VIII.

No niin, se nyt oli sitten kesäkin taas menneilleen. Kauankopa

tuo kestäneekään täällä pohjoisessa: parahiksi ennättää koreimmat

pyhävaatteensa päälleen pukea, kun jo ei muuta kuin ala riisua niitä

pois. Se on tämä pohjolan kesä niinkuin kiireimmittäin joissakin

pidoissa kävijä, istuutuu pöydän päähän ja syö juhla-atrian, ja

sitten sille tulee kiire kuin mustalaiselle. Mutta nätin näköinen se

on siinä istuessaan, oikein hemaiseva kuin juuri naiseksi noussut

kaunismuotoinen tyttö.

Nyt pudotteli jo se neiti hiljakseen korujaan yltään. Oltiin

syyskuussa. Annappahan tästä vielä muutaman viikon vierähtää, niin jo

on ihan alushameisillaan, ja sitten se alkaa panna päälleen paksuja

talvitamineitaan.

Siihenpä se sitten suvitoukojen valmistumiseen mennessä oli kypsynyt

se Emman ja Alapetinkin asia sellaiseen asteeseen, että passasi

saattaa se vanhempienkin tietoon. Alapetin puhemies, Särkän Israjel

Huatainen, oli käynyt Sukslevässä kysymässä, jotta kävisikö se niinkuin

päinsä. Ka mikäpähän siinä! Eihän Sukslevässä ollut mitään Alapettia

vastaan, rivakka nuorimieshän se on Luvellahen poika, ja kyllähän

tässä on nähty, jotta onhan niillä jotain kotkotusta keskenään, tällä

Emmalla ja sillä Alapetillä, ja sehän siitä ruukkaa tulla. Oli vaan

kysynyt Sukslevän isäntä, että milloinka sitä sitten vihkaistaisiin,

jolloin puhemies oli tiennyt kertoa Luvellahessa oltavan sitä mieltä,

että taitaa jäädä ensi vuoden nimiin, saattaa näet tammimarkkinain

jälkeen olla sopivinta aikaa sellaisiin hommiin. Samapahan se

näitten suksleväläisten puolesta, eihän noilla tainnut, nuorilla,

niin hengenhätää olla yhteenmenon kanssa. Sillä laillahan se sitten

sovittiin oiki neuvotteluin, jotta kohta uudelta vuodelta pannaan

kuulutuksiin, ja sitten tammimarkkinain perästä juohetaan morsian

hyvällä rekikelillä uuteen kotiinsa.

Se asia oli mennyt sellaiseen päätökseen. Sitten oli siinä se

kansakoulukin alkanut elokuun loppupuolella, ja Sukslevän Rieti käydä

junttasi reppu selässä joka päivä noin yhdeksän kilometrin matkan

edestakaisin kirkolla. Olihan se isäntä Tuavetti vähin pelännyt alussa,

jotta tuleekohan tästä pojasta koulunkäyjää, kun se oli sen rihlan

saatuaan kaikki vapaa-aikansa metsässä käydä tuojannut ja näytti vaan

elävänkin niissä metsäläismeiningeissään, mutta mielelläänhän tuo

tuolla kävi, ja lukea porottikin iltaisin kuin paras pappi. Leikillään

oli isä jo huomauttanutkin, että taidat lukeakin papiksi nyt yhtäpäätä

vauhtiin päästyäsi, johon Rieti oli vastannut oikein vakavissaan,

jotta ei tässä papiksi, eikä muuksi, en minä eriä tästä Sukslevästä,

jos vaan saan tässä olla, mutta kansakoulun minä käyn lävitse, vaikka

mikä tulisi. Niin se oli poika jo alusta pitäen selvällä tolalla sen

lukuhommansa kanssa.

