Luvellahen pohjukka oli Hirvijärven, Pienen Talluksen ja Muuraisen
ympäristöläisten vanha kokkopaikka. Kukapa hänen tiesi, miten kauan
siinä oli juhannuskokkoja poltettu. Jokainen kyllä muisti siellä
käyneensä pienestä mallukasta, mutta missäpä nuo lie olleet kirjoitetut
Luvellahen kokkojen historiat ja aikakirjat?
Luvellahti pistää sujauttaa pohjukkansa Pienestä Tallus-järvestä noin
ruotsinvirstan päähän Hirvijärven eteläpäästä, josta Hirvikoski lappaa
vesiä Ylä-Muuraiseen. Siinä oli pari-kolme kyläkuntaa mainittujen
kolmen järven ympärillä, sellaista pohjois-savolaista harvaa kylää,
joissa naapuriin saattaa olla hyvinkin kilometrin matka. Ne ovat
asutukset täällä päin harvasteessa, koska seutukunta ei ole sivistyksen
rintamaita, vaan semmoista ilman aikojaan jälestätulevaa Markkulan
pitäjää, jonka kansa kuitenkin on karun luonnon kanssa saanut käydä
ankaraa olemassaolon taistelua, jollaisesta rintamaan rikkailla ei ole
tietoakaan.
No, tarpeellisia ovat molemmat, niin rintamaitten äveriäät kuin nämä
korven köyhätkin, samaa kansaa, eikähän sitä mistä jokaiselle niitä
paraita paikkoja!
Mutta paitsi niitä kolmea mainittua kylää, kävi Luvellahen kokolla
vielä paljon kansaa Hirvijärven toiselta puolelta. Varsinkin tämä
Sukslevän väki oli jokakesäinen vieras. Kuka hänen tiesi, miten kauan
Sukslevästä jo oli käyty Luvellahen kokolla? Ja mistä lie tällainen
ihmeellinen tapa ilmestynyt, kun ei tiettävästi mitään veren ja
sukulaisuuksien siteitä siellä päin ollut. Taisi olla vaan tottumus,
joka usein kulettelee tämän maailman vaeltajaa enemmän kuin muihin
vahvempiin vietteihin perustuvat suhteet.
Sitä se nytkin taivalsi Sukslevän väki ynnä Maijasstiina Poutiainen
tuttua kinttupolkua Hirvikosken niskasta Luvellahtea kohti. Tuohon
ihan lähelle pistää Matolahti Ylä-Muuraisesta, niin jottei kerkiä tämä
jalankulkija kunnolle henkeään vetäistä, kun jo joutuu kiertämään sitä
Matolahden pohjukkaa. Somasti on se Luoja näitä vesiään viskellyt.
Mitähän varten se on tämänkin Matolahden tähän juohatellut, kun
Hirvikoski pauhaa tuossa vieressä semmoisella voimalla, etteipä mieli
tee lähteä laskemaan veneellä sitä myöten Hirvijärvestä Ylä-Muuraiseen?
Eikö sen muka olisi passannut yhdistää näitä järviä tästä lahdesta
käsin vähän säveämmällä luonnolla, kun nämä nyt kuitenkin pakkautuvat
tästäkin kohden niin lähekkäin? No, mistäpä nuo Luojankaan työt
ymmärtänee tämä syntinen ihminen, he vaikka ollut pahalla tuulella ja
tuumannut, jotta sylkäisee häntä tuohon tuonkin Hirvikosken, niin on
ihmisparalla vähän vaivaa, ennenkuin saa veneensä solutelluksi toiseen
järveen.
