IV.

Juhannuksen jälkeen elämä taas laahusti Sukslevässä vanhaa latuaan.

Sitä ei tässä maalaisen olossa milloinkaan tapahdu isoja myllerryksiä,

vielä vähemmän niitä sattui siihen aikaan, josta tässä on puhe.

Markkulan pitäjän yksinäisissä taloissa oli elämä vaan sellaista

hiljaista nuhjaamista, ankaran luonnon kanssa kamppailemista, jossa ei

ollut levähdyspaikkoja muuta kuin suurina pyhinä.

Sellaisia isompia tapauksia, joista kerrottiin vielä vuosikymmeniä

jälkeenpäin ja kerrotaan niissä pienissä piireissä vielä nytkin, olivat

katovuodet, ne suuret surmanvuodet, jotka jokainen keski-ikään päässyt

vielä hyvin muisti. Mutta niitä ei nyt, Jumalan kiitos, ollut enää

sattunut, joten elämä kulki nyt sellaista tolaa kuin se kulkea saattoi

karussa Markkulan pitäjässä. Tärkeimpiä tapauksia olivat silloin lehmän

poikimiset ja lasten synnyttämiset, joista edelliset hoideltiin omin

voimin, mutta jälkimmäisiin tilaisuuksiin haettiin joku apuvaimo saunan

lämmittäjäksi ja muuksi passaajaksi. Siitä on näet tästä nykyisin

elävästä keski-ikää lähentelevästäkin polvesta suurin osa kotoisin

saunasta.

No niin, Sukslevässä elettiin kuin ennenkin. Heinänteko ei ollut vielä

alkanut, eikä sitä oikeastaan sopinut ennen heinärippiä aloittaakaan,

vaikkapa heinä olisikin kasvunsa kasvanut ja ilmoja olisi ollut. Ei

näet katsottu olevan onnea semmoisella ripittömällä heinänkorjuulla.

Tänä vuonna tuo oli heinä joutunut hyvissä ajoin, ja kyllä kättä

syyhytti siltä paikalta, jotta oksi ollut tartuttava viitakkeen

varteen, mutta ei se nyt passannut. Siitä olisi rovasti saattanut

sanoa, että »minä olen kuullunna, että sinä Taavit Tarvainen olet

tehnynnä niitä heiniä, etkä ole Herran pyhällä ehtoollisella käynynnä»,

ja se olisi, rovasti, voinut lukea siitä hyvinkin kovan tuomion. Onhan

tuo jo ensi pyhänä heinärippi, niin jotta kyllä kaiketi tämä Tuavetti

Tarvainen kestää vielä tämän viikon, ja sitten se saa tuppi ruveta

heilumaan niinkuin hengenhädässä. Kestää, kestäähän tämä Tarvainen.

Tässä nyt on vielä semmoista väliaikaa, vääntelee häntä noita kiviä

pois pellolta, sopiipahan niittenkin sijalle jokin jyvänen sitten, kun

tulee kylvön aika ja sopimaan pannaan. Akkaväellähän ne ovat aina omat

touhunsa pihasalla, niillä on sitä näppityötä ja hypeltämistä, ja nyt

siellä on se Maijasstiina Poutiainenkin keträämässä.

Keträsihän se Maijasstiina, ja muu vaimoinen väki teki minkäpähän

mitäkin. Nyt olivat leppäpösyläisiä taittamassa talveksi lampaitten

ruuaksi piika ja emäntä, Emman olivat jättäneet puolisesta huolehtimaan.

— Lähempähäv vähä oekajsemmaan selekeen, — oli emäntä Justiina sanonut

metsään lähtiessään. — Seon nyt tuo leppä parraalla lehellä, männään

tuan piikapalavelijan kansa riipajsemmaav vähäl lampaille evästä.

