II.

Jopa oli kimalteleva ja kaunis juhannusaatto sinä vuonna! Kun

talollinen Tuavetti Tarvainen astui pihanmaalleen, venytteli pitkään

jäseniään, sipaisi kämmenellään pitkää tukkaansa otsalta, hieraisi

unen loput silmistään ja käänsi ne Hirvijärvelle, niin eipä tahtonut

katse kestää sitä koreutta. Järvi, joka muodoltaan oli pitkä ja

soukulainen, laajeni Sukslevän kohdalla parin virstan levyiseksi,

niin että siihen jo sopi tuota kesäistä väikettä ihan huikaisemiin

asti. Nyt sen pinnalla kävi sen verran viriä, että parahiksi vipaji

kullalta koko leveys. Oli siinä soma näky, kun katsoi tuosta oman

kaurapellon kohdalta yli järven toiselle puolelle. Ensin se kaurapelto

laskeutui kuin viheriä matto veteen, sitten oli Hirvijärvi auringon

leikkipaikkana välissä kuin kultainen lattia, ja tuolta toiselta

puolelta taas lähti Vorrin Pulliaisen otramaa samallaisena mattona,

jatkuen aivan pihaan asti. Pulliainen on vestänyt talonsa seinät

valkoisiksi, ja ne kun paistaa lekuttelevat niin iloisen näköisinä

sieltä silmään. Oikein ovat veikeät, peijuonit, siinä Rukasmäen

mahtavaa kumpua vastassa! Ja Rukasmäen nyppylällä leijailee sininen

auer, jota lienee kuinka pitkälle hyvänsä, vaikka ihan maailman rantaan.

Jos hän missä lie se ranta, miettii Sukslevän ukko. Nuo kiertokoulua

käyneet näet kuuluvat oppineen senkin, ettei siellä tuolla ylhäällä

ole rajaa eikä rantaa, vaan yhtä tyhjää höppelöä vaan, avaruus vai

mikä lie. Joo, joo, mistäpä hänen tiennee niin taktillaan saattaa olla

tyhjääkin, ja saattaa olla täyttäkin, kukapa tuolla lie käynyt niissä

avaruuksissa ja muissa!

Katsoisihan näitä kauemmankin, katsoisi niinkin näitä Luojan luomisia

ja tuotakin oman käden työtä. Tulipahan näet kengitetyksi tämäkin

tuparakennus, ja kun ma siirräime tuohon nurkalle, niin sieltä se

pälyilee se entisen Sukslevän Tuakon punainen portti. Olipa ennen vähän

hurvakka luonnoltaan se Sukslevän Tuakko, mutta tulipa tuosta vaan

Taavit Tarvainen ja rakennuksensa kengitti ja porttinsa punaiseksi

maalasi, ja ristittyjen ihmisten kirjoissa kulkee Sukslevän isäntä.

Pitäisi tämän portin näkyä ohiajajan silmään, vaikka isompikin herra

olisi, se ajaja.

Mutta ne saa olla nyt katselemiset katseltuina tämän Tuavetin puolesta,

väki on ajettava ylös ja töihin, vaikka kohta on juhannusaatto.

Iltasella on kuitenkin kokolle meno, ja se rupsahtaa iltarupeamakin

piloille, sillä ei niille enää työ maita, kun ovat mielessä

kokkotanssit ja muut ryplötykset.

Emäntä olikin jo nähtävästi ylhäällä, koska pieni savu pillahti piipun

nokasta ja kierähti heittämään häränpyllyä aamukostealle katolle,

kunnes lopulta pääsi jalkeilleen ja alkoi ohuena viivana vetäytyä

kuulaaseen ilmaan.

Se oli virkku eukko se Tuavetti Tarvaisen emäntä Justiina, ei sen

silmäluomissa kiviriippaa ollut aamuisin. Monessa aitassa oli Sukslevän

Tuakko käynyt, ennenkuin oli yhtynyt tähän Sammakontauksen Justiinaan.