Eikä se etäällä ole Talluskaan, tämä Pieni Tallus näet. Huippaat siitä
sen ruohikkoisen Matolahden ympäri ja pistelet ylävää maata Rukasmäen
hännälle, niin sieltä se alkaa välkkyä Pienen Talluksen pinta kirkkaana
ja kapeana kuin hopeainen vyö. Rukasmäki ei ole enää tältä kohdalta
kovin korkeata, mutta on siinä silmälle näkemistä tästäkin, kun vaan on
katsojaa, ja onhan sitä. Ainapahan luonto lumoo tämän puolen ihmisen
ja omituisen hykäyksen mielessä herättää, vaikka se ihminen niin kovin
harvoin sen hyvänmielensä sanoiksi pukee. Mutta kyllä sen sielussa
hetvahtaa semmoinen ajatus, että antoipa, antoipa se Maailman Mestari
meille tätä näköalaa, joshan kiveäkin ja huonoa kasvumaata lykkäsi.
Sitä on aika lailla tätä kansaa, savolaista lapikas- ja lipokasjalkaa,
koolla Luvellahen pohjassa, kun Sukslevän väki sinne saapuu. Siinä
onkin soma kokoontumispaikka. Tanner tasainen kuin tuvan pöytä ja
tarpeeksi laaja, jotta siinä passaa lyödä lapikasta lattiaan, olipa
heitä sitten lyöjiä vaikka vähän enemmänkin. Sen tantereen kaikilla
puolilla leviää lempeä lehdikko, jonne saattaa juosta, jos sattuu
nuorelle väelle kertymään kahdenkeskistä asiaa. Ja sitä kun tulee
näille nuorille, eikä turhanpäiten tulekaan, sillä se nuoruus, se
on sitä kaikkein tärkeintä aikaa tämän ihmisen elämässä, ja ne on
silloin ne asiatkin tavallisesti setvittävä kahdenkesken. Sitten siellä
laitamilla on mättäitä ja joku kiven-kimpalekin istuksia vanhempien ja
omasta mielestään viisaampien, vaikka sen viisauden kanssa tahtoo olla
näin juliannuskokolla hiukan niin ja näin. Rupeaahan se veri valumaan
vanhemmankin jalkoihin silloin tällöin, ja eikös vain joku ukkelikin
liuhupartoineen välistä tempaudu samaan hölkkään nuorempien kanssa.
Keskelle on luonto jättänyt nyppylän niinkuin nenän naamaan, ja siinä
se nytkin kyhjöttää juhannuskokko, kuten on kyhjöttänyt jo monet kerrat
ennen. Kolomkannan Karhulan vanha köysivene, johon oli aikanaan monen
koho — jos pohjanuotankin köydet lapettu, on nyt täysin palvelleena
nostettu pystyyn nyppylälle, sen ympärille kasattu kuivaa karahkata,
jotta ei muuta kuin pistä tuleen vaan, niin pian höyrähtää ja liekki
näyttää Talluksen rantamille, että siellä se nyt palaa se Luvellahen
juhannuskokko.
Taitavat ollakin viimeisiä tulijoita nämä suksleväläiset, koskapa
on niin monta käteltävää ryhmissä kokon ympärillä. Vanhemmat miehet
seisovat hiukan loitommalla, ukoilla suussa omatekoiset piipunniverät,
jollakin näkyy rojottavan leuvassa kaupunkitulijaisina tuotu
letkuvarsi, silloin vielä harvinaisuus näillä mailla. Kiertelee,
kierteleepä siinä keskustelu kevättöitä ja kalansaaliita. Onhan sitä
juttua vanhoilla tutuilla, kun taas pitemmästä aikaa nokakkain pääsee.
Seistään siinä jalat takakenossa, kädet kotikutoisten lahvihousujen
taskussa, kaksirivinen nuttu jonkinverran taakse päin törsköttäen,
savu renkaina tyynessä ilmassa kiemurtelee, ja tyytyväisenä väliin
käsi menee naurusta vipajavaan liuhupartaan, kun joku joukosta
paremmanpuoleisen veistoksen keväisistä lahnankudettamisistaan vetäisee.
Toisessa ryhmässä hököttävät eukot, mikä mustissaan mikä harmaissaan.