Muutahan sillä ei ollutkaan tällä emäntä Justiinalla mielessä kuin

koettaa vaan aikanaan tehdä nämä talon työt, eikä sitä yhden vaimoisen

eläjän päässä tarvitse muuta ollakaan. Sitä on tässä talon emännän

toimessa virkaa ihan tarpeeksi. Mutta isäntä Tuavettia painoi se

kupernyöri-kysymys, niin jotta huomaakohan tuo sen portin ja kysyyköhän

vallesmannilta, että kuka mahtaa olla tämän talon isäntä, kun noin

siistinä pitää talonsa ja porttinsakin on punannut. Kun se sen

verran oksi kysynyt, niin kyllä vallesmanni sitten olisi selittänyt,

että sillä on tällä Taavit Tarvaisella ansioita muikkukannankin

istuttamisessa tähän Hirvijärveen, jonka kuvetta herra kupernyöri nyt

suvaitsee ajaa tämän halvan vallesmannin rinnalla. Siitä tulisi vähin

kunniaa molemmille, sekä vallesmannille että tälle Taavit Tarvaiselle.

Se oli näet tapahtunut niinikään, että tämä Tuavetti oli vuosia

kymmenen taaksepäin hakenut Poijakselan Lemetti Huttus-vainaan

kanssa muikkukannan Rasvangilta Kallion koholta ja istuttanut sen

tähän Hirvijärveen. Se Lemetti oli ohut kova muikunsyöjä, ja eikähän

se muikku pahaa tehnyt kellekään, ja se oli sitten sanonut tälle

Tuavetille, että kyllä ne nyt laitetaan muikut tähän omaan järveen,

jottei tarvitse aina Rasvangille asti nuottaansa kulettaa. Ja

haettuhan ne oli muikut. Sillä oli vielä Lemetti-vainaalla omat pienet

taikansakin, eikä se kala kuulemma ihan ilman taikoja istuunnukaan, se

on näet taidolla kuleteltava. No niin, olivat Lemetin kanssa ottaneet

viidentoista kannun vaskisen kattilan, sen oli Lemetti vuorannut

sammalilla ja sitten pannut mustan silkkihuivin pohjalle, ja siihen

oli silkin päälle otettu muikut omine vesineen. Hyvin olivat eläneet

Hirvijärveen asti, ja tuolta Vorrin hietikolta ne oli sitten laskettu

uimasilleen. Ketterästi olivat lähteneetkin syväystä kohti, mutta

samalla oli ilmestynyt siihen ahvenparvi hietikon reunaan ja puittanut

muikkujen perään. Lienevät arvelleet ahvenet, jotta mikäs uusi kala nyt

uitaksen tässä Hirvijärvessä, katsellaanpahan vähän, jotta passaisiko

tuo eineeksi.

Sinne ne menivät muikut, mutta ei niitä ole sen perästä Hirvijärvessä

näkynyt, vaikka määhnämahoja olivat, juuri kudulle valmistuvia.

Olisivatko ne ahvenet, halavatut, syöneet sen siemenen, vai eivätkö

nuo vielä olisi ehtineet vuosikymmenessä sikiintyä niin paljon, jotta

itsensä ilmoittaisivat? Olkoonpa nyt miten tahansa, mutta kyllä on

koettanut Tuavetti vallesmannille ja vähin muillekin ääntä pitää, jotta

hän se muikkukannan Hirvijärveen toi ja kyllä se sieltä näytäksen,

kunhan kerkiää. Saisi tuon nyt kuulla se kupernyörikin, kun kerran

tästä kautta kuuluu kulkevan.

Ne olivat niitä Tuavetin huolia. Emma-tyttärellä olivat myöskin omat

asiansa, joissa oli nuorelle mielelle ihan kylläksi. Oli semmoinen

kumma ajatus ruvennut vatvomaan tuolla sydänalassa, vai missä hän

oikeastaan lie se ajatusten asuinpaikka tässä ihmisen ruumiissa, että

se Luvellahen Alapetti on sentään muita poikia parempi ja että oli sen

kanssa ollut lystiä juhannuskokolla, varsinkin siellä lehdossa. Se oli

katsonut kyllä pois päin, eikähän tuo ollut kohti katsonut Emmakaan,

vaikka vähin mielikin oli tehnyt, mutta niin oli somasti jäänyt Emman

mieltä etomaan se katse, ihan kuin olisi ollutkin suoraan silmiin

suunnattu. Ja kun se Alapetti sitten vielä oli kysynyt, että tuletko

heinäripille, eikä hän, Emma, ollut osannut antaa suoraa vastausta,

niin siinähän se oli pahin mutka. Tietysti Alapetti miehisenä miehenä

ja täyteen ikään päässeenä kykenee itse päättämään tulemisensa ja

menemisensä, mutta päätäppähän tämä Emma, tyttönen ihminen, ja vielä

nuori. Saattaa isä hyvinkin määrätä hänet kotilaiseksi, niinkuin oli

määrännyt joskus tuonnoisina vuosina. Ja jos hän ei nyt pääse ja se

Alapetti sitten tulee aittaan, niin mitä sille sanot hyväkkäälle.

