alkoivat he itsenäisen sissisodan, jota kävivät sitten koko päivän.
Pääarmeija, saavuttamatta enää yhteyttä tämän sissijoukon kanssa, voi
seurata sen toimintaa vain niiden jälkien varassa, joita siellä ja
täällä lumessa pitkin päivää havaittiin. Tämä jälkiasia oli varsin
harmillinen, sillä poikien mukana oli seurannut paras osa koiriakin
ja niiden jäljet lumella johtivat useammin kuin yhden kerran harhaan
ja antoivat paljon turhaa työtä, jonka yhteydessä tultiin paljon
viljelemään sangen erimuotoisia sadattelusanoja ja lauseita. Ei
nimittäin ollut koko joukossa ketään sudenjälkien erikoistuntijaa,
sillä muinoisten vironajojen aikuiset miehet, Liiva-Simo ja muut,
eivät olleet mukana ja vaikka olisivat olleetkin -- niin selitti Simo
perästäpäin -- eivät olisi enää muistaneet suden jälkien kokoa ja
muotoa niin tarkoin, että olisivat voineet erottaa ne koiran jäljistä,
etenkin tämänlaisessa karkeassa, sulavassa kevätlumessa, jossa
käpälästä painuu niin hämärä jälki, että töin tuskin olisi paraskaan
erikoistuntija voinut päättää, mitkä monista nähtävinä olevista
jäljistä ovat suden, mitkä hyljekoiran, mitkä ketun ja mitkä jäniksen.
Ensimmäisellä pysähdyspaikalla tapahtui muutakin ikävää.
Kun jälleen huudettiin jata kuntoon rannasta rantaan yli maan,
havaittiin se huomattavassa määrässä harvenneeksi. Osa, varsinkin
vanhemman polven miehiä, oli nimittäin käyttänyt jadan tilapäistä
hajaantumista hyväkseen ja poistunut "toista tietä omalle maallensa".
Tästä oli seurauksena kurin yleinen höltyminen, ja kun saavuttiin
keskimaan paikoille, jossa alkaa sangen vaikea, yli sadan metrin
korkea louhikkoinen vuoristo, ei huuto länsirannalta päässytkään
perille itärannalle, vaan palasi takaisin puolimatkasta, eräästä
järvilaaksosta, selvittäen, että yhteys itärannan kanssa on taittunut.
Pantiin toimeen ankara tutkimus ja havaittiin, että jata oli taittunut
siitä syystä, ettei idässä päin ollut enää ketään. Oli kuljettu erään
itärannalla olevan kylän ohi ja sillä suunnalla olevat miehet olivat
jääneet kylään kahville. Jata harvennettiin ja venytettiin jälleen
rannasta rantaan, jolloinka miehet metsäisemmissä paikoissa olivat vain
kuuluman päässä. Seuraus tästä oli, että työ kävi sangen hitaasti.
Oli jo aikomus lähettää jadan itäpää takaisin siihen kohtaan, josta
viimeksi oli saapunut ilmoitus, siis pari kilometriä takaperin,
mutta siitä aikomuksesta luovuttiin, kun ne, joiden tehtäväksi se
olisi tullut, selittivät, että yritys on turha kahdesta syystä:
ensiksi, koska jadan itäpäässä olleesta valtaisesta aukosta on susi
voinut juosta jo eteläänpäin ja peräytymisestä olisi siis vain siinä
tapauksessa hyötyä, että se ulotettaisiin takaisin hamaan Lounatpäähän,
siis lähtökohtaan asti, ja toiseksi, koska on hyvin luultavaa, että sen
melun vuoksi, mitä koko päivän on saaren eteläosissa pidetty, ei susi
ole juossut eteläänpäin, ja jos se sinne olisikin juossut tai jostakin
jadan aukosta sinne aikaisemmin jäänyt löytää se nyt siellä kaikkialla
ihmisten ja koirien jopa ruudinkin hajua ja juoksee, ellei jo ole
poikien melua pakoon juossutkin, saaren pohjoispäätä kohti. Aukko
jadassa on ollut siis mahdollisesti porttina sudelle, mutta ei suinkaan
eteläänpäin, vaan pohjoiseen.