Siellä käy vain sellainen hiljainen sipattelu, kuten vanhemman naisväen
piirissä tavallisesti. Emäntäväki harvoin paisuu äänekkääksi, sen pitää
säilyttää se äidillinen arvonsa, eihän iäkkäämpien eukkoisten ihmisten
parvessa toki passaa lujempaa puhetta päästää. Ne on naurut naurettu
ja kitkatukset kitkatettu tyttönä ollessa. Kun on kerran mustapohjaan
leninkiin päässyt, niin on osattava pitää suu suipommalla. Ja usein
menee äitiväen käsi vyötäryksille ja röijyn helmaa sivauttaa, jotta
se suorassa pysyisi eikä pakkautuisi tekemään mitään kevytmielisiä
röyhelyksiä. Mutta pyörii siinä toinenkin peukalo ja vikkelään
pyöriikin, kun juttu oikein justeeraantuu näilläkin akoilla.
Entäs ne tytöt siellä omassa rykelmässään, juovikkaisissa vaatteissaan
ja kirjavissa huiveissaan! Niilläpäs ei olekaan vielä mitään emännän
velvollisuuksia eikä muita kotkotuksia. Saa olla vain niinkuin luonto
laatii ja vaatii. Ja se vaatii esimerkiksi Luvellahen Anna-Lovviisan
sihahtamaan juuri tulleelle Sukslevän Emmalle, että:
— Näitkös sinä, mitenkä meijä' Alapetin suu olj niinkuv vasta kuorittu
reta, ku' se sulle kättä pist?
Johon Emma ei vastaa mitään, vaan alkaa lipposensa kärellä kuopia maata
ja katsoo syntyvää kuoppaa pää kallellaan kuin vastasyntynyt vasikka.
Toisista tytöistäkin on joku kuullut kysymyksen, se lähtee kiertämään,
kunnes jokainen on päässyt asian perille, minkä jälkeen nokat siirtyvät
ihan lähelle toisiaan, kuuluu pidätettyjä pyrskähdyksia, sitten nousee
useampi kämmen suun eteen ja kasvot kääntyvät sivulle, mutta jokaisen
silmät nauravat siinä kämmenen yläpuolella niin, että nenä rypistyy.
No, se on sitä tyttöjen kiherrystä, jota kestää niin kauan, kuin kaikki
viime kesästä kertyneet salaisuudet ovat yhteisenä tietona.
Mutta ne pojat, ne pojat! Nekös alkavat herrastua! Eipä kelpaakaan
niille enää tallintakainen ei niinkään. Niillä on peijakkailla
melkein jokaisella letkuvartinen, jossa kärisee venäjänlehti, ja
muutamilla törröttää rintataskusta jo ihan rettinkilaatikko. Se
sisältää turkulaista paperossitupakkaa, sitä sivistyksen etuvartijaa,
tallintakaisen ja venäjänlehdenkin vihollista. Siitä sitten vasta
lähtee savut, jotka muikeina mahaa kiertävät. Aijai, poikia, kunhan
niihin ei menisi ylpeyden henki, kun tuollaisia herrojen tupakkia
polttelevat täällä Luvellahen kokolla! Alavan kauppias kirkonkylästä
kuuluu niitä puotiinsa tuottaneen. Kyllä ovat tällä maailmalla kiikut
ja leikut, kun ei näet muuta kuin paneppas tupakka tuollaisiin
keltaisiin papereihin, pakkaa ne sitten sinikantiseen loutaan ja laske
kauppaan. Mihinkähän tässä lopulta joudutaan, kun yhä kummempaa alkaa
tulla. Mutta kyllä siinä rettingin savukiekuroitten keskellä käykin
sitten sorina ja porina. Siinä ne jutellaan asiat jullilleen ja nauraa
räväytetään väliin, jotta tanner raikuu. Semmoisia ne ovat nämä pojat,
reteviä ja iloluontoisia!
