X.

Joo... niin seon nyt, s'oon teä meijän kylä korotettu kunnijapaekalle,

sitä myö, neät niin tuota-a, ajetaar ruunum masjsiinalla, sillonj

ku' halu tulloo, eikä niinkuin muut markkulaeset, jotk' eivät peäse

ruununkyjtiim muuta kuv vesleipeesä syömää, ja sillonjnii vankvyörälin

kärrissä... Seonnii nyt erittäin, ku herrat lerittää, joo, sitä, neät

niin tuota-a, siitä meijän kyläl laetoo männöö tätä vähä jos vaekka

minkä näkösjtä matkustajjoo, joo...

Sukslevän Tuavetti kuuli korvissaan tällaista purpatusta. Hän lienee

siihen herännytkin ja tunsi samalla ruumiissaan, jotta nyt on hevosen

syöttöaika, täytyy lähteä talliin.

Se sama purpatus kuului vielä hänen tallista palatessaankin. Pöydän

ääressä istui kaksi miestä, toinen oli joku maaninkalainen, joka joskus

ennenkin oli ollut kortteeria tässä Tuppuraisella, taisi olla sukujakin

talonväen kanssa, miten liene ollut väärän koivun takaa, ja toinen

näytti olevan jokin Markkulan pitäjän Airakselan kylästä kotoisin oleva

pikku talollinen, se sama, joka Tuavetille oli yrittänyt veistellä

heinärippipyhänä kirkkomäellä.

Airakselankyläläinen jatkoi taas:

— Joo, ihan totta, neät niin tuota-a, kyllä se vua' on semmosjta

pattoo, jotta ei sitä nyt passookkaa tulla aerakselalaesen

nokalle jokkaesel lusikannuolijan, ei passoo, joo... ei sinunkaam

muaninkalaenen, vaekka aena kehuttiij, jotta sulia n'oon tasajset

niityt ja pellot kun tuvam pöytä, mutt' onkos sulia raatamasjsiinoo,

sanoppas se...

Maaninkalainen ei näyttänyt olevan oikein puhetuulella, hän kuunteli

toisen juttua ja myhäili hiljakseen sen näköisenä kuin olisi tahtonut

sanoa, jotta juttele häntä pois vaan.

—... Vuar ryypätään sittennii, ei tässä ylypeitä olla, mouskis vuan

muaninkalaenen, ja toevotaaj, jotta saav vuonj peästä sinunnii

asumukses ikkuna' alajte kulukoo höörähevojnen.

Niillä oli puolikuppiset edessä. Olivat kaiketi itse keittäneet kahvia,

sillä talonväki vielä oli yöpuullaan. Miten lienevätkään näin aikaisin

ukot ruvenneet tissuttelemaan? Sen tautta sen tuon airakselankyläläisen

kieli niin laihaakin.

Se lauloi taas edelleen:

— Joo, seon, neät niin tuota-a, tässä mualimassa semmosjta pattoo,

jotta sit' ei kaekille räkkee tuota ruunuh hyvveekää, minkä teilekkääm

muaninkalaesille. Vuam meijät aerakselalaeset o' ukko ruunu ottanna

enkelsiipiisä suojaa, ja siellä sitä suahaa' olla iha' ylösnoosemuksee'

asti, neät niin tuota-a... Joo, katohhan, kun ne herrat ja siknatyörit

riittasivat tätä Kuopijar rattoo, niin neolj sanonna, jotta

aerakselalaesille se pittää kuitennii laettoo teä raatatie, neo'

hölöväkkätä väkkee ja niitä miestev viisaempija, neät niin tuota-a,

ja aseman ne tek kun tekivättii, vae mikä pysäkki tuo lienöön, ja nyt

ei tarvihe muuta kum panneuvut vaanuun, niin sitä, neät niin tuota-a,

peäsöö hyrykyyjillä ihan tuahan kaapunnin eäree'...

Nyt vasta huomasi airakselankyläläinen Sukslevän Tuavetin, joka oli

jäänyt vähän etemmä penkille tupakoimaan ja kuuntelemaan humalaisen

miehen saarnaa. Airakselankyläläinen kääntyi Tuavetin puoleen:

— Jassoo, tämä taetaakii olla se porttisa mualooja sieltä keskkylältä.

