Katselihan se emäntä Justiina vähän syrjäkariin sitä ompelukonettaan,
kun se tuotiin taloon, kuten oli katsellut asiamiestäkin silloin,
kun häntä porstuanpohjakammarissa kahvitteli isännän käskystä.
Tällainen uusi suhtautuminen mieheen, joka jo muutamia kertoja oli
melkein hätistelemällä hätistetty talosta pois, tuntui hänestä
liian ihmeelliseltä. Mutta se nyt oli, se asiamies, sitä lajia
miestä, että se tuli vaan uudestaan; taisi tietää, jotta kyllä siitä
lopulta kaupatkin tulee. Pianhan tuo palasikin taas, ja nyt vieraana
pidettiin ja kestittiin. Kyllä sen onnettoman suu kävikin, vaikka
vähemmälläkin olisi sen rakkineensa kaupaksi saanut, kun näkyi
sekaantuvan ajatuksissaan vanhemmiten tämä-Tuavettikin, joka oli niin
selvänuottinen mies ennen.
Semmoisia se Justiina itsekseen intoili, mutta mikäpähän siinä auttoi
muuta kuin ota pois se kone. Pian se sen hommasikin, asiamies, ja
opetti konstinkin samaan vähittäismaksuun.
Mutta pianpa se naisväen pää kääntyy, vaikka häntä sitten olisi,
naisihminen, hyvinkin timakkaa olevinaan, minkä tämä Justiinakin. Kun
hän tuli huomaamaan, jotta tämähän käykin kuin luomisen työ siihen
entiseen hyppyspeliin verrattuna, niin jopa meni nauruun emäntä
Justiinan suupieli, ja hän alkoi kyläläisillekin kertoa, jotta tämä se
onkin etuisa vehe tämä ompelumasiina, sillä pyöräyttää miehille paidan
yhdessä touhauksessa.
Sukslevän Tuavetti Tarvaista alettiin pitää melkein kuin johtavana
miehenä tässä Hirvijärven eteläpään, Muuraisen ja osittain Pienen
Talluksenkin kulmakunnilla. Sillä oli tällä Tuavetilla ollut se
nuoruuden aika vähän sekaista silloin, kun se vaan tavallisena
Sukslevän Tuakkona isänsä eläessä kyliä juoksi ja pientä ilkeyttä
teki, mutta työmies se oli ollut aina, sitä ei voinut kukaan kieltää.
Ja sehän se on pääasia. Mitäpä tuosta, vaikka vapaana aikanaan vähän
hempsahtaakin, eihän se jokaisella ole veri yhtä vakainen. Ja mikä
tuossa vaan lie, jotta niistä nuoruuden hurjista tulee useinkin
rempseitä miehiä, sellaisia eteensä katsovia ja vähän kauemmaksi
näkeviäkin kuin tämä tavallinen nuhjottaja, joka pyörii vaan koko
ikänsä siinä yksillä jalkainsa sijoilla eikä vie maailmaa eteen, joshan
ei taaksekaan päin. Jotta taisi vaan olla eduksikin, että se entinen
Sukslevän Tuakko oli niin vetreä siltä luonnoltaan.
Varsinkin tämän koneen oston jälkeen pidettiin Tuavettia eturivin
miehenä, ihan kuin ilopurolaista etelä-Markkulassa ja Sipukan Pekkaa,
jolla kuului olevan kanssa separaattorikin, pitäjän pohjoispäässä.
Olisihan tässä Hirvijärven rannalla ollut tervaharjulainenkin, mutta se
oli sellainen enemmän itseensä sulkeutunut turjake, vaikka kohta sen
päässä liikkui kaikellaista uudenaikaista, eikä siitä Herkosta koskaan
oltu puhuttu paljon hyvää eikä pahaa, niinkuin tästä Taavetista oli
liikkunut juttua monenlaista.
