XI.

Kyllä se näkyy olevan siten, että itse Ukko Jumala se on näitten

ihmisten meininkien ja kohtaloitten ohjaksissa, ei siitä pääse

kerrassaan mihinkään. Aatellaanpas nyt esimerkiksi tätä nuorta paria,

Sukslevän Emmaa ja Luvellahen Alapetti-poikaa: olihan se niitten

yhteenmeno ollut päätetty jo syksystä asti, ennen potatinnostoahan

se kävi Alapetin puhemies Sukslevässä, ja asia muurattiin silloin

niin umpeen, ettei siihen pitänyt enää jäädä muuta rakoa kuin minkä

nyt sitä viimeistä voitelua, kuuluutusta ja vihkimistä, varten

välttämättä tarvitsee. Ennen tammimarkkinoita olivat kuuluutuksetkin

jo julkiluetut, jotta tilallisen poika Alapetti Aaprahamin poika

Liimatainen ja siviä neitsyt Emma Tuavetintytär Tarvainen ne nyt ovat

tässä menoillaan aviosäätyyn. Ja Kuopion markkinoilla kulkivat molemmat

yksissä matkoin niinkuin ainakin pari, jolta ei puutu muuta kuin

hät’hätää amen.

Niinhän se oli ollut, ja häitä oli odottaa hökötetty Hirvijärven

rannalla ja vähin muuallakin Markkulan pitäjässä, mutta siihenpä oli

tullutkin vielä mutka eteen. Tammimarkkinain jälkeen oli Alapetin

äiti, Luvellahen emäntä Ieva-Kaisa, alkanut tuntea omituista luistelua

jäsenissään, varsinkin ristiluissa, ja siitä se oli mojotus levinnyt

yli koko ruumiin. Mitä lie ollut kylmänvihoja vai muita, mutta ei

ollut sauna eikä suolaviinakaan auttanut. Kipeenkatsojaakin oli

käytetty, vaikka ei sekään ollut sen kummempaa tiennyt; olipahan

aikansa tuijottanut ja jotain mutissut ja sarvetkin Ieva-Kaisan niskaan

iskenyt, mutta eipä ollut huolinut tauti senkään, muuahdan hupelon,

hommista. Nelisen viikkoa minkä he siinä Luvellahen emäntä potennut,

ja olivat olleet aikeessa kyyditä hänet kaupungin sairashuoneellekin,

mutta kun se oli itse pyytänyt, jottei vietäisi vieraisiin paikkoihin

kuolemaan, niin ei oltu hennottu sen tahtoa vastaan tehdä. Tottapa tuo

he itsekin tuntenut, jotta tästä tulee loppu, vaikka eihän sen iän

puolesta vielä olisi tarvinnut kuolemaa odotella.

Ja niin se oli sitten Ieva-Kaisan maallinen vaellus päättynyt

viidennellä viikolla Kynttelistä. Hiljaa ja autuaallisesti oli nukkunut

ikuiseen uneensa nautittuaan pari päivää ennen lähtöään ehtoollisen

itsensä rovastin kädestä.

Tämähän se sitten oli tämä Luvellahen emännän kuolema tehnyt virhin

aikaisempiin laskelmiin avioliiton päättämisen suhteen. Eihän sillä

vainajalla puolestaan mitään ollut häitä vastaan; oli vaan sanonut

siinä muutama päivä lähtönsä edellä, jotta mitäpä tästä yhden vaimoisen

ihmisen kuolemasta, antaa nuorten mennä yhteen, kun kerran ovat asiansa

sille pohjalle saattaneet; ei suinkaan se minun untani haittaa, vaikka

häitä tanssittekin, ja tarvitaanhan tässä talossa emännyyttä. Eipä

taida jaksaa Anna-Lovviisakaan yksin pitemmälti riehkaista, ja kuka sen

tietää, mitenkä kauan se sekään tässä viipyy, koskapa minä olen ollut

huomaavinani vähän sellaista siiven haraamista tätä meidän tytärtä

kohtaan Vorrin Pulliaisen Jussi-pojan puolelta. Niin jotta saattaa olla

tyttökin lyhytaikainen olija tässä Aaprami Liimataisen talossa.