Eikä sitä voisi olla päästämättä, sillä kun on siihen vähän niinkuin

oikeuskin.

Niin, niin se vaan tuntuu Emmasta, jotta kyllä se isä heittää hänet

kotilaiseksi, kenenkäpä se muunkaan. Piikapalvelija nyt ei kuitenkaan

jää, sille kun on pestissä luvattu kaksi rippipyhää vuodessa, ja kyllä

se tämän heinäripin pitää. Silloin on näet kansaa kirkolla enemmän kuin

muulloin. Ja naisellisen kotilaisen tässä pitää olla, jos sattuvat

näet kirkolla viipymään yli iltalypsyn, vai minkä tautta tuo isä niin

tahtonee? Kun uskaltaisi pyytää tuota Maijasstiinaa, saattaisihan

hän, vanha ihminen, yhden heinäripin menettää, kun ei sillä ole

heinäntekojakaan, omia enemmän kuin vieraitakaan. Kun rohkenisi, mutta

jos se arvaa, että hänellä, Emmalla, on kytö sen Alapetin perään!

Se oli sellainen pulma, se ensipyhäinen, ettei Emma tiennyt, miten olla

sen kanssa.

Piian-möykky, Riikka, rojo työihminen, käveli askareillaan niin

huolettomana, jotta Emmaa oikein harmitti. Mikä hänessä lie, kun se

toisille kasaa noita huolia ja murheita, minkä hänellekin, Emmalle,

vaikka tuolla piialla olisi selkää niitä paremmin kestää. Mutta mitäpäs

se, iltasilla lehmille haudetta antaessaan laulella loilotteli vaan,

että:

Eikä sitä taita sammuttaa

sitä rakkavuuten tulta,

pittää se olla köyhälläkkii

toki oma kulta...

Niin se laulaa jorottaa, mutta kun renki, se kitukasvuinen kitraus,

jota Veertiksi kutsutaan, yrittää lähennellä, tiuskaisee piika kuin

tulisella kekäleellä pistettynä:

— Senkö täätistä siinä kihnuttelet, mää tok' emosj alle höystymää',

jottet huonouttasj hevojsen kakaraan kuavu!

Sillä tavalla se piika; sillä tuolla ei taida olla mitään sydämen

suruja, vaikka sitä rakkauden tultansa laulaakin. Rengin-vätökäs

näkyy olevan koomin niinkuin pahoillaan; sillä saattaa olla tosi

mielessä, eikähän se rakkaus katso, onko toinen suuri, vai pieni, vai

paraskokoinen.

Mutta mikähän lie mennyt tämän Tuavetti Tarvaisen vanhempaan poikaan,

siihen Toloppiin, kun se ei sitten juhannuksen ole ollenkaan postillaa

katsellut? Olisikohan tuokin pälynyt liikaa sen Tervaharjun Hintriikan

silmiin? Kovin näkyi kokolla sitä tanssittaneen ja varsinkin piirissä

oli pyörinyt kuin villiintynyt. Se kulkee nyt kuin mietteissään,

eikä siltä tahdo sanaa saada. No, harvapuheinenhan se oli ennenkin,

mutta nyt sillä on kuin pikilappu suun edessä. Sinneköhän haihtui

Hintriikan hameisiin tämän lukumiehen postilla-harrastukset? Mene hänet

ja tiedä. Hintriikka sille olisikin omansa, sekin kun kuuluu kirjoja

harrastavan ja kirjoittavankin kuin lukkari. Jos ei lie sitten tämän

Tolopin itsensä lukuhalu mennyt sen tien. Nyt se kuitenkin kävelee kuin

unissaan. Rakkausko hänen mieltään kaivanee?