Ja koululakienhan se oli oikeastaan tämä Toloppikin„ Se oli jo

kohta heinänteon perästä mennyt opettajan pakeille, ja siitä se oli

alkanut. Iltaisin se siellä kävi koululla opettajan luona pari kertaa

viikossa, niin ettei se kulkeminen sille raskasta ollut, vaan luettavan

näkyy kovasti. No, onpahan tuo tuohon jo ennestään tottunut, vanha

postilla-mies. Taitavat olla vielä tavallista mieluisammatkin ne

kulkemiset, kun Tervaharjun Hintriikkakin järven toiselta puolelta on

samassa matkassa; kuuluu sekin meinaavan yksityisoppilaana kansakoulun

tutkinnon suorittaa. On niitä sillä opettajalla kuulemma muitakin

yli-ikäisiä iltaoppilaina, mutta niinpä tuo oli sanonut tälle Sukslevän

Tuavetille kirkolla tavatessaan, että hän nyt jo puolisentoista

kuukautisen kurssin jälkeen huomaa, jotteivät toiset pysy Hintriikan ja

tämän Tolopin matkassa, vaan täytyy ne erottaa omaan sakiinsä. Jos vaan

tätä menoa piisaa, ja miksipähän ei piisaisi, niin eivät kuulu nämä

kaksi paljon ennättävän vanheta, kun kansakoulun kurssi on suoritettu.

No, suorittakoon Toloppikin, kun ei näy se luku töitäkään haittaavan,

ja onpahan sitä tästäpuolin puhdetta sen tuhrata pienen öljytuikun

ääressä.

Sillä kantilla ne nyt olivat Sukslevän talon nuorempien pereen jäsenten

asiat. Nyt oli edessä potatin nosto ja nauriin listiminen, jotka

olivat suoritettavat ennen Mikkeliä. Syyskynnöt niinikään vaativat

miehensä. Siitä nyt ei ollut nuoremmasta pojasta paljon apua, kun sen

aika meni niissä kouluhommissa, mutta toiset miehet olivat ahkerassa

touhussa, ja niin ne vaan asiat kulkivat tavallista kulkuaan. Sitten

alkoi loppusyksyllä ojankaivu, sillä vakaasti aikoi Tuavetti pysyä

sanassaan, jotta rantaniitty tänä syksynä ojitetaan, ja pannaan siten

alku uusaikaiselle viljelykselle, siinä nyt ei auta kerrassaan mikään.

Ne nyt olivat niitä sisäisiä puuhia, omassa talossa tapahtuvia. Mutta

olipa tässä muutakin ja tärkeämpää tulossa. Kirkossa oli hiljan

kuuluutettu, että kupernyöri itse omassa korkeassa persoonassaan

tulee Markkulan pitäjään ja pitää kokouksen kunnantuvalla. Se nyt jo

kyllä aikaisemminkin tiettiin, että se tästä kautta kulkee, mutta ei

luultu sen Markkulaan pysähtyvän, vaan ajavan suoraan Pielavedelle,

jossa mitä he erikoisia asioita käsiteltävänä. Mutta nyt kuuluikin

tulevan Markkulan kunnantuvalle; osoittaa sillä tavoin huomiotaan

tälle kivisellekin pitäjälle. Se on jo tapaus se. Ja nyt se on

niinkuin huomenna se tulopäivä. Tuntuupa ihan Taavit Tarvainenkin

olevan tavallista juhlallisemmalla mielellä. Ei tahdo olla paljon

töistäkään, ja ihan on kuin ei saisi sijojaan missään, kävelee vaan ja

käännähtelee, ja on jo tainnut ainakin kolmeen kertaan kiertää talonsa

ja käydä katsomassa sitä punaista porttiakin.

Vallanhan tämä Tuavetti on niinkuin kupernyöri tulisi hänen taloonsa

eikä kunnantuvalle. Pyhävaatteetkin on jo aikaisin iltapäivällä haettu

aitasta ja odottelevat tuvan sängyn päällä, jotta mikähän tästä oikein

tulee, kun niin näyttää olevan tärkeätä kaikki nyt talossa ja isäntäkin

on niin levoton kuin olisi vähintään vihille menossa. Eikähän nyt ole

edes pyhä eikä mikään, jotta mitähän varten meidät, pyhävaatteet, on

tähän hilattu aitan orrelta? No, tottapa tästä tulee meno jonnekin,

milloin hän sitten tulenee?

Olipa se ankara yö Taavit Tarvaiselle. Eihän tuota ennen muuta ole

tarvinnut, kuin kääntyä oikealle kylelleen ja jättää Justiina leveän

selkänsä taakse, niin siinä häntä on kohta päässyt unen päästä kiinni.