Vaikka ei siis emäntä-vainajan puolelta ollutkaan mitään estettä

häille asetettu, niin oli itse ukko Aaprami kuitenkin sanonut, jotta

antaapahan nyt kuitenkin Ieva-Kaisan jäähtyä haudassaan. Eikä noilla

nuorillakaan taida sen tuhantista hoppua olla, maistelkoot vielä

tätä morsiusajan makeutta helluntaihin asti. Silloin olkoot häät,

mutta niissä ei tanssita eikä tarjota sen väkevämpää kuin mitä nyt

ne Alapetin markkinoilta tuomat viinit juotanee. Ja se päätös oli

seisonut, semminkin kun siihen yhtyi Sukslevän Tuavettikin morsiamen

suvun päämiehenä.

* * * * *

Nyt olivat asiat jo joutuneet sille puulle, jotta helluntai, joka sinä

vuonna sattui touko- ja kesäkuitten vaihteeseen, oli käsissä.

Näihin aikoihin oli vielä Markkulan pitäjässäkin tapana, että

morsiamelle pidettiin hänen kotitalossaan läksiäiset, jotka usein

kestivät pari päivää, ja sitten hänet juohettiin uuteen kotiinsa,

jossa häitä pitää ryllyteltiin tavallisesti monet vuorokaudet. Nyt

oli kuitenkin päätetty, että läksiäiset supistuvat kahvinjuontiin ja

puolisensyöntiin ensimmäisenä helluntaipäivänä Sukslevässä. Sitten

iltasella tapahtuu juohtaminen, ja toisena helluntaipäivänä ovat häät

Luvellahessa. Kun häätalossa kerran on äskettäin kuolema käynyt, niin

ei sovi järjestellä mitään riekkujaisia näin väleen.

Maijasstiina Poutiainen, se vanha ketruumummo, oli juosta hölköttänyt

talosta taloon viemässä kutsuja sekä Sukslevän että Luvellahen isäntien

puolesta. Ainoastaan rovastille ja kansakoulun opettajalle oli tiedon

saattanut itse Sukslevän Tuavetti; eihän toki passannut Maijasstiinaa,

höpäkköä, lähettää herrojen luokse.

Maijasstiina olikin nyt taas oikein kunnia-asemassa. Hänet oli otettu

jo talvella Sukslevään auttamaan morsianta myynien teossa, sitten hän

oli, kuten sanottu, saanut toimittaa kutsut perille, ja kylläpä se

näkyi vielä kintuistaan pääsevän, sen oli helposti havainnut, ken vain

seurasi hänen liikkeitään läksiäisten valmistamishommissa. Tässä vaan

nuoremmat, minkä se Luvellahen emäntäkin, kuolevat kupsahtavat vähin

potemisin, mutta katsoppahan tätä seitsenkymmentalviasta Maijasstiina

Poutiaista, sehän tuo pyörii kuin mikä villikissa.

Ei sille suotta annettu huoleksi morsiamen valmistusta, kyllä sen

näpeistä läksi vielä vaikka ihan mitä. Oikeinpa ne olivat yhdessä Emman

kanssa värkänneet valkoisen leningin, mikä niihin aikoihin ei ollut

lainkaan tavallinen vaateparsi maalaismorsiamella. Justiina-emäntä oli

nytkin vängännyt aluksi vastaan ja sanonut, jotta eihän nyt toki pidä

mennä vihille valkoisissaan sellaisessa talossa, jossa vielä vallitsee

suru, mutta Emma oli kiinteästi ollut sitä mieltä, että eihän tässä

hautajaisia pidetä, vaan häitä, ja sen minkä häntä ihminen joutuu

itseänsä vihittämään, niin vihittää valkoisissa. Maijasstiinakin, vanha

ihminen, oli asettunut Emman puolelle, ja minkäpä siinä mahtoi Justiina

muuta kuin myönny vaan.

Heleä oli se helluntaipäivä, jona Emman oli lähdettävä vanhempainsa

kodista miehelään. Kun Emma astui aamulla kuistille ja tunsi

kasvoillaan auringon hengähdyksen, tulvahti hänen mielensä täyteen

elämänriemua. Oikein, ilojuhlahan tämä onkin, vaikka vanhat ihmiset

aina katselevat, itkeekö morsian isänsä talosta lähtiessä ja vihillä.

