Siinä se oli vaan tämä aika mennyt, niin Markkulan pitäjässä kuin
muuallakin. Oli ohitse pestuupyhä, vuosipalvelijain nahkansa
myyntipäivä, lokakuun ensimmäinen sunnuntai, jolloin kirkkomäellä oli
väen vilskettä ja jolloin siellä tehtiin niitä kaikkein maallisimpia
kauppoja: ostettiin palkollisia ensi köyristä seuraavan vuoden köyriin.
Pidetty oli palkollisten riiviikkokin, tämä seitsemän päivää kestävä
lomakausi, jolloin renkikin pyörähtää kantapäillään ja on itse miehiään
ja piikapalvelija kulkee rannukkaisissa pyhävaatteissaan niin kauan
kuin se entinen luomisen työ kesti lepopäivineen ja kaikkineen.
Ne olivat nyt takana ne palkollisten kissanpäivät, ja ankara vuotinen
työ meni taas tavallista menoaan. Toiset olivat muuttaneet paikkaa,
toiset jääneet entisiin taloihinsa. Sukslevässä tuota ei ollut
tapahtunut muutoksia. Ja mitäpä noista muuttelemisista, piikaa vastaan
ei ollut mitään muistuttamista, sehän oli rohnakka työihminen, eikä
piiallakaan ollut mitään taloaan vastaan; renki kyllä oli vähän
sellainen kitukasvuinen kitjake miehekseen, mutta kun sillä oli hyvä
yritys eikä ollut pahan vaativa palkoilleen, niin olkoon nyt siinä,
ehkäpä seuraava vuosi tekee tehtävänsä ja nallikka kasvaa vähän
härövämmäksi.
Takana oli jo joulukin, talkkunat syöty ja joulukirkot käyty. Siinä
joulussa sitä olikin vielä vanhan ajan tunnelmaa. Silloin pantiin talo
yhtä tyhjäksi kuin heinärippipyhänäkin ja ajettiin kirkkoon monella
hevosella. Ja silloin piti olla kaikki helyt mukana, aisakellot
pompottamassa ja kulkuset länkien nokassa. Pitkänä jonona ajaa
körötettiin ja vähin kilpailtiinkin, jotta onko tässä yksi parempi
kuin toinen? No, olihan se toisinaan, ja oli olemattakin. Miten
milloinkin sattui. Mutta pääasia oli se kalkatus ja kilkatus pimeässä
talviaamussa. Pitäjän-peräläiset saivat lähteä jo kukonlaulun aikaan,
jos mieli kuudeksi kirkkoon keritä. Ei sitä jouluaamuna yhdessäkään
töllissä maattu, sen tiesi; kyllä niistä tuli tuikki ohi ajaessa,
vaikkei kaikista kyetty joulukirkkoon lähtemään, kun ei ollut niitä
hevosia niinkuin talollisilla. Mutta tulen tuikkeella kunnioitettiin
joulua kuitenkin matalimmassakin majassa, ja koko mökin väen kasvot
litistyivät ikkunaan kirkkomiesten jonon sivuitse ajaessa.
Niin, oli ohitse joulu, uupunut muistojen joukkoon uusivuosikin,
lopahtanut loppiaiseen pyhäinen aika, ja nyt oli taas joukko
härkäviikkoja edessä. Päivä oli jo pidentynyt muutamilla
kukonaskelilla, mutta oli sitä aikaa, jona talvi tapansa näyttää,
jos on näyttääkseen. Tammikuussa se panettaa turkkihousut jalkaan ja
haettaa koirannahkarukkaset vinniltä, jos vielä siihen asti olisikin
miten-kuten tavallisissa tamineissa tarennut.
Mutta ovatpa tammikuun lopulla Kuopion talvimarkkinat, joille
kansaa kaukaisistakin pitäjistä tulvii. Mitenkäs ei sitten mentäisi
Markkulasta, kun ollaan tässä ihan rajakkain? No, tuleehan sitä matkaa
viitisen peninkulmaa, mutta mikäpä tämä nyt tämmöinen taival, kun se
pää otetaan, jotta lähdetään.
