Maijasstiina mennä hynttyytti maantietä, niin että pölisi. Oli
juhannuksen aatonaatto ja helteinen päivä. Sinä kesänä olikin siunattu
tuota lämmintä taas tavallista runsaammin. Tässä oli ollutkin välillä
viileitä vuosia, mutta jo nyt paistaa lepetteli aurinko kuin ähmällä.
Ei uskoisi, että kerran hänkin, Maijasstiina Poutiainen, ajoi reellä
juhannuskirkkoon. Siitä on nyt jo kauan, hän oli silloin parahiksi
aikaihmiseksi saapa ja palveli Pölökissä Hirvijärven takana. Oli se
tosiaankin soma juhannus, kun Hirvijärven ylitse jäätä pitkin ajaa
hurautettiin ja luntakin oli maassa toista korttelia. Sinä keväänä oli
routa sulanut aikaisin ja jo huhtikuussa oli kauraa kylvetty, mikä ei
ollut muuta kertaa tapahtunut hänen muistinsa aikana, mutta sitten oli
pakastanut siinä juhannuksen alla ja tuhonnut kevätkylvöt, eikä ollut
tainnut jäädä paljon jälelle rukiistakaan. Pettua oli purtu seuraavana
talvena.
Mutta nythän tuo on Jumala antanut kunnon vuosia. Tämäkin on ollut niin
säännöllistä ja lupaavaa, kun vaan saisi jatkua tällä tapaa.
Ohhoh, kylläpä räätääkin, tuumi Maijasstiina itsekseen ja solautti
huivin kaulalleen. No, eipähän se lämmin luita säre, paistaa
lekottele vaan Jumalan päivä, etpähän tuota taida tammikuussa paljon
paistellakaan. Ja jos minkä joskus aitan harjan korkeudelle pääset,
niin kovin on nuiva katseesi, ei siitä pahasti lämmintä lähde.
Siinä hipaisi maantie Hirvijärven rantaa. Lahden pohjukassa kyhjötti
kallellaan pieni tupa, jonka katon jo aika oli sammaloittanut. Siinä
se seisoi kuin ruotiukko kainalosauvojen varassa. Nuo pönkät olivat
tosiaan ihan kuin kainalosauvat. Siinä oli tämä Maijasstiina syntynyt
ja alkuvuotensa juoksennellut nurmikkoisella pihamaalla. — Ja niinpähän
vielä lainekin liplattelee, kuten ennenkin. Se aina kesäisin kutitteli
niin mukavasti pientä vaskenväristä pintaa ja yhdessä päivän säteitten
kanssa sommitteli kiiltävän kuoren palleroisen perunamahalle, jota
kantaessa sääret menivät mutkalle, kuten vanhemmat ihmiset sanoivat.
No, no, eipä ole enää tietoa siitä mahasta, sinne on hävinnyt maailman
rannan markkinoille. Ja oijenneet ovat sääretkin. Eivätkä ne sen
mahan painosta tainneet taipuakaan, vaan kun reikätuoliin pienenä
pistettiin omaan hoitoonsa, niin siinä längiksi menivät. Se on tuo
reikätuoli köyhän pereen ainoa lapsenpiika. Se kun ei tämä mökin väki
osaa järjestellä niitä lapsensaannin välejä niin, kuin kuuluvat herrat
kaupungissa sovittelevan, niin on äidin aina nuorimmaisen edellinen
heitettävä reikätuoliin ja hätistettävä vanhempaa siitä lattialle omin
nokkinsa ryömimään. Sillä tavalla se käypi tämä kansan lastenkasvatus,
ja jos siinä sitten sääret vähän längelle kääntyvät, niin niillä
säärilläpä häntä on nämä matkat matkustettu, ja kyllä se maailma aina
yhdet sääret oikaisee, jos on oikaistakseen.
