VI.

Siunasi, siunasi se heinäpoutaakin vielä sinä kesänä. Saa hänen

nähdä, kuinka kauan oikein tätä maantiestä suosii? No, onpa ollut

toisina vuosina suosimattakin. Taitaa nyt maksaa vanhoja velkojaan.

Ja ilahuttaa, ilahuttaahan se mieltä, kun sitä näinkin toisin vuosin

edes saa vähän rohkeamman ja runsaamman korvauksen vaivoistaan, tämä

maalainen. Sitä huonoina vuosina tuleekin kenties hiukan liikaakin

sätityksi kaupunkilaista, herraa, joka ei muuta kuin lapioi rahaa ja

sitten sillä ostaa maatiaisen ihmisen ihan iltikseen. Saattoi tulla

turhastakin moitituksi kaupunkilaista; eihän se sen vika ole, että

on sinne joutunut elämänsä asettamaan, kun jo usein on juuriaan ja

perikuntiaan myöten kaupungin asukas. Eikä tuo taida sillekään ilman

työtä ja vaivaa raha loheta, vaikka sitä toisinaan pahalla päällä

ollessaan tämä maalainen niin päättelee. Mutta elä tykkää pahaa,

kaupungin veli... kun näinkin hyvin heinänteko onnistuu kuin tänä

kesänä, niin kyllä tässä toki toisiaan ymmärretään. Yksiä Jumalan

luomia, mikäs on ymmärtäessä!

Kevyesti sujahteli viitake miesten kädessä sinä kesänä Markkulan

pitäjässä. Se tuo kunnon heinäilma antaa työkalullekin ihan toisen

terän ja maun. Antaa se, vaikka sitä ei ymmärrä sellainen, joka ei

ole omintakeisesti joutunut näitä töitä tekemään. Ja naisväen kädessä

hyppii harava kuin leikkikalu, ja karho syntyy kuin itsestään,

huomaamatta. Helähtää siinä helposti nauru ja laulukin haravoitsijain

parvesta. Ja se lähtee sitten yhtä helposti talon oman väen kuin

palvelijain ja kasakkaihmisten rinnoista. Tämä on sellainen yhteinen

hyväntunne, joka naurattaa ja laulattaa. Se ryöpsähtelee koko

luomakunnassa tuo elämisen riemu silloin tavallista korkeammalla.

Joutilaat hevoset järjestelevät kilpajuoksuja haassa, ja jos sattuvat

väljänmetsässä olemaan, kirmaisevat ne huolettomina ihan pisimpään

pohjukkaan, näykkien toisiaan ja ilonsa runsaudesta potkien. Lehmät

ovat niitä luontokappalten yhteiskunnan vakavimpia, mutta joskus

niilläkin leikkisä luonto ilmenee tällaisella pitkällä ja herkullisella

heinäpoudalla. Ja lammas sitten: vaikka sen järki ei ole vahvimpia,

ymmärtää se hyvin kesäisen leikin. Ne ovat nämä luontokappaleetkin

ikäänkuin iloissaan sen johdosta, että tuleepa, tuleepa nyt evästä ensi

talveksi. Ihmisen ilo tarttuu hänen ympäristöönsäkin.

On se hujakkata, kun heinä kuivaa, jotta kahisee, eikä tarvitse

sätystellä haasioita, huonon ilman kuivuuvehkeitä. Se käy kuin luomisen

työ silloin tämä heinänteko. Niittomiesten jälestä vaan vedellään

korret karhoille, siinä kouhotellaan muutamia kertoja, yön seuduksi,

kasteen ajaksi, ruvolle pistetään, ja kun vielä toisena päivänä

hajotellaan, niin jo illalla ovat latoon tahi pielekseen pantavia,

heinät. Ja niistä tulee sitten kunnon tavara.

Siellä huhkivat laajaa rantaniittyä viitakkeineen Sukslevän miehet,

isäntä Tuavetti ja Toloppi etunenässä. Rengin-kytjäys ei pysy rinnalla;

no, eihän tuolla ole miehen mittaakaan, vaikka sitä iän puolta alkaa

karttua. Ja viitake kourassa se vihtelee Rieti-poikakin. Taitaa olla

ensi kesää miesten matkassa, eikä sen viitake ota oikein ollakseen

terässään, mutta hyvä on yritys. Jos sillä tuommoinen työhalu vaan

pysyy, niin kyllä siitä henkensä elättäjä tulee, Rietistäkin. Niin no,

onhan sillä pojalla miehen luonto, vaikka sillä on niin kummallinen

kaipuu metsään ja järvelle. Se on toisinaan kuin haltioita tai muita

metsän ihmeitä näkisi; sitä tuo metsä jollakin tapaa pitää lumoissaan.