Hän ei itke, päätteli Emma. Johan nyt tässä vesiä valamaan sen

vuoksi, että siirtyy talon tyttärestä toisen talon emännäksi. Ne

vanhojen itkuhäät saavat olla häneltä pitämättä. Siksipä hän halusi

valkeisiinkin pukeutua, kun tämä ei ole mikään surujuhla. Ja nyt

tuo aurinkokin ikäänkuin kehoitti nauramaan, tai ainakin hiljakseen

hymähtämään sydämensä nuoruutta. Se nauraa itsekin, aurinko. No, naura

sinä vaan, nauretaan vastakkain ja ollaan iloisia.

Ihmettelipä itse Taavit Tarvainenkin tätä helluntai-ilmaa. On tainnut

Yläpihan Ukko ruveta suosimaan Suomen kansaa ja erityisesti näitä

markkulaisia, koska noin nauratteleksen ja päivä päivältä lämmintä

lisää. Vaikka saattaa olla, kuten vanhat ihnanennustajat sanovat, jotta

se pitää peräkkäin kolme hyvää vuotta, kun kerran pitämään rietaantuu,

ja sitten tulee taas kolme huonoa. No, kunhan kolmekin, kyllähän sitä

niissäkin jo jonkin verran asioitaan kohentaa.

Se on näitten pitojen puuhaamisessa tuo miehinen väki jokseenkin

tarpeetonta; sillä ei ole oikeastaan muuta virkaa kuin että tappaahan

nyt lahtielukan ja käy puodilla ostoksilla. Sen perästä se alkaa olla

melkeinpä tiellä, kun akkaväki käy siihen lopulliseen touhuun. Siinä

nyt ei ihan viimeisinä päivinä ole juuri miesten töistäkään, niin jotta

ne joutavat kellastelemaan pihanmaalla ja kuistilla, ja minkäpähän

missäkin. Vasta sitten, kun vieraat alkavat saapua, on niilläkin

olevinaan jotain touhua, kuten nyt tässäkin Sukslevän talossa.

Isäntä Tuavetti siinä kirkkovaatteissaan kekkelehtii pihasalla ja

johdattelee vieraita sisään. Pojat ovat molemmat rannassa veneellä

tulevia vastaanottamassa, ja rengin-kyhäys, joka nyt vasta taitaa

ruveta kasvamaan, koska sen housunlahkeet ovat nylppääntyneet noin

lyhyiksi, päästelee maantietä pitkin saapuneitten hevosia valjaista.

Onhan sitä tulijaa. Lopuilleen kahdestakymmenestä talosta ovat

lähteneet Sukslevän Emmaa Luvellahteen juohtamaan. Opettajakin tulee

taas sillä pyörällään, joka nyt kuitenkaan ei enää herätä mitään

erityistä huomiota, sillä näitä on nähty jo; Sipukan pojallakin on jo

sellainen rakkine. Ja niinhän nuo hölisevät, jotta tänä kesänä jo moni

mies polkupyörän selässä ajaa könöttää. Sillä tavallahan se tämä aika

muuttuu.

Onpa siinä ukkoa Sukslevän porstuanpohjakammarissa kerrakseen. Ei ole

tainnutkaan olla näin runsaasti väkeä sitten Tuavetin häitten, ja

niistä on jo kolmattakymmentä vuotta. No, ehkä nyt sentään kinkerillä

jonkin kerran, mutta se on vähän erilaista väkeä, sellaista hiukan

hätäistä ja töytyilevää, kun sillä pyörivät päässä vaan ne katkismukset

ja uudet testamentit. Mutta tämä hääväki olla lokottaa huolettomana,

sillä ei ole mitään päänvaivaa ja sielunpainoa. Eipä siis muuta

miehillä kiusaa kuin oleilla, oleilla vaan ja poltella tämän Sukslevän

isännän ruunariima-sikareita, pullautella paksuja savuja ja ryyppäillä

kahvia, jota kantavat Luvellahen Anna-Lovviisa ja Tervaharjun tytär

Hintriikka. Kyllähän siinä jonkin vanhan ukon-käppyrän, Kolopuksen

äijän ja ehkä muunkin mieleen johtuu, jotta mitenkähän on, tokkohan

näissä läksiäisissä tarjotaan edes piiskaryyppyä juohtamaan

lähdettäessä, mutta niinpä tuo jo edeltäpäin kuihke kulki, ettei

anneta. Joo-joo, siitä on entisestä Sukslevän Tuakostakin tullut sen

sortin miehiä; ja tulkoon, kaipa tämän nyt kahvinkin nojalla kestää.

