V.

Kaunispa oli sinä kesänä heinärippipyhä, oikein helakka päivä. Se

lupasi hyvää heinänkorjuulle, kunhan sitten vaan muistaisi lupauksensa

pitää.

Sukslevässä oli järjestynyt se kirkolle-meno kaikkien toivomuksen

mukaan. Emmakin oli rohkaissut itsensä ja saanut kysytyksi

Maijasstiinalta, suostuisiko tämä hänen etulaisekseen kotia jäämään,

jos isä niinkuin häntä vaatisi. Ja olihan se suostunut, Maijasstiina;

mitäpä tuota hän, vanha ihminen, joka kesä heinäripillä puurtamaan, kun

ei ollut niitä heinäntekojakaan. Eikä kotona tarvittu sen enempää kuin

yksi vaimoinen ihminen kaiken varalta, kuten isä oli sanonut.

Se oli suuri kirkkopyhä tämä heinärippi, jouluun ja pääsiäiseen

verrattava. Tämän kansan kunniaksi täytyy myöntää, että se yleensäkin

pitää asumuksensa puhtaana, mutta näiksi isoiksi pyhiksi, minkä

heinäripiksikin, oli huoneet kuurattava oikein hiekan ja huosiamen

kanssa, niin että ne suorastaan välkkyivät puhtautta. Ihan tahtoivat

sälöt lähteä lattiasta, kun niitä akkavoimalla hangattiin. Kelpasi

semmoisesta hohtavalattiaisesta tuvasta kirkkoon lähteä, ja mukava oli

sinne tulla takaisin lattialle levitettyjen pihlajanoksien lemuun.

Tosin siihen aikaan olivat näillä main enimmät tuvat vielä savutupia,

mutta eipä se estänyt lattioita ja ikkunanpieliä puhtaaksi kuuraamasta.

Mitäpä hänestä, vaikka seinillä asustikin vanha karsta, eihän se sieltä

päätä pilannut, kun oli siksi ylhäällä. Tässä ajan taitteessa ja vähän

sitä ennenkin olivat jo useimmat tupiaan korjaillessaan tai uusia

laitellessaan muurauttaneet niihin uudet uloslämpiävät uunitkin, kuten

oli tehnyt tämä Tuavetti Tarvainenkin silloin, kun oli rakennuksensa

kengittänyt. Se alkoi se ajan henki vaatia näitä uloslämpiäviä, vaikka

sisäänlämpiävän pirtin muhevassa lämpimässä oli ollut niin mukava

kuhjottaa.

Kahdella hevosella ajoi kirkolle tämä Sukslevän väki. Eipä sitä

tavallisesti pojille ja palvelusväelle hevosta pistouvattu, vaan kun

viimemainitulle kuului kaksi rippipyhää melkein kuin palkkaan, niin

piti niitä ne kaksi kertaa rahdata oikein hevoskyydillä. Tosin ei

Sukslevässä ollut muuta kuin yhdet ajokärrit, joissa nyt köröttivät

isäntä emäntineen ja Emma-tytär takaistuimella, mutta kelpasipahan

noitten poikien ja palvelijoiden ajaa paukkulaudallakin. Siinäpä

kekottivat paukkulaudan päällä molemmat talon pojat, ja piikapalvelija

ynnä renkipoika istua nakottivat takana vierekkäin. No, eipä tuossa

ollut pitkä matkakaan, kyllä sen kestivät nuoret nivuset. Eikä

tuo kuulunut se saki tätä ehtoollista ottavankaan, muuten vaan

kirkolle tulevat kihupyhänä. Tuavetti oli lauantai-iltana käynyt

rippikirjoituksessa ja itsensä oli vaan emäntineen ja tyttärineen

merkkauttanut, kuten oli lähtiessä sovittu. Niin no, mitäpä noista

nuorista, kerkiävätpä he käydä ripillä, jos Luoja heille elonpäiviä suo.