No, riipasjko tuo, neät niin tuota-a, porttis muavvuarin silimät

puoleesa? Joo, no mitteepä tuosta, itekullae o' omat metkusa,

vuam mittees sinä, kirkonkylän takalaenen sanot siitä, kum meillä

ajetaan niinkuh herrattii raatahevojsella. Työ sitä vuav vanahalla

kakaramasjsiinalla koitatta taevalta tehä. Seon sentäär retepelijä, kun

suap lämpöjsin käsin ajjoo kyhjöttöö kaapuntii ast...

Tuavetti myhähti. Hän ajatteli, että on tainnut airakselankyläläisen

päähän nousta muukin kuin viina. Ei tuota nyt luulisi tarvitsevan

noin kehua retestää, jos rautatie on sattunutkin hipaisemaan

muutamien kymmenien sylien alalta kylän ulkolaitaa, ihan reunimaista

kolkkaa, jossa ei ole edes asumuksiakaan. Mutta pitänee suoda

airakselankyläläiselle tämä pieni ilo. Tuavetti ei sen vuoksi vastannut

mitään. Toinen näkyi olevan sillä tuulella, jotta hän kyllä yksinkin

puhetta pitää.

— Joo, semmosjtahan seon, vuam mitteepä tuosta, elä sinä minulle siitä

kaanoo kanna. Suatetaahham myö jonnii aijam perästä tehä teille sinne

huararata... Tule poes tänne ottamaa' uamutinatsut...

— Minull' on tässä vähä muutae toemittamista, jottei passoo. S'ei

neät tuo humalaene ou seleväv veärt, vaekka s'oes kui humalassa, —

torjui Tuavetti airakselankyläläisen tarjouksen. Hän oikaisi vielä

vähäksi aikaa penkille pitkälleen odottamaan päivän valkenemista. Taisi

siinä Tuavetti vähän nurvahtaakin. Kun hän jälleen heräsi, olivat

muutkin markkinamiehet jo nousseet oliltaan. Airakselankyläläinen

ja maaninkalainen sen sijaan kuorsasivat täyttä päätä, he olivat

luultavasti vasta nukkuneet.

Olipa, olipa siellä kansaa Kuopion tammimarkkinoilla, olipa totisesti.

Ihan olivat kadut yhtenä vilinänä. Saipa siinä katsoa, jottei yhteen

aja, kun hevosmiehiäkin vuohkasi edestakaisin katua ylös, toista

alas. Sitä aina näin markkinoilla ajetaan seisaallaan reessä, jotta

vastaantulijan paremmin näkee. Taitaisikin tulla onnettomuuksia,

jos reen pohjassa istuisi, kuten tavallisesti on tapana. Näkyyhän

tuossa joku rekensä perän päälläkin kököttävän, lieneekö hontteraa

seisovaltaan ohjata, mutta se on jo sekin siksi korkea paikka, että

selvästi ympärilleen näkee. Ja huutoa ja hoilausta sitä pitää olla

näin markkinoilla. Selvä mieskin toisinaan päästelee sellaisia

ulvahduksia, jotta luulisi sen hyvissäkin kesteissä olleen. Mutta sitä

ei markkina-aikana välttämättä tarvitse mielenylennystä, sitä lähtee

tuota ääntä muutenkin. Kun yksi vaan öläkän päästää, niin toinen

kohta perässä kurkkunsa ruuvaa. Mistäpä ne muusta nämä markkinat

erottaisikaan tavallisesta meiningistä kuin kansan paljoudesta ja

isosta äänestä.

Tuavetti tuo ei huutanut eikä hoilannut, vaan seisoi yksinään reslassan

ja ajeli hiljakseen katua pitkin. Jossain kulmauksessa hyppäsi rekeen

mies, myllähti kuin mikä mytty siihen Tuavetin jalkojen juureen. Kun

se oli päässyt pystyyn, huomasi Tuavetti, jotta tämähän näkyy olevan

muuan Pielaveden mies, joka usein markkinareissuillaan oli hevostaan

Sukslevässä syöttänyt.

— Hyvvee päevee vua, hevosjtasjko sit' out myömässä?

— Enpä tuassa myömässäkkää, vaehtoo suattasj, jos niinkun kohalle

sattusj...

— Vae ne, minä täss' ouv vähä ostohommissa. Minä kun oun aena

markkinoella koittamia pittee semmosjta pientä hevosjkaappoo.