Tätä selitystä pidettiin ylimalkaan uskottavana, ja kun siihen vielä
jadan itäpään miesten taholta lisättiin, että näistä mainituista syistä
susi yhä jatkaa juoksuaan pohjoista kohti, eikä jadan tiheys olekaan
tarpeellinen ennenkuin matkan lopussa, saaren pohjoisimmassa osassa,
jossa on harvaa hongikkoa kasvavaa tasaista kangasmaata ja jossa maa on
jo kavennut noin puolen kilometrin levyiseksi ja jata voidaan tihentää
niin paljon, ettei susi pääse läpi pujahtamaan nähtyään joutuneensa
umpikujaan, ikäänkuin nuottaan, jota aletaan kiristää yhä ahtaammalle,
ei kukaan enää epäillyt, että asia niin onkin, ja kuka sen tietää, eikö
niin olisi ollutkin, jos vain eräs seikka, nimittäin suden olemassaolo,
olisi ollut varma tosiasia.
Niin ei kuitenkaan näyttänyt olevan, sillä kun jata tiheänä ja yhä
tihentyen vähää ennen päivänlaskua saapui Pohjoisriville, oli kokoon
vedetyssä nuotassa vain yksi kettu ja kaksi jänistä, jotka nekin
pääsivät jadan läpi karkuun.
Se kävi sangen hassulla tavalla ja vastoin odotuksia.
Yht'äkkiä kuului nimittäin huuto: "Kettu" ja sitten: "Jäniksiä!" ja
samalla otti kettu, huomattuaan muilla suunnilla meren vastassaan,
ankaran vauhdin ja -- harkinnastako vai sattumalta -- pujahti läpi
jadan siltä kohdalta, missä oli vain kirvesmiehiä. Kun nämä hyökkäsivät
kirveineen kettua kohti, eivät pyssymiehet uskaltaneet ampua, koska
luodit olisivat sattuneet pikemmin miehiin kuin kettuun, joka häntä
heiluen juoksi keveästi vuoria kohti, etelään päin. Se oli jo kaukana,
kun kajahti useampiakin yhteislaukauksia sekä yksinäisiä pamahduksia,
jotka tietysti kaikki menivät harhaan.
Jänikset olivat käyttäneet hyväkseen hämmennystä ja luikkineet pakoon
kenenkään huomaamatta.
Miehet kokoontuivat loppuneuvotteluun, jonka aloitti kunnanesimies
lausumalla:
"Eikö tässä tämän kunnan alueella olekaan kuin yksi kettu?" johon joku
lisäsi: "ja kaksi jänistä?", ja kuitattiin kysymykset yleisellä mitä
vilpittömimmällä naurulla.
Sudesta ei kukaan nostanut kysymystä, ennenkuin pari viikkoa myöhemmin
eräissä rantakäräjissä, joissa Hallin-Aapekin oli läsnä ja pantiin
lujille, minkänäköinen oli se eläin ollut, jonka hän oli nähnyt
Hailniemessä, ja mitä se oli tehnyt hänen pojalleen, johon Aape oli
vastannut, että koiran näköinen ja kokoinen elukka juoksi rantaa pitkin
etelään päin heidän ohitseen, ja poika oli silloin sitä osoittanut
oikealla etusormellaan isälleen ja sanonut: "Kattos isä, kun tuolla
juoksee ihan suden näköinen koira", ja ettei elukka ollut mitään
pojalle tehnyt.
Sinä iltana, sudenajon juuri päätyttyä, johtuikin puhe ihan toisiin
asioihin, niihin ihmeellisyyksiin, joihin he tänään olivat vasta ensi
kertaa perehtyneet saarensa vuoristossa.