Tämä oli ollut tunnettu vähän ylpeäksi ihmiseksi, eikä ollut ennen

ketään sen kanssa luonannut, mutta olipahan Tuakko suostutellut tytön

puolelleen. Moni oli Justiinaa varoittanut Tuakon kelkkaan lähtemästä,

mutta itsepäinen oli tyttö. Kun oli kerran sen pään ottanut, niin oli

pitänytkin ja Tuakolle oli tullut. Eikä ollut tarvinnut kauppojaan

katua, sillä mies on tämä Tuavetti siinä kuin joku toinenkin. Hyvin

on eletty yhdessä Sukslevässä jo vuosia parikymmentä, ja aina vaan

hiljalleen vaurastuttu.

Äkkiä se nytkin höyräytti, Justiina Tarvainen, omaa sukua Kolomainen

eli kirkonkirjojen mukaan Kolehmainen, aamukahvin. Tämä kahvin juonti

ei ollut läheskään yhtä tärkeä toimitus kuin syöminen, ei tarvinnut

seurata isännän esimerkkiä; kukin nielasi kuppinsa miten parhaaksi

näki. Naisetkin olivat samassa touhussa, ja Maijasstiinalle jäi vielä

täysi teevadillinen vasemman käden sormien nokkaan, kun isäntä Tuavetti

oli jo lopettanut ja hurauttanut asianmukaisen kuuluvan aamuröyhtäisyn,

sellaisen, joka ei ihan tyhjästä mahasta lähde.

Kun miehet olivat jo painuneet työmailleen, sanoi emäntä Justiina

Maijasstiinalle, jotta:

— Otetaam myö vielä pien tirraus tuata kahvil lientä, se niät teäv

vaimose' immeisen syvän vuatii voeteluva.

Eihän toki Maijasstiinaa tarvinnut kahta kertaa käskeä kahvikupposen

kimppuun. Ottihan se Maijasstiina tirauksen, otti hyvinkin. Mutta

hänelläkin oli ne ketruukset siinä sielunpainona, olisi näet ollut

jo aika ryhtyä töihin, kun se elimenkin päivä oli mennä livahtanut

omasta edestään, niin ettei ollut juuri niistä töistä, minkä vähän oli

kauluulaudalla miesten paitoja pyöritellyt.

Mutta Justiina, joka tavallisesti oli aina menossa ja käsistään kiinni,

ei näyttänyt tällä kertaa olevan millänsäkään ketruusten kanssa, vaan

sanoi, jotta aletaan sitten pyhän perästä, se kun päivä kuitenkin

on vähän niinkuin piloilla tämän aaton takia ja kaiketi se toki

Maijasstiinakin lähtee kokolle Luvellahen pohjaan.

— Mitteepä tua vanaha immeinen siellä tehnöön, — epäili Maijasstiina,

vaikka kasvonpäissä karehti semmoinen ilme, että niinhän se on ollut

meininki, jotta jos vaan talonväen puolesta, niin mielellään lähtisi.

— Ei sunkaa' siellä ikkee kysytä, ja kovihhan tua ov vielä hepsakkoo

mummoo tua Maijasstiina, ja männööhän siinä yhessä venneessä.

Sillä se asia olikin sovittu, eikä sinä päivänä Maijasstiina ketrännyt

lainkaan, vaan näperteli minkähän mitäkin pientä emännän apuna.