Mutta nyt on niinkuin kirppuja olisi paita täynnä ja ne pistelisivät

ja näykkisivät. Jos ennen on kirppukin joskus paitaan eksynyt, niin

kerran on kädellään hosaissut, eikä sen kummempaa, vaan nythän nuo

eivät sitäkään tottele, ei vaikka kyhnäisi kylkeään ja koko ruumistaan

hieroisi. Jos he sitten lienevätkään kirppuja, vaiko muuten kutijanee

ruumis, mitä kutijanee. Ihan panee piehtaroimaan Tuavetin, ikämiehen.

Justiina on jo välillä vaipunut uneen, mutta herää toisen ruumiin

hytkytykseen ja kuuluu ääntävän, jotta mikä riesa siihen tuohon ukkoon

on mennyt, kun kyhnyttelee itseään kuin olisi syyhy selässä. Tuavetti

koettaa olla yhdessä kohdin ja yrittelee houkutella unta luokseen,

vaan se ei onnistu. Hikikin tulee siinä, ja yhä vaan tuntuvat ne

kirpunpistokset.

Lienee jo hyvinkin myöhäistä, kun Tuavetti vihdoin vaipuu jonkinlaiseen

horrokseen. Ja sitten hänet ottaa kuin tuuliaispää koetellakseen

ja viepi jonnekin, minne vienee, hyvin ylös. Siellä on Justiina

alhaalla, ja Tuavetti on kuulevinaan hänen huutonsa, jotta uneutit

ottaa evästä, jos kauankin viipynet sillä reissullasi, ja minulla

kun olisi ollut jo voita vakkasessa, leivät varattuina ja piimälasku

täytettynä. Mutta Tuavetti huitasee vaan kädellään ja lentää, lentää...

Sitten hän yht'äkkiä joutuu suureen ja koreasti kirjailtuun saliin,

jossa viheriäverkaisen pöydän takana istuu iso punakkakasvoinen

miehen-rojaus, niinkuin tämä kupernyöri Aminohvi, jonka Tuavetti on

kerran nähnyt; mutta sillä on siivet selässä kuin enkelillä. Ja se

Aminohvin näköinen enkeli kysyy Tuavetilta, jotta oletkos sinä se

Taavit Tarvainen Markkulan pitäjästä, Sukslevän talosta. Tuavetti

kumartaa niin syvään kuin suinkin kuontuu, ja vastaa, että juu, herra

Kupernyöri, kyllä minä olen Taavit Tarvainen. — No, onkos siinä perää,

että sinä olet istuttanut muikkukannan Hirvijärveen, ja onkos sinulla

punaiseksi maalattu portti? — Kyllä siinä on perää, korkea-arvoinen

herra Kupernyöri, on siinä. — Mutta minulle on kerrottu, että muikut

eivät ole siinneet Hirvijärvessä, onko se totta? — Sitä minä en niin

vissiin tiedä, vaan kyllä niitten pitäisi ilmaantua, jos eivät ne

ahvenet vaan ole syöneet niitä muikkuja. — Jaa, jaa, Taavit Tarvainen,

kun sinulla on punainen portti, niin se osoittaa, että sinä olet

edistystä rakastava mies; mutta sinun pitää uudelleen tuoda muikkuja

Hirvijärveen, sillä Hirvijärven ympäristön kansa syöpi mielellään

muikkukalaa...

Tuavetti muisti hyvin aamulla tämän unensa ja ihmetteli, jotta mitähän

se merkitsi, ja olikohan se enkeli itse tämä Kupernyöri Aminohvi. Kyllä

se oli vaan sen näköinen, ja kun se puhui niistä muikuista. Taitaa olla

tämä viittaus siihen, että uudestaan, uudestaan on istutettava muikkua

Hirvijärveen, ei tainnut juurtua siitä ensimmäisestä kerrasta, kun ne

ahvenet... Ja ehkä se oli vaan vahingoksi, kun pantiin se silkkihuivi

sinne pohjalle. Mutta kun se Lemetti-vainaa oli aina niitten

taikojensa kanssa... Mutta pitänee tästä ilman taikoja yrittää, koska

Uni-Huppiaskin tuommoisia alkaa näytellä.

Olipa sinne kokoontunutkin ukkoja kunnantuvalle, oli totta toisen

kerran. Ja ukkoja vaan. Ei vilahtanutkaan siellä hametta, paitsi

minkä lie vanha Korhos-vainaan Hanna, joka oli tässä kunnantuvalla;

vähän kuin vahdin tapaisena, joskus ohi kulkea lytystänyt. Ne olivat

nyt ne kuvernöörin käräjät tänä päivänä tässä Markkulan pitäjässä.

