yhä uusille, entisiä laajemmille retkille. Kirjallisuuden seura,
joka Lönnrotilta oli saanut Kalevalan, päätti antaa ahkeralle
työmiehelleen 1,000 seteli-ruplaa matkarahoiksi, ja Lönnrot, joka
aluksi ei tahtonut kuluttaa seuran vähiä varoja, vihdoin suostui
ottamaan tarjouksen vastaan. Lääkintähallituksen ystävällisellä
välityksellä hän sai kokonaisen vuoden virkavapautta, alkaen 1
p:stä syyskuuta 1836. Näin hän oli vapaa mies uusille vaelluksille.
Matkansa hän suunnitteli kahteen osaan, pohjoiseen ja eteläiseen.
Jätettyään lähimmän huolenpidon Mehiläisestä toisiin käsiin
Lönnrot syyskuun keskivaiheilla 1836 Kajaanista lähti pohjoiselle
retkellensä. Matka kävi tuttuja latuja Suomussalmen ja Vuokkiniemen
kautta Uhtueen, jossa Lönnrot matkatoverinsa, ylioppilas J.F. Cajanin
kanssa viipyi lähes kolme viikkoa kooten runoja, sananlaskuja,
arvoituksia ja satuja. Cajan, jonka asiana oli koota sanaselityksiä
Kalevalaan, kääntyi Uhtuesta kotia, mutta Lönnrot jatkoi marraskuun
lopulla matkaansa pohjoista kohti Pistojärven, Tuoppajärven ja
Pääjärven seuduille. Hän oli luullut saavansa runoja sitä runsaammin
kuta pohjoisemmaksi kulkisi, mutta nuo pohjoiset seudut olivatkin
sangen runoköyhiä. Jouluksi Lönnrot palasi Kuusamon kirkolle ja lähti
joulujen jälkeen uudelleen rajan taakse, kulkien jälleen Pääjärvelle
ja sieltä Vienanmeren rannalla olevain Kieretin ja Kannanlahden
kauppalain kautta ylös Kuolaan Jäämeren rannalle. Täytyy todella
ihmetellä Lönnrotin tarmoa vaeltaa noissa melkein tiettömissä ja
asujamettomissa erämaissa jalkaisin, suksilla, hevosilla ja poroilla.
Keli oli kurja, asutus harva, köyhyys suuri, runoja vähän, vaarojakin
tarjona, mutta retkeilijän mieli ei lannistunut. Kuolassa Lönnrot
viipyi kolmatta viikkoa ja oli omien sanojensa mukaan milt'ei
puolikuollut pelkästä ikävästä. Kaupungissa ei ollut suomalaisia,
sillä suomalainen asutus loppui paljoa alempana kuin Lönnrot oli
luullut, jo Pääjärven pohjoispuolella. Hänen täytyi solkata siellä
venättä, saksaa ja latinaa. -- Kuolasta Lönnrot maaliskuun alussa
pyörsi paluumatkalle pitkin Jäämeren rannikkoa lappalaiskylien
kautta ja saapui erään suomalaisen nimismiehen Ekdahlin kanssa tämän
virkataloon Suomen Lappiin. Nimismiehen luona hän vietti viikon
verran. Talossa oli maa lattiana, laatikko kirjoitus- ja ruokapöytänä
ja köyhyys sellainen, että pari päivää täytyi olla suolatta. "Mutta
-- kirjoittaa Lönnrot -- monesta paremmin varustetusta talosta olen
vähemmällä kaipauksella eronnut kuin tästä. Heidän tyytyväisyytensä
oli todella kadehdittava, ja jonkunlaisen tarttumisen kautta siirtyi
sama tyytyväisyys minuunkin." Vasta toukokuussa Lönnrot palasi
Sodankylän, Kuolajärven ja Kuusamon kautta kotiinsa Kajaaniin,
oltuaan retkillänsä 8 kuukautta ja kierrettyään satoja peninkulmia
harvaan asutuissa seuduissa. Yksin poromatkaa oli ollut 130
peninkulmaa.
Mutta pitkää lepoa tämä väsymätön vaeltaja ei suonut itselleen. Jo
kesäkuun alussa 1837 hän lähti eteläiselle matkalleen, suunnaten
kulkunsa Vuokkiniemen ja Repolan kautta Pielisjärvelle ja sieltä
Joensuun lähipitäjäin kautta Sortavalaan, jonne saapui elokuun
lopulla. Parikkalan kautta, jossa viipyi tunnetun näytelmäinkyhääjän
ja suomalaisuuden harrastajan, majuri J. Fr. Lagervallin luona viikon
päivät ja teetti itselleen uudet saappaat, hän sitten samosi Saimaan
eteläisiin rantapitäjiin ja kääntyi vihdoin Lappeenrannan seuduilta
Savonlinnan ja Nurmeksen kautta kotimatkalle, saapuen Kajaaniin lähes
6 kuukautta kestäneeltä retkeltään marraskuun loppupuolella. Toista
vuotta hän siten oli samoillut läpi Suomen ja Vienan Karjalat, Kuolat
ja Lapit, osan Savoakin, ja runoja oli karttunut runsaasti, varsinkin
lyyrillisiä. Lisäksi oli kertynyt tuhansittain sananlaskuja,
toista tuhatta arvoitusta, noin 80 satua, lauluja, sanavaroja y.m.
Runorikkaat itäinen ja eteläinen Suomen Karjala jäivät häneltä
tällöinkin käymättä ja kokematta, kun ei aavistanut siellä olevan
runoja ja aikakin lienee tehnyt tiukkaa.