Sen sijaan ei kenenkään huomio kiintynyt ihanaan auringonlaskuun
lännessä ja kuun nousuun idässä ja saaren kärjessä vielä sulamattomina
olevien ahtojäävuorien punertavaan hohtoon lännen puolella ja
vihertävään välkkeeseen varjopuolella vähää ennen auringon painumista
meren taa, eikä tuuliseen tummaan mereen, jossa läikkyi idässä kuun
kultalevyt ja lännessä laskevan päivän punaiset vaskiläikät.
Väsyneinä päivän vaivoista hajaantui miesjoukko ja alkoi ääneti
pitkässä ja säännöttömässä jonossa kävellä hämärtyvän metsän läpi
johtavaa rantapolkua myöten kylää kohti.
Vielä kerran raiutti yhä hämärtyvää metsää valtava nauru, kun Pekon
Api, väsyneenä kävellä löntystäen ja raastaen pakottavilla harteillaan
raskasta hyljepyssyään lausui:
-- Äi tollot tästä hommasta kerrassa metään, äi neen metään -- äi neen
metään.
KUOLLUT VAALIPAPPI.
On eräs kevätkesän kauneimpia sunnuntaipäiviä. Aurinko paistaa
kirkkaalla taivaalla. Vain muutamia valkeita pilviä kiitää siellä
lännestä itään.
Satamassa on eräs vieras alus. Se on pitkä ja kapea, mustaksi
maalattu nopeakulkuinen jahti. Kaikesta näkee, että se on huvialus.
Eivät mitkään muut ole niin kapeita, eikä muissa ole niin korkeita
ja valkeita purjeita, eikä missään muissa niin hyvää järjestystä ja
puhtautta, eikä niin suuria kajuuttoja. Olisittepa nähneet sen tulon
ankkuripaikalle! Suuressa kaaressa kääntyi se komeasti päin tuulta
ja äkkiä, aivan yht'äkkiä ja yht'aikaa hulmahtivat keulapurjeet alas
kauniisiin laskoksiin. Alus vähentää vauhtiaan. Hetkisen perästä se jää
paikalleen ja alkaa luisua perä edellä. Juuri silloin putoaa ankkuri
ja kettinki helisee. Alus jää paikalleen. Isopurje lasketaan alas.
Matruusit käärivät purjeita ja peittävät ne ja järjestävät sitten
köysiä. Jolla lasketaan vesille ja kytketään perälle. Alhaisinkin
laivamies näyttää rannalla tähystelevistä kalastajista korkealta
herralta. Kaksi niistä soutaa maihin ja pyytää ostaa tuoreita haileja
ja maitoa. Niiltä laivamiehiltä saavat kalastajat kuulla, että jahdin
omistaja ja päämies on eräs rikas ja mahtava paroni, joka huvikseen ja
aikansa kuluksi purjehtii kaiket kesät ristiin rastiin yli Valtiasmeren
ja Suomenlahden.
"Ihan huvikseen vain purjehtii!!", ihmettelivät kalastajat.
"Ihan huvikseen se sitä tekee", vakuuttavat matruusit. "Onhan niitä
senkinlaisia niissä korkeissa ja rikkaissa vallasmiehissä. Rikas se on
tämäkin ja sitä sanotaan paroniksi, mutta se taitaa olla kreivi."
"Kreivi?!"
"Niin, kreivi."
"Joko te olette häntä kauankin palvelleet?"
"Vasta tällä reisulla, mutta kyllä sen heti näkee, mitä kukakin on.
Tuollaisia jahteja ei ole muilla kuin kuninkailla ja kreiveillä -- eikä
sellaista käytöstapaa."
"No mitä se sitten tekee?"
"Ryyppää vain eikä tahtoisi purjehtia kuin myrskyillä. Se on sellainen
hullupäinen! Mutta rikas se on, joutava! Kuuluu olevan siellä Viipurin
puolella Suomen isoin hovi, alustalaisia kolme pitäjää!"