Ajoivat siitä jonkin matkaa, ja pielaveteläinen tuli nähtävästi siihen

käsitykseen, jotta Tuavetin ruuna on hiukan laiskan sutjakka. Hän

esitti markkinahuijarien tavallista konstia:

— Pitäsj tuar ruunan korvaan kuatoo vähäv viinoo, jotta siihen tulisj

enemmä' elloo...

— Annetaa' olla kuatamata, — vastusti Tuavetti, — jos s'ei muuten

kelepoo, nii' olokoon kelepoomata.

— No ne, omapaha' o' asijasj...

Pielaveteläinen seurasi vielä jonkin matkaa, mutta vyöräytti sitten

itsensä kadulle jälleen. Luultavasti tarrasi hän kohta toiseen

markkinamieheen ja alkoi sille esitellä ostopuuhiaan.

Tuavetti laskeutui loivaa rinnettä Kuopionlahdella sijaitsevalle

hevoslatsille päin. Siinä tuli pari miestä vastaan, toinen huusi:

— Mittees se mualoomator ruuna maksaa?

— Ei kaupata kööhille, — vastasi Tuavetti, joka huomasi, etteivät nuo

olleet edes mitään oikeita hevosen ostajia, mitä lienevät kaupungin

kelvottomia sällismiehiä.

Vasta läänillä niitä oli sellaisia miehiä, jotka ammatikseen näitä

hevosia ostivat. Ne tunsi jo kaukaa: lyhyt tyköistuva turkki päällä,

suippo lakki päässä, ja kädessä heilui näitten hevoshuijarien

ehdoton tunnusmerkki, pitkänpuoleinen piiska. Nämä ne olivat niitä

karjalaisia, ryssiä, kuten tämän puolen kansa heitä nimitti. Pietariin

kuuluivat kulettavan hevosia täältäkin; joka markkinoilla ne huhtoivat

hevoslaanilla kuin mitkä turkkilaiset. Paljonhan ne kauppoja tekivät,

ja taisivat toisinaan maalaista jymäyttääkin, mutta kyllä Tuavetista

tuntui, jotta vallan sydämetön pitää olla sen, joka hevosensa, vanhan

uskollisen palvelijansa, antaa noitten käsiin. Ennen häntä pitää, niin

kauan kuin se jaksaa vetää, ja sitten antaa kunniallisen kuoleman, kuin

noitten »ryssien» käsiin hellittää. Mutta eiväthän ne kaikki ajattele

sämalla tavalla. Sitä kun on tätä kansaakin markkinoilla kaikenlaista.

Tuavetti sivuutti karjalaiset hevoshuijarit puheisiin antautumatta.

Ei myö hän, Sukslevän isäntä, hevostaan, vaan jos sopiva vaihtokauppa

sattuu, niin mikäpä hänessä, antaa mennä. Mutta Tuavetilla, niin

entinen hurjimus kuin onkin, on sellainen käsitys, jotta sen pitäisi

vaihtajankin olla omanmaakuntalainen, se kun on sääli vanhaa tutuksi

tullutta ajokkiaan ihan vieraan hoteisiin heittää.

Tarttuuhan siinä kauppoihin aina joku, ja sitten sitä yhdessä

koetellaan ruunan juoksua, samoin kuin toisenkin hevosta. Niitä oli

ennen näille markkinoille kerääntynyt sellaisiakin heittiöitä, jotka

halusivat ilman isäntää lähteä pienelle koepyöräykselle tuohon noin

vaan ihan lähelle, mutta jäivätkin sille tielleen. No, sitä on nyt

viisastuttu, jotta ei ihan tuntemattomalle hevosta yksinään jätetä,

jos noita sitten vieläkin kuljeskellee sellaisia veijareita näissä

markkinapaikoissa.

Hyvinpä se ruuna otaltaakin nyt, kun tänne oikein latsille tultiin,

eikä näy tarvitsevan ollenkaan niitä pielaveteläisen rohtoja. Se on

kyllä vähän kovasuinen luonnostaan, mutta miten tuo täällä lie niin

herkkä. Saattaa vaikuttaa tämä hevosten ja ihmisten vilinä ruunaankin,

jotta tekee mieli näyttää, mitä sitä osataan, jos oikein tosi tulee.