"Mehiläinen" oli sillä välin hyvin hoitanut itseänsä, mutta lehden
tulevaisuus näytti synkältä. Lönnrotilla oli suuret runojen
järjestämistyöt edessä, jotka pariksi vuodeksi tarkoin veisivät hänen
aikansa. Pitkin vuotta hän oli tiedustellut lehdelleen toimittajaa,
löytämättä ketään halukasta. Tilaajia oli jo alusta alkaen ollut
niukalti, mutta Lönnrot olikin jo alkaessaan päättänyt panna 200
ruplaa omistaan painokustannuksiin, vaikkapa hänellä itsellään
vielä oli velkoja noin 3,500 ruplaa, jotka laskettuaan hän sanoo
viettäneensä sangen unettoman yön. V. 1837 oli tilaajia noin 150,
tuloja tilausmaksuista 450 ruplaa, menoja, toimittajan vaivoista
puhumattakaan, 800 ruplaa. Lönnrot päätti sittenkin tappiostaan
masentumatta omin voimin jatkaa lehteä ja pyysi helsinkiläisiä
tuttaviaan hankkimaan tilaajia. Kirjallisuuden seura lupasi ottaa 100
kappaletta Mehiläistä. Mutta silloin Mehiläisen siivet paloivat. Oulun
maaherra torui lehden painajaa Barckia siitä, ettei vapaakappaleita
ollut lähetetty korkeille viranomaisille, ja tuskaantunut Barck
kieltäytyi enää painamasta mitään lehteä. Hyväntahtoinen Lönnrotkin
harmistui ja lopetti koko Mehiläisen, niin että Suomeen vuodeksi
1838 jäi vain yksi suomenkielinen lehti, sekin hengellinen. Mutta jo
vuoden päästä Lönnrot herätti Mehiläisen henkiin, painattaen sitä nyt
Helsingissä vv. 1839-40. Historiallisena lukemisena seurasi tällöin
yllämainitun J.F. Kajaanin (Cajan) kirjoittama Suomen historia ja
Lönnrotin yhdessä Vesilahden kappalaisen Kustaa Ticklénin kanssa
toimittama Venäjän historia. Kannatuksen puutteessa -- 1840 mainitaan
lehdellä olleen 119 tilaajaa -- Mehiläinen nytkin pysyi hengissä vain
puolitoista vuotta, mutta sen herättävä vaikutus ei jäänyt hedelmittä.
Rauhallisessa Polvilassaan Lönnrot alussa vuotta 1838 ryhtyi
järjestämään Suomen kansan lyyrillisiä runoja. Hän istui työssä
aamusta iltaan, minkä suinkin lääkärintehtäviltä jouti, ja
harjoitti samalla ruumiinsa terveydeksi mieliurheilujaan. Runoissa
hänellä oli paljon työtä, niitä kun oli niin runsaasti. Keväällä
1838 hän kirjoittaa puuhastaan: "Puolen vuotta olen nyt melkein
joka päivä järjestänyt ja muovaillut niitä, koettanut usein
kyllä monesta toisinnosta valita paraan päärunoksi, uudestaan
kirjoittanut puhtaaksi, mitä jo kolme, neljä kertaa ennen on
puhtaaksikirjoitettu. Vielä kulunee pari kuukautta samaan työhön
eli niin pitkä aika, että vihdoin väsyn siihen, mitä ei vielä
ole tapahtunut, kun joka päivä olen luullut keksiväni niissä
uusia kauneuksia ja siitä iloinnut." -- Mutta työhön kului vielä
pari vuottakin, ja sen kestäessä hän v. 1839 painatti jo alussa
vuotta 1836 valmistuneen Suomalaisen talonpojan koti-lääkärin,
joka sitten saavutti rahvaan kesken niin suuren suosion, että
siitä myöhemmin tuli ulos uusia painoksia. Lääketieteellisten
oppisanojen sepittämisessä oli Lönnrotilla ollut "tuskin arvattava
työ", eikä ihmekkään, sillä ensi kertaa siinä suomea käytettiin
lääketieteen alalla. Samalla Mehiläisen uudistettu toimitus y.m.
huolet viivyttivät laulurunojen järjestämistä. Lääkärintoimi vei
myös aikaa, sillä lääkäriä oli ruvettu kysymään yhä enemmän,
varsinkin kun herrasperheiden luku oli vuosikymmenen kuluessa
paljon kasvanut. Lönnrot puolestaan vastahakoisesti uhrasi aikansa
lääkärintoimeen, johon hänellä ei ollut sisällistä kutsumusta, ja
toivoi usein olevansa siitä vapaa. Perhesurutkin samensivat hänen
mieltänsä. Vanhemmat näet eivät hyvin sopineet yhteen, isä kun oli
riitaisa luonteeltaan, ja pari Lönnrotin veljeä, joita hän koetti
pitää taloudessaan Polvilassa, elivät epäsäännöllisesti. Pahin suru
kohtasi häntä helluntaina v. 1839. Hänen palatessaan veljenpoikansa
Kallen, ylioppilas Krankin ja parin palvelijansa kanssa Kajaanista
kirkosta Polvilaan, kallistui Sipisen virtaa noustessa Lönnrotin
ohjaama vene, sai vettä sisälle ja meni kumoon, niin että väki joutui
veteen. Veljenpoika ja palvelustyttö hukkuivat virran pyörteihin,
ja ainoasti oivallisen uimataitonsa avulla Lönnrot itse pelastui
samoinkuin mainittu ylioppilas ja renki, jotka olivat pysytelleet
veneen varassa. Kerrotaan Lönnrotin uidessaan nakanneen suuhun
unehtuneen piippunsa virtaan sanoen: "Mene sinäkin sinne, meni sinne
paljon kalliimpaakin." Onneksi Kantelettaren runot, joita Lönnrot
tavallisesti kuljetti mukanaan kaupungissa, niitä sielläkin virkatyön
lomassa järjestellen, olivat jääneet kotiin ja siten pelastuneet. --
Hukkunut veljenpoika oli tuon usein mainitun auttajaveljen Henrik
Juhanan toivorikas vanhin poika, jota Lönnrot oli kouluttanut, ja
joka oli juuri ylioppilaaksi pääsemässä. Tapaus koski Lönnrotiin
kovasti; jopa hän eräänä epätoivon hetkenä lausui pelkäävänsä, että
itse paholainen se viekoitteli häntä tutkimaan suomea voidakseen
iloita huonosta virkamiehestä. Jollei hänellä olisi ollut vanhempansa
hoidettavinaan, hän muka jo monasti olisi eronnut virastaan tyytyen
pieneen eläkkeesen, saadaksensa paholaiselta rauhassa harjoittaa
mielitöitään. Hukkuneen sijaan hän otti kouluttaakseen veljensä
nuoremman pojan ja kustansikin tämän papiksi saakka. Muistakin
läheisistä sukulaisistaan hän koki pitää hyvää huolta, toimittaen
heille oppi- ja työpaikkoja.