Siinä kelloseppä Puustisessahan se oli näitten suksleväläisten

kirkkokortteeri, ja mistäpä tuota olisi paremman paikan löytänytkään,

kun se Puustisen mökki kykötti ihan kirkon mäen laidassa. Siitä oli

näpäkkä pistäytyä kirkkoon, kun tulovirttä veisattiin, jos niinkuin

koko kirkonmeininkiä kuunnella halutti, ja hyvin taas kerkisi

kuuluutuksillekin, jos ei sitä muuta sielunruokaa tarvinnut. Ja

kelloseppä itse, paljon maailmanrantaa reissannut ja sieltä sen

kellonkorjuunkin oppinut, oli suustaan pääsevä mies, niin jottei

sen kanssa ikävä tullut, vaikkei aina kirkkoonkaan olisi muuta

kuin kuuluutuksille parahiksi mennyt. Kalakukko vietiin nytkin

Puustisen väelle, se oli vanha tapa. Toiset toivat mikä nytysen

voita, mikä kalaa, mikä muita kananmunia hilasi, joten taisi siitä

kertyä viikkoinen eväs mestarin pienelle pereelle. No, kyllä se sen

sietikin, kun ulkokyläläisille avuliaasti kortteeria piti. Ja varsinkin

rippikouluaikoina sitä tuli muonaa mestarille, kun koululapsia useampia

kotonaan kortteerasi. Taisi sillä ollakin se kellonkorjuu vaan niinkuin

sivutyötä, sillä mistäpä niitä niin kelloja tästä Markkulan pitäjästä

korjattaviksi. Vaikka mitäpä tuo sekään asia sivulliseen kuuluu, kukin

elää kujeellaan.

Mitäpähän siinä muuta kuin terveiset kerrottua ja kuulumiset mestarin

väeltä kyseltyä lähteä kirkkomäelle toisia kirkkoihmisiä tapailemaan.

Se näet moni ei pitänyt vakituista kirkkokortteeria varsinkaan näin

kesäiseen aikaan, vaan sitaisi hevosensa kirkkopetäikköön, olipahan

tuota siellä tilaa. Paljon olikin väkeä jo Markkulan kirkolla. Se

oli tämä heinärippi melkein paras kihupyhä, se kun sattui lämpimään

vuodenaikaan ja muuten oli vanhoista ajoista pitäen tullut sellaiseen

maineeseen, että silloin sitä toki pitää kirkolle päästä jokaisen, joka

vähänkin kynnelle kykenee.

Ja kelpasi tulla tälle Markkulan kirkolle! Olivat osanneet ne

kirkontekijät aikoinaan, mikä hänestä lie jo hyvän hollin yli sata

vuotta, kun tämä kappeliseurakunnasta omintakeiseksi määrättiin,

olivat osanneet valita paikan temppelilleen. Se on sitten niin

keskellä pitäjää kuin olla taitaa, ja sellainen näkyvä paikka, jotta

eipä mistään olisi parempaa ihmisen järellä keksitty. Uhkealla mäellä

se siinä seisoo, kirkko, ja tapuli vähän matkan päässä samalla

töyräällä. Siitä kun heläyttää kellot soimaan, niin jopa kuuluu

laajalle ympäristöön, ja julistavat ne kellot kaikelle kansalle, jotta

nyt olisi tultava osilleen, jos meinaa tätä sananrieskaa eväikseen

saada. Ja siinä kummun alla levittäikse Markkulanlahti kapeana ja

kirkkaana suikaleena, ja sen toisella puolella upeilee rovastin pappila

koivikkoisella mäellä. Voi yhden kerran sitä komeutta! On siinä soma

näky, kun kirkkoveneet Virmaan ja Kuttaselän puolelta viilettävät

kirkkorantaan, onpa on! Passaa, passaa niinkin palvella Herraa tässä

Markkulan pitäjän temppelissä, jos häneen muuten vaan lie halua,

palvelemiseen.