Sellaisia johtui Maijasstiinan mieleen siinä vanhan kotimökin ohitse
kulkiessa. Tästä oli alkanut elämän tie, jota sitten on riittänyt jo
lähes seitsemänkymmentä vuotta. Paimentyttönä oli Pölökissä, järven
toisella puolella, aloittanut, sitten joutunut karjalle ja siitä rengin
kanssa talosille, kuten sanotaan, vaikka pieneen oli se talosilla-olo
supistunut. Kyhäsivät uutistorpan sydänmaakaistaleelle, siinä elää
retustivat, mutta sitten oli ukko heittäytynyt kituliaaksi Parahiksi
oli voimissaan ollen kerinnyt hommata lapsiliudan eukkonsa vastuksiksi,
ja sitten kuolla kupsahtanut. No, hyvä oli ollut miehekseen, eipä sitä
passannut pahalla muistella, ja minkä se sille teki, ettei terveys
kestänyt. Se mökki siihen oli jäänyt, ja siinä oli Maijasstiina
lapsineen reuhkaissut, kun oli isäntä, se Sakari-vainaa, ollut hyvä
mies, eikä ollut veroista ylettömän tiukalle pannut. Vanhin poika nyt
mökkiä hallitsee, ja taitaa tuo tuossa mennäkin, kun ei vaan isäänsä
tulle ja kitumaan ruvenne, vaikka johan se on ikämies sekin, eikä ole
tähän mennessä vielä potenut muuta, minkä vähän mahatautia; mutta
ei taida sekään niin vaarallista olla. Ei ota sen maha sietääkseen
tätä rukiista leipää, otrarieskalla sitä on elätetty, ja taitaa sekin
suuruksen asian ajaa, koska Hööpel-Aapelikin tuossa Kissakuusen mökillä
on sen turvin päässyt jo seitsemännellekymmenelle.
Pitäisi oikeastaan poiketa synnyinmökillekin, mutta mitäpä siellä
vieraissa ihmisissä, sen puolesta, ja kun tässä on vielä olevinaan
kiirekin. Pitää näet koettaa lytystää sinne Sukslevän Tarvaiselle niitä
ketruuksia jouduttamaan, jotta pääsevät syksyllä leikkuun perästä
oikeissa ajoin kangasta luomaan.
Näin höpisi Maijasstiina itsekseen ja kulki mökin ohitse. Mutta
mäentöyräällä piti vielä kääntyä taakseen katsomaan. Hölähti siinä
kulkijan mieli täyteen lapsuusmuistelmia, joista ei näytä vanhempikaan
ihminen pääsevän. Tuosta nyt näkyi selvästi lahti, jonka pohjukkaan
oli uurtunut ruohojen väliin kummallinen paljas vana. Siinä oli
kova hietikkopohja, ihan kuin tämä maantie tässä nyt. Siinä sitä
räpisköitiin lapsena. Miten tehneekin luonto sellaisia ihmeitä?
Keskellä hiekkalattia, ja ympärillä mutapohjaa. Köyhän mökin lapsille
hupainen leikkipaikka Hirvijärven lipajavissa laineissa.
Kyllähän niitä siinä olisi katsellut lapsuuden leikkipaikkoja ja
muistellut muinaisia, mutta eipä tämä työstään elävä ihminen jouda
takertumaan sellaisiin hompsotuksiin kauemmaksi aikaa. Eteenpäin,
eteenpäin vaan kovaksi tarpoutunutta kärrinraidetta pitkin. Sukslevään,
Sukslevään on Maijasstiina Poutiaisen matka!
Ja kelpaahan tätä pistellä tätä maantietä vanhemmankin ihmisen, ei
se ota niin nivusille kuin kivikkopolut, joita Maijasstiina oli
saanut marja- ja paimenreissuillaan tallata. Hyväthän nämä ovat nämä
maantiet. Ja mukavaahan on, jotta maailma edistyy, kun vaan siinäkin,
edistyksessä, pysytään kohtuudessa. Mutta kun rikkaille eivät enää
kelpaa tavalliset kärrit, vaan pitää ajaa oikein vaunuilla, jotta saa
lököttää kuin saunan lauteilla.
Sillä tavalla ne kulkivat Maijasstiinan ajatukset, ja mikäs oli
kulkiessa, kun oli selvä maantie edessä, juuri keväällä korjattu. Sitä
myöten ne astelivat nyt ajatukset, kuten itse Maijasstiinakin. Olihan
hän jo lapsesta asti nähnyt tuossa tuon tien ja sitä taivaltanut, mutta
sittenkin se oli Maijasstiinan mielestä kuin uusi, koska sitä ei ollut
hänen mummovainaansa lapsuudessa ollut. Mummo-vainaan kertomukset
salolaiselämästä kangastelevat yhä vaan Maijasstiinan mielessä.
Eikä sitä olisi uskonut Maijasstiina eikä moni muukaan, että se maantie
todellakin noin komistaa seutukuntaa kuin nyt tämäkin sen perästä,
kun sitä hiljan levitettiin. Se on näet olevinaan niin sileää ja
tasaista, ja siinä kun on ne raviojat kahdenpuolen kuin kanttinauha,
kivennyppylät porattu pois ja puskat kummaltakin puolelta raivattu.