"Vai on niin rikas!"
"On. Ja osaa mitä kieltä hyvänsä!"
Kohottaakseen kalastajien silmissä omaa arvoaan -- ei mistään muusta
syystä -- koettivat laivamiehet ylistää isäntänsä suuruutta, sillä
minkä isompi herra on isäntä, sen isompi on herra palvelijakin!
Tietää sen nyt jokainen, mitä ovat tavalliset laivurit ja kalastajat ja
heidän apulaisensa. Molemmat yhtä alhaisia.
Toista on kreivi ja hänen apulaisensa ja toista tavallinen
verkkohaapio, jaala tai rahtijahti ja toista tuollainen jaloviivainen
huvijahti! Niin se kelluu korkeine mastoineen ja välkkyvine kupeineen
tuolla satamassa kuin jalorotuinen ratsu kyntöhevosten joukossa tai
loistaa kuin ritari maalaiskollojen keskellä.
"Niin se on! Ero se on tällä meidän herralla ja niillä muilla
herroilla!"
Jahti oli tullut jo perjantaina. Vasta sunnuntaina, kirkkoaikana
soudatti kreivi itsensä maihin.
Hyvin armollisesti hän keikautti päätään taapäin ja sanoi: "Hyvää
päivää saarelaiset", niille muutamille kalastajille, jotka eivät
olleet menneet vielä kirkkoon, vaan olivat häntä vastaanottamassa
luotsisillalla. Ryhtymättä sen pitempiin puheisiin alhaisen kansan
kanssa hän punakkana ja pyylevänä kävi siltaa pitkin maalle. Muuta hän
ei toistaiseksi puhunut ja kalastajat vastasivat: "Jumal' antakoon
hyvän päivän -- Jumal' antakoon!"
Sitten meni hän kirkkoon, jossa kuunteli vähän aikaa saarnaa.
Saaressa ei ollut omaa pappia, ei edes virantoimittajaa. Viimeinen
pappi oli tullut hulluksi ja viety pois ja kuollut. Nyt oli saari
papitta. Eräs kalastaja luki postillasta saarnat sunnuntaisin.
Tänään oli papin vaali. Vaalia toimittamaan lähetetyistä papeista
yksi parhaillaan saarnasi myrskystä jollakin järvellä. Kreiviä alkoi
nukuttaa. Hän ei enää kuullut, mikä sen järven nimi oli ja mitä siinä
myrskyssä oikeastaan tapahtui. Kaikki alkoi myllertää sekaisin hänen
päässään. Hän oli nukkua papin yksitoikkoisen äänen kaikuessa kirkon
holveissa ja naakkojen kirkunan kuuluessa avattujen ikkunain kautta,
mutta kun hänen päänsä äkkiä nyykähti, ikäänkuin tervehdykseksi
perimmän ja syvimmän Unelan kynnyksellä, heräsi hän jälleen
täydellisesti ja koetti pitää silmiään auki.
Pysyäkseen virkeänä meni hän jälleen ulos ja alkoi kädet selän takana
kävellä kirkkotarhassa. Aurinko huikaisi hänen silmiään.
Punertavan keltaisena hohti kirkkotarhan kuuma hiekka.
Ukonkivisirusia välkkyili siinä kuin oikeita timantteja ikään.
Vaaleansinipunakukkaisia korkeita horsmia nousi ryhmittäin siellä ja
täällä. Ne huojuivat hiljaa tuulessa. Ne olivat ihanat nähdä päin
aurinkoa. Siellä ja täällä vanhoilla haudoilla oli nurmitäpliä ja
vaapukkapensaita.
Ja puolivillejä sireenipensaita!
Joillakin haudoilla kasvoi vanhoja ruusuja. Oi kuinka suloisia
olivatkaan hiekalle pudonneet keltaiset ruusujen terälehdet, jotka
hohtivat päikkösessä!