Kylläpä tapaa Markkulan heinäripillä tuttavan, ei siitä tarvitse

huolissaan olla. Se järjestys on täällä vähän samanlaista kuin

juhannuskokolla, se vaan että täällä on mielessä niitä vakavampiakin

asioita, eikä niinkuin juhannuskokolla ne maahiset metkut ja meiningit.

Vaikka ei sen puolesta, ettei heinärippipyhänäkin kuontuisi kieli

kevyemmistäkin juttelemaan; kuontuu, kuontuupa hyvinkin. Eihän sitä

toki tarvitse suu tukossa mököttää, vaikka onkin ripille tullut; ei

suinkaan se suu siitä pilaannu, jos sitä asian kohdalla käyttää.

Niin, tämä järjestys on täällä likipitäin samallaista kuin

juhannuskokolla ja yleensä kansan kihauksissa. Isäntämiehet ja

itselliset pohtivat omia pohdittaviaan eri ryhmissä, emännät myös

erittäin, ja sitten se nuori väki, joka ei juuri käy ripilläkään,

pitää omia seurojaan ja tirskuu poskemmalla. Niitä muuten nuoria

häviää vanhalle hautuumaalle muka hautoja katselemaan, vaikka mitäpä

ne oikeastaan nuoret haudoista, paremminhan ne elämää ajattelevat.

Mutta kun ei ole muutakaan oikein sopivaa paikkaa, jonne voisi asiata

tehdä, niin menee häntä hautuumaalle. Siellä ne kulkevat parittain ja

sipattelevat omia sipatuksiaan. Siitä se monta kertaa vanhan haudan

päältä alkaa tavallaan kuin uusi elämä.

Ukkojen kesken tuntui olevan puheenaineena se tavallinen kysymys

vuodentulon toiveista. Mistäpä se muusta tämä maalainen osaisi ensi

hätään jutella? Se kun on maalaisen elämässä sillä tavalla, jotta

jos ei jalka kapsa, niin ei suu napsa, ja niistäpähän sitä tietysti

omista aikaansaannoksistaan ja vaivannäöistään ensiksi haastelee vähän

itsekukin. Sittenkun rovehtuu puheelle ja kielenkanta hiukan vertyy,

niin kyllähän sitä sitten tulee muutakin.

Kun siinä isäntien piirissä oli päästy tästä vuodentulo- ja

heinänteko-asiasta, niin jo kysyä säväytti joku Sukslevän Tuavetilta,

jotta:

— Joko s'oon nyt se kupernyörj eli muu muaherra nähnä sen sinum

punajsem porttis?

Tuavetti ei ollut toppanaankaan, vaikka hän kyllä huomasi, että

toisen kysymykseen kätkeytyi hiukan ivaa. Kysyjä mikä lie ollut

airakselankyläläinen, joka ei ollut kokolla silloin juhannusaattona.

Taitaa vaan juria sitä itseään, kun ei hänen korpikyliään kupernyöri

kuitenkaan kule. Näkyy levinneen tieto, kun tuli siellä kokolla

sanotuksi; se oli sen viinan hyväkkään ansiota. Mutta mitäpähän

tässä jokaisen syrjäkyläläisen puheista? Jos niitä kaikkia rupeaisi

peräämään, niin ei muuhun kerkiäisikään. Vastasi sentään Tuavetti

airakselankyläläiselle yksikantaan:

— Eij jou nähnä, mut näätetää! Sinulla tuot'ei taitasj olla

näättämistäkääm muuta ku' ihtes ja sikopahnasj, vuan se ei kuulu teä

kupernyörj olovan sikkoi' ystävä.

Se juttu loppui siihen. Airakselankyläläisellä ei tuntunut olevan

halua jatkaa keskustelua tästä aineesta. Mitään välien katkeamista ei

tämä pieni kahnaus toki merkinnyt. Se on näet tällä puolen maailmaa

semmoinen tapa, että sanaan vastataan sanalla, eikä sana naarmua tee.