Oli tapahtunut sellainen kunnia näille puukirkon miehille, että

itse maanvaari oli luvannut tulla ja oikein, asiata tehden kysellä

markkulaisilta, jotta onko niinkuin mitä valittamista maan ja läänin

hallintoon nähden. Eipä silti eikä sen tautta, että tämä Markkula olisi

mikään syrjäpitäjä ollut, jopahan vielä: siinähän se kökötti ihan

maanvaarin pääkaupungin, maaseurakunnan kanssa rajakkain, mutta muuten

nuo eivät Kupernyörit kehdanne tulla tähän köyhään pitäjään, joka vielä

kuului olevan mukamas takapajulla. Mutta nyt se oli lähtenyt Aminohvi

ajamaan sillä mielellä, jotta poikkeaa häntä Markkulankin kunnantuvalla

ukkojen turinaa kuulemassa, jos on mitä turisemista.

Puhtaina kiilsivät kunnantuvan seinät ja lattiat, niin jotta melkein

kuvaisensa näki, kun läheUe tuli, ja katajaranssit kiertelivät seiniä.

Kelpasi siihen tupaan tulla isonkin herran, ja olihan se toki herra,

kupernyöri, mistäpä noita vielä suurempia. Ukot katselivat ihmeissään

tupaa. Eivätpä oHeet monet nähneetkään sitä näin juhla-asussaan.

Tottumuksesta pistettiin piippuun, mutta Ilopuron Apneeri,

kunnallislautakunnan esimies, äsähti kohta, jotta pellolle polttamaan,

ei saa savustaa juhlahuoneen seiniä. Aivan niin, oikeassa oli

ilopurolainen, järjestys ja siisteys se on oleva silloin, kun maanvaari

tulee.

— Vieläköön tuoll' on se vanaha kivalterj Niskanem matkassaan? — kysyi

Sukslevän Tuavetti miesrysmässä.

— Mitenkäs sittä, — vastasi kaikkitietävä ilopurolainen, — seon

palavellu jo monta muavvuaria, Niskanen, ja kova ukkohan s'oon. Seon

suanna jo renikat ja muut lätkät uskollisesta palveluksesta, ja niinpä

tuo kuul’ olovan tämännii Aminohvin toenen käsj.

— Taetaa se Niskanen tietee näestä leäni' asijoista yhtä paljon kunj

ite muavvuarjrii... — tuumi Kolomkannan Karhunen, joka myöskin oli

tullut katsomaan »sitä ihteesä».

— Minkä taatta s'ei tiijä, ja sille passoo vuam puhuva asijastaa', jos

ei niinku' itellee' ilikiis. Kyllä se Niskanen sittä hoastaa sopivassa

tillaesuuvessa. Paljo neon silläe tavalla asijoetaa toemitelleet.

Seon neät kivalterj kupernyöril lähheisim mies oekeestaa, selitti

kuntakokouksen puheenjohtaja Kaspo Hyvönen, toinen kunnan pylväitä

ilopurolaisen ohella.

— Vae on se kivalterj Niskanen niim mahtava mies. No, elähäm mitä, —

päivitteli Karhunen.

Seistiin pihanmaalla rykelmissä ja odoteltiin. Keskustelu kierteli nyt

pääasiallisesti tässä kivalterissa ja sen mahtavuudessa. Tiedettiin,

että se oli palvellut jo neljättäkymmentä vuotta, ja joku oli kuullut

kaupungissa kerrottavan, että tämäkin Aminohvi oli sanonut, kun

Niskanen oli meinannut jo kerran erota ja ruveta pernitsuonille, jotta

jos kivalteri vaan jättää virkansa, niin kyllä se on silloin hänenkin

lähdettävä, sillä ei hän yksinään jaksa hallita täilaista suurta ja

paljotöistä lääniä.

— Vae on nii' ökymies tämä kivalterj Niskanen? — ihmeteltiin.

— On se, — selitti jokin toinen, tietävämpi, — on se semmojnem mies,

vaekka se vuan kuskpukilla istuu, mutta eipähän tulis Aminohvikaa

toemeen iliman sitä.