Sitä oli tällä Sukslevän Tuavetilla vähän kuin asian-tynkääkin
markkinoille: olisi vaihdettava yksi hevosista vähän nuorempaan, jos
miten soveltuisi. Tuntuu tekevän tämänkin Tolopin mieli tällä kertaa
kaupungissa käymään, ja sopiihan se siihen yhteen rekeen. Emma myöskin
kuuluu havittelevan niitä menojaan, mutta se tuo lähtenee Alapetin
matkassa; ei noita kuulemma muita olekaan menoillaan Luvellahesta.
No, nehän ovat jo kuuluutuksissa, passaahan ne kahden päästää, ja
sitäpaitsi samaa matkaahan tuota ajettanee ja yhteen kortteeriin
kaupungissa yövyttänee.
Siinä se on lähtövalmiina Sukslevän isännän reki. Pohjalle ovat
pakatut viemiset, minkä heitä lienee kertynyt vuotiset vasikan- ja
lampaannahkat, ja pytyllinen voita, paljonkos sitä näin talvisydämellä
säästöön saa. Ja nuorempi poika, Rieti, sehän tuo on syys- ja
talvikorvan joutoaikansa rihloineen metsässä juosta nipottanut, ja nyt
on sitten oravan- ja jäniksenturkkeja kimpun kumpiakin markkinamiesten
mukaan tellännyt. Ne kuuluu pitävän myödä ja ostaa sitten amitsuonia
metsänkävijälle. No, siinäpähän menevät, ja toimittaa se toki pitää
nuoren miehen asia.
Aikaisin aamulla markkinain aatonaattona ajoi Luvellahen Alapetti
Sukslevään morsiantaan hakemaan. Päivän valetessa siitä lähdettiin
kahdella hevosella kaupunkia kohti, nuoret edellä ja Sukslevän ukko
poikineen perästä. Sitä kun on näin kolmesti kuuluutettu, kuten
Alapettikin tähän Emmaan, niin sitä tuntee itsensä jo melkein kuin
akoittuneeksi ja siirtyneeksi sinne elämän vakavammalle puolelle.
Tosinhan ne keskustelut vielä käyvät sellaiseen riijuuaikaiseen
tyyliin, ja se tämä maalainenkin, joka ei ole tottunut liiallisiin
kohteliaisuuksiin ja muihin kotkotuksiin, koettaa sentään kuuluutettua
morsiantaan avitella rekeen ja siitä pois, ja vähän muutenkin
osoitella, jotta sitä ei nyt vielä ihan olla siinä päässä asti. Sitten
kun sitä siihen saakka tullaankin, niin se saapi eukkokin tulla toimeen
omin avuinsa, niinkuin tuleekin, sillä tämä maalainen vaimoihminen on
tottunut pujottautumaan melkein samasta silmukasta kuin mieskin.
Eipä näin markkinain aatonaattona tarvitse markkulaisen yksinään
kaupunkiin ajaa, sitä kun on tuota kulkijaa monesta pitäjästä aina
Viitasaarta ja Pihtiputaata myöten. Niitä kertyy menijöitä pitkät
jonot, miltei vielä isommat kuin joulukirkkoon kiirehtijöitä. Saitan
lossilla, markkulaisten syöttöpaikassa, on tupa täynnä markkinamiestä
jos -naistakin. Siinä kääriytyy saarleinsa sisästä mummoa jos
minkälaista, rehevää emäntää ja nuorta, punaposkista tyttölasta. Sitä
ei tiedäkään, mitä kääröä kukin rekensä perässä kulettaa, ennenkuin
se purkautuu syöttöpaikassa. Silmät niiltä sieltä nyytistä paistavat,
mutta mikäpä ne silmistään tuntee. Vasta kun ne liiat tamineet yltänsä
purkavat, näkee sivullinenkin, kummoinen on kullakin kuorma.