Mukavastipa tuo muutenkin heppelehtii ukkojen mieli. Ja kuinkapas

sitten, kun on tällainen lupaava taas tämä kevät, kylvötkin työntyivät

oraalle kuin uhalla, ja nyt kasvaa hojottaa kaura ikäänkuin otran

kanssa kilpaa. Ilauttaa, ilauttaa se mieltä. Ja se kun on semmoista

sopivaa hääaikaa tämä kevät, jotta niitä pitäisi noita häitä vaikka

vähän joka viikko.

Ei tarvitse tällaisena päivänä etsiä puheenaihetta, niitä tuntuu olevan

sielu tulvillaan, jotta ei muuta kuin anna tulla vaan. Ja kun oikein

kuuntelee näitten ukkojen juttuja, niin ihan panee ihmettelemään,

mitenkä nämä samat miehet nyt suhtautuvat ilman leikkiä ja ivaa niihin

uuden ajan tuulahduksiin, jotka viime aikoina ovat pitkin tätäkin

Markkulan pitäjää kulkeneet. Ei siinä nyt enää venkoilla uusista

koneista, eikä nokkaa todisteta koulukysymykselle, vaan jokainen

koettaa ikäänkuin pyrkiä toisensa edelle niitten uusien keksintöjen

ja muitten suuntien selvittelyssä. Ja mikä näitten päähän lie sitä

viisauttakin nyt takonut, kun se uudistusten käsittely on tullut ihan

toiselle tolkulle? Vai se ajan henki, sekö tuo lie se koulumestari?

Mutta tuvan puolella istuvat eukot paljon totisempina. Se on soma tämä

vaimoinen ihminen: kun se kerran miehen matkaan joutuu, niin se sitten

näin pitopaikoissa koettaa pitää näkösällä kirkkonaamaa, vaikka sen

kielen alla on asioita kiemuranaan. No, ei se onneksi sentään kahvia

pitemmälle mökötä, kyllä se varsinkin toisen kupin perästä vertyy, ja

puolisen jälkeen se ei enää malta olla siunaaman hetkeä häklättämättä.

Mutta isompaan ääneen nauraa höräytellä sen ei sovi, eikä kitkattaa

puheensa päälle, vaimoisen eläjän ja emäntäihmisen.

Se nauru ja kikatus, se on niitten tyttöjen asia, jotka ovat

kokoontuneet Emman aittaan. Niitä kun pääsee lähemmä kymmenkuntakin

morsiamen ympärille, kuten nytkin on, niin ei pidä siinä pyrskähdysten

puuttuman, eipä totisesti. Siinä on sitä kyselemistä ja utelemista;

nykimistä ja näykkimistä, jotta se tule ja ota! No, niillä on

jokaisella samat ajatukset: että saahan nyt nähdä, milloinka, tämä

matka minun kohdalleni sattuu?

Syöminen, syöminenhän se on pääasia näin pidoissa. Vaikka häntä

miten niukuin-naukuin elettäisiin, niin kyllä pidoissa pitää riittää

jokaiselle ihan vatsapakoille asti. Tämä on sellainen vanhan ajan

laki, jota Savonmaan kansa yleensä ja Markkulan pitäjäläiset omalta

kohdaltaan ovat aina seuranneet. Oli sitä nytkin Sukslevän pitopöydässä

popsimista, oli niinkin. Eihän tässä ollut muuta vikaa kuin että,

tämä maalainen, joka oli tottunut puolisen päälle kupsahtamaan

ruokalevolle, sai nyt poiketa tavoistaan ja kantaa kaiken saamansa

hyvän oikaisemattomaila ruumiilla. No, kärsiköön nyt ruumis, kylläpä

hän huoppenee keskipaikka, ennenkuin ollaan Luvellahessa ja uutta taas

tarjotaan.