Siinä käpsehti Muuraismäen Mikkokin miesten joukossa, ja toiset

kyselivät häneltä, miten ovat ne separaattoritutkimukset edistyneet.

Mitenkäpähän ne. Mikko sanoi koettaneensa nyt tuumia, miten saisi

heinistä suoraan maitoa lehmän lävitse käyttämättä. Jos sen keksisi,

niin saattaisi melko lailla säästää aikaa ja vaivoja. Ei tarvitsisi

pitää kallista karjaa, eikä touhuta sen kanssa. Joutaisi paremmin

muihin hommiin, kun se maitotalous yksinkertaistuisi. No, ne nyt olivat

sen Mikon, ainaisen irvileuvan, puheita, joita se aina joukossa lateli.

Sitten lähti ukkojen parvi kirkkorantaan. Kesäisinä sunnuntaina

oli tapana käydä rannassa katsomassa, ketä sieltä oikein tulee

kirkkoveneillä. Oli vielä hyvää aikaa. Kunhan papinkellojen soidessa

lähtee nousemaan kirkkomäkeä ylös rannasta, niin hyvin ennättää

kirkonmenojen alkuun, ja alkuunhan sitä on ennätettävä näitten ripille

kirjoittautuneitten, mitenkäs muuten. Vaikka monta kertaa tavallisina

pyhinä on juostu vaan kuuluutukset kuulemaan, niin ei sitä rippilapsi

saa semmoista peliä pitää sen on istuttava kirkossa koko toimituksen

ajan.

Siinä juuri rantatielle käännyttäessä tulla hivotti mies kahden pyörän

päällä kunnantuvalta päin pienen pappilan sivuitse.

— No, elähäm mitä, joko nyt paholaenen kirkkomaille työnnäksen!

—huudahti Kolomkannan Karhunen, — vai kahtooko minun silimänj vikkaa?

Vilikajskoopaham muuttiiv vieraammiehem puolesta!

Sukslevän Tuavetti ja jotkut muut, joitten talot sijaitsivat maantien

varrella, nauraa päräyttivät.

— Kyllä sen näkköö, jotta tua kolomkantalainen on korvesta, kun nei

tunne polokupyöree. Meillä päin nuit' on kun kärpäjsijä, — kehaisi

Tuavetti.

— Vai semmojnen! No se tule ja puserra, kaikkeen se tuo rymä immeiset

lapser riivoo, määppäs neät mokomav vehkeen selekää ja ala männä

luirottoo! Minä luulij, jotta s'oon se ite peämestarj, taikka on siitä

jokkuu lähtennä sillä separatierillä ajamaa... Vai polokupyörä, no

elähäm mittää!

Semmoisia se kolomkantalainen päivitteli. Ajaja oli sama opettaja, joka

jo oli kerinnyt käydä monessa maantienvarren talossa, niin että hänet

kerran pyörineen nähneet olivat jo olevinaan hyvinkin viisaita tämän

rakkineen päälle.

Mutta odottipa ihme Sukslevän Tuavettiakin ja muita, jotka olivat niin

välinpitämättömiä polkupyörän suhteen. Olivat kerinneet siinä rannassa

kätellä Kutan ja Virmaan rantalaiset, jotka suurilla, monihankaisilla

kirkkoveneillään olivat saapuneet rantaan. Oli istuttu siinä

mättäällekin ja pistetty kessuja piippuun papinkelloja odotellessa, kun

se alkoi näkyä se ihme.