Taitaa olla sama asia luontokappaleen kuin ihmisenkin kanssa, jotta

se markkinoilla on iloisemmalla tuulella kuin tavallisesti, vaikka ei

suinkaan ole mitään keinotekoisia päänpirityksiä käytetty.

No, kaupathan siinä tuli. Väliä piti Tuavetin vähän tehdä,

mutta sittenpähän saikin nuoremman tamman joltain Kuopion

maaseurakuntalaiselta, ja hyvään taloon taisi ruuna joutuakin.

Mitäpähän tämä Tuavettikaan sitten muuta kuin torille myömään

nahkoja. Siellähän se, torilla, on koko markkinaelämän keskus ja

hermo. Kumman paljon niitä sopiikin noita ihmisenlapsia kävelemään

yhdelle torille, ja siinä kun vielä on sitten vaikka minkälaista tätä

rahan ongintapaikkaa. Eipä siitä nyt sopisi hevosella ajamaan, sillä

hevosteitä kulkea jorottaa yhtämittaa maalaisnuorisoa, tytöillä ja

pojilla rinkeliniput kaulassa, ja ne, joilla jo on vähän kuin yhteisiä

tuumia, pitävät toisiaan hellästi pikkirillistä kiinni. Se on tämä

sormesta pitäminen sitä maalaisen rakkauden julkista osoitusta.

Sitä näytetään melkein vaikka maanvaarille, ja siinähän tuota onkin

juuri sen verran, kuin sivullisten tarvitsee tietää siitä tulesta ja

liekistä, joka asianomaisen sisuksissa polttaa. Ja rinkelinipusta

nipistetään aina kappale kerrassaan, jotta suukin siinä napsaa

samalla. Joku on ostanut oikein viipurinrinkelinkin, mutta se jätetään

kortteeripaikassa kahvin kanssa nautittavaksi.

Tuossahan noita nyt on ihan torin laidassa nahkanostajia isot kimput

kettua, oravaa ja jänistä käsivarrella. Niitä sitä et sitten petä.

Vaikka nahka onkin nurin nyletty, niin näkee se, halavattu, jo nurealta

puoleltakin, missä on vähänkään likaisen vikaa, ja tinkii hintaa

alaspäin kuin riivattu. Se on semmoinen mestari, se nahkanostaja, jotta

sen kanssa ei pidä hätäillä, antaa sen haukkua vaan ja äystätä. Sopii

muuttaa välillä paikkaakin ja tulla taas kotvan kuluttua takaisin,

sillä tavalla se hinta vähitellen kohoaa. Se on oppinut ne konstinsa,

ja myöjän pitää osata sen kanssa pitää puolensa.

No, siihen sitä mahtuu torille kaikellaista kaupantekijää. Ei totta

toisen kerran uskoisi maailmassa olevankaan niin paljon tavaraa, kuin

sitä nyt kuitenkin itse asiassa on Kuopion tammimarkkinoilla. Kyllä

sitä kynitään maakunnasta rahaa vaikka millä pelillä. Ja vähänpä tässä

nyt tavarastakaan, saattaahan se olla tarpeenkin, kelle on, mutta tuota

muuta onkimiestä kun siinä on illan kihinänä. Yhdeksi esimerkiksi tuo

ukko, joka viisuja kaupittelee. Siinä se on punaisine potattinenineen,

ja huulet kuin otrarieskan puolikkaat, ja laulaa jollottaa sillä

jolsalla äänellänsä. Ja aina senkin vouhakkeen ympärillä on kansaa, ja

ostavan näytään niitä viisuja. Milloin se myöpi Sitä Pomperin piikaa,

milloin taas mistäin sillä on laulu tehtynä, ja nuotin se antaa sitten

tuolla laulullaan kaupan päälle. Nyt se laulaa jo kuinka monetta kertaa

laulaneekaan »Siitä suuresta hukkumisen onnettomuudesta Pielisjärvellä,

jossa kuusi henkeä siepattiin Jumalan tuomioistuimen tykö ja ainoastaan

yksi nuori piikainen, joka ei ennen osannut uidakaan, jäi vielä tähän

maalliseen vaellukseen.» Semmoinen latikka sillä on nimenä, ja sitten

se äijä laulaa:

Ja Herra ihmeen osoitti

ja neiton uimaan opetti,

joka ei uinunna ollenkaan,

osannut uita ensinkään...