Eräällä haudalla oli vanha, joskus mustaksi maalattu (maalin näki
vielä paikka paikoin) rautapisteaita. Se oli suljettu. Siinä ei ollut
minkäänlaista porttia. Iso, valkea hautakivi, sileäksi tahottu, oli
lappeellaan maan päällä. Sen toisessa päässä seisoi iso, joskus
mustaksi sekin maalattu, malmiristi. Kiveen oli hakattu kullattu
kirjoitus:
MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ
(Vuonna -- --)
Tuhoutui fregatilaiva
-- ANNA SIRIUS --
Tässä lepää sen 18 miestä.
Noin viisi askelta siitä etelään oli toinen samanlainen, mutta pienempi
aitaus ja siinä samanlainen valkea tahottu kivi ja samanlainen
malmiristi ja samanlainen kultakirjoitus valkeassa kivessä:
MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ
(Vuonna -- --)
tuhoutui fregatilaiva
-- ANNA SIRIUS --
Tässä lepää sen Päämies ja
Molemmat Perämiehet.
Risteillessään kirkkotarhaa saapui kreivi vasta avatulle haudalle,
jossa ei ollut vielä mitään. Hän katseli sitä sangen sekavin tuntein.
On jo aika ilmaista, ettei katselija ollut mikään oikea paroni, vielä
vähemmin kreivi. Olipahan vain juoppo, hurjasteleva pappipahanen,
joka ei vielä missään ollut onnistunut saamaan omaa seurakuntaansa
ja oli nyt loppujen lopuksi hakenut tämän syrjäisen saariseurakunnan
sielunpaimenen virkaa. Joku viikko takaperin oli hän tuossa samassa
temppelissä suorittanut vaalinäytteensä. Hän oli ensimmäisellä
vaalisijalla, mutta mitään takeita ei näyttänyt olevan edes tästä
viimeisestä oljenkorresta. Hän oli muuttanut ulkomuotoansa, leikannut
tuuhean ruskean partansa suipoksi ja äkäiseksi pukinparraksi ja
ohentanut pitkät, suuret viiksensä kahdeksi vaivaiseksi piiskaksi,
jotka riippuivat alas yli molempien suupielien. Ylleen oli hän pukenut
ritaripuvun: verkaa, samettia, säämiskää ja kiiltonahkaa. Hän oli
saanut ulkoasunsa siinä määrässä muuttumaan, ettei kukaan saarella
häntä tuntenut. Eräältä tuttavaltaan ja suosijaltaan, rikkaalta
paronilta, oli hän saanut pukutarpeita ja jahdin miehistöineen
käytettäväkseen.
Hän oli saapunut seuraamaan tänään tapahtuvaa papinvaalia aivan
läheltä, ja tuntemattomana aikoi hän käyttää kaikkia keinoja, mitä
onnellinen sattuma ehkä hänen eteensä tuo. Toiveet olivat sangen
pienet, tai oikeastaan niitä ei ollut ensinkään, eikä hänellä ollut
käytettävänään minkäänlaista pohjaa, jolle voisi rakentaa valmiin,
vaikkapa hatarankin, ohjelman, jonka mukaan nyt toimisi, mutta hän
päätteli aivan oikein, että ehkä onni potkaisee ja että sattuman
("Joka muka on sokea! Sokea on ainoastaan se, joka ei näe sattumaa!")
tuomat toiminnan mahdollisuudet ovat löydettävissä juuri täällä itse
vaalipaikalla. Kaikki keinot kelpaavat, jos ne auttavat! Hän päätteli,
että ei ole luvattomia ja luvallisia keinoja, vaan huonoja ja hyviä.
Voi kuinka häntä huvitti tuon päätelmän mestaruus.