Nämä moninaiset puuhat ja huolet viivyttivät laulu-runokokoelman
valmistumista, mutta hiljakseen se kuitenkin järjestyi. Sitä varten
Lönnrot teki syksyillä 1838 ja 1839 pari lyhyttä matkaakin Suomen
Karjalaan, kooten runoja Ilomantsin ja Pielisjärven seuduilta. Työnsä
lopettamista varten hän saapui Laukkoon jouluksi 1839 ja vietti
kevättalven 1840 Helsingissä. Seuraavana kesänä yliopisto vietti
200-vuotisen olemassaolonsa suurta muistojuhlaa, ja sen kunniaksi
ilmestyi vihdoin painosta Suomal. kirj. seuran kustannuksella
"_Kanteletar_, elikkä Suomen Kansan Vanhoja Lauluja ja Virsiä", tuo
Suomen kansan vanhain lyyrillisten laulujen, ballaadien ja legendain
suuriarvoinen ja runsassisällyksinen kokoelma. Muistojuhlaan
valmistui painosta vain Kantelettaren ensimäinen kirja, mutta toinen
ja kolmas seurasivat kohta perästä. Kansalliskirjallisuutemme oli
Lönnrotin kädestä saanut toisen mahtavan kulmakiven, aarteen, jossa
Suomen kansan rikas ja syvällinen henkinen elämä, sen ilot ja surut,
sen toiveet ja pettymykset, kuvastuivat niin yksinkertaisen kauneissa
ja tunteellisissa lauluissa. -- Kanteletar sisältää puoliseitsemättä
sataa eri runoa, joista suurin osa on lyyrillisiä kansanlauluja ja
loput (60) "virsilauluja", s.o. historiallisia runoja, ballaadeja
ja legendoja. Esipuheesen hän on sen lisäksi näytteinä sovittanut
yli parikymmentä uudemman ajan kansanlaulua. Vieläpä hän on
liittänyt kokoelmaan viidettäkymmentä laulujen ja runojen sävelmää
l. "laulantoa", joita hän runoja kerätessään huilunsa avulla oli
mitenkuten pannut muistoon. Syystäpä hän antoikin kokoelmalle
Kantelettaren, kanteleen impyen nimen.
Kantelettaren laveassa esipuheessa, joka on päivätty Helsingissä
9 p. huhtik. 1840 -- siis järjestäjän syntymäpäivänä -- Lönnrot
laajalti selittelee Suomen kansan laulurunojen omituista luonnetta
ja monia kauneuksia, sanoen niistä m.m. sattuvasti: "Kansanrunoja
ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja
muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa,
joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus; ne siemenet, joista
sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. -- Ei yksikään kukka ole
arempi vierasta koskemista suhteen kun kansanlaulut." Sentähden hän
olikin visusti varonut niihin mitään lisäksi panemasta. Laulut hän
oli saanut vanhoilta vaimoihmisiltä etupäässä Suomen Karjalasta.
Vaatimattomasti hän puhuu omasta työstään seuraavasti: "Sitte siltä
matkalta (1836-37) kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä
näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjailleet, sovitelleet
ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa
uudestaan puhtaaksi kirjotelleet, vaikkemme sittekään mielemme mukaan
ole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet." Sovitelkoot toiset
vast'edes paremmin. -- Se mies ei koskaan kehunut työtänsä, vaan piti
rehellisesti itseänsä puutteellisena. Meille Kanteletar Kalevalan
rinnalla tarjoo loppumatonta hengennautintoa, ja runoudellemme siinä
on iäti ehtymätön lähde.
Yliopiston loistavassa riemujuhlassa Lönnrotkin oli läsnä ja herätti
suuresti ulkomaalaisten vierasten huomiota. Etevä ja suomalaisille
ystävällinen venäläinen oppinut Jaakko Grot, joka tähän aikaan
siirtyi Helsingin yliopistoon venäjänkielen professoriksi, tutustui
tällöin Lönnrotiin. Kirjeissään Pietarin yliopiston rehtorille
Pletneville hän antaa elävän kuvan yksinkertaisesta runonkerääjästä.
Koska hänen puolueeton kuvauksensa esittää meille Lönnrotin
paraassa miehuuden iässä ja toimessa, otamme siitä tähän otteita.
Grot kirjoittaa Fr. Cygnaeuksen vieneen hänet Lönnrotin luo ja
jatkaa: "Ystävällisesti hän otti minut vastaan. Minä huomasin hänet
keski-ikäiseksi, vilkassilmäiseksi mieheksi, jolla oli ystävällinen
hymy huulillaan, kasvot päivänpaisteesta ruskettuneet ja liikkeet
kömpelöt. Hän oli puettu yksinkertaiseen pitkään tummansiniseen
verkatakkiin, mutta hänen käytöksensä ja puheensa olivat niin
suorat ja yksinkertaiset, että heti sydämestäni miellyin häneen.
Hän nähtävästi ei aavistanutkaan itsellään olevan mitään ansiota,
vaan pitää jokaista muuta itseään etevämpänä... Meidän tullessamme
hän istui pöydän ääressä, joka oli täynnä tiheään kirjoitettuja
vihkoja; yhteen hän kirjoitteli paraikaa puhtaaksi kansan keskuudesta
keräämiään lyyrillisiä lauluja, joita hän on jo painattanut yhden
osan, joka on melkoinen kirja... Yht'äkkiä huomasin seinällä
pienen harpun, tai kuten sitä suomalaiset nimittävät, kanteleen,
tavallisesta maalaamattomasta puusta. Kun aloin puhua siitä, niin
Lönnrot heti otti sen seinältä alas, laski sen polvilleen ja rupesi
sen vaskikielillä soittamaan kaikenlaisia suomalaisia säveleitä.
Sitten hän toi viereisestä huoneesta suuria vihkokimppuja, jotka
sisälsivät kansanlauluja... Vai semmoinen se teidän Lönnrotinne
on, sanoin Cygnaeukselle astuessamme portaita alas. -- Niin, hän on
oikea suomalainen, tämä vastasi, sekä ruumiiltaan että sielultaan.