Kivalteri Niskasen arvo kohosi niittenkin silmissä, jotka ennen olivat

luulleet häntä vaan tavalliseksi kuskiksi, nyt suunnattomasti. Häntä

ruvettiin odottamaan melkein samanlaisena uteliaisuudella kuin itseään

maanvaaria.

Ilopuron Apneeri, kunnanmies, kierteli siinä miessakissa ja koetti

tolkuttaa, jotta kukaan ei saa mennä sisälle ennen kuin kuvernööri

on astunut pitkän pöydän taakse, ja sitäpaitsi on kaikkien tässä

pihanmaalla muodostettava seUainen kunniakuja, jota myöten maanvaari

astuu ovelle, ja jokaisen on otettava hattu käteensä ja kumarrettava

syvään.

— Minkäänlaenen seon se kunnijan kuja? — tiedusteli Kolomkannan

Karhunen, ja toisetkin äijät katsoivat kysyvinä ilopurolaiseen.

— No s'oon semmojnej, jotta työ asetutta seisomaan kahteer rivviiv

vastakkae', ja kupemyörj sittä kulukoo siitä välistä, — selitti

Apneeri-ukko. — Ja muistoote, jotta kellää ei sua olla piippuva

leuvassa, ja rassatkoo nokkanno kansa, ettei kukkaa sittä muavvuari

eissä räkkeesä pärski. Eikä kokkoushuoneessakkaa sua muut polttoo

tupakkoo ku ite kupernyörj ja vallesmanni. Niij jotta kärryyttäkköö nyt

minkä kärryytättä!

Ja ukothan kärryyttivät.

— Veitään nyt, nuapurit, keohkommo täätee, kuka sen tietää, mitem pitkä

tupakator ruppeema siitä tulloo, — huomautti joku joukosta.

Sitten tuntui ilopurolaisella vielä olevan jotain sydämellään. Hän

julisti:

— Sittä ov vielä yks tärkee asija, jotta ei pijä kaekkiim puhuva

Kupernyörille, vua' antakoo minuj ja Hyvös-Kaspon huastoo. Ei myökäär

ruveta muuta löpöttämmää' kum minkä se kyssyy.

Tämä ei näyttänyt kaikkia miellyttävän. Taisivat jotkut tuumia, jotta

se on sopimatonta komentelemista, ja Kolopuksen ukon-käppyrä, se vanha

Jahvetti, pani vastalauseensa:

— Vuan suattasjhan sitä olla jottae syvämmellää' muillae kun sulla ja

Kaspojlla, semminnii kun tämä on niih harvinaenev vieras ja vielä koko

leänim peämies...

Hän olisi vieläkin jatkanut, mutta Sukslevän Tuavetti suhahti hänelle

hiljaa, jotta:

— Anna sev vua' esitellä, eihäm meijän tarvihe siitä piitata mittää...

Jahvetti vaikeni ja jäi mietteisiinsä. Hänellä näkyi todellakin olevan

jotain sydämellään, ehkä jokin ankara kysymys, johon pitäisi saada

vastaus itseltään läänin päämieheltä.

Sitten siinä odottaa hökötettiin. Eikä kauan kulunutkaan, kun

kirkkomäeltä tapulin takaa ilmestyivät kahden hevosen vetämät

vaunut. Aluksi näkyivät vaan hevoset, yhdennäköiset kuin Savollahen

kaksoistyttäret, ja niitten karva kiilsi jo kaukaa kuin silkki. Sitten

erotti korkealta kuskipukilta mustaan kauhtanaan puetun miehen, jolla

oli korkea töyhtöhattu.

— Jos tuassa vielä suanoom puhuva, niim minä en malttasj olla sanomata,

jotta ihan on tuo mies tuossa kuskpukilla niinkuin meijär rovast

messukaahtanassaa. Liekköön se tuo se ite? — haasteli Kolopuksen ukko

Jahvetti puoliääneen Sukslevän Tuavetille.

— Ei seou, — vastasi puhuteltu niinikään puoliääneen, — seon se

kivalterj.