Lehmisalmelta päin rupesi kuulumaan kummaa uhkamista ja puhkamista,

vähän niinkuin hevosen tuhritusta, mutta paljon kovempaa. Se kuului

hyvän aikaa se puhke, ja sitten vääntäytyi Lehmisalmeen valkoinen

möhkäle, hiukan niinkuin venekin näköjään, mutta paljon suurempi

ja korkeampi kookastakin kirkkovenettä. Siinä oli oikein kattokin

ja pyöreä piippu kuin savutuvan lakeisen päällä, ja siitä piipusta

pussahteli yhtämittaa savua.

— No nyt se lykkäsj! — äsähti Kolomkannan Karhunen, — tänä päevänähän

taetaa olla koko helevetiv valtakunta liikkeellä. Selitäppäs nyt,

Tuavetti, mikä pyörä se täm' on. Onko näetäi Sukslevässä kunj kärpäsijä?

Mutta nyt oli Tuavettikin ymmällä. Eipä ollut käynyt Sukslevässä

tällaisia, ei ollut. Kyllä tältä Tuavetiltakin vastaus läksi

tavallisesti työntämättä, varsinkin kun noin suoraan kysyttiin, mutta

eipäs nyt tullut selitystä.

Sillä aikaa tuli tämä outo otus lähemmäksi. Sillä oli kupeillaan jotkin

kummalliset laitteet, jotka ruiskivat vettä ja pitivät sen täytistä

lotinaa ja litkutusta.

— Tua eij jou kuvan tulija, mikä liek kehnoj mualimal lopu' enteitä! —

päätteli edelleen Karhunen, joka oli niitä paikallaanpysyjiä, korpeen

syntyneitä ja siellä kasvaneita.

Mutta olihan joukossa paljon kaupungissa käyneitä, ja siellä

höyrylaivoja enemmältäkin nähneitä, ja nämä heti käsittivät, mikä

tämä Karhusen mielestä sellainen hirmulaitos oli. Kutan ja Virmaan

rantalaiset olivat myöskin nähneet tämän saman laivan sätkyttelevän

heidän vesillään. Ne olivatkin niitä selänrantalaisia, niillehän nuo

pistouvattanee laivat ja muut hörötykset, Hirvijärvellä ja Talluksella

kuletaan vaan näillä vanhoilla koetelluilla vihtahanka-veneillä.

Hööpel-Aapeli, vanha rahtimies ja kaupunginkävijä, joka väitti olleensa

Turkin sodassakin, vaikkei sitä täällä pitäjässä oikein tahdottu

uskoa, kun se Aapeli oli vähän semmoinen hökläys miehekseen, riensi

selittämään, että ei tämä mikään helvetin masiina ole, vaan höyrylaiva,

semmoinen siipiniekka rustinki, jonka Kourun rautatehtaan herrat ovat

tilanneet malmia vedättämään, jotta ettekö te sitä tiedä, onhan tuosta

puhe kulkenut kautta pitäjän. Ja ensi kesän nimissä kuuluu tulevan uusi

laiva, oikein rupelilla käypä. Niitähän Kallavedellä mennä luihottaa

kuin muita veneitä ikään. Siellä jo kohta pääsee joka lahden pohjukkaan

laivalla.

— Kiärmellahen Nieminennii Muaningalta neät kehuj, jotta höörällä sitä

meijänniir rantaaj jo ajetaa', eikä millää kepuljpelillä, — lopetti

Aapeli selityksensä.

Se toi keihäslahtelaisia ja koululaisia heinäripille, tämä uusi laiva.

Rantaan kertyneitten joukossa oli paljon sellaisia, jotka eivät ennen

koskaan olleet nähneet höyrylaivaa; joko eivät olleet milloinkaan

käyneet viiden peninkulman päässä olevassa kaupungissa, taikka sitten

olivat siellä olleet vaan markkinoilla, jotka molemmat, sekä tammi-

että maalismarkkinat, sattuivat jäitten aikaan. Tämä oli vanhanaikainen

siipilaiva, mistä lienevät Kourun ruukin herrat sellaisen löytäneetkin

ja tänne markkulaisten kummaksi hilanneet? Kolopuksen ukko-Jahvetti ei

malttanut olla ihmettelemättä tätä nykyajan menoa:

— Tuas som mullaej jo toenej jalaka haavassa ja toeneh haavam

partaalla, vua' eikö neät näättele tua mualima vielä nuita kummijaa.