Onpa hauska nähdä kuinka hän kokonaan on antautunut lempitoimeensa
eikä missään suhteessa ole luonnettaan muuttanut. -- Ja todella --
lisää Grot -- sekä käytökseltään että liikkeiltään hän on oikea
suomalainen: puhuessaan hän usein nyökäyttelee päätään ja ojentelee
kättään, niinkuin olette nähnyt niiden kunnon suomalaisten tekevän,
joita kenties olette tavannut Viipurin läänin majataloissa." --
Niin lämpimästi vaikutti Lönnrotin myötätuntoinen olemus heti ensi
kohtauksessa aivan ventovieraasenkin henkilöön.
Koko kesän 1840 Lönnrot nautti Laukon vieraanvaraisuutta, mutta
syksyn tullen hänen täytyi palata Kajaaniin virkansa toimiin.
Helsingistä hän oli saanut mukaansa uuden lavean työn entisten
keskeneräisten lisäksi. Kirjallisuuden seura hommasi näet suurta
suomalaista sanakirjaa, koska uusia sanavaroja oli kansanrunojen
mukana karttunut viljalti. Työ oli ollut lehtori Keckmanin huolena,
ja hänelle oli Lönnrot tuon tuostakin Kajaanista ja matkoiltaan
lähettänyt lukuisia sanaselityksiä ja kielellisiä huomautuksia. Mutta
uutteran Keckmanin aikaiseen kuoltua v. 1838 työ oli jäänyt kesken.
Kukapa ottaisi sitä jatkaakseen? Kukas muu kuin väsymätön Lönnrot,
joka tietysti parhaiten hallitsi suomenkielen sanavaroja. Hänhän oli
Suomea ja Venäjän Karjalaa risteillessään tutustunut suomen kaikkiin
murteihin. Sananlaskut ja arvoitukset ensin järjestettyään hän päätti
sitten ottaa sanakirjatyönkin niskoilleen. Ja kohta kotiin päästyänsä
hän pani alkuun uuden merkillisen yrityksen. Syyskuun 11 p. 1840
yhtyivät näet virkamatkoillaan piiriensä rajalla Iisalmessa Kajaanin,
Oulun ja Raahen piirilääkärit, Lönnrot, Asp ja Ticklén, ja päättivät
kansallisen viljelyksen edistämiseksi perustaa aikakauskirjan nimeltä
Suomi. Tämä arvokas julkaisu alkoi ilmestyä v. 1841 ja, jouduttuansa
kolmen vuoden kuluttua Suomal. kirj. seuran omaksi, on jatkunut
nykyaikaan saakka. Sen monet kymmenet nidokset sisältävät tärkeitä
kirjoituksia etupäässä Suomen historian, kansatieteen, kansanrunouden
ja kielitieteen alalta. Aluksi kirjoitukset enimmäkseen olivat
ruotsinkielisiä, mutta v:sta 1863 alkaen yksistään suomeksi. Lönnrot
se tässäkin oli innokkain asianharrastaja, ja julkaisun ensimäisissä
vuosikerroissa hän painatti useita ansiokkaita kirjoituksia Suomen
kansanrunouden ja kielentutkimuksen alalta, selvitellen varsinkin
suomen kieliopin sääntöjä.
Kielentutkimus se näet nyt, varsinaisten runonkeräysmatkojen
päätyttyä ja sanakirjatyön johdosta, yhä voimakkaammin alkoi vaatia
monipuolisen Lönnrotin huomiota. Tammikuussa 1841 hän lähtikin
suurelle kielitieteelliselle tutkimusmatkalle ja vaelti Kajaanista
ensin Suomen Karjalaan ja sieltä Laatokan koillispuolitse rajan yli
Aunukseen, tutkiakseen siellä Aunuksen Karjalan kieltä. Maaliskuussa
hän saapui suuren Äänisjärven länsirannalla olevaan Petroskoin
kaupunkiin, mutta täältä hänen oli passirettelöjen vuoksi saman kuun
lopulla käännyttävä takaisin rajalle tarkastuttamaan passiansa,
joka menomatkalla rajavartioissa oli jätetty tarkastamatta.
Petroskoin poliisimestari ja kuvernööri eivät passia hyväksyneet.
Kuvernöörinrouva puolestaan tekeytyi kipeäksi, kai koetellakseen
Lönnrotin lääkärintaloa, ja Lönnrot, joka kyllä hoksasi juonen,
kirjoitti hänelle rohdoksi hiostavaa teetä. Palattuaan 9 peninkulman
matkan rajalle Lönnrot sai täällä kuulla, että passi muka olikin
ensin tarkastutettava joko Pietarissa tai mahdollisesti Rajajoella.
Silloin hän harmistui koko matkaan ja sen rettelöihin ja palasi
Sortavalan, Käkisalmen ja Viipurin seutujen kautta, murteita
tutkien, Helsinkiin. Aunuksen murteesen hän oli rajan ja Petroskoin
väliä edestakaisin kulkiessaan ehtinyt melkoisesti tutustua.
-- Matkatoverina hänellä alussa oli ollut tunnettu norjalainen
kielentutkija ja lappalaisten pappi Nils Stockfleth, joka edellisen
joulukuun alusta saakka oli ollut Lönnrotin vieraana Polvilassa
suomea oppimassa. Kun Lönnrot viipyi Ilomantsissa hoitamassa erästä
sairasta, kääntyi Stockfleth jo helmikuussa takaisin seuraamatta
Lönnrotia Aunukseen. Päiväkirjassaan Stockfleth kuvailee matkaa ja
Lönnrotia, lausuen muun muassa: "Rakkaus ihmisiin, kielitieteesen ja
-- teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista Lönnrot on kokoonpantu."
Loppukesällä Lönnrot jälleen oleskeli muutamia viikkoja Laukossa
ja lähti syksyllä uudelleen liikkeelle. Matkatoverikseen hän tällä
kertaa oli hankkinut nuoren suomenkielen tutkijan M.A. Castrénin.