Siinä se kekotti ompelukone kaikessa komeudessaan Sukslevän tuvassa jo
ruistalkoon aikana. Niitä vaan oli riittänyt ilmoja vielä rukiinkin
korjuuksi. Parahiksi ennätti heinänteon lopettaa, kun jo ei muuta kuin
ala ottaa sirppi käteesi, jottei karisemaan pääse aikaisin joutunut
ruis. Harvoinpa sitä oli ennen näillä main kunnolle keritty saada ruis
kuhilaille ennen Laurin päivää, josta alkoi uuden siemenen kyntö, se
kun oli tässä pitemmän aikaa pitänyt semmoisia rämppäkesiä; mutta kyllä
nyt kerittiin aumaankin asetella. Olisi vaikka passannut Sukslevässäkin
uutisella siementää, mutta sillä oli Tuavetilla siemenet varattuna
viimevuotisesta. Tosin oli pitänyt ostoviljaa käyttää lisänä, sillä
eipä tahtonut näissä Markkulan kivikkopeltoisissa taloissa omasta takaa
vielä riittää vuoden ympäriinsä, mutta siemen sentään aina varattiin.
Ruistalkoohan se toki pidettiin elokuussa joka talossa ja potattitalkoo
sitten syyskuussa, ja joskus kun sattui korjuun kanssa kiirettä
pakkaamaan, vähän muitakin viljoja talkoolla talteen otettiin. Siinä
on tässä talkoossa sellaista yhteistyön ja toisensa auttamisen henkeä.
Vuoron perään käydään seutukunnan taloista toisissaan, niin jotta niitä
riittää talkoita joka päiväksi rukiinleikkuunkin aikana. Se sujuukin
talkootyö eri vauhdilla, kun siinä vähän niinkuin kilvoitellaan, jotta
kuka se on oikein parempi toistaan.
Ja onhan niitä aina talkoossa muitakin viehätyksiä. Kas kun se ei
tämä savolainen, jonka talot harvoin ovat yhdessä rysmässä niinkuin
niitten rintamaalaisten, usein pitempiin aikoihin pääse naapurinsa
pakeille, ja kertyyhän sitä toki hänellekin asioita kielen alle,
kertyy niinkin. No, siinä kun on talkoossa koolla koko seutukunnan
väki, niin passaa naisväenkin säklättää ne säklätyksensä ja vapautua
siitä tunnonvaivasta, jotta kun ei ole kunnon puhetoveria; sillä
mitäpä tuota lie juuri juttelemisia näitten oman talon asukkaitten
kanssa, jotka aina tuossa silmän alla käpsäkehtivät. Ja niinpä ne vaan
ukon-kantturatkin alkavat käydä harvapuheisiksi jorauksiksi, jos aina
kotijoukkojen parissa mököttävät, jottet kuvalle sanaa suusta saa
muuta kuin hiilikoukun kanssa haravoimalla. Mutta annas kun pääsevät
talkooseen, niin kyllä kieli liplattaa. No, mikäpä on liplattaessakaan,
kun siellä vertaisiansa löytävät ja saavat sitten vatvata ja
justeerata kaiken maailman asiat. Ihan ovat, vaivattavat, kuin pahoja
akkoja silloin. Se on niinkuin kihupyhä tämä talkoo, mutta kun se on
kokonaan maallista menoa, niin sillä on vielä retevämpi luonne kuin
kirkkokihauksilla.
Niin, ja entäs sitten nuoret, nehän ne toisiaan tarvitsevat. Kyllähän
sitä joutilaampina aikoina osataan järjestellä tansseja ja muita
hyppijäisiä, mutta järjestäpä heitä kesällä, kun on kiire työn touhu.
Sitä ei silloin vanhemman väen taholta katsella hyvillä silmillä
nuorten riekkujaisia. Hypelkööt palvelusihmiset sitten riiviikon
aikana, sanovat talon isäntäväet, kun on oma aikansa, nyt pitää tupen
heilua ja omat pidetään muuten kurissa. Onhan näitä sitäpaitsi talkoita
tästäpuolin melkein joka päivä, jotta tottapa nuo niissä tulevat
hoidetuiksi asiat työnteon ohella, ja mikäpäs sen somempaa.
Tuntuupa niille verestyneenkin yhtä ja toista nuorille. Nämä ovatkin
ensimmäiset talkoot tänä vuonna. Sukslevän Tuavetti pääsi etunenään.