Se nuorempi poika, se nyt on aina tapaisensa, ja lapsihan tuo onkin

vielä, ensi syksynä rippikoulua koettanee aloittaa. Sillä on vaan ne

omat toilauksensa. Mikä liekään koko poika, toisinaan tekee kolttosiaan

kuin paha mukula, toisinaan taas päästelee suustaan melkein kuin

värssyjä. Mikä Vihta-Paavo tahi muu virrentekijä hänestäkin tulenee

tähän maailmaan?

* * * * *

Oli keskiviikkopäivä siinä heinäripin edellisellä viikolla. Sukslevän

miehet möyrivät pellolla kivien kimpussa. Niitä oli noussutkin

maasta jo joltinenkin röykkiö, ihan oli pitänyt tehdä uusi raunio

niitä varten. Isäntä Tuavetti oli jo kerran hätääntynytkin, jotta

uskaltaneeko näitä enää ottaakaan irti; mene tiedä, vaikka jäisi

maa liian kuivaksi ja kasvu pilaantuisi. Toloppi, se kirjamies, oli

kuitenkin vakuuttanut, että se on vaan luuloa, kansaan juurtunutta

taikauskoa. Ei se kivi kosteutta anna, jos ei häntä Luoja muuten

sateen kautta siunanne. Ja niin oli puhunut vakuuttavasti, Toloppi,

rovastilasta aikoinaan lainaamiensa kirjojen viisautta, että oli

pitänyt itsensä Taavit Tarvaisenkin uskoa.

He vääntivät nyt maantien vieruspellolla, lähellä sitä Sukslevän

punaista porttia. Oli yhä vaan pitänyt poutaa, minkä joskus vähän

yönseutuina lie hiukan sataa rivautellut, ja tänäkin päivänä

lekotteli lämmin semmoisena hienona autereena auringon edessä, kuten

pitkäaikaisen poudan perästä usein havaitaan.

Mutta mikäs lintu sieltä pitkin maantietä lentää? Kaikki Sukslevän

miehet isännästä hamaan renkipoikaan asti kääntyivät katsomaan tielle.

Sieltä tulla viuhotti sievoista vauhtia kummallinen koje, joka näytti

vähän niinkuin olisi kaksi rukinpyörää hyrrännyt peräkkäin ja niitten

päälle sätystelty jokin häkki, jolla mies istui ja polki niinkuin

rukkiakin poletaan, mutta vielä kivakammin, ja molemmilla jaloilla.

Sepä oli ihmeellinen laitos! Ei ollut mokomaa kulkuvehettä ennen

liikkunut näillä mailla. Passaisipa tuota lähemmin tarkastella. No,

siihen tulikin pian tilaisuus, sillä mies loikkasi pois kojeensa

selästä, talutti oudon ajokkinsa aidan viereen ja alkoi juttelun.

Se oli sellainen laihan sutjakka nuori mies, hiukset kuin puhdasta

pellavaa, hampaat valkoiset kuin Ahinkolan Mustilla, naama vähän kuin

sälöinen, mutta muuten ei mikään rumakaan. Sellainen tavallinen miehen

naama, jolla pääsee tämän maailman läpi niinkuin ei mitään. Herrasmies

näytti olevan miehiään, koska oli päällä vaatteetkin oikein ostoverasta.

— Hyvää päivää, mikäs tämä talo on nimeltään, jos saisi luvan kysyä? —

tiedusti, tulija.

Pojat katselivat isäänsä, jotta se kuuluisi niinkuin isännälle

tämä vastaaminen. Renki töllötti suu ammollaan tulijan kulkuneuvoa

aidan vieressä. Tuavetti ruilautti pitkän sylen, tarkasteli sitten

vierasta kiireestä kantapäähän, jotta kannattaisikohan tuolle vastata.

Tarkastuksen tulokset osoittautuivat nähtävästi tyydyttäviksi, koskapa

hän hetken perästä äänsi yksikantaan:

— Kah, suaphan sitä kysyä, Suksleväkshän ne tuata ouvat haakkunna. Ja

hyvvee päevee vuan vieraallennii. Mistee kaakoo sitä niinku' ollaan?