No niin, tottapa kaikki olivat koossa, koska Luvellahen Alapetti,
likimmän talon ainoa miespuolinen perillinen, juuri täysikäiseksi
päässyt roteva ja riuska poika, hyppäsi kokkonyppylälle ja pisti tulen
kuiviin havuihin.
— Siitä se lähtöö kohta Kolomkannav vene taivaaseen niinku' Elija ennen
tulisilla vaunujlla. Ja nyt, poejat ja tytöt, kinttukiänteet kippuraaj
ja annappahal Lämpsän Aaku seh harmoonis laaloo! — huusi Alapetti ja
koppasi kohta, kun Lämpsän Aaku oli saanut ensimmäisen polkan tahdin
käsiharmonikastaan, kiinni laitimmaisen kylän tytön ja vei hänet
vinhaan polkkaan.
Tämä kansa on vähän hidasta käänteissään kaikessa muussa paitsi
tanssissa. Kun polkan tahti kuuluu, olivatpa he sitten häät tai
kuuliaiset, taikka vain tavalliset talkootanssit eli muut hyppijäiset,
niin ei nuoren väen jaloissa ole kivisiä töppösiä. Sen näki taaskin
tässä Luvellahen kokolla. Kohta oli tanner yhtenä töminänä. Pojat
olivat useimmat pistäneet letkuvartensa taskuun, ainoastaan muutamilla
renkimiehillä, joille se ylpeys oli tehnyt tuntuvan loven pieneen
vuosipalkkaan, roikkui se vielä toisessa suupielessä kuin voittosaalis.
Tyttöjen helmat heiluivat, ja joskus täytyi oikein vinkeässä
pyöräyksessä kädellä sipaista hametta hiukan alemma, jottei se pääsisi
käsillä kudotun kirjavan sukkanauhan yläpuolelle, sillä siihen asti
vaan sai punainen sukka vilkkaa.
Se oli sitä tanssia se, ja sitähän kesti. Ei ne varsin vaihtelevia
olleet sen ajan tanssit, kun olivat vielä keksimättä ne myöhäisemmät
höpsäykset, mutta välipä tällä sortilla, kunhan tuuri oli hyvä. Ja
Lämpsän harmonikasta se lähti se tuuri. Sen tahdin mukaan oli tämä
Hirvijärven, Muuraisen ja Talluksen seutujen karun kamaran kansa
hyppinyt monet kihaukset, eikä ollut koskaan Lämpsän harmonikasta
vieteri katkennut eikä kansi puhjennut. Jos nyt väliin joku paassikieli
olikin ratkennut soimaan omia sointejaan, niin välipä tällä, kunhan
tahti pysyi.
Mutta Sukslevän Emma jäi seisomaan ja supattelemaan Luvellahen
Anna-Lovviisan kanssa. Kukaan ei heitä pyytänyt, mikä hänessä sitten
lie kiikastanut? Pari keskenkasvuista rengin-retjaketta näkyi myöskin
jääneen pois tanssista. Siinähän nuo justiin olisivat olleet parit
näillekin tytöille, mutta eivät renkipojat vielä tainneet pitää itseään
sen väärtteinä, jotta olisivat uskaltaneet talon tyttäriä pyytää,
vaikka muuten ei tansseissa ollut mitään luokkarajoja. Toiseen tanssiin
pääsi jo Anna-Lovviisakin, mutta Emma jäi yhä sinne sivuun nypläämään
korean pyhähuivinsa nurkkaa. Tämä herätti jo huomiota emäntien ryhmässä.
— Taetaa olla jumalinen tua teijän tytär, ku' ei tanssikkaav, vaikka
toiset riehkajsoovat kuv viimesjtä päevee, — huomautti Kolomkannan
Karhulan emäntä Sukslevän Justiinalle.
Justiina-emäntä, kuten tunnettua, oli harnakka eukko, ja vainusi
vieraan huomautuksessa pientä ivan pilkahdusta, minkä vuoksi oli heti
valmis paneutumaan taisteluasentoon..