Mestaruus nimittäin oli siinä, että on melkein sama asia, jos sanoo:
"luvattomia ja luvallisia" tai: "huonoja ja hyviä". Se on siinä, ettei
hän tee niiden tyhmyyttä, jotka sanovat: "Tarkoitus pyhittää keinot!"
Pois se! Se on jo holtittomuutta!
Ankarimmankaan siveyssaarnaajan tuntoa nimittäin ei loukkaa lauselma:
"Luvattomia ja luvallisia keinoja."
Niin -- sehän oikeastaan sisältyy itseensä kristillisyyteen ja on
miltei, miltei hiuskarvalleen samaa -- kun sitä viitsii vähänkin
syvemmin ajatella -- kuin "huonoja ja hyviä keinoja" eli keinoja,
jotka vievät toivottuun päämäärään (luvalliset eli hyvät keinot), tai
keinoja, jotka sinne eivät vie (luvattomat eli huonot keinot). Hänen
velvollisuutensa pappina ja sielunpaimenena oli käyttää tietysti
vain luvallisia eli hyviä keinoja. Se on selvä se! "Muutenhan saan
tunnolleni ikuiset vaivat!" päätteli hän ajatuksissaan.
Katsellessaan tuota vasta avattua tyhjää hautaa joutui hän siis
sangen sekavain tunteiden valtaan. Ajatuksia oli enää vaikea hallita.
Ikäänkuin jotakin tyhjää ilmaantui hänen sydänalaansa. Tuntui ilkeältä.
Kaikki näytti epävarmalta. Polvissakin tuntui huojumista.
"Kuka hyvänsä tuohon haudataankin, vanha tai nuori, kalastaja tai
merimies, sairauteen kotonaan kuollut tai merenajona löydetty, niin
joka tapauksessa tänään valittu pappi tulee tuon haudan siunaamaan."
Hänen mieleensä muistui hänen oma kokonaan epäonnistunut
vaalisaarnansa. -- Sielunvihollinen, tuo ikuinen kiljuva jalopeura,
joka kaikkialla käy ympäri, etsien, kenet hän nielisi, sai hänet
ryyppäämään juuri vaalisaarna-aamuna! Se kirottu kuiskasi hänelle, että
ota mies mokoma rohkaisuryyppy, muuten ihan varmasti epäonnistut. "Ei
vielä riitä, ei vielä riitä!" hoputteli se joka ryypyn perästä.
Hänestä näytti tuota avonaista hautaa katsellessa kaikki
keltaisenharmaalta ja upottavalta.
Hän hengitti syvään ja rauhallisesti ja onnistui ajamaan mielestään
pois nuo alakuloisuuden hengettäret.
Kirkossa veisattiin loppuvirttä.
Sitten kumahti tornissa kolme harvaa kellonlyöntiä. Jumalanpalvelus oli
päättynyt ja vaalitoimitus, ankaran taistelun hetki oli alkanut.
Kirkon ovista tulvi ulos kansaa.
Miehet pysähtyivät kirkkotarhaan isoihin ryhmiin, odottamaan vaalin
alkua. Ryhmät yhtyivät ja vähitellen muodostui yksi iso kiivaasti
väittelevä ryhmä.
"Nyt jos koskaan!" huudahti sielussaan itselleen valekreivi. "Minä en
totisesti putoa korkealta, mutta voin kiivetä tänään sangen ylös --
omaan virkaan -- omaan virkaan!"
Valekreivi lähestyi miesjoukkoa.
Hattuja kohotettiin siellä ja täällä.
"Jumal' antakoon. -- Jumal' antakoon. -- Kaunishan tämä on ilma tänään
-- ja lämmin."
"Tuli kesä viimeinkin."
"Tuli."
"Mitä ne miehet täällä näin joukolla tuumivat?" kysyi valekreivi
tuttavallisena.
Syntyi pitkä vaitiolo. Valekreivi kysyi taas, aivan muina miehinä,
asiaa tuntemattomana ja asiaankuulumattomana:
"Taitaa olla joku yhteisen tien teko kysymyksessä?"