* * * * *

Vaikka isä Tuavetti oli nuoruudessaan ollut vähän rillaantunut,

niin jotta ukkivainaa oli sanonut, että tuolle meidän pojalle

pitäisi panna hanko kaulaan, kun se on sellaista aitomussorttia, ei

tämä Tuavetin vanhin poika Toloppi, joka kyllä oli ristitty oikein

Adolphiksi, osoittanut mitään isänsä entisiä ominaisuuksia. Hän oli

hiljainen ja vakava kahteenkymmeneen pääsemässä oleva mies ja julmettu

työntekijä. No, hyvä työmies oli ollut isänsäkin, mutta yökaudet se

oli juoksennellut omia juoksujaan ja tehnyt sellaista pientä ilkeyttä,

josta ei tällä puolen maailmaa isoja asioita nosteta, vaikka se

paneekin toisen korvanjuurtaan raapimaan. Isä Tuavetti toisinaan

melkein pelkäsi, ettei taida tästä hänen pojastaan miestä tullakaan,

koska on tuommoinen nuhjake nuorena, ja tuppaa vielä välistä postillaa

lukemaan, ikäänkuin ei siihen hommaan olisi aikaa myöhemminkin, jos

Luoja kerran ikää antaa.

Mutta eipä se Toloppi-poika jumalansanan vuoksi postiltaa lukenutkaan,

vaan sillä oli sellainen kytö kaiken lukemisen perään, jottei mihin

panna. Kun vaan mistä kirjan löysi, niin kohta oli nokka siinä

kiinni, ja kun ei talossa muita kirjoja ollut kuin tämä Lutheruksen

kirkkopostilla, virsikirja ja raamattu, niin se tutki niitä.

Katkismuskin kyllä olisi tainnut löytyä, kun sitä rippikoulussa

tarvittiin, mutta ei se sitä miellyttänyt, kun se oli niin väleen

läpiluettu. Siitä pojasta olisi tainnut tulla koulunkäyjä ja vaikka

kupernyöri Aminohvi, jos olisi ollut niitä kouluja tässä saatavilla,

mutta mikäpä sen kustansi kaupunkiin asti, jossa olivat ne isot herrain

koulut. Täällä oli käynyt jutuuttanut kiertokoulua, ja sieltä se

oli sen avaruudenkin ja muun maan pyöreyden oppinut, ja saanut ihan

tuhottoman iilin lukemiseen. Pappilasta oli väliin kulettanut kirjoja

kotiin ja hotkaissut ne muutamana iltapuhteena, ja sitten oli pitänyt

taas turvautua postillaan.

Sellainen lukuhevonen oli se Toloppi, Tuavetti Tarvaisen vanhin poika.

Nuoremmassa taisi olla vähän isän vikaa. Ainakaan ei sillä niihin

lukupuuhiin ollut halua, tuntui rippikouluakin pelkäävän. Sitä on

näet koetettu kotona hätistelläkin vähän kirjalle, katkismukselle

pääasiassa, jotta pääsisi ripille ja saisi lusikkansa pois pappilan

saunan porstuasta No, kaipa se sen saa, vaikka mieluummin kirjan

äärestä ongelle karkaa, taikka seisoo jossain tuolla rannalla ja

katselee järvelle ikäänkuin näkisi siellä jotain erikoista, vaikkei

toinen ihminen äkkää muuta kuin sorsaparin jossain heinikon syrjässä.

Semmoinen kummallinen kyhäys on tämä nuorempi poika Rieti, väliin

virmapäinen ja vikkelä, väliin taas katsoa toljottaa yhteen paikkaan

kuin olisivat päävärkissä, ihmisen tärkeimmässä verstaassa, koneet

seisattuneet.

Mitä taas siihen keskimmäiseen, siihen tyttöön tulee, niin se nyt

on tämän isäntä Tuavetin mielestä tavallinen akanalku; eikäpähän

naiseläjän tarvitse muuta ollakaan. Kunhan rainta polvien välissä

pysyy, osaa lehmän herutella ja vellipataa hämmennellä. Ja kyllähän se

Emma siihen pystyy, ja eikö tuo niillä taidoillaan maailmaa läväisse,

vaikka tämä sitten olisi kuinka pyöreä hyvänsä.