— Mikäpä tuo lie sej jumalisemp' kum muutkaav, vuan kun sitä ei näy
näelle varattomille immeisille räkkeevä' ies tuota kengänpohjan
kuluttamise' illookaa. Se niät suap' aina tua kööhä olla yksinää ku'
orpo herja helevetissä! vastasi Justiina viivyttelemättä.
Siihen se alkuunsa katkesikin tämä vaimoväen sanailu, sillä samassa
tuli Alapetti Emman luokse, kumarsi niin, että oli päällään pukata
Emmaa mahaan, ja pyysi tanssiin. No, siinä se nyt oli! Justiina katsoi
voitonriemuisena Kolomkannan emäntään, joka näytti ainakin Justiinan
mielestä olevan hiukan kuin hämillään. No, jo toki vähemmästäkin: kun
tuli heitetyksi hukkaan hyvät humalat, eikä saanutkaan nirhaistua
naapuria niinkuin oli vähän meininki. Se näet menee niin usein
vitalikkoon tämän akkasen ihmisen hyväkin ajatus. Menee se!
Siellä se nyt leiskahteli tanssin pyörteessä Emman vaalea letti,
hypähteli harteilla kuin taivaan ilossa. Keveätä, keveätä oli meno
siinä Alapetin käsivarsilla, niin teki mukavata, että olisi tehnyt
mieli huudahtaa paljaasta hyvästä mielestä, tai edes sanoa Alapetille
jotakin, mutta eipä siinä tullut sanoja suuhun, ei tullut. Eikä tuolle
tullut Alapetillekaan, vaikka senhän sen olisi pitänyt puheetkin alkaa,
totta kaiketi, sehän se on kavaljeeri, kuten poikaa aina sanotaan, kun
häissä ranseessia tanssitaan. Ei tullut sana Alapetin kieleltä, vaikka
se siinä pyöri. Joskus meinasi kysyä, että mitenkäs se tämä Emma nyt
on jaksanut, mutta sitten taas rupesi niin somasti etomaan sydänalaa,
eikä se lähtenyt sieltä, missähän nyt lie sitten ollut juuttuneena, se
kysymys. Mutta tanssivat he, tanssivat, ottivat yhdessä seuraavankin
tanssin, ja lienevät yhä vieläkin viilettäneet, sillä tulipunaisina
hohtivat molempien posket, Emmalla oli huivi kaulalla ja Alapetin hattu
keikkui takaraivolla.
Ukkojen sakissa oli sillä aikaa tarina yhä vilkastunut. Kolopuksen
ukon käppyrä, joka ei ollut paljon minkään näköinen, olipahan vähän
niinkuin kuivettunut käkkyräpetäjä, oli käskenyt Sukslevän Tuavettia
ja Tervaharjun Herkko Tissarista jo muutamaan kertaan sivummalle
ja sanonut, että hänellä olisi tärkeitä terveisiä kauppaneuvos
Raniselta. No, kyllähän ne terveiset tiedettiin: mitäpä se Raninen
muita terveisiä kuin sitä kahdesti kirkastettua, sillähän se Kuopiosta
käsin maakuntaa tervehti. Ei tämä Kolopuksen ukko kyllä mikään ahkera
Ranisen terveisten tuoja ollut, eikä sitä viinan viljaa ylimalkaankaan
Markkulan pitäjässä paljon käytetty, mutta pitihän ne nyt toki
kaupunkituliaiset tuoda ja koettaa, jotta minkähän äjäyksen se antaa
tämä kaupungin kirkastettu, sitä kun oli totuttu enimmäkseen näille
omille suuruksille. Ennenhän ne oli joka talossa ne keittokompeet,
mutta eipä tuota sitten sen kiellon perästä taittu enää monessakaan
paikassa viinapannua liikuttaa. Melkein oli jäänyt Riähkä-Kekkosen
huoleksi se kiehuttaminen ja muu tisleeraus.