Lopulta avasi kirkonisäntä suunsa ja vastasi:
"Mitäs tässä muuta tuumitaan kuin että meillä tässä olisi tänään papin
vaali, ja nyt ei tiedetä, ketä äänestetään, kun ensimmäinen vaalipappi
on sikajuoppo, toinen hullu, tai muuten sekapäinen, ja kolmas ei osaa
saarnata eikä messuta. -- Tuumitaan, että millä keinolla tässä saisi
koko vaalin kumoon ja uudet vaalipapit."
Valekreivi kiitti Sattumaa, joka näin pian toi hänelle tilaisuuden
tehdä jotakin. "Tuon kuumemmaksi ei rauta tule. Nyt on taottava!" tuumi
hän ja lausui ääneen:
"Asia nyt ei ensinkään minua liikuta, minkälaisen papin te saatte,
mutta kun minulta kysytään, niin sanonpa minäkin mielipiteeni. Pianhan
tästä päästään! Se ensimmäinen vaalipappi on kuollut. Äänestäkää
mies miehestä kaikki sitä, niin varmasti saatte uudet vaalit, ihan
niinkuin teidän oman pappinne kuollessa. Jos ette äänestä tätä
kuollutta vaalipappia, saatte varmasti tänne papiksenne joko toisen tai
kolmannen, jotka vielä elävät, ja Jumala hänen tietää, kuinka kauan ne
elävät!"
Saarelaiset saivat siihen aikaan vain kerran kuussa niin sanotun
kihlakunnan postin, eivätkä aina sitäkään. Kiitollisina ottivat he
siis vastaan vieraalta tiedon vaalipappinsa kuolemasta ja vielä
kiitollisempina vieraan neuvot. Molemmat, niin tiedot kuin hyvät
neuvotkin, olivat ylen harvinaisia yksinäisellä meren saarella, jossa
kourallinen ihmisiä eli omaa elämäänsä, taistellen henkensä kaupalla
olemassaolonsa puolesta. "Vai niin. Vai on se kuollut."
"On. Jo pari viikkoa takaperin."
"Mihin tautiin tuo lienee kuollut?"
"Se joi itsensä kuoliaaksi."
"Vai niin. Vai jo se vainaa kuoli!"
"Jo se kuoli!"
"No tunteekos herra näitä meidän toisia vaalipappeja?"
"Tämän ensimmäisen minä tunsin paremmin, mutta kyllä minä niistä
toisistakin sen verran tiedän, että eivät ne papeiksi kelpaa. Paremmin
tämä vainaja olisi sittenkin tehnyt tehtävänsä, kuin nuo toiset
yhteensä. Äänestäkää vaan sitä kuollutta, niin uudet vaalit saatte
varmasti!"
Miehet päättivät seurata neuvoa. Suntio ilmoittikin jo kirkon ovelta,
että vaali alkaa, ja pyysi miehiä sisään.
Valekreivikin seurasi miehiä kirkkoon viimeisenä ja asettui erään
pilarin varjoon seuraamaan toimitusta, joka merkitsi hänelle joko
leipää tai leivättömyyttä.
Ilokseen hän kuuli miesten kirjaimelleen seuraavan hänen neuvoaan.
Jokainen äänesti kuollutta vaalipappia, siinä ihanassa toivossa, että
saataisiin uudet vaalit ja paremmat vaalipapit.
Ennen vaalin loppua hiipi kuollut vaalipappi ulos kirkosta ja purjehti
tyytyväisin mielin hyvää myötäistä matkoihinsa ja palasi erään
saarelaisaluksen mukana vasta sitten, kun oli saanut tuomiokapitulilta
vahvistuskirjan saaren kirkkoherran virkaan.