Kauppa käy, kauppa käy tämän ukon luona, ja kymmenpenniset solahtelevat

laulaa-jerottajan taskuun. No, mitenkäpäs, mitenkäpäs, pitäähän sitä

toki markkinoilta muistoja tuoda, kun vielä saapi näin vähällä rahalla

virren nuotin kanssa.

Tuo taitaakin olla uusi tuo akka tuossa, jolla höyryää semmoinen

kummallinen kiehutuslaitos teltissään? Mikähän tämä oikein onkaan, ei

se ainakaan tämän puolen ihmisiä ole, koska sillä on niin kummallinen

puheenlaatu? Se huutaa hojottaa yhtämittaa:

— Tulkaa maistamaan vari-makiata, piikkinää!

Mitäs piikkinää se semmoinen? Joku on ostanut viidellä pennillä

ja tietää, jotta eipä tuo ole paljon mistään kotoisin, mitä lie

siirappivettä. Vai sen poikia! No, kaikella sitä tässä matoisessa

maailmassa toiselta rahaa ketvotellaan.

Vaan eläpähän souda! Täällähän se vasta taitaa ollakin se oikea

hyristin ja pyristin. Karuselli! Sitäpä tuota ei ole vielä ennen

näillä mailla nähtykään. Se on kait tullutkin tämän rautatien mukana,

sillä airakselankyläläisen masiinalla. No mutta siinäpä häntä onkin

rakkinetta kerrakseen! Siinä on hevosta ja muuta leijonaa, ja keinua

ja tuutua jos minkä näköistä. Niinhän ne soutaa kuin kätkyessä moniaat

siinä. Ja rimpsut ja rampsut, ja senkin seitsemät hetaleet. Se näet

pyörii, ryökäle, hevonen vetää keskellä, ja se pyöriä jytyyttää.

Ihankohan tuo on oikea hevonen, vai lie vaan muu kuvainen, niinkuin

nämä tässä sen laiteilla? Ei, kyllä se on oikea, koska häntäänsäkin

välistä huiskauttaa.

Ja siinäpäs on nuorta väkeä siinä hyrysellissä! Ja posetiivi soi ja

pauhaa, niin että kauaksi kuuluu. No, ne keksivät!

Jassoo, siinäpä on Kolopuksen ukkokin, käkkyräpetäjä, mikäs senkin

hyväkkään nyt parhaimpaan paikkaan lennätti? Onpa tainnut ukko Jahvetti

saada pienen tärskäyksen, koska toinen suupieli noin riippuu alhaalla?

Elähän mitä, eikös se vaan vuovaudu lähemmäksi!

Nyt se hyryselli seisattuu, ja nyt kysyy Kolopuksen äijän-käppyrä:

— Mittees se teä luritus maksaa, jos niinkuin mänis soutamaan tuohon

kätkyeen yheks löysiks?

— Se olle kymmene penniä kertta.

— Siin' on, katotaan nyt tämmäj lysti...

— Mine kylle kantta sitten maksu.

— No, kannappaham millonj hyvviisä, mut tuaham minä istuv vuan.

Siellä se nyt ajaa Kolopuksen ukon-kyhäys, ajaa peijuoni, niinkuin ei

mitään. Sillä näkyykin olevan hauska: pitää kätkyensä laidoista kiinni

ja nauraa, jotta kuola suusta tippuu. Kaikkeen se tuokin ajaksen.

Sukslevän Tuavetti vaan katselee, ei häneltä jouda kymmenpenniset

tuommoisiin vehkeisiin, niillä on kyllä parempiakin reikiä. Ja saapihan

tuota ilmaiseksi katsella, siinähän sitä onkin tälle tavalliselle

maalaiselle.

Kyllähän sitä olisi rahanreikää nykyisin näillä markkinoilla. On

tainnut todellakin se airakselankyläläisen rautatie helpottaa niitten

kulkua tänne, kaikkien pelimannien ja muitten tansmestarien. Mitäs

tuonkin teltin päällä lukee: Eläinnäyttely ja sirkus. No mutta onpas

siinä komeljanttareja: nainenkin tuossa ketjuilee ihan ihon mukaisessa

puvussa, vai liekö alasti, kuvatus, ja onpa sen miehen lahkeisiin

ollut rutosti kangasta. Ja eikö sen tuon samaisen naama ole maalattu

kirjavaksi, ja se kun vääntelee ja kääntelee itseään. Jo on, jo on

kujeet noillakin. Kaikella se tämä ihminen leipänsä tienaa, minkä

nuokin eläinnäyttelijät. Ja nyt ne, vaivattavat, hilaavat karhun siihen

lavalle, ihan oikean karhun, onhan niitä nähty.