Kun vaunut ajoivat portista kunnantalon pihanmaalle, havaittiin, jotta

siellä perässä istui vielä koreampi herra. Sillä oli oikein sotaherran

puku, ja rinnalla roikkui ristiä ja tähteä jos minkälaista. Vallesmanni

näytti sen vierellä ihan tavalliselta mieheltä. Iso äijän-jysky se

olikin, ja kun se nousi vaunuista, huomasivat ukot sen kummassakin

housunlahkeessa leveän punaisen viirun. Ja sen palttoossakin, jota

vallesmanni kantoi, oli punainen vuori.

Kolopuksen ukko Jahvetti ei taaskaan malttanut olla huomauttamatta

vieressään seisovalle Sukslevän Tuavetille:

— Onkoon se tuo punajnen sem muavvuarin arvomerkki, vai liekkö tuo

muutem palttoov vuorjrii laetettu noaman kansa sammaav värjrii?

Tuavetti ei ennättänyt vastata, sillä nyt oli kunniakuja muodostettava

ja hatut otettava päästä. Se menikin ihan puhtaasti muuten, paitsi

Kolomkannan Karhunen niisti nenäänsä Kupernyörin ohitse kulkiessa.

— Hyve peive! — tervehti maanvaari kumartavia ukkoja.

— Päevee, päevee! — vastasivat miehet, ja Kolopuksen Jahvetin kielellä

pyöri kysymys, jotta »mittee sitä vuan kuuluu», mutta hän muisti

viimeisessä nipukassa puhumiskiellon ja salpasi kysymyksensä hampaitten

taakse. Sillä tavalla sujui se vastaanotto kompastuksitta.

Maanvaari asettui pitkän pöydän taakse vallesmanni vierelleen, ja

ukot painuivat perässä pirttiin. Lähimmäksi kiehittelivät itsensä

ilopurolainen poikineen, joka jo sekin sortteerasi näissä kunnan

asioissa, Hyvös-Kaspo, ja jotkut muut, joita kupernyöri tervehti

kädestä pitäen. Kauempana istuville ukoille nyökytteli vielä

kertaalleen päätään. Sitten se pani tuleen ison sikarin. Ukkoja

syletti, olisi vaatinut kessua tämä suurustinki. Mutta eipä se

ilopurolainen ollut kieltänyt sylkemästä; mikäpähän tässä, rojautellaan

näitä pitkiä sylkiä vaan ja odotellaan.

Ensin oli Kupernyörillä vallesmannin kanssa pitkänpuoleinen keskustelu.

Taisivat venskata, koska eivät ukot ymmärtäneet siitä mitään. Sitten

nousi vallesmanni ylös ja sanoi:

— Herra kuvernööri haluaisi tietää, mitenkä on kansan yleisen

valistustason laita pitäjässämme, onko tänne perustettu kansakouluja ja

onko niissä oppilaita.

Kaspo Hyvönen pyysi alamaisimmasti vastata, jotta kyllä täällä on

tänä syksynä avattu kirkonkylässä kansakoulu ja siinä on lähemmä

kolmekymmentä oppilasta. Harrastusta kansakouluasialle näyttää olevan

pitäjäläisten keskuudessa, ja mikäli on kuultu, aiotaan tulevana

syksynä avata vielä ainakin kaksi kansakoulua paikkakunnilla, jotka

ovat kirkonkylästä kaukana, ja niin ollen lasten kouluttaminen täällä

kävisi vaikeaksi.

On sillä tuolla Kaspolla hyvä ulosanti, ihmettelivät ukot itsekseen,

ei se suotta näissä kunnan hommissakaan ole joutunut etualalle. Kyllä

sitä jo tuommoisella roplotuksella tohtii päästä vaikka hyväksikin

virkamieheksi.

Ilopurolainenkaan ei tietysti tahtonut olla miestä huonompi, vaan puhua

rompotti sekin pitkän roklamentin niistä kansakouluasioista. Kuulosti

jo ilopurolaisen puheesta siltä, jottei tässä pitäjässä parin vuoden

perästä enää olekaan muuta kuin kansakouluja.

— Hyve on, tulke koolu, otta oppi! — sanoi maanvaari puheitten loputtua.