Mutta tällä nyt oli tällä Kolopuksen ukko Jahvetilla, käkkyräpetäjällä,
sitä oikeata lientä, ja mainittua kahta kylänmiestä se sillä
sivummalla kestitteli. Mitäpähän tuosta paljon pienestä putelista,
mutta voitelihan vähän, minkä voiteli, kielenkantaa, jotta tämä
juttu oli niinkuin joutuummin juoksevinaan. Ja samallaista hiljaista
tissutusta taisi pitää Hööpel-Aapeli, halavattu, mistä hänet he senkin
otrarieskan syöjän siihen paiskannut, toisten äijien kanssa. No, sehän
tuo, Hööpel-Aapeli, ajoikin alvariin kaupungissa kauppiaan rahtia,
ja kestipäs sen ryökäleen maha tätä Ranisen raania, vaikkei selvää
rukiista leipää sisäänsä ottanut. Mutta menipäs tätä tisleerattua ja
muuta puhdistettua, menipäs vaan!
Siellä nyt oli sitten se keskustelu käynnissä ukkojen rykelmässä.
Välistä vilaistiin aina nuorten tanssia, ja sitten jauhettiin omia
juttuja. Ja onhan niitä pakinoita ukoilla, kun harvasteeseen yhteen
osuvat. Muuraismäen Mikko siellä niinkuin puheenkulettajan virkaa piti.
Se olikin siihen koko mato. Vanha veitsentekijä ja suksien vuolija,
käsistään pääsevä mies oli tämä Mikko. Pienenpuoleinen keppura, kasvot
kuin kurtistunutta pohjanahkaa, ilman aikojaan laiha ruipelo, kitulias
jotta joka toisen päivän uunin päällä makaili, mutta piisasipas sillä
peijuonilla puhetta, piisasi sillä. Nyt se kertoi siitä uudesta
kojeesta, jolla maitoa kuuluttiin kummattavan:
— Ilopurollehan ne kuuluuvat tuoneen sennii uuvvem maetomyllyn,
separatyörj vai mikä se kuul' olova'. Hokkoovat,-jotta s'oon oikeel
laakermasjsiina ja siin' on semmojset pillit sittä, joista toisesta
juosta lorottaa reta ja toisesta tuasj se kummattu maeto. Ei se
kylläkää ennee kuulu olovam mittää kuvam maetoo, semmosjta vuan sinistä
höplötintä...
Hööpel-Aapeli, vanha kaupunginkävijä, jolla oli nopea puheentyyli,
sanoa hötäisi siihen:
— Vettä, vettä s'oon pahhuus, ei yhtää' kummempoo kum meijän kaivossa.
Kurriks' ne sitä tok' sannookkii, Ilopuror rengit on tehnä siitä jo
laalunnii...
Ja Hööpel-Aapeli alkoi kitistä kireällä kurkkuäänellään:
Kurrista ei tule kunnon ruoka,
kurri se kuohuu niinkun suopa,
vallatu vaa,
kurri se on kura-aa...
Ukkoja nauratti, käsi meni vipattavaan huhupartaan. Joku löi kämmentä
polveensa.
— Elähäm mitä... Vai semmosjta o' halavattu... Kurria, no kaikkee
sitä... — kuului sekaisena kuorona.
— Ei meille vuan sittä tuuvva separtieria. Kun s'ei kerran kelepoo se
kurri, muuvahta, ies piimävelliinkää, niin mitteepä sillä kojjeella
sittä ov virkoo. Meijäv väk' on niir ranttuva nuaista ruuvvistaa...
Kolopuksen ukko se semmoisia jahnasi. Mutta Muuraismäen Mikko ehätti
väliin:
— Nua herrathan ne vuntieroo niitä kaekellaisia värkkijä. Min noun
tuassa aatellu' iteksen, jotta eiköön nuo oes yhellä väillään keksinnä
semmosjta sätöstä, jotta kul lehmee hännästä pyörittäsj, niij
juoksis yhestä tissistä kurnaalj ja toesesta reta. Ja riittäsjhän
niitä tissijä, jos panis vielä kolomannesta tulemaan seleväv voen ja
neljännestä saes sittä tippuva vaekka kirnumaetoo...