Pientä keskinäistä turinaa pitäen oli puolinen syöty. Eiväthän ne

silloin juuri pöytäpuheet olleet tapana, minkä papit toisinaan

rovehtuivat juttelemaan enemmänkin kuin mitä heidän varsinaiseen

virkaansa, vihkimätoimitukseen, kuului. Mutta mitäs nämä maalaiset,

turpeenpuskijat, mitäpä puhujia nämä! Parahiksi ruokaluvun isäntä

tällaisissa tapauksissa popotti, ja siinä ne sitten olivat ne

puhumiset. Kyllähän Sukslevän Tuavetin kielen kantimissa tällä kertaa

kaiveli vähän enemmänkin kuin se ruokaluku, mutta eihän tuo tuolta

lähtenyt, se kaivelija, äkäytyi sinne vaan ja siellä pysyi. Mutta

opettaja sanoi haluavansa lausua muutamia sanoja, ei niinkään paljon

näitten häitten vuoksi, kuten hän huomautti, vaan yleisesti kiitokseksi

ja kunnioitukseksi tämän seudun kansalle, joka oli ymmärtänyt opin ja

valistuksen hyödyn ja lähettänyt lapsiansa kouluun paljon suuremmassa

määrässä kuin hän oli osannut toivoakaan. Ensimmäinen oppivuosi oli

vastikään päätetty, ja sen aikana oli tämänkin talon nuorin perillinen,

joka istui tässä pöydässä mukana, siirretty jo kolmannelle osastolle,

ja näkyihän täällä olevan muitakin opin teille antautuneita sekä

nuorempia että vanhempia. Oliko se nyt koulun ja kylvetyn valistuksen

ansiota, sitä ei opettaja sanonut uskaltavansa vakuuttaa, mutta

kaikessa tapauksessa tuntui tällä nyt alkaneella häätilaisuudella

olevan tavallista säveämpi ja säädyllisempi leima. Täällä vallitsee

suorastaan hartaus ja tapojen siivollisuus, ikäänkuin muutamia

kuukausia sitten kuolleen sulhasen äidin muiston kunnioitus, ja nuori

pari valmistautuu todellisella mielenylennyksellä uuteen elämäänsä.

Sellaisiahan se lateli, opettaja. No, mikäpä sen on ladellessa, kun

on oppinut mies ja käynyt ne seminaarit ja muut. Nuoret opiskelijat

tunsivat itsensä vähän kuin ylpeiksi, kun heitä näin julkisesti

kiitettiin. Sukslevän Rieti-poikakin vei joukon nuorempiaan kassoilleen

ja näytteli niille, paitsi tietysti rihlaansa, myöskin koulukirjojaan,

ja selitteli innolla kuunteleville pojille oppimaansa viisautta. Näkyy

vaan siitä pojasta vääntyneen koulunkäyjä, vaikka sillä onkin sellainen

veto veressä metsiin ja järvelle.

* * * * *

Sitä kun ei siihen aikaan ollut Markkulassa muuta kuin yksi maantie

pitäjän halki, laidasta laitaan, niin nämä morsianten juohtamiset oli

useimmiten tehtävä kinttuteitä myöten jalkapelillä. Tässä nyt Sukslevän

ja Luvellahen välillä oli sentään venematkaakin Hirvikoskelle asti, ja

siitä vasta alkoi se apostolin taival. Niin, tuttu tiehän tämä oli,

sama, jota Sukslevän väki oli monet kerrat kulkenut juhannuskokolle

Luvellahen pohjaan. Mutta eipä oltu tällaisella joukolla oltu

liikkeellä, eikä ollut tainnut ennen kenenkään mukanaolevan muistin

mukaan Hirvikoskea kohti näin monta venettä yhtä matkaa viilettää.

Olisipa vielä ollut itse rovasti mukana, niin sittenpä olisi ollut

juhlava saattue, mutta ei kuulunut ukko kerkiävän ennenkuin huomenna

vihkimistilaisuuteen. Vaikka onhan tätä tässäkin komeutta kerrakseen,

ja opettajahan tavallaan edustaa hengellistä säätyä.