Siitäkin sen näkee, jotta se on kokoomassa pitäjän ökymiehen asemaan.
Tähän asti ne ovat useimmiten tuolla Pölökissä, kun niillä ovat pellot
päivärinteellä, ehättäneet ensimmäisiksi, mutta eipä tuo töydännyt
pölökkiläinenkään nyt, vaan antoi suksleväläiselle tilaa. Niin, tuntuu
olevan kiireitä kerrottavia, nuorilla, koskapa sellainen sohina ja
kohina kuuluu niitten parvesta. Siellä leikkaavat tyttönsä ja poikansa
kilpaa. Tässä työssä se rivakka naiseläjäkin pysyy miehisen miehen
rinnalla, melkein on toisinaan pääsevämpikin käsistään. Vanhempi
naisväki on sitelemässä, ja ukoista useimmat kuhilaita pystyttelevät.
— Siinä se o' ja pyssyy, eikä taekoja tarvita,— sanoo harvapuheinen
Herkko Tissarinen, kun ensimmäiselle kuhilaalle hatun päähän panee,—
höystykööv vuan Sukslevän Tuavetin pelto!
Niin, niin, taikojapa taikoja. Niistä alettiin päästä jo Markkulan
pitäjässä. Taisi olla se Aitto-ukko viimeinen suurempi taikoja,
sillähän nuo olivat omat metkunsa joka asialle. Nyt on kaiketi
siltäkin luonto mennyt, kun käräjiin joutui, rapsut sai sen päiväiset
ja kelmiksi tuomittiin. Istunuthan tuo on sen istumisensa ja nyt
vaarinpäivillä kotonaan kököttelee, mutta eipä ehkä ukko lähde enää
hautaan kuolleen päänahkaa nylkemään, niinkuin teki vielä tässä
vuosi muuvahta takaperin, josta se sitten kunnia meni ja linna peri.
Tapahtuuhan sitä vielä nytkin, jotta jotkut akan-höpäköt toisten
navettoihin työntäytyvät elukoitten nahkasta lämpäreitä leikkelemään,
mutta-lähtö tulee taikojen tekijöille, jos talonväki vaan sattuu
huomaamaan, ja kuuluvathan nuo käräjiinkin moniaita saaneen. Se
aletaan nyt jo jokseenkin yleisesti katsoa ilkeydeksi taikojen teko,
mokoma, vaikka toisethan noita vielä pelkäävätkin, mukamas. Tolomulan
vanha emäntäkään ei kuulemma saa yön lepoa eikä päivän rauhaa, kun
niin kammoaa taikojen voimaa, mutta sehän tuo muutenkin on vielä niin
vanhansorttinen ihminen, ja taitaisi itsekin taikoa, jos rohkeutta
riittäisi. Tämä Hirvijärven ranta ja koko muukin läheinen puolikunta on
kuitenkin vapaa sellaisista höpsötyksistä.
Eikä siinä Sukslevänkään leikkuupellolla tarvittu muita taikoja kuin
riskiä ja rivakkaa liikkumista, niin kyllä katkesi kaunis vilja. Ja
sitähän oli, sitä työn iloa, varsinkin kun näin toisen askareissa
liehuttiin. Mikä siinä lie, jotta toiselle se työ, ilmainenkin, maistaa
paremmin kuin kotona? No, onhan ne syömiset ja juomisetkin vähän
niinkuin valinnan perästä, ja nuorella väellä on ainakin sitten illalla
tiedossa pieni tanssin rivaus kaiken vaivannäön päälle.
Ne nuorten asiat, nehän ne kehittyvät näissä talkoissa hyvää hytyä.
Millä kannalla nuo lienevät sitten heinäripin jälkeen olleet
esimerkiksi tämän Sukslevän tyttären Emman ja Luvellahen Alapetti-pojan
välit, sitä nyt on sivullisen vaikeata ihan rikulleen sanoa, mutta jos
niihin oli silloin jäänyt jotain keskentekoista, niin kyllä ne nyt
tänä talkoopäivänä pääsevät semmoiseen reilaan, jotta ei muuta kuin
lumpsauta kansi kiinni kuin voivakkaseen. Sen näkee selvästi kummankin
naamasta. Katsohan nyt esimerkiksi tätä Emmaa: vaikka häntä lujastikin
leikkaisi ja miesten rinnalla riehkaseisi, niin ei se paljaan työn
väri ole ihan tuollainen. Sen poskilla kun välistä leiskahtaa niinkuin
revontulet! Se on jo muuta leiskutusta, eikä tämän työn aiheuttamaa.