Nyt tuli yleinen naurun remakka. Naurettiin ilopurolaiselle, joka
on olevinaan niitä eturinnan miehiä ja tarttuu jokaiseen herrain
joutessaan keksimään koukkuun, niinkuin ei tämän maatiaisihmisen
passaisi tulla toimeen näillä vanhoilla vehkeillä, joilla ovat
huushollinsa pitäneet esi-isät ja hoitaneet sen hekin, Markkulan
pitäjän nykyiset maanmuokkaajat.
— Ei pijäl lähtee herroin kelekkaan, siinä pijaj jukko katkii, — oli
Kolopuksen Jahvetin lausuma loppupäätelmä, johon kaikki näkyivät
yhtyvän.
Sitten se ukkojen jutustaminen säkeytyi eräisiin muihin kysymyksiin,
jotka koskivat pääasiassa vaan näitä tavallisia jokapäiväisiä
oloja. Kotvaksi aikaa joutui puheenaiheeksi Sukslevän Tuavetin
portinmaalauskin. Siinä koetettiin utsia Tuavetilta syytä tähän
toimenpiteeseen, joka katsottiin verraten harvinaiseksi. Tuavetti
itse pysyi kauan aikaa salaperäisenä, mutta liekö viina vai mikä
vaikuttanut, että hän lopulta sanoa paukautti:
— No, jos se nyt ei anna teille tunnor raahoo, niin suapahan tuon
sannoo, jotta min noun Taavit Tarvainen Sukslevästä ja sen saesivat
muuttii tietee. Kuuluu tänä kesänä vielä kulukovan kupernyörj
Pielaveille siitä meijäm porti' ohite, nii' eihän tuo taija pahentoo,
vaikka sekkii sais tiijoj, jotta s'oon niitä Sukslevän Tarvaisia se
Tuavetti, joka sem punajsem portin takana talojaam pittää.
Tämä tunnustus synnytti kahdenlaisia mielipiteitä ukkojen
joukossa: toiset katsoivat, että ylpeyden, ylpeyden henki on
mennyt tähänkin entiseen Sukslevän Tuakkoon, mutta toiset hiukan
kadehtien mietiskelivät, että semmoistahan se on, ainahan se tuo
maantienvartelainen pääsee paremmin esille kuin tämä ihan korvessa
asuja. Tuavetti itse oli oikeastaan tyytyväinenkin, että oli tullut
sanotuksi tämäkin asia, onpahan sekin nyt poissa mieltä painamasta,
ja tiesivätpähän naapurit, että ei sitä porttiakaan turhan tautta ole
punattu.
Sillä välin oli nuorten tanssi vaihtunut piirileikiksi. Tällainen
vaihdos tapahtui aina myöhemmin, sillä tanssi oli koko pitkäksi illaksi
ja aamuyöksi liian raskasta. Sitäpaitsi oli kansalla halu karkeloida
piirissä aina välillä ikäänkuin vaihteen vuoksi. Sieltä kuului nyt
piiristä laulu:
Heijun veijun veikkoset
ja keijun veijun venneet,
missäs on se rakkavuus,
jok' oli meissä ennen.
Sitten pyörivät parit vinhasti keskellä piina, ja laulu jatkui:
Vanhat' ämmät sanoivat
sen koskesta alas menneen,
heijun veijun...
Surutonta hyörinää ja pyörinää, kesäistä välitöntä juhannusiloa!
Nuorison huvitusta, jossa ei milloinkaan ollut mitään kaksimielisyyttä
tai sivutarkoituksia.