— Tulkaa katsomaan maailman suurinta eläinnäyttelyä. Maailman vahvin

nainen, Euroopan mestari, nostaa yhdellä kädellään neljä täysikasvuista

miestä. Monta suurta ihmettä. Näytäntö alkaa!

Ja sitten se helistää kelloa, jotta korvat on mennä lumpeuksiin. Johan

tuota taitaisi olla tässä kummaa kerrakseen, mutta ei mene Sukslevän

Tuavetti tärväämään rahojaan. Menkööt hassummat, ja näkyy niitä olevan

menijöitä. Eivätkö nuo käyne meidänkin nuoret kaikki nämä ryplötykset,

kuuleepa tuon sitten heiltä.

Eikä Tuavetti mennyt vielä seuraavaankaan telttiin, jossa kuuluttiin

näytettävän »se kuuluisa murhatapaus, jossa aviovaimo murhasi oman

miehensä koululehtorin». Sinne saivat jäädä kuuluisat murhatapaukset ja

muut eläinnäyttelyt. Sitä näkyy saavan olla tämä maalainen varuillaan,

muuten ne vievät siltä rahat ja kukkarot. Ihan piti Tuavetinkin

koettaa, onko kukkaro oikealla paikallaan alushousujen taskussa.

Sielläpä tuo tuntui pullottavan lämpimästi mahaa vasten. Olkoon

vaan siellä; Tuavetti ikäänkuin veti ajatuksissaan sen kurenauhaa

tiukemmalle.

Mutta yksi on katsottava, kun kerran on kaupunkiin tullut: se rautatie.

Sen tuon nähnee maksuttakin. Tuavetti tapasikin parahiksi Herkko

Tissarisen, Tervaharjun isännän, ja yhdessä he läksivät osoitettua

suuntaa asemalle.

Sattuikin juuri junan tuloaika. Muhkeana porhalsi rautahepo kiskojaan

myöten ihan aseman eteen, ja sieltäkös purkautui väkeä kuin helluntain

epistolasta. No, kun oikein tarkemmin ajattelee, niin mikäpä tämäkään

nyt niin koko maailman ihme tämä junakaan. Isompi kumma näitten

maalaisten mielestä melkein on se laiva. Se toki vettä kulkee, mutta

mikä tämän on mennessä selvää rautaista kiskoa myöten, ei siinä ole

edes mitään peränpitovaivoja. Ja tuo kone tuossa edessä — veturiksi

kuuluvat sitä kutsuvan — se keträä vaan tuolla vivullaan, ja siitähän

ne pyörät kiekahtelevat ympäri kuin itsekseen. Niin, mikäpäs ihme tämä

nyt oikeastaan. Saattaisi se oudommaltakin tuntua, mutta kun on jo

kuullut siitä niin paljon puhetta, ja kun se airakselankyläläinen sitä

rautatietään niin kehua rellesti, niin melkeinpä sen jo arvasi, jotta

ei se tämän kummempi ole. Kyllähän ne herrat, suuria kouluja käyneet

ja paljon kirjoja lukeneet, kyllähän ne osaavat. Niillä on ne kiikut

ja leikut; mene tiedä, vaikka tässä vielä lentämään lähtevät ja vievät

sitten meidät maalaisetkin perässään.

Kone, kone se näkyy tulevan joka kohtaan, tuumivat miehet asemalta

palatessaan. Niitä tulee nyt jo kouluja näille maalaisillekin, sitä

viisastutaan, ja pojasta polvi muuttuu, sanotaan. Mikä sen tietää,

minkälaisia kummia niitä jo heidänkin perillisilleen näytetään. Maailma

menee eteenpäin ja heidän on mentävä myös. Sille ei mahda mitään, ja

turhahan siinä on ruveta vastaan rimpuilemaan. Annetaan vaan suosiolla

valta nuoremmille, niittenhän se kuitenkin on tulevaisuus.

Ja kun on tähän päätökseen päässyt, niin voi taas huoleti pyllähtää

olkikuvolleen Tuppuraisen tuvassa.