Niin herahtelee hyvänä isäntä Tuavetin mieli, että sen kouluasiankin on

ihan itsestään ottanut puheeksi jo monta kertaa. Oikein tuntuu olevan

suosiollinen sille ja sanoo, jotta on se sentään jotain, kun nykyaikana

nuo koulutkin laitetaan aivan naapuriin. Kelpaa tämän nykyisen polven

elää kelletellä, kelpaa. No, elettiinhän sitä ennenkin ilman kouluja

ja muita opinteitä, mutta ei taida se oppikaan ojaan kaataa, kun sitä

tarkemmin aattelee. Ja saisihan tuo tulla pojasta viisaampi isäänsä,

jos hänestä, Rietistä, niinkuin koulunkäyjääkin olisi. Kyllähän tässä

työmiestäkin tarvittaisi kotona, mutta niinpä se sanoi opettaja, jotta

ei se koulu työhalua vie, jos häntä muuten miehessä lie. Niin jotta

koettakoon, Rieti, koulua käydä, sittenpä senkin näkee.

Ja vielä pitemmällekin hypähtelevät Tuavetin ajatukset siinä viitaketta

heinän juureen sujautellessaan. Kummallistahan on tämä aika yhtähyvin,

kun sitä oikein ajattelee. Noita koneita riivattuja näkyy työn täytyvän

joka alalle. Kertoihan se Keiteleen Kamulan mies, joka tässä hevostaan

syötteli, jotta Haminalahdessa heinääkin koneella tehtiin. Niin, ja on

noita muualtakin tainnut kuulua samanlaisia puheita. Sillä laillahan

se käy: se ei sekään vanhojen viisaus tainnut olla ihan kutinsa

pitävää, koskapa niitä näkyy sikiävän tähän maailman aikaan vieläkin

viisaampia. Minkälainenhan hän lie sekään niittokone, mutta hyvin

tuolla kuuluu heinä katkeavan, kertoi se Keiteleen mies. Oikein oli

sekin mies hevosensa seisauttanut siihen hovin heinäpellon kohdalle ja

jalansyten käynyt katsomassa sitä rakkinetta. No, niissä hoviloissapa

nuo tarvinnevat niitä vehkeitä, tämmöisen pikku talon niitokset

kiikutellaan vaan vielä käsipelillä, eikä taitaisi ne koneet noissa

meidän mättäiköissä kestääkään. Mutta se nyt on merkkinä siitä, jotta

tämä maailma menee eteenpäin, harasipa häntä vaikka vastaankin.

Vaan sitä ne kehuvat sitä separatieriä, vai mikä hän lie oikein

siltä tieteelliseltä nimeltään se maitomylly. Kuuluvat tuolla

naapuripitäjissä jo pienikarjaisetkin sen hankkineen. Meilläkin tässä

on jo kymmenen lypsävää ensi talvena, tuumiskeli Tuavetti edelleen,

niin jotta jokohan tuota olisi mentävä vaan virran mukana ja ostettava

se mylly?

Tämä ajatus vaivasi häntä niin, että piti kysäistä Tolopilta, joka

paineli siinä vieressä. Kun Toloppi seuraavan kerran viitakettaan

läppäämään rupesi, teki Tuavettikin saman asian ja tiedusteli:

— Tuota... mittee sinä oekeen meinoot siitä maetomyllystä, jotta

oeskoon tuosta apuva tämmöjsessä talloovessa kunj tämä meijännii?...

Tolopilta ihan liippa pysähtyi, ja hän jäi pitkäksi aikaa katsoa

tuijottamaan isäänsä, niin häntä ihmetytti tämä kysymys. Mistä

oli nyt ukko saanut semmoisia ajatuksia päähänsä? Hän, Toloppi,

oli lainaamiensa kirjojen avulla tullut havaitsemaan, että

konevoima oli maataloudessakin otettava vähitellen käytäntöön ja

viljelysmenetelmiäkin oli uusittava, jos mieli pysyä nykyaikaisen

kehityksen tasalla, mutta niistä havainnoistaan hän ei ollut

uskaltanut virkkaa mitään isän kuullen. Tuavetti Tarvainen oli isäntä

vanhaan patriarkalleen malliin, joka tahtoi esiintyä talossaan yksin

määrääjänä. Hän oli sitäpaitsi vielä sitä polvea, jossa vanhat tavat

ja tottumukset istuivat tiukassa. Toisin oli Tervaharjun isännän laita

tuossa järven toisella puolella. Hän oli vähitellen taipunut poikansa

ja tarmokkaan tyttärensä Hintriikan tuumiin, ja nyt siellä kuuluttiin

jo ensi syksynä niittyjä ojitettavan ja soita ruvettavan perkaamaan.