Sillä tavoin kului yö puoleen. Ukot jatkoivat juttujensa jauhamista,
akkojen puolella oli tarina vilkastunut myöskin, siinä oli setvitty
lehmien poikimiset, mahdollisesti odotettavissa olevat naimiskaupat,
vihjaistu vähin sinne vähin tänne, joskus asioita hiukan kärkevästikin
käsitelty, mutta ei riitaan asti koskaan päästy. Mitäpähän tässä,
annetaan sana sanasta, kaksi paraasta, sätvitään ja sätystellään jutut
jengoilleen, mutta ei viitsitä välejä pilata.
Sitten siinä puolen yön tienoissa nousi Sukslevän Tuavetti miesten
parvesta, meni akkain puolelle, otti Justiinaansa kädestä ja
rauhallisesti sanoa jorautti:
— Tuleppahan eukko, nii' otetaam myökiip pien' pyöräys tuossa nuorten
ringissä!
— Niät se sen, mittee vehtoo vanaha mies... — Justiina koetti estellä,
mutta lähti vaan mukaan, ja hyvät pyöräykset ottivatkin.
Se Tuavetin temppu oli kuin merkki toisille äijille, ja niin ne hakivat
omansa toinen toisensa perään, ja siellä heiluivat kohta miesten
leikkotukat valoisassa juhannusyössä, ja eukkojen harmaa ja musta
sekoittui somasti tyttöjen juovikkaisiin nuttuihin.
Kun tämä vanhojen piirileikki alkoi, oli Luvellahen Alapetti ottanut
Sukslevän Emmaa kädestä ja johdattanut hänet lehtoon sammalmättäälle.
Ei ollut Alapetti sanonut sanaakaan, ei pyydellyt eikä pokkuroinut, oli
vain juohattanut sinne pehmeälle mättäälle istumaan, mutta eipä ollut
Emmakaan vastustellut.
Siinä he nyt istuivat rinnan, mutta ei tahtonut vieläkään puhe luistaa,
vaikkei ollutkaan muita kuulijoita kuin kesäinen yö, eikä sekään
kuulemiaan kylälle kerro. Emmasta tuntui nyt, että hän kyllä kykenisi
haastelemaankin, mutta kun ei tuo Alapetti, kavaljeeri, puhu, niin
eihän hänen passaa alkaa, kainon tyttöihmisen.
Vihdoin Alapetilta lakkasi se ainainen etominen sydänalasta ja hän
sanoi verkalleen:
— Niij jotta kertojko se Maijasstiina ne terveykset?
— Kyllä se kertoj, kiitoksia vua' itelles, — lähti Emmalta niin
herkästi, ettei toki uskonut olevan näin helppoa puhella silloin, kun
hän tullessa otti Alapettia kädestä, eikä vielä silloinkaan, kun hän
ensimmäiseen tanssiin meni Alapetin kanssa.
Sitten kului taas kotvan aikaa. Kumpikin katseli syrjään, pois päin
toisestaan, Alapetti veteli heinänkortta huuliensa välitse, ja Emma
nypelöi puolukan vartta omalla puolellaan. Olihan siinä jo niin paljon
sanottukin, jotta mitäpä tästä enemmästä yhdellä kertaa.
Kuuluivat jo suksleväläiset tekevän lähtöä kokolta ja haikailevan
Emmaa, kun Alapetti sai taas sanoiksi:
— Kait sinä tulet heinäripille...
— Tulehham minä, jos isä piästää...
— ... muuten minä tule' aittaasj...
— Elä vuan tulekkaa...
Mutta Emman äänessä oli jotain kutsuvaa, tai ainakin sellaista, että ei
hänellä puolestaan mitään vastaankaan ole.
Emma ei malttanut olla katsomatta taakseen muutamia kertoja, niin
kauan kuin lehdon katvetta riitti. Siinä ihan laidassa huiskutti hän
Alapetille huivinnurkallaan, ja toinen huitasi kädellään vastaukseksi.
Sitten sammui vähitellen Luvellahen senvuotinen juhannuskokko, sillä
Kolomkannan Karhulan vanha köysivene oli jo mennyt tulisilla vaunuilla
taivaaseen.