Sitä alakaa olla tätä masjsiinoo jo vaikka minkälaista, minkä neät

se saparotyörjrii, maetomasjsiina, mikä tuo liek, ja siittä ne

polokupyörät ja muut lekkeet, ja eikös neät pitännä ennen kuolemoosa

nähä vielä tuammojnennii vesjmasjsiina. No, jottae' se joutavalla

tietättää, minkä niilläeh herrojlla!... Ja sill' or ryökäleellä, em

paremmin sano, rattaat kuppeella kunj Savkoskem myllyllä. Suahhan nähä,

vieläkö tuo mitä näättelöö, ennenku' tua toinenniij jalaka haataam

puttoo?

Hööpel-Aapeli, joka viimeksi oli käynyt kaupungissa, ryhtyi

hätiköivällä tavallaan selittämään ukoille, että kyllä niitä on vielä

suurempiakin kummia tulossa: Kuopioon näet on valmistumassa rautatie,

ihan pitäisi näihin aikoihin rautahevon porhaltaa kaupungin asemalle.

Se se onkin eri sätös, se juna.

— Ettäkös työ ou lehestä lukenna, jotta tulloo, tulloo raatatie

Kuopijoov valamiiks iham pijan? — höplötti Aapeli hätäistä höplötystään.

Ukot katsoivat Aapeliin vähän niinkuin syrjäsilmällä.

— Lietkö tuota itekkääl lukenna? Eihän nuita taeja lehtiä tulla

tännem meijäm pitäjääm muille kuv virkamiehille, ruukih herrojlle

ja pappiloillej' ja tulenoonko tuolle Ilopuro' ukolle, se ku' on

niitä kunnam miehiä ja aena siitä kaikellaesesta ejistyksestä ja

valistuksesta puasoo? Vuan sinä kun siellä kaapunnissa aina puurrat,

niil liet häntä siellä kuullu ja nyt meinoot sittä viisaana tiällä

meijän keskuuvessa essiintyvä... Vaikka kyllä kaeketi ne tällä

mänöllä tulloo mitkä kommervenkit hyvviisä, alakaa tua jo olla ihav

vihojvviimestä toohakkata. Jos sitä vuan tällä laella männä tuojataan,

niin tämä entine' elämä luokkootuu kokonaam poikkeej ja kaekki ruppee

käämääm masjsiinalla.

Kolopuksen ukko se edelleen tällaisia haasteli. Taisi osata sanoa

ukko-Jahvetti yleisen mielipiteen, koskapa muilla ei ollut halua

jatkaa. Joku ihmettelyn huudahdus vieläkin miesjoukosta kuului, kunnes

lopulta mentiin laivaa lähemmältä katselemaan. Mikäs oli mennessäkään,

kun kapteenina oli kaikkien yhteinen tuttu, pitkä Pekka Jauhiainen,

vanha Kourun asukas ja tukkijunnari. Pekka näytteli kaikki paikat

ukoille ja selitteli laivan rustinkeja. Päivittelyähän siitä riitti

kotvaksi aikaa, mutta se tämä ihminen tottuu niin pian kaikkeen,

eivätkä ennakkoluulot varsinkaan tämän puolen kansan keskuudessa ole

koskaan olleet niin mahdottoman syvässä. Kun Pekka Jauhiainen oli

aikansa kehua retostanut kojeensa hyviä puolia, niin alkoivat siinä

ukot vähitellen myöntää, että saattaa, saattaa olla tämä kulkuvehkeenä

parempikin kuin vanhan ajan leipämasiina, monisoutuinen kirkkovene.