Se on sitten nyt semmoinen tämän Sukslevän Tuavetti Tarvaisen pere,

tavallinen maatiaispere vaan Savon maakunnassa Markkulan pitäjässä. Se

myrää nyt kiviä pellosta raunioihin, se pere, taikka oikeastaan vaan

miehet, sillä tuskinpa sitä työtä naiselliset nivuset kestäisivätkään,

koska naukumaan pakkaa tuo renginkänttyräkin, Ietu eli oikeastaan

Eetvartti, pahanpäiväinen vätökäs, jolle kyllä alkaa kerääntyä ikää,

mutta ei näy kokoa kertyvän. Kiviä, kiviä vääntelee nytkin taas muitten

kiireellisten töitten toviksi päätyttyä Sukslevän miehinen väki.

Vääntää hiki hatussa, ja isäntä Tuavetti edellä muitten. Sitä onkin

kiveä tässä Markkulan pitäjässä. Liekö Luoja ennen näitten nykyisten

markkulaisten esi-isiä kivittänyt joistain heidän pahoista töistään kun

on niin ilmestynyt tuota kivenpuolta joka taholle? Mene tiedä sekin

asia, mutta sieltä kivenkolosta se vaan leipä otetaan, ja jumalanviljan

henkipä tuo on tuvassa pysynyt.

Mutta ei ollut työllä tänä päivänä oikein siunausta. Rieti-poika

jäi tavallista useammin toilailemaan jonnekin etäisyyteen, ja

rengin-vätyksen kädet isompaa kiveä kinatessa aina lipesivät. Se

täpisköi vaan paikallaan kuin harakka katolla eikä kyennyt auttamaan

juuri nimeksikään. Isä Tuavetti ja Toloppi kyllä kantrasivat parhaansa

mukaan, mutta mitäpä ne kaksi miestä suuren pohjakiven kimpussa.

Ja Tuavetillakin oli sydänalassa sellainen mukava tuntu kuin ennen

nuoruudessaan näin juhannusaattona, jolloin ei työ maittanut, kun

olivat mielessä kokkotanssit ja vähin Riähkä-Kekkosen viinaksetkin.

Sitä näet tuli siihen aikaan tirautettua tilkkanen Riähkän

tisleerauksia.

Aamupuoli päivää siinä oli vielä junnattu joltisessakin tahdissa,

mutta päivällisrupeamalla rupesi jo kangertelemaan. Vähin itsekukin

katsahteli aurinkoon ja vilkaisipa pihaankin päin, että minkälainen

savu piipusta nousee: joko akat siellä puolista puuhaavat. Ja kun

sitten Justiina-emäntä kilahutti kirkkaalla äänellään, jotta syömääh

hu-ui, niin äkkiä pistettiin kanget ja lapiot syrjään, jätettiin

puoliksi nostettu kivi siihen lönkälleen kesantomaan keskelle ja

puitettiin puoliselle.

Iltarupeamalla ei töihin enää yritettykään: onhan se juhannusaatto vaan

kerran vuodessa.

* * * * *

Tämä oli sitä aikaa, jona vielä Savonmaassa kaskessavut nousivat

joka kylässä. Siinä juhannuksen edellä oli kasket poltettu ja palot

vierretty, nokinaamoina tulevalla ruishalmeella myrätty. Pahin työ

oli takana. Kyllähän ne vielä oli palohalmeet nurin raavittava

puusahraisella aatralla, jossa ei luotintakaan ollut, mutta se

nyt ei ollut pahinta. Pian sen piikkopaitainen kyntömies sitten

kaaviskeli. Lujassa oli leipä muutenkin kivikkoisessa Markkulan

pitäjässä. Kotitekoisilla aatroilla kynnettiin maat ja risukarhilla

ajaa sossoteltiin päälle. Kyllähän ne kehuivat niitä välttiaatroja

toispitäjäläiset, mutta tuoppa heidät Markkulan kivisiin peltoihin,

niin eipä taida mennä sänki nurin; kiveen, kiveen kolahtaa kohta

vältti, ja siihen menevät kalliit rakkineet, millaisia he sitten

lienevätkin. Ei niitä täällä tunneta, eikä tarvitakaan tuntea,

koukitaan vaan kivenkoloja näillä vanhoilla vehkeillä.