Sitä myöten tuntee jo vastaantulijan, hevosmiehenkin, kaukaa ja tietää
varata hyvänpäivän. Ja se mutkittelee noita pahimpia mäkiä niin
mukavasti kuin olisi varppi heitetty, pitkä varppi virstojen päähän.
Pienemmille mäentöyräille se nousta jököttää vakavana ja sitten taas
laskea hyräyttää toiselle puolelle, niin että siinä aina saa kulkija
korvauksen vaivoistaan. Kun tuoltakin kumpareelta katselee tätä Luojan
luontoa, niin oikein sydäntä sykäyttää, että onpa, onpa totisesti
värkännyt se tämän maailman tekijä somia paikkoja tähän meidänkin
pitäjään, on — ja liekö tuolla ollut paljonkin päänvaivaa näistä
laitoksistaan?
No ja tuossahan se hököttää Sukslevän Tarvaisen talo ihan koko
komeudessaan! Katsoppahan, kun ovat portin maalata sujauttaneet
ätspunaiseksi! Nyt se alkaakin näyttää joltain!
Maijasstiinan kasvoille on levinnyt ymmärtäväinen hymy, mutta se
jähmettyy äkkiä äkäiseksi rypistykseksi, kun hän huomaa lammaskatraan
siinä portin lähettyvillä ja ison pässin-rotjakkeen hieromassa
itseään portinpylvääseen. Hän sieppaa seipäänkappaleen tien vierestä,
mätkäyttää pässiä selkään ja tiuskaisee:
— Peäsetkö siitä selekees syyhyttelemästä! Etkö nyt muuta paekkoo
löytännä?
Maijasstiina on oikeastaan luontokappalten ystävä, mutta kaikella
on sentään rajansa. Hänen oikea suupielensä väpättää vielä kauan
kohtauksen jälkeen, eikä hän malta olla kujalta kääntymättä ja
vilkaisematta tyhmänä töllistelevään pässiin:
— Niinku' ei sullekkaa' kelepois tavalline' lapeaita selän
kalttoomissee...
Siinähän se Tarvaisen emäntä tulla ryöpsähti Maijasstiina vastaan
vistillä yhtä touhakkana kuin ennenkin ja kantaen kummallakin
kämmenellään olkapäittensä päällä isoa viilipyttyä.
— No, aena se tua emäntä vua' o' yhtä kaprakkoo immeistä' ku' ennennii!
— Mikäpähän minnuu' oes männä, eikähän se taival taitu astumata, eikä
kala tule kastumata. Pyöräätän nua viilpytyt eloaittaa', ku' eivät
ruokakonttuorissa sua raahoo kärpäsiltä. Mikä niitä nuitai ryökäleitä
lie tellännä tuan pihanpuoljrakennuksen täätee?
Kesähän s'oon kärpäse' aika, millojnkapa nuita juur muullonj
tavattannoonkaa?
No Maijasstiina ajjaikse vuan sinne tuvan puolelle, minä en ku' kään ja
kiäntäyn.
Tekköö vuan työsä, emäntä, mitteepähä' tuassa yhen Maijasstiinan tautta
ruppee töitääj jättämää...
Ja siellä se emäntä jo mennä pyrryytti keskellä pihaa, kun Maijasstiina
vasta kerkesi kääntymään tupaan päin.
Oli juuri aurinko korkeimmalta kohdaltaan siirrähtänyt hiukan illan
puolelle, kun Maijasstiina saapui Sukslevän taloon. Talon nuori
tytär Emma oli paraillaan puolisen laittohommissa väelle. Solakkana,
verevänä ja vaaleat hiukset letille punottuina se siinä lieden ääressä
vellipataa hämmenteli.
Maijasstiina ei ollut käynyt tässä talossa vuodenpäiviin. Hänen
silmissään oli Emma kuluneena aikana varttunut oikein aikaihmiseksi.
Tulija ei voinut olla ihmettelemättä:
— No, Herra hyväst siunatkoon, ihanko seon tämä Emma ite!
— Minähän se vuan. Mittee kummoo se Maijastiina sittem minussa näkköö?
— Ihahhan sinust' on tullu aikuine' immeine'! No niihhän s'oon: vuosj
vanahav vanahentaa, kaks lapsen kasvattaa. Joko sinull' on mitem paljo
niitä ikijä?
— Johan seon tässä emälampaa' ikä. Mikonpäevä' aekaan neät jo
yheksäästoista täättyy.
— Niihhä' se tuo aeka männöö, sitä alat sinnäi olla jo siinä naimisem
partaalla. Kuulehha tuota...