— On, on tok; ja kum minä ens' kesänä ajan tähär rantaa' oikeir

rupeljmasjsiinalla, niin suatta nähä, jotta siinä Kutaj ja Virmaar

rantalaistev venneet jeäp niinku' seisomaa'.

— Vai rupelj? Minkäällaenen s'oon se rupelj? — tiedusteli joku

puheliaalta kapteenilta.

— S'oon semmojnem potkurj, joka pyrskyttää tuolla perässä ja vaahtia

antaa. Siinä uuvvessa laevassa eij joukkaan näetä siipijä.

Miehille jäi kyllä hiukan hämäräksi, jotta mitenkä se potkuri

oikein sitä vauhtia antaa, mutta kun siinä rupesivat parhaillaan

papinkellotkin soimaan, niin ei passannut enää jäädä ottamaan siitä

tarkempaa selvää. Sittenpähän tuon näkee sen rupelinkin, jos ensi

kesään eletään; ja jos ei eletä, niin jäapi näkemättä, ja taitaahan

tuota kelvata täältä lähtemään ilman sitä rupeliakin.

Mäkeä noustessaan kääntyivät ukot vielä katsomaan Pekka Jauhiaisen

kulkuvehettä ja tavasivat sen kylestä kultaisin kirjaimin maalatun

nimen »Lintu». Niinpä on, niinpä on nimikin mukaisensa, tuumivat äijät,

siivillähän se näkyy kulkea rätkyttävän. Mertalan Puavo Kuttakoskelta,

josta »Lintu» usein kulki lävitse, kertoi, että sen puhkutus kuuluu jo

pitkän matkan päästä, ja silloin heidän pojat aina sanovat:

— Tuntuu »Lintui» tulovan, koska kuuluu jo tuolta Juurikkaniemen

puolesta: Uh-huh, uh-huh pit-kä Pek-ka!

Se osoitti, että laivan ja sen päällikön välillä vallitsi tuttavallinen

suhde, jonka kansan huumori oli huomannut. Ukkojakin tämän kuuleminen

vei ikäänkuin lähemmäksi näitä elettävänä olevan ajan omituisia ja

outoja vehkeitä.

Sinne nyt lappautuivat miehet kirkkoon ottamaan hengellisiä eväitä

heinäntekoa varten. Sitä oli katseltukin taas näitä maailman ihmeitä

ihan tarpeeksi. Olisi vielä nähtävä se rautatie, jotta minkälainen

hökötys tuo mahtaa olla! Vaikka kaipa hänet senkin näkee, kun tästä

taas talvimarkkinoille lähtö tulee. Sehän tuo kuuluu olevan kulussa

kesänsä talvensa. Mutta nyt täytyy panna pois mielestä ne maailmalliset

ja valmistautua siihen hengelliseen puoleen, jotta ei jäisi sekään

koettamatta, jos hänestä sitten lie hyväkin apu tälle maalaiselle, joka

saa riehkaista niukan leipänsä edestä kuin viimeistä päivää.

Eukot istuivat jo omissa penkeissään huivit kaulalla ja peukaloitansa

hypeltäen, kun ukkojen lauma alkoi vanua kirkkoon. Se on tarkasti

erotettu tässäkin Markkulan kirkossa vaimoväen puoli miesten puolesta.

Sitten on vielä erittäin herrain penkit, joissa istuvat molempien

pappilain väet, vallesmannilaiset, ja minkä heitä lie vielä muita

herrasväkiä. Ne ovat, herrain penkit, lähellä saarnastuolia ja

alttaria, jotta siitä ei rippipyhänäkään muuta kuin pujahtaa Herran

armopöydän eteen. Ja kukapa tuonne näistä talonpoikaisista ihmisistä

ensimmäisenä ajaksenkaan; antaa herrojen nauttia sekin ehtoollinen

etumaisena, niinkuin nauttinevat muutkin tämän maailman antimet.