Ja sitä kun oli, suota, kaikkiallakin tässä Markkulan pitäjässä.

Siellä on eri peli, uudelta vuodelta kuulemma sanomalehtikin tilataan.

Mutta mikäs tämän meidän ukon mielessä kytee, kun se separaattorista

hyötähyviään puhumaan puhkee?

— Kyllähän seoes separaattorjrii hyvä kapistus olemassaan, vuan s'oon

vasta sittä ihav välttämätön, kun suahaam meijer tuanne kirkolle.

Johan tuota kuuluu semmosjtai huutoo, jotta muutamat talolliset sitä

puuhoovat. Jos hänestä niinkun tosj tulloo, niin kaet se pittää sittä

meijännii se separaattorj ostoo ja alakoo viijjä retojaan sinnem

meijerii...

— Mikäs se semmojnel laitos sittä o? — kysyi Tuavetti, jolle meijeri

näköjään oli taas joku uusi kone, joita näkyy tähän nykymaailman aikaan

sikiävän kuin sieniä sateella.

— Se ov vuan semmojnen konneellinev voev valamistuslaetos. Sinne viep'

itekukkiir retasa, ja siellä ne sittä kirnuvaavat, meijerissä. Ne

kuuluuvat maksavan tavallise' hyvä' hinnan retasjta. Oes se siitä hyvä,

jotta ei tarvihtis voenyyttisä kansa herrosjsa juoksennella, saes aena

parj kertoo kuussa tilisä kättee.

Tuavetti oli taaskin vähän ihmeissään. Kyllähän hänkin mielestään oli

ymmärtävinään näitä koneita, mutta niitä taitaa tulla jo niin paljon,

jotta ei tämä maalaisen järki pysy matkassa. Mutta oikeastaan hän

sittenkin jo hiljaisessa mielessään hyväksyi tämän meijerinkin. Ei se

näet mitään herkkua ollut kulkea kauppaamassa voitaan, minkä häntä

säästymään sai, kun sitä joka paikassa hypisteltiin ja maisteltiin,

jotta lopulta ei paljon ilennyt tarjotakaan enää koko voita, kun pala

oli päältä kuin hiiren nakertama. Ja jäisi sitten pois koko kirnuamisen

vaiva, kun saisi retana meijeriin kulettaa.

Mutta Toloppi-poika tahtoi takoa raudan kuumana ollessa. Koska äijä

oli yht'äkkiä muuttunut niin edistysmieliseksi, niin koettaa häntä nyt

kutkutella toisesta päästä, joka Tolopin mielestä oli tällä hetkellä

tärkeämpi. Hän haasteli:

— Jospa nuihe' antasj olla niihin separaattoriij ja muihi, siks kun

nuo tulloot välttämättömään tarpeesee. Täss' oes näetä muita hommija

hyvinnii tärkeitä.. Jos oes tuahii niitty oekee' ojittooj ja laettoo,

niin siitä lähtisj er tavalla tätä heinee. Suattasj sittä myöhemmin

panna nuri' ja vaikka kylyvyheinälle... Kuul tervaharjulaenennii

tänä syksynä aekovan ojitella niittysä ja suotasakkii kuul ruppeevam

perkkoomaa...

Tuavetti painui ajatuksiinsa. Hän pani viitakkeensa syrjään ja

rupesi täyttämään piippuaan. Hän ei ollut mikään erittäin innostunut

tupakkamies ja näin kiireenä aikana harvoin työmaalla savuiksi pisti.

Kun hän nyt tupakkapuuhiin ryhtyi, merkitsi se, että hänen päässään

kulki tavallista enemmän ajatuksia. Siellä veuhtoilikin todella

mietteitä sinne ja tänne. Uudistushommiin oli säkeytynyt nyt Tuavetti

Tarvainen. Se separaattori, vai mikä hän lie se maitomylly, se oli

pyöriä hyrrännyt hänen päässään jo kotvan aikaa. Nyt kertoi tämä

Toloppi, jotta Tervaharjun Herkko Tissarinen rupeaa oikein ojimaan

niittyjään. Katsohan näet, vai semmoista se tervaharjulainen, ja ihan

tuossa toisella puolen järven, vähän vaan vitalikkoon tästä Tuavetti

Tarvaisen talosta. Vai niin, vai sen poikia se Herkko? Se tuo taitaa

ymmärtääkin niitten uusaikaisten höpötysten päälle, sen kun kuuluvat

sekä pojat että tyttäret juoksevan kaikkien tietojen ja oppien perässä.

— Vai nii jotta tervaharjulaene' ojimaa ja muuta muokkailemmaa. Mittää

jos oes meijännii yrittee? äänsi Tuavetti tovin mietittyään.