Ei se ohut ihme, että maamies päästyään kevättöistä ja heinäntekoa

odotellessaan piti juhannusta tavallista suurempana juhlana, nuoria

koivuja pihamaalleen haki, aattoiltoina kokolla kävi ja pyhän sitten

koivujen alla varjossa unia veteli, jos ei sattunut niinkuin kirkolle

lähtöä.

Tämä juhannus, se oli sellainen iloinen väläys niin rikkaan kuin

köyhänkin elämässä, eikä niitä sen puolesta oikeita isoja rikkaita

tässä Markkulan pitäjässä siihen aikaan ollutkaan. Mikä eli paremmin,

mikä huonommin, mutta jokaisella taisi olla omat kiusansa. Ainahan se

joku ylvästeli, kun ei tarvinnut talvella takkiraudan ajoon lähteä

Kourun ruukilta Mömmölänlahteen, vaan tuli läpi vuoden omillaan toimeen

ja siemeneksikin riitti, mutta, eiväthän ne toki kaikki ihmiset ole

tehtyjä samalla lestillä, niin jotta suopihan heille pienen kopeudenkin

ilon, kun vaan kuka sen katsoo niinkuin itseänsä puettavan.

No niin, Sukslevän väki oli pannut lukon oveen ja lähtenyt suurella

nuottaveneellä soutaa luikuttelemaan Hirvikoskelle, josta vielä oli

hyvänpuoleinen huippaus metsätietä Luvelahen pohjaan, kokkopaikalle.

Tietysti oli ennen lähtöä haettu juhannuskoivut pihalle, ja muutapa

sitä ei oltu iltarupeamalla tehtykään.

Siihen sopivat yhteen matkaan sekä isäntäväki että palvelijat ja vielä

Maijasstiina Poutiainenkin. Mikäpähän se oikeastaan onkaan muu ero

isännällä ja palkollisella kuin että toinen maksaa palkan ja toinen sen

saa; yhtä työtähän ne muuten tavallisesti paiskivat. Ja jos nyt toinen

käskee ja toinen tottelee, niin välipä tällä, kyllähän sen puolesta

samaan veneeseen sopii ja peräkkäin metsäpolulle marssimaan. Sopii

niinkin, ja aina oli sopinut tässä Sukslevässä ja melkein kaikissa

muissakin taloissa. Se on sellainen maan tapa.