Kun hän muutaman viikon perästä ilmaantui saarelle ottamaan vastaan
virkaansa (monilukuinen perhe mukanaan), eivät saarelaiset olleet uskoa
silmiään. Pelkäsivätpä jotkin jo, että heidän kuollut vaalipappinsa
on tullut kummittelemaan rangaistukseksi muka siitä ilkeydestä, mikä
häntä, kuollutta miestä, kohtaan tehtiin papinvaalissa.
Kirkkoneuvosto otti kyllä vieraan vastaan vieläpä auttoi ja opasti
hänet pappilaankin, mutta sitten avasi Kirkonisäntä suunsa ja selitti
änkyttäen:
"Tässä taitaa olla tapahtunut jokin petos tai erehdys. Meidän
vaalipappimme on kuollut. Saatiin siitä tietää vasta perästä päin."
"Ei tässä ole tapahtunut mitään petosta. Minä olen teidän
vaalipappinne, enkä minä ainakaan tähän asti ole vielä kuollut. Minut
on valittu, kuten minulle on ilmoitettu, seurakunnan kaikilla äänillä,
ja tässä olisi itsensä piispan minulle antama valtakirja tähän virkaan."
"Mutta kukahan veijari se oli, joka meitä narrasi, että -- että --"
"Jaa! Se ei kuulu minuun ensinkään, mitä täällä on ehkä juteltu ja
juoruiltu. Käydäänpäs toimeen nyt vaan. -- Ensiksikin lausun minä
seurakunnan läsnäoleville jäsenille kiitollisuuteni siitä, että
seurakunta on minua kohtaan osoittanut mm yksimielistä luottamusta, ja
toiseksi toivon, että Herra antaisi minulle paljon vuosia tehdäkseni
työtä Hänen viinamäessään täällä yksinäisellä meren luodolla."
"Käykäämme käsiksi virka-asioihin.
"Kuinka onkaan papinpalkan laita tässä seurakunnassa?
"Eiköhän se ole liian alhainen?"
"Ehdotan siis heti tässä ensimmäisessä kokouksessamme jolle Herra
siunauksensa antakoon, keskusteltavaksi ja päätettäväksi keinoista,
joilla tämä ikävä epäkohta saataisiin poistetuksi."
"KULLAKIN OMA KOLUUMINSA."
"Markka penni, markka penni, kullakin oma koluuminsa", selitti
saaren vähämielinen pappi kahdelle opettajalle, jotka olivat saaneet
tehtäväkseen laatia kirkollisen ääniluettelon tulevia lukkarin ja
urkurin vaaleja varten.
"Markka penni, markka penni, kullakin oma äänimääränsä. Tämä
kirkollinen ja seurakunnallinen järjestys vaatii, että kukin saa oman
äänimääränsä. Ymmärtäväthän opettajat, että tämä on hyvin tärkeä toimi,
joka opettajille nyt on uskottu, kun kirkonkokous on valinnut opettajat
tätä ääniluetteloa tekemään?"
Opettajat myönsivät ymmärtävänsä. Heitä ei ollut valittu siitä syystä,
että toimi olisi vaatinut erikoista ymmärrystä ja harvinaisempia
luonnonlahjoja, vaan neljästä seuraavasta syystä:
Ensiksi: toimi oli peräti ikävä.
Toiseksi: siitä ei ollut mitään palkkaa.
Kolmanneksi: se ei ollut edes mikään kunniatoimi.
Ja neljänneksi: kesä oli parhaimmillaan, kalastus ja merenkulku
tuottavimmillaan, rantakäräjät mieltäkiinnittävimmillään, eikä saaren
varsinaisesta aatelistosta, kalastajista ja laivureista kukaan halunnut
ottaa tointa vastaan. Siksi se lykättiin noille kesäjoutilaille,
yhteishyvän alttarille aina aikansa ja voimansa uhraaville aatteen
etuvartijoille, opettajille.
"Markka penni, markka penni, kullekin oma kolumninsa. Se on hyvin
yksinkertaista. Kyllä kai opettajat jo alkavat sen ymmärtää?"