Maijasstiina katseli ovelle, hivuttautui sitten aivan Emman viereen ja
suhahti hiljaa hänen korvaansa:
— Luvellahe' Alapetti käsk sannoo hyvin paljo terveyksiä!
Ja samalla nyökäytti Maijasstiina ymmärtäväisesti päätään ja hymyili
samallaista leppoisaa hymyä kuin äsken siellä punaiseksi maalatulla
maantieportilla, ennenkuin se pässi pilasi hetkeksi hänen hyvän
tuulensa.
Emma punastui ja näytti hätääntyvän. Hän tuskin olisi osannut sanoa
mitään, jos Maijasstiina olisi ehtinyt jatkaa keskustelua samaan
suuntaan, mutta onneksi astui emäntä samassa tupaan, minkä johdosta
terveisten tuoja siirtyi loitommalle ja Emmalta säilyi velli
pohjaanpalamatta.
— Eu tuossa äskönj kerennä kuulumisiakkaa' kysellä, niij jotta onko
sitä mittää tualle Maijasstiinalle verestynnä sittev viime näkemän? —
tiedusteli emäntä.
— Mitteepä sitä tälle kööhänsekajselle immeiselle...
Mualimoo oun vuan kiertännä, vaikkei sitt' ou paljo tuata
Hirvijärverrantoo kaavemmaks kerinnä. Lensusta minä viimeks läksin,
siellä parraillaal — lehmee poejittivat, en ies ennättännä kuulla,
tuljko lehmävasikka... Mittee vuan itellennä?
— Eepähän sitä sen kummempoo... Vanahat vuav vanahenoo ja nuoret
koittaa tulla kelekertöö perässä sen kun kerkijäävät... Semmosjtaha'
seon tua' immeise' elämä.
Semmosjta, semmosjta o' elämä... Mitenkää' s'oon sittä niihen
ketruuksiin kansa?...
Kerkiipähän nuo ketruut. Tässä juur tulloo syönninnii aika, niij jotta
jos häntä ottasj ensiv vähä palasjta...
Tietysti siinä vähitellen tuli käsitellyksi hiukan muittenkin ihmisten
asioita, sittenkun Maijasstiinan kielenkanta oli herkistynyt, mikä
tapahtui jo kolmannen kahvikupin perästä. Tosin hän ei mitenkään olisi
antanut talonväen keittää kahvia, koska puolinenkin oli juuri tulossa,
mutta milläpä sen yks' akkanen ihminen estää, kun toiset hyvästä
tahdostaan panevat vasken varistamaan. Ja siinähän se kiehahti kahvikin
yksillä tulilla puolisvellin kanssa.
Enimmän Maijasstiina vaan ihmetteli, kun talon pihanpuolirakennus
oli kengitetty ja porttikin ylvästeli punaisena kuin rovastilassa.
Hän vihjasi hienoisittain, että taidetaan odotella niinkuin sulhasia
taloon, mikä nyt ei ole ihmekään, kun ainoa tytär on päässyt
aikuiseksi, ja samalla hän salavihkaa vilautti toista silmäänsä
Emmalle, joka tästä huomautuksesta punastui hiusrajaa myöten.
—-Vae tulenoonko pijam minijä tuaha' emännä' avuks?—lopetti
Maijasstiina liplatuksensa.
— Senkö täätistä tähäv vielä minijöitä kiusaksee', vähäkö tuassa muute'
o' hommoo? — sukaisi emäntä muka tosissaan, vaikka hänen suupielestään
näkyi, että saattaa se niinkin käydä, olihan talossa täysikasvuinen
poika ja toinenkin jo rippikouluiässä. — Ee sitä minijöihin tautta
sentääm porttia punattu, mistä lie ukko vuan suanna peähäsä, että
rotjoo hänet, portin, kun kerran tulj uus laitettua, — jatkoi hän
selittääkseen vieraalle tämän maalausasian.
Sukslevässä oli perettä aivan parahiksi sellaiselle pienenpuoleiselle,
mutta pääasiassa omillaan elävälle talolle. Talon oman joukon jatkoksi
— omista väistähän tässä on jo päästy selville — oli vain roteva
piian-möykky, nähtävästi oikein työihmiseksi syntynyt, ja renki, jolla
kyllä oli miehen ikä, mutta miten lie jäänyt hiukan kitukasvuiseksi,
niin ettei sitä pidetty oikein miesten rangissa, vaikka se vaolla
miten-kuten pysytteli talon vanhemman pojan perässä. Tämä väki se nyt
kokoontui ulkotöistä puoliselle.