Toloppi-poikaa hykäytti. Katsohan ukkoa, se ei halua olla huonompi

naapuriaan.

— Yritettää, yritettään tok, ja suatta nähä, jotta siitä on hyötyvä.

Eiköpä tuota kerittäne tässä omim miehin, jos ei kovan suurta etteystä

oteta. Jos nyt vua' aluks tänä syksynä teä niitty ojitettasj ja nuo

puskat perkattasj poikkee? — huomautti hän.

— Nii ja jos ei peästä muuten, niim pietään taksvärkkäriä, eikö tuota

sev verram pennijä löytyne.

Toloppi oli oikeastaan enemmän kuin tyytyväinen tällaiseen tulokseen,

jota hän vielä jonkin aikaa takaperin ei olisi uskaltanut odottaakaan.

Isän luonne näkyi olevan sellainen, että hänet saa uudistuspuuhiinkin,

kun hänellä vaan jossain tiettyvillä oli kilpailija. Kilpailu, se ukkoa

usutti yrittämään. Nyt osaa Toloppi, joka jo kauan aikaa oli itsekseen

monenlaisista taloudellisista parannuksista haaveillut, vetää oikeasta

nuorasta. Hänellä oli vielä yksi asia sydämellään, ja hän päätti antaa

senkin tulla nyt samassa. Heilläkin oli jo muutamaan kertaan käynyt

ompelukoneitten kauppias, mutta aina oli sille naurettu ja käsketty

mennä narraamaan tyhmempiä, tai oli sanottu, etteipä tässä ole varoja

sellaisiin kokeiluihin. Nyt oli hiljattain Tervaharjulle ostettu sekin

masiina, ja kun tässä kerran näkyy ukko olevan sopuisalla päällä, niin

esitetäänpähän, jotta eikö tuo nyt tarttuisi asiaan.

— Vua yks kone meille oes tarpeen, siit' oes tuolle äet’väille isoj

apu. Ohan ne kääneet meilläi ompelukonneen kaapalla, vua eipä hänt'

ou tullunna otetuks. Sen saes vähittäesmaksulla, ja sillä kävis tuo

neolomine' er' topakast. Kuulhan nuo Tervaharjulle sennii hankkinee'.

Tuavetti tarttui heti onkeen.

— Vai sennii! Katohhan neät sitä tervaharjulaesta, vae jo se sennii!...

Se se riehkajsoo.

Tulikohan Tuavetin mielestä liian paljon näitä esityksiä yhdellä

kertaa, vai muutenko lienee saanut kyllänsä tupakkahollin pidosta,

mutta äkkiä kolisti hän piippunsa perskat suuhunsa — ja alkoi niittää

kuin äkäpäissä. Toloppi-poika koetti painaa perässä minkä ennätti ja

ajatteli itsekseen, jotta jo taisi äijä suuttua, ei sille ehkä olisi

nyt pitänyt puhua koko ompelukoneesta mitään.

Mutta hetkisen perästä Tuavetin vauhti hiljeni. Hän näkyi aprikoivan

viitaketta heilutellessaan. Sitten hän heitti taas niittämisen

sanoakseen Toloppiin päin kääntyen:

— Vae on Tervaharjun emännällä jo ompelukone? Se ostetaam meillekkii!

Ja sitten siitä asiasta ei enää puhuttu sen enempää sillä kertaa.

Molemmat miehet paiskelivat kuin henkensä edestä. Tolopilla oli täysi

työ pysyä isä Tuavetin kintereillä. Renki, joka oli siinä levähdyksen

aikana saavuttanut, jäi taas pian, ja nuorempi poika missä lie

ollutkaan niityn toisessa päässä. Ja se oli leveä se isän ja vanhemman

pojan eteys.

Kotona illallista syödessä sanoi Tuavetti emännälleen ja yleensäkin

koko naisväelle:

— Ku' ens kerran tulloo ompelukonneen kaappias, niin se, joka sattuu

olemaam pihassa, tulukoon sanomaam minulle.

Emäntä Justiina, joka oli juuri kantamassa täyttä vatia

potattihauvikkaita pöytään, ihan seisattui tämän määräyksen kuullessaan.

— Mittään sinä tuolla tiet? — kysäsi hän epävarmasti.

— Meille ostetaan ompelukone, — jatkoi Tuavetti.

— No kaikkee sitä kuulookii näillä korvillaa; mittään tuolla oes virkoo?

— Ompelovahhan nuo tuolla kuuluu muuvallae, eikö tuota sitä sammoo

tehtäne meilläi.

— Kukapa nuilla uusaikajsilla sätöksillä osannoon?

— Se on opittava!

Eikä siihen päätökseen enää ollut kellään mitään sanomista.