Nauranut ja ilakoinut oli Emma aitassaan koko päivän, kuten aamulla

auringolle lupasi. Hän oli vielä viime kesänä ollut ujöinen ja

vähäpuheinen, aina siihen kohtaukseen saakka Alapetin kanssa aitan

takana. Siitä se oli muuttunut. Olisiko tuon veriin silloin vasta

päässyt oikea elämäntunto? Silloin se riehahti Sukslevän Emma

ensimmäisen kerran, ja sen perästä tuota lienee sattunut monastikin

nokakkainoloa Alapetin kanssa, ja Emma nauroi ja lauloikin yksinään

töissään kulkiessaan, mitä ei ennen oltu juuri kuultu. Vielä se nyt

vanhempiensa veneessäkin Sukslevän rannasta erotessaan koettaa olla

veikeä ja laskea leikkiä, mutta mitenkähän lie: näyttää niinkuin sen

kasvoilla toisinaan häilähtäisi varjo. Mahtaakohan Emman mieleen

johtua, jotta tässä ovat nyt viimeiset vitsat tulessa tätä tyttöyttä

— ja jotta minkähänlaista se oikeastaan on akkana oleminen? Jos se

hyvinkin muuttaa muulle mukalalle tämän tyttöihmisen elämän? Ja eiköhän

sillä vaan ole pieni pisarakin silmänkulmassa, Emmalla? Se taitaa sen

itsekin tuntea, koska salavihkaa huivinsa nurkalla pyyhkäisee juuri

sitä paikkaa, jossa se helmi oli kimaltelevinaan. No no, antaahan se

ajattelemista tämä vanhasta kodista eriäminen; sen tietää, mitä on

takana, mutta eteenpäin on työlästä arvailla.

Mutta ei ole sittenkään Emmalla sellaista hätää kuin on tällä

Justiina-emännällä. Sehän on niinkuin itseänsä villille vietäisiin:

vähin vaikenee palttinaksi ja toisen kerran taas tupsahtaa punaiseksi

kuin kaikki veret juuri kasvoihin karkaisivat. Se on se äidin osa tämän

Justiinan kannettavana. Minkä tautta sitä pitäneekin tämän äidin aina

ottaa lapsensa asia omakseen? Sen hartioilta ei kantamusta nosteta

tässä elämässä — haudassa tuo sitten väkisinkin pois vierähtänee?

Vakava on Justiina ja näyttää vaan mietiskelevän. Niinhän sitä pitää

hänen, äidin, mitäpä tuo tyttöheilakka itse asioistaan välittänee.

Totinenpa se on Tuavettikin, mutta se on semmoista miehistä

mietiskeleväisyyttä, joka oikeastaan kuuluu kirkkovaatteisiinkin, ja

sitten tämä tällainen tapaus ikäänkuin ylentää miehen arvoa. Tästä

saattaa kohta joutua vaarin asemaan, ja mikäs se näin keski-ikään

päässeelle miehelle sen veiterämpää? Taavit Tarvainen on muutenkin

viime aikoina noussut vähän niinkuin yleisten asioitten hoitoon: hän on

jo kansakoulun johtokunnan jäsen, ja mene tiedä, mikä virkamies hänestä

vielä tulee, kunhan niitä paikkoja taas ruvetaan jakelemaan. Saattaisi

päästä vaikka kunnallislautakunnan esimieheksi ilopurolaisen tilalle,

jos olisi tullut aikanaan opetelluksi paremmaksi kirjoitusmieheksi.

Tuavetti nyt kylläkään ei, ikävä sanoa, muuta kuin parahiksi nimensä

jukertaa, mutta onhan niitä toki virkoja sellaisiakin, joissa se

riittää. Nämä ajatukset ne Tuavetin mieltä askarruttavat hänen siinä

veneen perässä istuessaan ja ohjatessaan Hirvikosken niskaa kohti.

Menihän siinä aikaa, ennenkuin juohtoväki pääsi perille ja illallinen

saatiin syödyksi. Vieraat olivat juur'ikään kerinneet nousta pöydästä

ja siunata itsensä, kun aurinko viimeisen kerran vilkutti silmää ja

köllähti sitten levolle Rukasmäen taakse.

Ja sitten alkoi keväinen iltayö levitellä läpinäkyvää hurstiaan

yli rasvatyynen Pienen Talluksen ja sen rantaan viettävällä mäellä

kököttävän Luvellahen talon. Siinä on sellainen kumma kiehtovaisuus

tässä ensimmäisen kesäkuukauden yössä, jotta se ikäänkuin ei ole

luotukaan levättäväksi. No, vanha ihminen, jolla ei enää ole vastaavaa

kiihkoa veressään, nukkuu kohta niille sijoilleen, joille on luunsa

oikaissut, mutta nuoren silmään ei tahdo uni tulla. Kaikkein vähimmän

nuorta raukaisemaan rupeaa tällaisena yönä, jonka edellisenä päivänä

morsian on juohettu kotoaan appelaan, ja nyt viimeistä tyttöysyötänsä

uuden kotinsa aitassa silmät selkosen selällään valvoo. Toisiinkin

tarttuu samanlainen tunne ja aavistelu, ja vaikka kaikki ovatkin

vanhemman väen silmänlumeeksi olleet yöpuilleen kapuavinaan, niin

eipä niiltä taitaisi löytää juuri ketään nuorista ja naimattomista,

jos tunninkin perästä ryhtyisi aittojen ovia raottelemaan. Ne ovat

nukkujat sieltä omilla teillään, ja niitä saattaisi kyllä tavata parin

kerrallaan tuolta rakennusten kupeelta, rannan kiviltä, jopa läheisestä

lehdostakin.