Se lähtee sieltä sydämestä, josta ne kummalliset, mitkä he lienevät
virrat ja vanat, johtavat poskiin tämmöisellä kokemattomalla ihmisellä
kuin Emmakin on. Turhaa sitä on Emmankin pyyhkiä poskipäitään
huivinnurkalla, ei se siitä minnekään mene se leiskotus, se lekottelee
vaan, kun Alapetti on lähellä.
Mitä taas tähän Alapettiin tulee, niin mitä häntä suotta on
sotkeutuvinaan toisten miesten keskusteluihin, kun ei se kuitenkaan
ole mitään kuvan keskustelua, eikä hänen puheistaan kukaan saa
säällistä tolkkua. Katsoisi vaan suoraan Emmaan, kun nyt jo taitaa
muuten uskaltaa katsoa paremmin kuin siellä juhannuskokolla Luvellahen
pohjassa, sillä hoksaahan sen jokainen, jotta sinne sen silmiä vetää,
vaikka on olevinaan niinkuin muitten miesten asioissa kiinni. Joo,
kyllä sen huomaa, elkää te siinä luiruilko!
Vaikeampaa taitaa ollakin saada selvää tämän Sukslevän Tolopin ja
Tervaharjun Hermannin Hintriikka-tyttären välilöistä. Toloppi on
semmoinen itsetykönään tuumiskelevainen turilas, harvasanainen ja ehkä
-verinenkin joksaus, että se saattaa peittää kaikki metkunsa. Eikäpä
tuo ole paha pärpättämään Hintriikkakaan, isäänsä on tullut tasainen ja
tyyni. Niitten molempien luonnolla sitä jo osaa peittääkin, jos oikein
koko tahtonsa yhteen kasaan kerää. Mutta jonkin verran silmän vilkettä
näytään pidettävän näittenkin kahden välillä, kyllä sen aina vanhempi
ja kokeneempi honaisee, kun vaan osaa katseensa järjestää oikealla
ajalla ja oikeaan paikkaan.
Niin — ja muista nuorista puhumattakaan. Totta kaiketi niitä parin
alkuja aina on näin talkoissa, missäs sitten?
Siinä jo puolishollilla katsellaan sitä uutta konetta ja pannaanpa
emäntä Justiina näyttämään, jotta mitenkä se tämä rukki niinkuin
hyrrää. Osaisihan se Emmakin, mutta ujoilee, kait tuon Alapetin
tähden. Mutta Justiina ei ujoile. Se oli aika tormasija jo tyttönäkin
ollessaan, ja on pitänyt ollakin, ei se muuten olisi uskaltanut
silloiselle Suksleväp Tuakolle mennä. Ja arvollinen puolisopa tuosta
on tullut, ja sovussa ovat eläneet, ei ole tarvinnut katua kummankaan.
Kun siinä nyt tämä Justiina ottaa nuoremman pojan paidan ja sähäyttää
sivukappaleet yhteen, niin se ei ole muuta kuin yksi punainen pyöräys,
ja ihmettelyn humina käy läpi koko joukon. Se on nyt taattu tällä
kulmalla tämän ompelukoneen tulevaisuus, sitä ei tarvitse epäilläkään.
On jo jokseenkin myterää illalla, kun talkooväki kolmesta pitkästä
pöydästä nousee ja tuvassa raivataan tilaa tanssihaluisille.
Talkooillalliseksi oli tapettu lihava pässi, ja siihenpä sen lihat
nyt menivät leikkuuväelle keitettyyn tappaissoppaan, ja verestä
oli pyöritelty muhevat myvyt keittoon. Mutta välipä tällä yhdellä
lampaalla, ovatpa rukiitkin kuhilaalla, ja Sukslevän tuvassa käy
nyt tanssi. Nämä olivat viinattomat talkoot, sillä ei ole Tuavetti
Tarvainen akoituttuaan niitä aineita kotiinsa tuonut. Niin oli silloin
topannut kuin naulaan.