— Kirkolta, minä olen kansakoulunopettaja. Koulunhan pitäisi syksyllä

aloittaa toimintansa, kuten täälläkin lienee tiedossa.

— Vae ei sen kaavempoo! Noh, onhan sitä matkoo siinäi. Taetaa tästä

tulla melekeen kolome vanahoo ruotivvirstoo... Vai kansan koolun...

Sinne neät kirkolle tulloo semmojnennii? Ei tuostoo kuuluuna mittää.

Tämän puolen kansa ei ole erittäin herkkää vierasta vastaanottamaan,

se kun on luonnoltaan hiukan sulkeutunutta. Mutta päästyään tarkempaan

selvyyteen tulijan henkilöstä saattaa kotikutoisen nutun alta löytyä

hyvinkin avomielinen puhetoveri. Tämä Tuavettikin oli nyt saanut

vieraasta tarvitsemansa tiedot, ja siksi hän alkoi hiljalleen lämmetä.

— Eikö sev vieraam passois pistäätyvä tuonne pihhaan? Ehkä se akkaväkj

siellä panis vaskee porroo'? Taluttakkoo se hevojsennokkii tuonne tuvan

seivviereen, vaekka eihän tuo taeja apetta tarvita.

Ja siitä nousi Tuavetti opettajan kanssa pihaan, veipä vieraan ihan

porstuanpohjakammariinkin. Sinnehän se aina tulija vietiin, jos häntä

kerran vieraana ruvettiin pitämään. Sellainen oli paikkakunnan tapa, ja

porstuanpohjakammarissa kyllä sitten kestitystä riitti.

— Vai kansan koolu? — kertasi Tuavetti käskettyään vieraansa istumaan

ja käytyään tuvan puolella sanomassa akkaväelle, että pannu poroon, nyt

on vieraita. — Mitähän tuossa sittä kansalle opetettaan siinä koolussa?

— Kaikkea yleissivistykseen kuuluvaa. Sitä nyt on vaikeata muutamalla

sanalla ilmaista, mutta kansakoulun antamat pohjatiedot ovat jokaiselle

kansalaiselle erinomaisen tärkeitä.

— Mahetaanko siellä kansan koolussai antoo ne semmojset tiijot, jotta

tämä muakii om pyöree? Vua' eikö teistäi’ oes vähäh hontteroo seistap

pyöreellä myvyllä?

Opettaja naurahti, hän ei nähtävästi ensimmäistä kertaa kuullut tätä

kysymystä. Vasta kiertokoulujen ilmestyttyä pitäjiin oli kansa alkanut

ajatella asiaa. Sitä ennen ei maan muoto ollut sen mieltä vaivannut.

Opettaja vastasi hymyillen:

— Kyllä, kyllä siitäkin tulee puhetta olemaan. Se maan pyöreys on jo

hyvin vanha totuus, vaikka se ei vielä ole juurtunut tämän puolen

koulunkäymättömään kansaan.

— Vae nii' o', vae ov vuan kum myky tappaeskeitossa tämä mualima, no

elähäm mitä!

Tuavetti tunsi mielessään jonkinlaista pettymystä. Hän oli ajatellut

itsekseen, jotta vouhkikoot mitä vouhkivat kiertokoulussa, kyllähän

sen silmä näkee ja suuremmat koulut käyneet muutenkin tietävät,

ettei tämä maailma ole mikään kumipallo, jollaisilla pappilan lapset

leikkivät. Oli ajatellut Tuavetti sopivan tilaisuuden tullen kysäistä

rovastiltakin, taikka Neelmanni-papilta asiaa, mutta siihenpä se oli

jäänyt, ja nyt tämäkin sanoo ihan vaan naurussa suin, jotta pyöreä mikä

pyöreä. No, toisakseen: olkoon minkälainen hyviinsä maa, kunhan hänen

pinnallaan seisovilla pysyy. Se hänellä, mokomalla asialla, ruvetkoon

mieltään vaivaamaan.