Tämän voi jo päätellä siitäkin, että Tervaharjun Hintriikka ja

Sukslevän Toloppi, joita on totuttu pitämään hyvin vakavina ja nuorten

pienelle hassuttelulle aivan vieraina, istuvat helluntain iltayötä ison

koivun alla rantapenkereellä. Kuinkas ne sitten vetreämpiluontoiset

malttaisivat sisällä pysytellä? Kyllä ne ovat kaikki vaan täällä

parittain, sitä kun löytää toinen toisensa niin helposti kevätkesäisenä

yönä ja vielä tällaisissa häätilaisuuksissa, joissa tunnelma on

itsestään valmis kahdenkeskeiselle kaikkoamiselle sivummaksi muitten

ihmisten silmiltä.

Ne istuivat siinä penkereellä hyvin lähekkäin, Hintriikka ja Toloppi,

katsellen edessään hiljalleen varjostavaa vettä.

— Mitä sinä nyt olet päättänyt? kysyy Hintriikka silmiään toisen

puoleen kääntämättä.

Toloppi ei ihan kohta vastaa. Hänen kasvoistaan kyllä näkee, että

päätös on tehty, mutta sen ilmaiseminen näyttää tuottavan jonkinlaisia

vaikeuksia. Sitten hän ikäänkuin hiukan suoristautuu ja sanoo:

— Kyllä minä menen.

— Oikein! Se on minunkin mielipiteeni.

Hintriikka sanoo sen niin varmalla äänellä, kuin olisi hän jo ennakolta

tiennyt vastauksen. Samalla kääntää hän silmänsä poikaan. Niissä

loistelee ihmeellinen kirkkaus. Käsi hakee pojan kättä, löytää sen, ja

tyttö jatkaa:

— Sinulla on onni mukanasi, Toloppi. Kansakoulututkinnon sinä suoritat

tänä kesänä ja syksyllä menet seminaariin, kuten opettaja on neuvonut.

Minä vartoan sinua nämä neljä vuotta.

Poikakin kääntyy jo kohti:

— Mutta jos sinäkin lähtisit?...

— Sinä tiedät, miten mielelläni sen tekisin, mutta minä en voi jättää

vanhempiani...

Ja niin jatkuu asian selvittely näitten kahden välillä, joille opin

ja tiedon saanti on niin kauan ollut vain unelmana, mutta lopulta

kuitenkin toteutuu. He laskevat siinä kevätyön hämyssä vuosia eteenpäin

ja ovat varmoja, että Tolopin valmistuttua opettajaksi on jo koulu

Hirvijärven rannalla. Siinä se sitten tulee olemaan heidän vastainen

työmaansa. Hintriikkakin käy sillä välin käsityökurssin ja pääsee

tyttöjen käsitöitten opettajaksi. Niin he laskevat, ja heidän laskunsa

tehdään sellaisella varmuudella, ettei niihin voi tulla erehdystä.

Taisi jo näkyä itäiseltä taivaanrannalta auringon ensimmäinen

silmänisku, kun he nousivat pihaan ja astuivat kumpikin aittaansa

lyhyelle unettomalle levolle ennen uuden päivän tapauksia.

* * * * *

Nyt seisoivat Emma ja Alapetti sillä matolla ja sen pallin ääressä,

jolta heidän yhteinen vaelluksensa oli alkava. Emmalla oli löijä ja

myrttiruunu päässä. Morsiusparin takana seisoivat Hintriikka ja Toloppi

morsiustyttönä ja sulhaspoikana sekä Maijasstiina, jolle morsiamen

pukijana kuului tällainen etuoikeus.

Hääväki oli hajautuneena ympäri avaraa tupaa, miehet katselivat

kattoon tai lasista ulos, paitsi minkä lienevät poikamiehet seuranneet

tarkemmin toimitusta, luultavasti oppia ottaakseen, sillä kukapa sen

tiesi, milloin he itse joutuisivat vihkimämatolle. Vaimot sen sijaan

tarkkasivat toimitusta niin hartaasti, kuin siitä oksi riippunut heidän

sielujensa autuus. Peukalot pyöriä vipelsivät kilpaa, ja oikein kaulat

kurottuivat eteenpäin.