Matka kävi lokakuun lopulla Kajaanista Oulun kautta Kemiin, jossa
Castrén odotti. Täältä ystävykset marraskuun keskipalkoilla
samosivat Kuolajärvelle, josta kulku käännettiin Inariin. Retki
oli kauhean työläs huonon kelin vuoksi; majaa pidettiin milloin
kurjissa korpituvissa, milloin metsissä nuotiolla. Itse jouluaatto
vietettiin kehnossa salokodassa Sompion tunturin juurella. Inariin
saavuttiin kolmantena joulupäivänä, ja Karasjoelle Norjan Lappiin
pastori Stockflethin luo retkeilijät saapuivat tammikuun alussa
1842. Täällä he viipyivät pari viikkoa opiskellen lapinkieltä.
Pohjolan pitkä yö oli parhaillaan, ja vasta 18 p. tammik. pilkisti
aurinko ensi kerran näkyviin, "ja se oli meistä niin ihmeellisen
komea, ettemme pitkään aikaan voineet kääntää silmiämme siitä",
kirjoittaa Lönnrot. Helmikuun lopulla tutkijat painuivat Venäjän
Lappiin, saapuen vihdoin Kuolan kautta Kemin kaupunkiin Vienanmeren
rannalle. Täällä täytyi heidän odottaa meren aukeamista, ja vasta
19 p. toukok. he pääsivät lähtemään meren yli Arkangeliin. Matkalla
poikettiin viikkokaudeksi kuuluisaan Vienanmeren saarella olevaan
Solovetskoin luostariin, missä m.m. tapasivat Tverin-karjalaisen
munkin, joka heille antoi tietoja tuosta kauas sisä-Venäjälle
singonneesta karjalaisryhmästä. Toukokuun lopulla matkatoverit
saapuivat Arkangeliin, viipyen siellä useita viikkoja. Castrén
kertoo, kuinka heidän eräänä aamuna piti lähteä kunniatervehdykselle
kuvernöörin luo. Mennessään he torilla näkivät kirjavasun, jota
iso koira vartioi. Kirjat olivat vanhoja ja myötäviä, ja kirjoille
kärkäs Lönnrot ei malttanut olla niihin kurkistamatta. Silloinpa
koira tarrasi kiinni hänen pohkeesensa ja repäisi Lönnrotin mustiin
juhlahousuihin suuren reiän. Vierailu jäi sillä kertaa tekemättä,
kun Lönnrotin täytyi lähteä asuntoonsa housujaan korjaamaan.
Räätälintaito hänellä vielä oli tallella, ja housuista tulikin
ylen eheät. Lönnrot itse ei virka tästä mitään; päinvastoin hän
mainitsee, ettei hän ollut yrittänytkään kunniaterveisille, vaikkapa
häntä siihen kehoitettiin. Muuten Arkangel ei ollenkaan miellyttänyt
Lönnrotia, sillä venäläisten kalliit taksat, muodot ja mutkallisuudet
olivat hänestä ikävystyttäviä. Poliisivirastokin kerran pidätti hänen
passiaan ja papereitaan 5 päivää, kunnes uusi Vienan Kemistä tullut
poliisimestari, jonka pienen, kuumalla vedellä itsensä polttaneen
tytön Lönnrot siellä oli parantanut, kohteliaasti toimitti hänelle
paperit takaisin. Samalla Lönnrot -- juuri vähää ennen lähtöänsä --
oikeutettiin harjoittamaan Arkangelissa lääkärintointa, mistä oli
seuraus, että hänen isäntänsä heti korotti hintansa.
Matkatoverien aikomus oli Arkangelissa akateemikko A.J. Sjögrenin
kehoituksesta oppia samojeedien kieltä, mutta kun opettaja,
arkkimandritta Venjamin, teki vaikeuksia ja Lönnrot huomasi siitä
kielestä olevan perin vähän hyötyä suomen tutkimiselle, jätti
hän koko samojeedien kielen Castrénin huoleksi, joka sitä varten
juuri täällä ollessaan sai Suomen valtiolta 1,000 hopearuplaa
matkarahoiksi. Castrén lähti aluksi Venäjän lappalaisten
maahan, ja Lönnrot taas suoriusi heinäkuun alussa Arkangelista
seikkailurikkaalle matkalleen Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella
asuvien tshuudien eli vepsäläisten luo, joiden kieltä tutkimaan
Sjögren oli häntä kehoitellut. Kävisi pitkäksi seurata Lönnrotia tällä
retkellä, milloin juopon laivurin aluksessa pyhiinvaeltajien parissa,
milloin kyytihevosilla juhannusjuhlista humaltuneiden kylien läpi,
milloin jalkapatikassa, pari sotamiestä kantajina. Onegan, Kargopolin
ja Vyitegran kaupunkien kautta Lönnrot vihdoin, koettuansa monta
hupia ja vastusta, saapui Lotinapeltoon ja sieltä vepsäläisten
kyliin, joissa viipyi muutamia viikkoja kieltä tutkien. Suomeen
Lönnrot, kun ei saanut pyytämäänsä virkaloman pitennystä, palasi
Karjalan kautta syksyllä 1842 ja saapui suoraan Kajaaniin lokakuun
keskivaiheilla, oltuaan vaivalloisilla matkoilla yhtämittaa vuoden
ajan.
Matkoistaan hän julkaisi huvittavia kuvauksia sekä "Helsingfors
Morgonbladissa" v. 1842 että Snellmanin "Saimassa" v. 1845-46.
Johdannoksi Lönnrotin matkakirjoihin Snellman "Saimassa" lausuu
seuraavat huomattavat sanat: "Näiden kertomusten yksinkertainen ja
suopean iloinen henki tekee niiden lukemisen huvittavaksi. Mutta
oli vielä toinenkin syy niiden julkaisemiseen. Tulevaisuus, jos
nimittäin Suomen kielellä ja kansalla on tulevaisuutta, on vielä
halukkaammin kuin nykyaika hakeva jokaista muistoa siitä miehestä,
joka aina on pidettävä Suomen kirjallisuuden perustajana, ja niistä
matkoista, joilla hän on koettanut perikadosta pelastaa tämän
kirjallisuuden esikoiset, Suomen kirjakielen vastaisen päälähteen.
Nämä muistelmatkin kootaan silloin ja julaistaan muodossa, jota
Lönnrotin oma vaatimattomuus ei katsonut niiden ansaitsevan, mutta
jonka soveliaisuudesta jälkimaailman kiitollisuus päättäköön." --
Oikein ennusti Snellman tässä asiassa, sillä Lönnrotin hupaisat
matkakertomukset ja -kirjeet -- nimellä "Elias Lönnrotin matkat" --
ilmestyivät v. 1902 kahtena vankkana nidoksena Suomal. kirj. seuran
toimesta hänen syntymänsä satavuotismuistoksi.
Kotiuduttuaan Lönnrot ryhtyi toimittamaan painoon arvoituksia.