Tämä oli hyvä peränpitäjä tämä Tuavetti Tarvainen, se taito oli hänelle

jäänyt perintönä isältään, jonka kanssa olivat ennen, isäntä Tuavetin

ohessa vaan tavallinen Sukslevän Tuakko ja pahainen vielä siksikin,

soudelleet Hirvijärven ristiin-rastiin. Sen piti tämän maalaisen kyetä

jo pienestä pitäen airoille tyynessä, jos tuulessakin. Ukko Tarvainen,

jonka oikeat ristimänimet olivat Helsingin horisontin allakasta otetut

Optatus Anskaarius, oli ollut seutukunnan kovimpia kalamiehiä. Kohta

kun keväällä oli rantaan vähän rakoa ilmestynyt, oli ukko Anskaarius

siellä rysiään panemassa, ja niihin kun ajautui haukia ja lahnaa, jotta

hirvitti. Ja jos oli sattunut jokin sären-sorrikka uteliaisuudessaan,

tai ahven, joka on niitä kalojen vähimpiä tuon järkensä puolesta,

menemään rysään isompien kalojen joukkoon, niin järveen takaisin

heittää hujautti ukko semmoisen. Sanoi että kun ajakset, hylyt,

sopimattomaan seuraan, eivätkä edes häpeä heiveröisyyttään. Vaikka ei

se ukko muulloin särkeäkään ylenkatsonut, ei toki. Keväällä se niille

tokeita teki ja mertojaan asetteli, ja särkikeittoon sai Sukslevän

pere tyytyä kaiket keväät; parhaat kalansa ukko kuljetti Kourun ja

Jyvänniemen ruukille herrojen särpimeksi. Mitenkäpä se muuten tämä

vähävarainen talollinen pennin syrjään kiinni pääsee kuin ve'en

viljasta ja aallon antimesta. Parempi on syöttää Kourun herroille

kaloja kuin niitten takkirautoja talvikaudet rahdata, kun ei kuitenkaan

pelto perettä elätä. Näin haasteli ukko, ja oikeassa se mahtoi ollakin.

Siitä pitäen on nyt maakin jo ruvennut tuntuvammin tuottamaan, mutta

sillä oli ukolla omat meininkinsä. Ja kun oli kalamies mieleltään, niin

kalasta puhui.

Ja sitten se oli kesäkauden myöhäiseen syksyyn saakka tuhrannut

verkkojensa kanssa, eikä ollut unohtanut edes salakan kutuakaan.

Niitä oli aina kolme kesässä, ja nyt taitaisi juuri olla toinen

tässä juhannuksen seudussa, mutta ei ollut isäntä Tuavetilta tullut

niitä seuratuksi, se kun on nuottapeli nykyisin pääasiallisimpana

pyyntikeinona, ja sillä lähtee aina kukkokalaa, joshan suolattavaakin.

Ei tullut Tuavetista isänsä laista pyyntimiestä. Ainoa, mikä lie täysin

isältä periytynyt, oli matikan kudettaminen talvella. Liekö tuo siksi

niin veriin jäänyt, kun se oli kaikista vaikeinta. Kuta pahempi pyry,

sitä vikkelämpänä ukko Anskaarius oli heilunut matikanrysillään. Ja

tämän Tuavetti Tarvaisen luonto on myöskin semmoinen, jotta se aina

rakastaa ankaraa työtä. Se se vasta on poikaa Tuavetin mielestä, kun

tammipakkasessa ja pyryssä saa syteä avantoa matikanrysälle. Silloin

pursuaa kaikista jäsenistä oikein esi-isien voima, ja uhallakin hän

viskaa rukkaset hangelle ja huitelee paljain käpälin koetellen, jotta

onko sinussa, tammikuun talvi, edes miehen käsille kävijää, saatko

purruksi punaiseksi? Saahan se, peijuoni, mutta kun vähän puhaltaa

kämmeniinsä, niin sillä se asettuu. Kun on kerran tämän muka pyöreän

pallon kylmälle kantille sattunut Sukslevän talo, niin pitää sen

isännän koprien talven kouristus kestää.

Vanhoja asioita Tuavetti muisteli veneen perässä istuessaan. Kyllä hän

nämä vedet tuntee Talluskoskia ja Hirvikoskia myöten. Kiviä tässä on

Hirvijärvessä, mutta totta Tuavetti kivet kiertää. Niin on hän ylpeä

tästä taidostaan, että pitää venekunnalle huomauttaa, jotta:

— Sitä ei tämmösjtäkkää lastija joka mies ossoo ohjata oekeeta reittiä.

Niitä on neät nuita kivijä tässä järvessä melekeiv vier'vieressä.

Samassa raapaisee veneen pohja kiveä, niin että oikein heittää toiselle

laidalle. Tuavetti ei siitä yhtään hämmenny, vaan jatkaa itsetietoisena:

— Siinäkii o' yks, ja vielä kaekkiim pahimpija.

Muuta kertaa ei onneksi raapaisekaan, joten Tuavetin maine taitavana

perämiehenä jää vikaantumattomaksi. Yksi kolaus ei sille mahda mitään.