Mutta ketäs siellä aitan takana notkulaudalla istuu? Kaksi heitä
niinkuin olisi, minkä tältä hämärältä erottaa. Ja lähekkäinpä ne
istuvatkin, ei siihen sovi myteräkään väliin. Ja mitenkähän on,
eikös ne ole tyttö ja poika, ja eikös vaan tuon pojan käsi ole
koomin kuin tytön vyötäreillä? On, onpahan se. Kas kun ei näitä ole
tanssituttanutkaan! Mitenkähän niitten asiat ovat? Kauanpa ne katsovat
toisiinsa, mitähän nuo näkevät? Tuolta hollilta tuota nyt nähnee
myterässä elokuun myöhäisessä illassakin. Mahtavatkohan ne oikein
haasteitakin keskenään?
— Kyllä käet tätä sittä jo suap pittee varmana asijana, vae mittee sinä
sanot, Emma? — kysyy se poika hiljaa.
Ahaa, se onkin tämä Sukslevän Emma, so-soo, no sitten ei ole vaikeata
arvata, kuka se toinen on siinä vierellä. Vai nämä ne ovat tänne
tulleet tanssituvasta omille teilleen! Jaha, eipä sitten taida olla
kaukana kuuliaiset. Mutta mitähän se tyttö nyt tuohon kysymykseen
vastaa?
— Mittee sinä sitä kysyt, Alapetti, tiijäthän sinä, jotta sinustaham
minä tykkeen, ja oun aenai tykännä, pienestä pittäen, ihan siitä ast
ku' ensimäisen kerran kävil Luvellahen kokolla. Aena minä vuan oun
sinuva muistanna, vaikka sin' et ou itestäsj antanna väljliin kuulta
pitkiin aekoin...
Hyvänen aika, onpas sillä tytöllä puhetta nyt! Ei oikein uskoisi
Sukslevän Emmaksi, joka toisinaan on vielä niin ujoinen, mutta kun
pääsee tänne hämärään, niin jopas on sanomista.
Sitten sieltä ei kuulukaan mitään, mutta samassa asennossa taitaisivat
istua vaikka aamuun asti ja sivuitse siitäkin, jollei sattuisi tanssin
väliä ja muitakin tulisi pihalle. Mutta ei niitä kukaan osaa täältä
etsiä, ja kullakin on omia asioitaan setvittävinä, niin jotta kyllä
ne täällä aitan takana saavat rauhassa olla. Parhaan paikan ovat
valinneetkin.
Tanssi alkaa jälleen, mutta sitten näitten välillä täällä alkaa
ikäänkuin taistelu. Antaahan olla, ovatkohan nämä suuttuneet jostain?
Mikäs niille nyt tuli?
— Yks vuan... — kuuluu se poika sanovan siinä kahakassa.
— Ei, Alapetti, ei nyt aenakaa, jos kuka näkköö...
— Eikä neä, mittee sinä turhoo, Emma...
Mitä, eivätkös niitten naamapuolet käyneet siinä kamppailussa
vastakkain?
— Hyi, minkälaenen sin' out, Alapetti!
So, käviköhän tälle tytölle pahastikin? Mitenkäs ne noin rupeavat
leikkimään kovakouraisesti, jotta toiselle tulee vahinko?
No nyt? Mitäs tämä nyt on? Eikös se tuo tyttö juokse sen pojan kaulaan
ihan solkenaan, ja oikein näyttää hyppäävän ja painavan huulensa toisen
huulia vastaan? No, nyt se ei enää muista siitä irrotakaan. Aijai,
jos sattuisi joku tulemaan. Onko tämä nyt soveliasta? Kyllä tännekin
saattaa joku osata.
Nyt se helpotti, Luojan kiitos!
No niin, siinä se nyt oli! Se on taas kiinni! Hyvät ihmiset, mitä tämä
nyt tämmöinen...
Ne pitää jättää sinne. Iltakin näkyy myteröityvän yhä enemmän.