Sananlaskujen kokoelma hänellä oli painovalmis jo ennen viimeistä
matkaa, sillä sen alkulause on allekirjoitettu Kajaanissa 23 p.
lokak. 1841. Paitsi omia keräämiään oli Lönnrotilla käytettävänään
muidenkin antamia pieniä sananlasku- ja arvoitus-kokoelmia. V.
1842 ilmestyi sitten Suomal. kirj. seuran toimesta _Suomen Kansan
Sananlaskuja_, paksu, 7,077 aakkoselliseen järjestykseen pantua
sananlaskua sisältävä nidos, joka tutustuttaa meidät esivanhempiemme
sattuviin, elämänkokemuksesta opittuihin mietelmiin ja neuvoihin.
Arvoitukset Lönnrot sai järjestykseen joulukuussa 1843, ja seuraavana
vuonna 1844 ilmestyi Suomen Kansan Arvoituksia, sisältäen 1,679
arvoitusta toisintoineen ynnä 135 virolaista arvoitusta. Sananlaskut
ja Arvoitukset osaltaan täydensivät Kalevalan ja Kantelettaren
kirjallisuudellemme laskemaa vankkaa pohjaa.
Näiden töiden ohella hän teki paljon muutakin, kuten hänen
kirjeestään alkuvuodelta 1843 käy ilmi: "Paitsi sanakirjatyötä,
joka ei tahdo edistyä, on minulla puolivalmiina 1:o Suomen
kielioppi; 2:o suomalainen lukukirja, joka sisältää tarinoita,
satuja, kappaleita Suomen historiasta, maantiedosta, mytologiasta,
valittuja sananlaskuja, arvoituksia ja lyyrillisiä lauluja y.m.;
3:o suomalainen laskuoppi." Näille paljoille hommille lääkärin
lisääntyneet tehtävät ja lääketieteessä ajan tasalla pysyminen olivat
ylen suurena kiusana. Jo v. 1839 hän oli myönyt kaupunkitalonsa, ja
kohtapa hän möi Polvilankin, pidättäen siihen vanhemmilleen pienen
asunnon y.m. eläkettä. Lönnrot ei ollenkaan joutanut puuttumaan
talouden hoitoon, joka muiden käsissä meni miten sattui. Virkansa
vuoksi hänen täytyi muuttaa vakinaisesti asumaan hyyrylle kaupunkiin,
mutta osan päivästä hän edelleenkin vietti Polvilassa kirjallisissa
töissään. Tuon tuostakin hän aikoi ottaa eronsa lääkärinvirasta
ja antautua kokonaan suomenkielen harrastuksiin. Alussa vuotta
1843 hän jo tähtäili lehtorinvirkaa Kuopion uudessa lukiossa tai
Utsjoen kirkkoherran paikkaa, päästäksensä vapaaksi "Aesculapiuksen
(lääkejumalan) sauvan alta"; jokainen uusi potilas muka oli
hänelle vastenmielinen vieras. Myös Viipurin lukion matematiikan
lehtorinvirka oli hänellä mielessä. Lääkintähallitus tosin oli
hänelle usein auliisti myöntänyt virkavapautta töitä ja matkoja
varten, mutta ujosta Lönnrotista tuntui vaikealta sitäkin alituisesti
anoa, koska hän itsekkin kyllä pystyi virkaansa hoitamaan. Silloin
hänen hyvä ystävänsä, ennen mainittu lääkintähallituksen kamreeri
Rabbe, keksi sukkelan keinon. Nimettömällä sanomalehtikirjoituksella
hän käänsi kansakunnan ja hallituksen huomion Lönnrotin suureen
työhön: Lönnrot sai 1843-vuoden lopussa pyytämättään virkavapautta
koko viideksi vuodeksi, ja valtio kustansi hänelle sijaisenkin. Se oli
suurenmoinen suosionosoitus.
Päästyään siten virkahuolista vapaaksi Lönnrot sanakirjan ja
kielitutkimuksien vuoksi kesäkuun lopulla 1844 matkusti meren yli
Viron ja Liivinmaalle vironkieltä oppimaan. Ennen matkaansa hän
ilokseen tapasi Porvoossa Castrénin, josta oli eronnut Arkangelissa
v. 1842, häntä sen koommin näkemättä. Runebergin vieraina ystävykset
nyt viettivät yhden iloisen päivän. Vironmatkallaan Lönnrot enimmän
osan aikaansa oleskeli Tartossa vironkieltä oppimassa ja kopioimassa
uutterasti Oppineen Virolaisen Seuran virolaisia sanakokoelmia,
joilla toivoi rikastuttavansa suomenkin sanavaroja. Noin 7 viikkoa
hän kierteli maaseudullakin viron murteita tutkimassa. Rahvaan
sorronalaisen tilan näkeminen täällä koski häneen niin kovasti, ettei
hän voinut vierailla yhdessäkään aateliskartanossa, ja Tartossa oli
olo samasta syystä sangen työlästä. Itse hän sanoo että, jollei
hänellä olisi ollut niin paljon työtä, hän pelkästä mielipahasta
olisi sairastunut. Joulukuussa hän, aluksi jalkapatikassa, lähti
kotimatkalle Räävelin, Narvan ja Pietarin kautta, viipyen jonkun
aikaa Kattilan pitäjän vieraanvaraisessa pappilassa länsi-Inkerissä.
Täällä hän kirjoitti muistoon vatjalaisia häärunoja. Viivyttyään
pari viikkoa Pietarissa hän vuoden 1845 alussa matkusti rantatietä
Helsinkiin ja sieltä helmikuussa Kajaaniin.
Tämä oli viimeinen Lönnrotin monista runonkeruu- ja
kielentutkimus-matkoista; nuoremmat miehet täst'edes lähtivät
astumaan hänen viittomiansa taipaleita. Lönnrot jos kukaan oli
luonnon puolesta ollut varustettu vaivalloisia runoretkiä varten.
Hänen karaistunut ruumiinsa kesti helposti matkan vaivat. Kävelijänä
hänellä tuskin lienee vertaistaan, niin helposti hän jalan katkaisi
pitkiä taipaleita. Hiihtäjänä hän oli yhtä etevä. Ahkera uimari,
ankara kylpijä, joka Polvilan saunasta paiskausi suoraan järveen
tai piehtaroi lumessa, vahva soutaja, oivallinen mäenlaskija --
kas siinä "taiteen" haaroja, joissa kaikissa hän oli mestari.