Sitten pyysi taas Ilopuron Apneeri puheenvuoron ja selitti, että tämä

kunta on siksi suuri ja asukaslukukin on niin huomattavasti kohonnut,

että sen olisi saatava oma kunnanlääkäri. Naapurikunnissa alkaa jo

olla sellaiset, mutta tämä Markkulan pitäjä on vielä siinä suhteessa

lapsipuolen asemassa. Asia tulee seuraavassa kuntakokouksessa esille,

mutta sitä ennen olisi hyvä saada herra kuveryörin suostumus ja

puoltolause, jotta sitten sinaatissa varmasti läpäiseisi.

Ukkojen keskuudessa herätti tämä kysymys paljon enemmän mielenkiintoa

kuin kansakouluasia. Tässäkin pitäjässä oli vielä hiljan luotettu

yksinomaan verenseisottajiin ja kipeenkatsojiin, ja jos ei niistä

apua ollut, eikä sauna ja suolaviinakaan tepsinyt, niin oli tauti

kuolemaksi. Mutta viime aikoina olivat jotkut vieneet potilaitaan

kaupunkiin sairashuoneeseen, ja useimmat olivat sieltä tulleet terveinä

takaisin. Tämän johdosta oli usko omiin tietäjiin ja taitajiin

haprastunut, ja kun tämä kysymys herätettiin, tuntui se ukkojenkin

mielestä ajan vaatimalta.

— Kyllä se saes olla oekeel lukenut kippeenkahtoja, tohtuorj, meijännii

kunnassa, — äänsi Sukslevän Tuavetti muistamatta enää, että oli

kielletty muita puhumasta.

— Pitäsj se olla semmojnev vähäv viisaamp kun nua meijän omat

tohtuorit, ei tahoj niistä ennee olla apuva, — yhtyivät toiset.

— Mine antta pooltolause, — sanoi kupernyöri. Kirjuttaka te vaan yks'

annomus, kylle mine poolta.

Kiitoksija vua, herra kupemyörj, kyllä se siitä sittä läp männöö, —

kumarteli ilopurolainen.

Sitten toi se vahtimestarin virkaa pitävä Hanna Korhonen kahvia.

Hannalla itsellään oli kahvitarjotin, ja mikä lie pieni tyttö kantanut

leipäkoria. Tarjosivat kuvernöörille, vallesmannille ja kahdelle

kunnan pösölle. Juuri siinä kahvia tuotaessa tuli sisään rovasti,

Neelmanni-pappihan tuo kuului olleenkin jossain sairaan luona. Sinne

asettui rovastikin Kupernyörin viereen pöydän taakse, ja Hanna tuoda

höyryytti hänelle pian kahvikupposen. Samalla reissullaan kuiskasi hän

ukoille:

— Tulukee työ miehet tuonne toeseUe puolelle, niin suatta siellä tätä

kahvija kunnan kustannuksella.

Ukot olivat vähän äkeissään. Vai sillä lailla, jotta tässä

ilopurolainen ja Hyvös-Kaspo ovat toisia parempia ja soklottelevat

siellä herrojen kanssa, sillä aikaa kun tämä tavalHnen rahvas särpii

sikurivetensä porstuanpohjakammarissa. Ne näkyvät olevan eri rankia

nuo kaksi. Vaikka saapihan nuo yhdellä tiellään vetää tupakansavut, ja

nuo ne eivät toki uskallakaan sisällä maanvaarin nenän alla. Kas, kun

sentään ovat nämä kahvit järjestäneet yhteisillä varoilla muillekin

kuin itselleen, onpas sen verran tuntoa kuitenkin. No, itseppähän me on

heidät kunnan hallitusmiehiksi nostettu, mitäpähän tässä on murajamista.

Kahviloman jälkeen alkoi Hyvös-Kaspo puhua osuusmeijeristä, jotta mitä

niinkuin herra kupernyöri ajattelisi, jos semmoinen rustinki tähän

Markkulan pitäjään laitettaisiin. No, eipähän sillä mitä vastaan.

Sopiihan se, laittaa vaan, kyllähän se hänen puolestaan käypi päinsä,

nostaahan se sekin pitäjän taloudellista tasoa. Kyllä hän toimittaa

säännöt vahvistettaviksi, kun ne vaan hänen kansliaansa lähetetään. Ja

vallesmanni vielä auttaakin sääntöjen laatimisessa, ettei tule sutta.

Ja taas pokkuroivat Kaspo ja ilopurolainen, ja taisi jokin sieltä

kauempaakin nousta kumartamaan. Eikö liene ollut Sipukan Pekka, se

pohjois-markkulainen edistyksen mies.

