaksi, ja me ensin luultiin, että ne kaupunkilaiset siitä syystä
meitä ylenkatsovat eivätkä anna meille asuntoa. Me ruvettiin sitten
taluttamaan kukin koiraansa nuorassa.
Kulettiin yöpaikasta yöpaikkaan ja hotellista hotelliin, mutta
mihinkään ei meitä huolittu. Ensin tavallisesti naiset menivät karkuun
ja sitten tuli pari pelästyneen näköistä miestä, jotka sanoivat, että
"menkää pois, hyvät miehet, ei teitä tänne lasketa!"
Me ajateltiin, että jo nyt on ihme ja että uloskos tässä on asumaan
jäätäväkin, ja niinhän me olisi tehtykin, jos olisi ollut telttivaate
mukana.
Mentiin sitten yhteen kauppapuotiin sisään, aateltiin, että jonnekinhan
tässä täytyy turvautua, ja siellä olikin tuttu mies, niinkuin meitä
varten käsketty. Se oli ennen ollut Uuraassa puotipoikana ja piti nyt
omaa kauppaa Käkisalmessa. Tunsihan se meidät heti ja sanoi:
-- Aa! Saarelaisia! Mikäs teidät tänne on tuonut. Terve, terve!
-- Terve, terve, mutta mikäs sinut on itses tänne tuonut, naurettiin me.
-- Ka, tavarahan minut tänne toi, niinkuin näette!
-- Meidät toi taas koivistolaiset hevoset, mutta ei päästä täällä
mihinkään yöksi. Joka paikassa ajavat ulos. Sellainen kaupunki tämä on!
-- Ei oteta sisään! No se nyt kumma! Minä ottaisin heti, mutta kun
teitä on noin monta ja meillä on niin hiton vähän tilaa, niin ei sopisi
kuin kaksi, korkeintaan kolme.
Siinä puodissa oli sitten sattumalta eräs lihakauppias. Pitkien
puheiden jälkeen sai uuraalainen sen uskomaan, että me ollaan
rehellisiä ja kunniallisia miehiä, hylkeenpyytäjiä ja vanhastaan
Uuraassa tunnettuja, ja lopulta lihakauppias suostuikin ottamaan
luokseen asumaan meidät kaikki.
Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, ja me päätettiin lähteä katsomaan
niitä Laatokan jäitä. Uuraalainen sai hommatuksi meille kyytimiehen. Se
oli vanha ukko, siellä kahdeksanyhdeksänkymmenen korvilla.
Oli ajeltu jo puoleen päivään asti ja hyvä keli siellä Laatokan jäillä
olikin, lunta ei paljon missään, eikä pahempia rakojakaan, ja ukko tuli
yhä puheliaammaksi ja puheliaammaksi Ensin se ei haastellut muuta kuin
sen minkä silti kysyi ja senkin hyvin yksikantaan.
Me oltiin ihmetelty jo alusta asti, miksi meille pantiin näin vanha
kyytimies, ja sitten kun se rupesi meille vapaammin juttelemaan, kysyi
eräs meistä:
-- Missä hommissa Käkisalmen kaikki nuoremmat miehet ovat, kun näin
vanhan miehen panivat meille hevosmieheksi?
-- Eivät ne missään sen paremmissa hommissa ole, mutta kun teillä
on nuo keihäät ja muut kummalliset teräraudat ja pyssyt ja koirat,
jotka näyttävät enemmän susilta kuin koirilta, ja kun te olette itse
tuollaisia suuria ja hirvittävän näköisiä ja suuripartaisia miehiä,
niin teitä uuraalaisen sanoista huolimatta on pidetty vorojoukkona,
joka on tullut ryöstämään ja rosvoamaan ihan julkisesti tätä Käkisalmen
kaupunkia ja sen ympäristöä. Siellä eilen illalla sitten miehet
tuumivat minulle, että "mene sinä, eiväthän nuo nyt ikälopulle ukolle
mitään ruvenne tekemään", ja jos taas tämä hevonen menee, niin kaupunki
maksaa sen minulle. Pääasia on, että saivat teidät pois kaupungista,
vaikkapa vain yhdeksi päiväksikin, että ennättävät hommata Viipurista
sotaväkeä avuksi...
Teltti tärisi naurusta! Hahhahhahah...
-- Niin, niin, älkää naurako! Tosi niillä oli kysymyksessä niilläkin ja
henki kallis ja tavara vielä kalliimpi! Sitten se ukko vielä jutteli,
että hän on nyt nähnyt, että me ollaankin rehellisiä pyyntimiehiä, "ja
taitavia näytte ammatissanne olevankin", tuumi se, kun me näytettiin
sille hylereikiä jäässä, missä ukko itse ei nähnyt mitään, vaikka kehui
olevansa niitä Laatokan parhaita pyyntimiehiä. "Sitävartenhan minä
tästä nyt teille uskallan jutellakin", sanoi se meille, "kun te näytte
olevan, niinkuin uuraalainen sanoikin, merimiehiä, ulkosaarelaisia
hylkeenpyytäjiä ja päälle päätteeksi rehellisiä isäntämiehiä kaikki ja
kun nyt tullaan takaisin kaupunkiin, niin älkää kenellekään virkkako,
että minä olen teille mitään sanonut, muuten minä saan päälleni niiden
vihat loppuiäkseni."
Eikä me mitään kenellekään kerrottukaan. Annettiin ukkopahan olla
rauhassa.