Mitään muita viisaustieteellisiä kysymyksiä ei Tuavetti halunnut esille

ottaakaan, tiedustelipahan vaan, jotta mistä tämä opettaja on niinkuin

kotoisin. Keiteleeltä kuului olevan, ihan naapuripitäjästä. Siis

yksiä Siekkisiä taitaa olla tämäkin, omasta maakunnasta. Saattaa olla

mukavakin mies noin miehekseen. Ja puhettahan tuolta tuntuu tulevan,

selväränttistä puhetta.

Opettaja kertoi lähteneensä hiukan tutustumaan piiriinsä, kun syksyllä

pitäisi aloittaa opetustoimi vastaperustetussa kansakoulussa. Oli noin

kautta rantain utelemassa mielialaa kylillä, että mitenkä suhtaudutaan

uuteen kouluun, se kun on ensimmäinen pitäjässä. Kertoi kohdanneensa

hyvinkin tiukkaa vastustusta, oli moniahtaalla pidetty koulua melkein

synnillisenä laitoksena. No, ne nyt olivat niitä körttiläisiä, joista

kaikki maallinen tieto on syntiä, vaikka niillä on papit johtajina.

Toiset taas olivat sitä mieltä, että koulu vie työhalun nuorelta

väeltä. Jos kerran kouluun panee perillisensä, niin pitäisi yksin tein

kouluttaa herraksi asti, muuten siitä ei tule mitään, ei herraa eikä

narria. Sitäkin käsitystä oli opettaja kiertomatkallaan oikaissut:

eihän kansakoulu suinkaan vienyt ihmiseltä työlystiä, päinvastoin

se sitä lisäsi, antoi tietopuolista ja käytännöllistäkin tukea

oppilaittensa pyrkimyksille. Joissakin paikoin oli toki tervehditty

ilollakin kansakoulun avaamista, mikä osoitti, että pitäjässä oli

todellista valistusharrastustakin. Nyt halusi opettaja tietää, mitä

Sukslevän isäntä, joka näyttää edistyshaluiselta mieheltä, koska on

rakennuksensa korjannut niin siistiksi ja porttinsa punannut, ajattelee

tästä kouluasiasta, ja onko hänellä mahdollisesti kouluun pantavia

lapsia.

Tuavetin mieltä hykäytti mukavasti: katsohan vaan tuota opettajaa,

taitaa ollakin viisas mies. Johan, joutava, juttelee ihan kuin

kirjanoppinut ainakin. Pahuus sentään, kun ovat nuo musikatkin tuossa

kasvaa hojottaneet niin isoiksi, panisi heidät muuten sinne kouluun,

eiväthän nuo tuolla kait tuhmenisikaan.

— Tohtii se olla hyväkii, se koolu, vuan kun neijou tuassa se' ikäsjtä,

eikä nuita taeja ennee kehata ruveta uusijakkaav värkkeemään neät sen

koolun tautta...

— Minkä ikäinen se on isännällä nuorin? — kysyi opettaja.

— Johan sille taetaa tulla puoljtoestakymmentä Martim päivä' aekaa'.

— No, kyllähän tuota on ikää, mutta aikovat eräät muutkin isännät panna

sen ikäisiä lapsiansa kouluun. Ne voitaisiin ottaa syyslukukauden

loputtua toiselle osastolle ja siirtää keväällä, jos osoittautuvat

hyväoppisiksi, kolmannelle. Sillä tavoin ne saavat päästötodistuksen

kolmessa vuodessa.

Tuavetille tuli kiire lähteä hakemaan nuorinta poikaansa. Hän tapasi

molemmat opettajan polkupyörää tarkastelemasta. Nuorempi ihmetteli

kovasti, että mitenkä siinä pysyy kahden pyörän päällä, mutta vanhempi

kuului selittävän jotain tasapainolaista. Mistä lie rovastilan

kirjoista kaikkia niitä viisauksia onkinut? Tuavettikin viehättyi

hetkeksi, katselemaan kojetta..

— No jo or rakkine! Kyllä sitä näkköö, ennenkun kuoloo, tässä

maalimassa jos minniillaista sätöstä. On niillä herrojlla kiikut ja

leikut! — ihmetteli hän unohtamatta silti asiaansa. — Tulehhar Riet'

tänne kammarii', sillä opettajalla oes vähä asijan tapasjta... Ja tule

sinnäi Toloppi, niij' jutellaah häntä oekeem miesvoimalla.