Tähän jonoon ei ole sattunutkaan markkulaisia muita kuin Alapetin ja
Sukslevän Tuavetin matkueet. Kaikki muut kymmenkunta hevoskuormaa ovat
tois pitäjäläisiä. Mutta siinä Saitan lossilla hevosia syötellessä ajaa
huristaa pihaan tuttuja pitäjäläisiä, vieläpä aivan naapureitakin.
Herkko Tissarinen emäntänsä ja Hintriikka-tyttärensä kanssa työntyy
tupaan ja juttelee, että hän oli tarkoittanut suksleväläisten matkaan,
mutta näköjään myöhästynyt. Nyt sitä kuitenkin lähdetään völjyyn,
kunhan hän kerkiää vaan vähän hevostaan puhalluttaa. Polokin isäntäkin
Hirvijärven takaa tulee siihen poikineen, ja sitten on vielä muutamia
pohjoismarkkulaisia. Mikäpähän siinä, syöttääpä häntä tämä Tuavetti
vähän kauemmin ja lepuuttaa hevostaan, mukavampihan on sitten ajaa
könistää toinen puoli matkaa yhdessä tuttujen miesten kanssa;
saapipahan edes kunnon tarinatoverin, jos joskus mäessä reestä nousee
jalkojaan verryttelemään.
Jälkipäähän olivat jättäytyneet nämä markkulaiset Saitan lossilta,
syöttöpaikasta lähdettäessä. Olisivat he voineet edelläkin ajaa,
kun kellään ei ollut suurta kuormaa, kuten viitasaarelaisilla ja
pihtiputaalaisilla muutamilla, mutta riekkukoot toispitäjäläiset
etunenässä, kun näkyy niin haluttavan, markkulaiset kerkiävät täällä
häntäpäässäkin ajaa lönkötellä. Ihan viimeiseksi oli heittäytynyt
Luvellahen Alapetti nuoren morsiamensa kanssa. Siinä saattoi olla
tarkoituksensa, sillä Alapetilla oli hevonen virkku ja kipakka menijä.
Mutta niillä on muut mielessä näillä nuorilla. Siellä ne kuhjottavat
lähekkäin ja puolimakuullaan reslan pohjassa. Se vetää niitä nyt vielä
vieriviereen, sylikkäin, taitaisivat saman turkin sisään ahtautua,
jos suinkin mahtuisivat. Ja niillä riittää sitä turinaa, tietysti,
kun on juuri se suunnitelmien aika. Ja se passaakin hyvin tässä nyt
niitä juttujaan jutella, kun ei tarvitse hoitaa hevosen menoa. Se
lönkyttelee hiljalleen omia aikojaan toisten perässä. Eivätkä nuo
Alapetinkaan silmät sen puolesta joudakaan menon mukaan katselemaan,
niillä näkyy olevan tutkimista siinä vieressä, Emman-lyllerössä. No,
tutkikoon nyt Alapetti, syökööt silmillään toisiaan ja sipiskööt
siinä, nuoret; eivätpä taida monta kertaa noin nokakkain markkinoille
ajaakaan. Eikä ehkä tarvitse monasti kylmiä neniään vastakkain
hangata tammipakkasessa; eiköpä tuota kohta saane itsekukin pitää
huolta omasta nokastaan, miten parhaaksi näkee. Se menee niin pian
ohitse tämä hipleys, kun alkaa jokapäiväinen elämä omine menoineen
ja huolineen. Senpä tautta sitä ei tarvitse kadehtiakaan, jos näin
umpisolmua vetämässä olevat nuoret ihmiset ovat vähän erilaisempia kuin
muut, ja jos ne mieluummin jättäytyvät häntäpäähän markkinamiestenkin
jonossa. Onhan tässä kolmisen tunnin matka Saitan lossilta kaupunkiin,
antaa Alapetin ja Emman sen aikaa setviä siellä asioitaan jälkipäässä
toisten silmältä syrjässä. Kunhan vaan sen verran katsonevat, etteivät
heitteisellä tiellä nurin kupsahda.