Lisäksi hänen kansanomainen ja vaatimaton olemuksensa avasi hänelle
helposti rahvaan sydämet. Hän tyytyi kaikkeen, eli maassa maan
tavalla. Halpa ja koruton ulkoasu johti hänet usein, kuten olemme
nähneet, hupaisiin seikkailuihin, joista kaikkialla tiedetään
kertoa. Milloin joku virkaintoinen nimismies tapaa kisällimäisen
kulkijan maantien ohessa laukkuaan katselemassa tai vaatteitaan
paikkaamassa tai pesemässä, vaatii hänet kirjattomana rattailleen ja
kuljettaa pappilaan, jossa rovasti syleilee kisälliä Lönnrotina, ja
nimismies luikkii nolona tiehensä. Milloin Lönnrot nöyrästi kantaa
pappilan rouvalle puita kyökkiin ja saa ruokaa palkakseen, kunnes
rovasti tulee paikalle ja tuntee Lönnrotin, joka herttaisesti nauraa
erehdykselle. Milloin Lönnrot yht'äkkiä katoaa kemuista ja löydetään
vihdoin laulattamassa talon kana- tai saunamuoria. Kerran hän tulee
asioissaan Oulun lääninkansliaan ja pyytää saada tavata kuvernööriä.
Kanslistit katsoa murjottavat äkäisesti tuohon halvan näköiseen
ukkoon, kunnes kuvernööri tulee ja syleilee lämpimästi Lönnrotia.
Kerran Venäjän puolen talonpojat, luullen häntä noidaksi, eivät anna
hänelle ruokaa; Lönnrot silloin uhkaa heitä auringon pimennyksellä,
joka kohta alkaakin, ja talonpojat hätäpäissään koettavat parhaansa
Lönnrotia palvellessaan. Nämä moninaiset jutut ne elävästi kuvailevat
Lönnrotin leikillistä ja korutonta olemusta. Runoja saadakseen hän
tavallisesti lukemalla entisiä runoja innostutti kuulijat laulamaan
julki tietonsa tai rahalla palkitsi laulajoita, käyttipä vaikeimmissa
tapauksissa apuna ryyppyäkin. Hänen lääkärintaitonsa myös lähensi
häntä rahvaasen, joka pian laajalti Suomessa ja rajan takana tunsi
"Kajaanin tohtorin" ja hänen runorakkautensa.
Mutta kauas ulkomaillekin oli Kalevala jo kantanut Lönnrotin nimen.
Niinpä kuuluisa saksalainen tiedemies J. Grimm v. 1845 kehoitti
Lönnrotia tulemaan Saksaan tekemään siellä tutuksi suomalaista
tiedettä, mutta vaatimattomasti hän päätti pysyä kotona, koska katsoi
velvollisuudekseen käyttää aikansa ja voimansa tehtäviin, joista
olisi isänmaalle suoranaisempaa hyötyä.
Virosta palattuaan Lönnrot ryhtyi uutterasti sanakirjatyöhön ja
pistäysi kevättalvella Laukossa neuvottelemassa äidillisen ystävänsä
rouva Törngrenin kanssa siitä, pitäisikö hänen hakea pois Kajaanista
Kuopioon, mihin silloin olisi ollut tilaisuutta. Kotimatkallaan
hän viipyi Kuopiossa viikon päivät vakaasti harkiten muuttoansa.
Kuitenkin hän vanhempiensa iällisyyden vuoksi ja peläten Kuopion
seuraelämää sekä kallista elantoa päätti jäädä Kajaaniin. Kuopiosta
hän vei mukanaan Kajaaniin nuoren ylioppilaan _Taneli Europaeuksen_
auttajakseen sanakirjan teossa. Mutta Europaeuksen apu saikin aivan
toisen merkityksen.
Lönnrot näet huomasi tarpeelliseksi sanakirjaa varten vielä
tyystemmin keräyttää runoseutujen sanavarat ja lähetti nyt omalla
kustannuksellaan Europaeuksen kesäkuussa 1845 sanoja keräämään. Nuori
kerääjä oli mestarinsa vertainen innossa ja kestävyydessä. Koko
kesän ja myöhään syksyyn hän -- joskus paljain jaloin -- ristiin
rastiin samoili Suomen Karjalassa ja Aunuksessa, missä aivan uusi ja
rikas runoalue, jota Lönnrot itse ei ollut huomannut, avautui hänen
eteensä. Sanojen etsintä jäi sivuseikaksi; hän viehtyi kokonaan
runoja keräämään. Ilomantsissa hän laulatti Arhippan vertaista
runontaitajaa, vanhaa Simana Sissosta, joka yksinään lauloi noin 60
runoa. Marraskuussa hän lähti uudestaan liikkeelle, kierteli talven
pohjoisessa Venäjän Karjalassa, kesän 1846 jälleen Suomen Karjalassa
ja Aunuksessa ja toi matkoiltaan noin 1,000 runoa käsittävän saaliin.
Suomalaisen kirjallisuuden seura, joka oli kustantanut Europaeuksen
matkat, lähetti liikkeelle muitakin nuoria runonkerääjiä, jotka
kokosivat runsaasti kansan tietovaroja itä-Suomesta, Karjalan
kannakselta ja varsinkin Inkeristä, mistä Europaeus v. 1847 muun
muassa korjasi talteen ihanat Kullervorunot.
Lönnrot sillä välin istui rauhassa sanakirjansa ääressä, joskin kohta
huomasi, että entiset käyttämättömät ja varsinkin uusien kerääjien
perin runsaat runosaaliit, joiden lisäksi tulivat Seuran haltuun
joutuneet Arvidssonin, Sjögrenin ja Castrénin paljoa aikaisemmat
runonkeräykset, aiheuttaisivat tekemään Kalevalasta aivan uuden
laitoksen. Loitsurunot, joita hän myös oli järjestellyt, hän nyt
ajan puutteen vuoksi jätti Kirjallisuuden seuran huostaan odottamaan
vastaista painoon valmistamista. Runsaat kieliopilliset keräelmänsä
hän samasta syystä auliisti antoi Kuopion lukion rehtorin Fabian
Collanin käytettäväksi tämän ruotsiksi kirjoittamaan suomenkielen
muoto-oppiin, joka ilmestyi v. 1847.