Sieltä tulevat nuoretkin vähitellen muitten perästä. Ovat supatelleet

supattamisensa hautuumaalla ja asettuvat nyt herranhuoneeseen. Eihän

niistä puoletkaan ripille tule, tietäähän sen, mutta näin tärkeänä

pyhänä kaikki eivät ilkeä uloskaan jäädä, vaikka taitaisi olla asiaa

vieläkin; loppunoonko tuo noilta ennen, kuin saavat sen solmunsa

solmituksi. Sitten kun se kerran on umpeen vedetty, niin ei taida olla

paljon niistä sipatuksista.

Kovinpa ovat Sukslevän Emmankin korvukset punaiset. Mitenkähän lie,

taitaa olla mieli muissa asioissa, eikä tässä ehtoollisessa. Tokkopa

tuolla he, Emmalla, ollutkaan erityistä kutsumusta ripille, mutta kun

isä kysyi, jotta kuka haluaa, niin ei uskaltanut evätä, ettei olisi

luullut isä hänen muitten mielitekojensa tautta kirkolle pyrkivän.

Sinneppä tuo vaan Emman katse kaartuu syrjittäin miesten puolelle,

jossa hyvin näkyvällä paikalla istuu Luvellahen Alapetti. Eipä tahdo

sijojaan saada Luvellahen poikakaan, olkapäitään nostelee siinä

penkissään, itseänsä kyhnyttelee ja kämmenselällään tavallista useammin

nenäänsä vetäisee, ikäänkuin ei ilmankin olisi paikallaan, se nenä.

Kyllähän sen tietää, minne päin ne Sukslevän Emman ja Luvellahen

Alapetin asiat ovat menossa; sinne umpisolmuun tietenkin. Hautuumaalla

maleksi tämäkin pari, miten kireälle lie sitten jo siellä vedetty sitä

solmua. Mistäpä sen poskeinen niin tarkkaan osannee sanoa, kun ei ole

ollut näkemässä eikä kuulemassa. Mutta kaipa he itse tiennevät, ja

sinneppä tuo vaan Emman silmä vilkun Alapetin puoleen, ja Alapetilla

tuntuu olevan raskaat oltavat penkissään.

Eikä malta Sukslevän vanhin poikakaan, se Toloppi, kirjaviisas, olla

toisinaan pälymättä eukkojen penkkiin, jossa kädet ristissä istua

nököttää Tervaharjun Hintriikka, tarmokaspiirteinen tyttö, joka

itsekseen on kirjoituksenkin opetellut. Ei sillä silloin ole pää

paperista, sen arvaa. Olisi, olisi siinä Tolopille akkaa, Hintriikassa,

jos miten sopeutuisi. Ja eiköpä tuo vaan sopeutune, koska yksissä

matkoin ovat nekin vaeltaneet siellä hautuumaan varjoisten koivujen

alla, ja näkihän sen jo juhannuskokolla, että siinä on ne vippaskonstit

käynnissä. Tulisi siitä hömpsäkkä miniä Sukslevään tästä Hintriikasta,

tulisi niinkin.

Herran sanaa on kuultu, väki purkautuu ulos. Sitä oli ollutkin

kansaa tänä heinärippinä kirkossa, joshan lie ollut kirkollakin. Osa

nuoristahan tietysti jäi kirkkomäelle, varsinkin ne, joilla ei ollut

vakituista paria, eikä nuo tainneet kaikki paritkaan sieltä vanhalta

hautuumaalta malttaa lähteä. Oli tainnut riittää sitä asiaakin,

kahdenkeskistä näet, ja ennättääpähän tuota ehtoollistakin nauttia

sitten, kun tosi tarve tulee. Nythän tuo mieli tahtoo heppelehtiä

paremmin näissä maallisissa.

No niin, heinärippimatka oli tehty, nyt palattiin kotiin ja huomenna

alkoi heinänteko, yksi niitä maalaisen talouden tärkeimpiä kausia.