No, niin se vaan matka sujuu, vaikka häntä hiljalleenkin tehdään. Siinä
vähän ennen aikaisen tammikuun illan pimenemistä olivat matkamiehet
jo nousemassa Savilahdesta Rättimäkeä ylös Kuopion kaupunkiin. Siitä
he ajoivat käyden sisään samasta tullista, jossa kerran kuuluisan
Kiho-Vauhkosen ennustuksen mukaan oli pölkky pyörivä veressä, koska
niin suuri sota oli tuleva niille maille. Luojan kiitos, rauhassapa
tuota oli saatu olla siihen asti; miten sitten käynee vast’edes,
sitähän ei ole tämän syntisen ihmisen sallittu tietää.
Siinäpä juuri Rättimäen rinteessä tulee vastaan kaksi kaupunkilaista
sällismiestä. Nuttusillaan vaan onnettomat vihtelevät talvisessa
säässä, ja toisella vielä taitaa olla ruunista aivinaa housutkin.
Tuosta kai se lienee lähtenytkin se kansan sananparsi, jotta poikaa
kuin ruuninen rivinä tammikuun päivinä. Eikä sillä aivinahousuisella
ole päässäänkään muuta kuin pahainen lippalakki, jonka alta äljöttää
iso punainen nenä.
Siirtyvät siinä tien poskeen sällit ja antavat jonon mennä jollottaa
sivuitsensa. Sukslevän Tuavetilla, joka ajaa viimeisen edellisenä,
on valkea hevonen, mutta aamulla, kun lähtöä niin joudutettiin, ei
siinä kiireen kaprakassa ja aamumyterässä tullut huomatuksi, jotta
sen takapuoli on vähän ruskettunut; miten lie, ruuna, maannut pahasti
omissa tekosissaan. Siitäpä se punanenäinen sälli ei malta olla
irvottatamatta:
— Kah, keskem mualuumpa ouvat miehet lähtennä ajjoo sohottammaa.
Tuavetti mulkaisee äkäisesti mieheen, mutta tuopa siinä samassa, mikä
tuonee, vastuun hänen kielelleen:
— Etköön sinä tulisj lopettelemaan, koska näkkyy olovan mualjpurkki
nuamassasj.
Muuta ei tarvinnutkaan, sällit eivät enää jatkaneet keskustelua.
Mutta heidän huomautuksensa oli sittenkin sattunut ajallaan. Tuavetti
sanoi pojalleen Tolopille, jotta pitää muistaa huomenna su'ata ruunan
takaraajat, ennenkuin hevoslatsille viedään; ei sitä tuommoisena
vaihtaakaan ilkeä.
Siinäpä se ilta pimenikin, ennenkuin tulijat saivat hevosensa
riisutuksi, appeen tehdyksi, tuomisensa Tuppuraisen väelle,
kaupunkikortteerin asukkaille annetuksi ja tulokahvit hörpätyksi.
Vanhemmat miehet eivät kehdanneet enää lähteä minnekään, kun ei
niistä enää pimeän aikana kaupoistakaan mitään olisi tullut; he
tarinoivat siinä toispitäjäläisten kanssa ja sitten paneutuivat hyvissä
ajoin pitkälleen ollakseen aamulla valmiina tavaroitansa myymään
ja hevoslaanille lähtemään. Alapetti ja Emmahan nuo olivat jossain
iltakauden maleksineet, ja sielläpä ne kaupungilla taisivat kävellä
Hintriikka ja Toloppikin, koskapa vasta myöhäiseen palasivat. Ukot
silloin jo kuorsasivat sellaista rauhallista horotusta, joka on hyvän
omantunnon ja pienen väsymyksen merkki.