Tuossa kahdeksankymmen- ja yhdeksänkymmenluvun taitteessa oli isäntä
Savon maakunnassa suuri herra, ainakin siinä Markkulan pitäjässä, jossa
tämä kertomus liikkuu. Vaikkei tämäkään talo aloiltaan ollut kovin
laaja, ei isäntä Tuavetti Tarvainen tuntenut eikä tunnustanut muita
itseään ylempiä kuin kupernyörin. Kuuluihan niitä Helsingissä olevan
sinatyörejäkin, mutta mitäs niistä helsingeistä ja -työreistä, tämä
kupernyöri Aminohvi Kuopiossa se oli oikea päämies läänissä, ja sitten
Taavit Tarvainen, kuten kirkonkirjoissa luki, tämän Sukslevän talon
itse miehiään. Hän oli isänsä vielä eläessä talon vanhimpana ja ainoana
poikana ollut vain Sukslevän Tuakko, mutta nyt on Taavit tai vähintään
Tuavetti ja isäntä.
Ei hän kyllä mikään ylpeä ollut arvostaan tämä Taavit Tarvainen,
Israjeelin kuninkaan kaima, sen saman Taavitin, jolla ei ollut muuta
rikettä mainekirjassaan kuin Patseepa. Ja käypi se viisaskin vipuun,
minkä se kuningas Taavitkin, eikä siitä tarvitse moittia, sillä
herranmies oli Taavit sittenkin. Niin, ei tämä Sukslevän isäntä ylpeä
ollut, sen verran vaan katsoi järjestyksen perään, ettei syödessä
kukaan ennen häntä pöytään istunut, eikä siitä pois noussut, ja että
vaimoväki sai syödä sitten jälkeenpäin, kun miehet olivat ehtineet
eineensä puraista. Se oli vanha talon tapa. Eikä sitten syönnin aikana
saanut turhaa suutansa ruukata, koska ruoka piti nauttia ristillisesti
ja ajatuksen kanssa.
Eikä siinä nytkään sanoja tuhlattu miesten syödessä, vaan istuttiin
hiljaisina aina siihen hetkeen asti, kun isäntä oli puukkonsa
housunreiteen pyyhkinyt, sen tuppeen istuttanut, sitten hihalla
suutansa sutaissut ja pöydän päästä syrjään siirrähtäen ruvennut
piippuansa lataamaan.
Sitten se rupesi puhe luistamaan, sillä mitäpä siitä akkain syönnistä,
sen aikana saattaa vähän lohventeeratakin.
Maijasstiina se vaan tahtoi kääntää puheen siihen porttiin. Se näkyi
niin juuttuneen sen sydämelle.
— Minä kun täss' oun uappiloinna, jotta mittää varte' s'oon isäntä tuom
portin mualuuttanna punajseks. Saeskoon tuota niinku' iteltää utsia?
Isäntä Tuavetti herkesi kovin salaperäiseksi. Myhähteli vaan ja
tuhautteli kessusavuja piipustaan.
— Suaphan sitä tiijustella, vuan s'oon sitte' toine' asija, mikä sill'
om meininkinä.
Eikä se sitä sanonut, vaikka ihan nenästä näki, että kyllä sillä on
omat metkunsa sen portin kanssa, mitkä lienevät. Sen nenä tuhahteli
taas niin omituisesti. Ei se tuollaista sihajamista pitäisi, jos
punainen porttiin olisi ihan viattomasti vitaistu.
Mutta isäntä Tuavetti meni ruokalevolle, ja toiset miehet perässä. Se
ruokalevollemeno tapahtui kohta kun piippu oli loppupuolilleen polttaa
käryytetty ja perskat sujautettu suuhun. Tämä oli tärkeä toimitus,
tämä ruokalepo, oikea elinehto, jolle ei saanut mitään estettä panna.
Mihinkä sellainen mies olisi kelvannut, joka ei puolisen päälle
puoltatoista tuntia nurvahtanut. Akkaväen kanssa on eri asia, niillä
on sitä pientä hompsutusta aina, eikä niille tämä ruokalepo taida olla
niin tarpeellistakaan.
Pihanmaan nurmikolle vääntyi pitkäkseen kolme kokonaista miestä
ja neljäntenä talon nuorin poika, sellainen rippikouluiässä oleva
joukeamuotoinen pojanhuiskale. Akkaväki hoiteli pirtissä omia toimiaan,
mutta jos jollekin sattui asiaa pihanmaan yli, kohottautui hän
varovasti varpailleen, sillä Sukslevän miesten pyhää unta ei saanut
kesken häiritä.