— Tämmöjnehän tämä o', isoj poijjar-rojjaus,— esitteli Tuavetti

nuorimman poikansa opettajalle. — Ja tämä toinen s'oes kirjamies, vuan

s'oon jo yljikäjne' siihen kouluhommaa'. Sill' on semmojnen kytö nuihin

kirjoem perrään, jottei mihin panna.

— Me olemme tässä isäsi kanssa tuumineet, että sinä tulisit syksyllä

kansakouluun kirkonkylään. Mitäs sinä itse asiasta arvelet... mikäs

sinun nimesi taas olikaan?

— Rietikshän n'oon sitä kuhtunna, vaekka Reetrik se oikein kirjoem

mukkaa o', — vastasi Tuavetti poikansa puolesta.

— Niin, mitäs sinä Fredrik itse arvelet?

Poika näytti joutuvan ikäänkuin hiukan pahoilleen. Suunnitelma

oli liian uusi, eikä ehkä sopinut yhteen hänen aikaisempien

kuvittelujensa kanssa. Häntä oli verensä aina vetänyt järvelle ja

metsiin. Kalastusinto oli hänessä asunut pienestä pitäen, ja hänen

suuri unelmansa oli päästä vaarin rihlan haltijaksi. Sitä ei oltu

juuri käytetty sitten vaarin aikojen. Ukko oli ollut vielä vanhanakin

innokas metsänkävijä, mutta pojasta polvi muuttuu: Tuavetti oli harvoin

nuorempanakaan heittänyt pyssyn olalleen, ja nyt se oli jo hänen

puolestaan saanut olla kokonaan koskematta naulassaan. Vanhemmassa

veljessä ei liioin ollut metsästäjän verta, hän nyykötti niitten

kirjojensa ääressä. Rieti taas tunsi outoa halua metsälle, mutta

hänelle ei oltu vielä pyssyä annettu; isä oli vaan sanonut, jotta

kylläpähän kerkiät, kun ensin miehistyt. Ilman pyssyäkin oli hän

sentään metsää samoillut ja sen kummallisia ääniä kuunnellut. Monta

kertaa oli hän luonut kaipaavan katseen naulassa riippuvaan rihlaan ja

toisinaan, kun oli sattumalta ollut yksin pihasalla, oli hän ottanut

sen alas ja salapäiten sitä puhdistellut ja rassaillut. Muuten se kai

olisi ruostunutkin ja tärveltynyt, mutta Rieti oli sitä kenenkään

tietämättä vaalinut.

Ja nyt ehdotettiin hänelle kouluun-menoa. Tuntui kuin olisivat

musertuneet salaiset toiveet. Mutta sitten hänen silmänsä äkkiä

kirkastuivat.

— Jos minä suan hotteisiin' sev vuarin rihlan, niin suap häntä männä

vaekka kooluunnii, — asetti poika ehtonsa.

Isä Tuavetti oli pelännyt, että Rieti kokonaan kieltää, sillä kun ei

tuntunut olevan ollenkaan halua kirjalle, eikä väkisin puun juurelle

ajettu koira hauku. Tämä lupaus ikäänkuin pudotti taakan hänen

hartioiltaan. Kun nyt ei muusta ole kysymys kuin siitä vaarin rihlasta,

niin antaa hänet pojalle. Tottahan tuon ikäinen mies jo osaa pyssyä

pidellä. Sopimus siis tehtiin siekailematta: Rietistä oli syksystä

alkaen tuleva kansakoululainen.

Kun opettaja jo oli lähdössä ja hommaili pyöränsä kanssa, lähestyi

vanhempi poika, Toloppi, häntä ja kysyi, eikö hänkin saisi oppia

jollain tavalla, hänellä kun olisi halua. Opettaja mietti hetkisen

ja lupasi ottaa hänet koetteeksi yksityisoppilaaksi, koska hän

varsinaiseen kouluun oli ehdottomasti liian vanha.

Sovittiin niin, että heinänteon jälkeen Toloppi tulee opettajan luokse

koululle lukujaan aloittamaan.