Tämän osuusmeijeriasian yhteydessä se sitten rupesi Kolopuksen

Jahvettia niin vaivaamaan se hänen sydämellään oleva kysymys, jotta hän

ei enaa jaksanut pidättää, vaan kakisti kurkkuaan, roiskaisi pitkän

sylen ja otti puheenvuoron pyytämättä.

— Mitenkään seon, jos tua ilima' aikojaani mualaenen saes tiijustoo,

jotta onko se saparotyörj vae mikä tuo oekeestaal lie nimeltaa, kuvan

kalu, ja oesko siitä hyötyvä näem mualaestallouvessa. Jos että neät

pahhoo tykkee, herra kupemaattorj, niini niinä vuan kysyjsin.

Kuvernööri kääntyi vallesmannin puoleen, sillä hän ei nähtävästi

ymmärtänyt, mistä koneesta oli kysymys. Rovastin suu näkyi kääntyneen

hymyyn, ja vallesmannilla oli täysi työ pidätellessä nauruaan. Saatuaan

selityksen nauroi kuvernöörikin ääneensä.

— Kylle separaattor ole hyvä kone, osta sinä ukko vaan separaattor, —

yritti kuvernööri vastata, minkä sai naurultaan valtaa.

Mutta Jahvetti itse oli aivan vakava. Samoin useimmat muutkin ukot.

Mitähän tässä sitten muka on nauramista, selvässä asiassa; keltäs se

tämä maalainen kysyy neuvoa, jollei herroilta ja ennen kaikkea läänin

päämieheltä. Nyt oli Jahvetti saanut tehdyksi kysymyksensä, ja hänen

mieleltään oli paino pudonnut. Tämä asia oli hänelle kaikkein tärkein

koko kokouksessa, ja kun hän nyt oli kuullut Kupernyörinkin kehuvan

separaattoria, niin hyväksyi hän sen täydellisesti. Mene tiedä, vaikka

itsekin ostaisi.

Kaikkein viimeiseksi halusi kupernyöri tietää, minkälainen oli

ollut vuodentulo. Siihen vastasivat taas pitäjän pomot, ettei

ole moittimista. Isompaan aikaan ei ole ollut sellaista vuotta

kasvullisuuden suhteen kuin tämä. Sen kuultuaan piti maanvaari

seuraavan lopettajaispuheen:

— Teille ole hyve voosi, se ole oikke hyve. Mutta ei pide syydä kaikki,

mite saa. Tule toinen hoono voosi, mite sitte ette otat. Soolatka te

vaan piimä ja jooka seeniä, ja pankka vilja kassa.

Sitten se lähti, kuului meinaavan vielä yöksi Pielavedelle.

Tuavetti Tarvainen kiirehti ajamaan Kupernyörin perään. Hänellä oli

kärryillään Tervaharjun Herkko Tissarinen. Tuavetti oli totisella

tuulella. Hän muisti viimeöisen unensa, ja hänestä tuntui, että olisi

pitänyt puhua maanvaarille siitä muikun istutuksesta, mutta ei ollut

tullut otetuksi suunvuoroa. Hän melkein kadehti Kolopuksen ukkoa, joka

oli sanonut vaan asiansa pois poikkeen.

— Taetaahan tua ollal lupsakka mies tua kupernyörj, vaekka ei se oekee'

ossoo tätä meijän kieltä, koska siltä sekkii sien- ja piimäjuttu mänj

vähä sekalutta, — yritti tervaharjulainen aloittaa puhetta.

Mutta Tuavetti ei nyt ollut puhetuulella. Hänen mielessään alkoi

askarrella semmoinen ajatus, jotta saahan nähdä, huomaako tuo

kupernyöri edes sitä porttia. Se oli viimeinen toivo, muuten menee

mahoksi koko juttu.

Kun vihdoin saavuttiin Sukslevän portille, näytti Tuavetista siltä,

että kupernyöri viittilöi taloon päin ja että ne molemmat vallesmannin

kanssa katsahtivat taakseenkin. Tuntui myöskin kuin olisi kuski vähän

hiljentänyt vauhtia talon kohdalla.

Tervaharjulainen kahviteltiin Sukslevässä, ja Tuavetti oli hyvin

puheliaalla tuulella.