Eipä nyt Emmaa naurattanut, ja kovin oli poski vaalennut. Taisipa

sittenkin tulla ratkaisevassa räpäyksessä hätä käteen Emmallekin.

Ihan on nyt yhtä vaalea kuin tuo leninkinsä. Alapetti se taas seisoo

hiukan toisen jalkansa varassa, eikä ole tuonaankaan. Mitäpä tämä nyt

miehiselle miehelle yksi akanotto?

Markkulaiset olivat aikanaan moittineet tätä rovastia, se kun ei

ollut heille mieleinen, vaan mikä lienee ollut Lapin pappi ja tänne

keisarinpitäjään väkisin viskattu. Väittivät, ettei se edes osannut

kunnolle tätä suomen kieltäkään. Mutta nyt oli jo vuosia sen ja tämän

nykyisen ajan välissä, ja katkeruus oli ennättänyt lauhtua. Ja puhuihan

tämä rovasti sen, minkä se nyt tämmöisessäkin tapauksessa puhumisesta

parani. Jos sillä nyt olivat ne »nynnänsä» ja »nunnansa», jotta »kun

te nyt olette tässä toisenne avioksi ottanunna», niin selvänhän tuosta

sai, ja hyvänluontoinen ukon-nuhjerohan tämä muuten oli, rovasti.

Nyt ne olivat pallilla polvillaan, vihittävät, ja eukkojen kaulat

kurkottuivat vielä entistäänkin pitemmälle. Vihdoin ne vetäytyivät

ikäänkuin tarpeekseen saaneina taaksepäin; joku kuului kuiskaavan:

itkee, itkee morsian, kyllä siitä tulee onnellinen naiminen... Jaha, ne

siis sitä morsiamen itkua, nämä akat...

Toimituksen päätyttyä tuodaan sitten ne Alapetin markkinaviinit.

Tarjotaan ensin rovastille, sitten morsiusparille, minkä jälkeen vasta

muut saavat pikarin vuoronsa jälkeen. Näillä laseilla sitä käydään

sitten kilauttamassa nuoren parin kanssa, ja jokainen koettaa toivottaa

onnea ja menestystä parhaansa mukaan.

Taavit Tarvainen, jonka asiaankuuluvasti on ensimmäisenä mentävä lasi

kourassa nuorikkojen luokse, tuntee nyt vihdoinkin kielenkantansa

laukeavan. Se tulee nyt sieltä se puhe, joka jo eilisestä asti on

kangerrellut, veuhkannut ja vuovannut ulospääsyä löytämättä:

— Minä vuam meinasin sannoo yhen sanan, jotta työ kun nyt outta tuassa

alakamassa ommoo elämeennö, nii' elekeete turhoo hangojtella vastaav,

vaekka näkisittä minkälaesta rustinkia ja kojetta vastaanno tulovan.

Se neät ei mikkää tässä maalimassa pysy paekallaav, vuam männä jyystää

etteempäen. Ottakoo vuan kaekki opiksenne, minkä niättä korjoovan tämä'

immeise' elämän kohtoo, ja koittakoote työ nuoret olla meitä vanahoja

viisaampija, nii' ehkäpä teille tämä elämä kääp keppeemmäks...

Justiina-emäntä, joka oli siinä Tuavetin vierellä onnittelujansa

edeskantamassa, hierasi kyyneleen silmästään. Se oli siinä asunutkin

elisestä alkaen, mutta toivottavasti se nyt pyyhkäistiin viimeisen

kerran tähän tekkään, koska Justiinan huulille karahti pieni hymy.

Niin, sitä kyyneltä nyt ei tarvittane ennen Emman ensimmäistä

lapsensänkyä. Pitäähän toki äidilläkin olla hengähtämisen varaa.

Kolopuksen ukko Jahvetti joutui esille pian appivanhempain jälkeen.

Hänenkin täytyi lausua onnittelunsa hiukan laveammin:

— Kasvakoote vuaj ja lissääntykkee, ja oekeen sano Tuavetti, jotta

ottoote vuarin tästä nykyjsestä aejasta... Ja ostoote separatierj, se

kuul' olovah hyvä vehe... Ja sitä sammoo vua' itellennö ja uskokee

poekkeej, jotta vaekka vanaha ov vakava, niiv veres ov vanahoo

veikeemp'...