Kesällä 1846 Lönnrot hyvän ystävänsä, ennen mainitun venäjänkielen
professorin Jaakko Grotin kanssa teki kauan aiotun virkistysmatkan
Aavasaksalle. Ystävykset yhtyivät Kuopiossa, missä viettivät
muutamia hauskoja päiviä Snellmanin y.m. seurassa. Matka kävi sitten
Iisalmen, Kajaanin, Oulun ja Tornion kautta Aavasaksalle sydänyön
aurinkoa katsomaan. Paluumatkalla Grot viipyi Kajaanissa Lönnrotin
vieraana 10 päivää, ja kohtelias Lönnrot saattoi vierastansa
Iisalmelle saakka, antaen hänelle muistoksi tuppiveitsen. Matka jätti
Grotille erittäin hauskat muistot, ja kirjeissään ennen mainitulle
Pletneville hän mielihyvällä kuvailee Lönnrotia seuraavasti: "Koska
sinä niin vähän tunnet Lönnrotia, et voi arvata, minkälainen
ihminen hän oikeastaan on: hänessä on sellainen herttainen
hyväntahtoisuus, suoruus ja teeskentelemättömyys, että kaikki, jotka
hänet tuntevat, rakastavat häntä sydämestään... Muistatkohan sinä
oikein hänen omituista muotoansa, rumaa, mutta miellyttävää, kun
siihen tottuu? Minä oikein ihailen häntä, etenkin kun hän puhuu ja
ojentelee käsiään ja nyykäyttää päätään edestakaisin. Kertoessaan
jotain naurettavaa hän itse usein purskahtaa nauruun. Hänen pukunsa
on yhtä omituinen kuin koko hänen olentonsakin. Päässä hänellä
on viheliäinen topattu verkalakki, jossa on lippu ja samettinen
reunus. Palttoo, harmaanruskea väriltään, on tehty kotitekoisesta
villakankaasta; siinä on musta samettikaulus ja samanlaiset käänteet;
uutena se on maksanut 16 rpl. 50 kop. paperirahaa ja tehty se on
Kajaanissa. Hän ei pukeudu näin ainoastaan matkaa varten, vaan
sentähden, ettei ole tottunut hienoihin vaatteihin ja koska hänen
täytyy olla säästäväinen." -- Ja Aavasaksalta palattuaan Grot
kirjoittaa Lönnrotista m.m.: "Häneltä voin oppia olemaan ilman
mukavuuksia ja nautintoja. Jos niitä tarjotaan, ei hän niitä hylkää,
vaan jollei niitä ole, on se hänelle yhdentekevää. Ei hän pelkää
kuumuutta eikä kylmää, ei tule kärsimättömäksi eikä harmistu,
vaikka tapahtuukin pieniä vastoinkäymisiä matkalla, vaan hän on
kaikkeen ja kaikkiin tyytyväinen. Kuitenkin hänen terveytensä ei
ole niin vahva kuin voisi luulla. Totta on että hän on siitä liian
välinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava
kaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman
syvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta
tulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti
kehittynyt." -- "Ilja Ivanovitshia (Lönnrotia) naiset kaikkialla
suuresti rakastavat ja hän osaakin heitä huvittaa", lisää Grot
kertomuksensa lopuksi; he näet Iisalmen pappilassa viettivät pari
hauskaa päivää nuorten neitojen seurassa.
Ulkonaiset syyt viimein pakoittivat Lönnrotin jättämään sikseen
sanakirjan työlään teon ja ryhtymään todenteolla Kalevalaan. Sen
vanha painos -- 500 kappaletta -- oli vihdoin loppuun myöty. Ankarat
vallanpitäjät koettivat paraillaan kaikin keinoin kahlehtia
Snellmanin väkevästi virittävää uutta kansallista suomalaisuuden
liikettä. "Saima" lehti oli lakkautettu ja Snellmanin suu siten
tukittu. Silloin tuli Lönnrot avuksi. Hän tosin aina kammosi kaikkea
valtiollista esiintymistä, mutta tässä asiassa hän ei tahtonut
pysyä toimetonna. Hän oli Snellmanin hartaimpia ystäviä ja usein
läpimatkoillaan viipynyt tämän vieraana Kuopiossa. Niinpä hän
Snellmanin pyynnöstä anoi itselleen oikeuden vuoden 1847 alusta
julaista Kuopiossa "Litteraturblad" nimistä kirjallista lehteä.
Valtiollisesti viattomalta Lönnrotilta sellaista oikeutta ei
tietysti voitu kieltää, vaikkapa tiedettiinkin, että varsinaiseksi
toimittajaksi tulisi Snellman. Hyvä Lönnrot otti kolmanneksella
vastatakseen mahdollisesta tappiostakin. Lehti tuli Snellmanin
uudeksi puhetorveksi, jossa ulosantajakin julkaisi useita
kirjoituksia suomen kielen ja runouden alalta. Kun Rabbe varoitti
Lönnrotia sekautumasta Snellmanin asiaan, vastasi Lönnrot alussa
vuotta 1847: "Varoitukseesi voi kyllä olla syytä, mutta toiselta
puolen pitää myös paikkansa, että se ystävyys, jonka tähden
ei uskalleta mitään uhrata, on vähän tai tyhjän arvoinen. Jos
vielä Litteraturbladin täytyy lakata ja minultakin kielletään
kirjoittaminen, niin saatanhan lohdutella itseäni sillä, että
semmoinen on ollut kohtalon kulku, ja sitä ahkerammin lukea toisten
kirjoituksia, niin kauan kuin sekään on luvallista. Vaan tehdäkseni
työtä, niin kauan kuin on päivä, ettei yö tulisi, jolloin ei kukaan
voi työtä tehdä, olen päättänyt ruveta toimittamaan uutta Kalevalan
laitosta."
Uusin runsain runovaroin Lönnrot innolla kävi työhön käsiksi ja
arveli aluksi voivansa suorittaa sen puolessa vuodessa. Mutta runoja
karttui yhä lisää varsinkin väsymättömän Europaeuksen toimesta, ja
pian huomasi Lönnrot työn vievän kosolti aikaa. Hän alotti tehtävänsä
Laukossa talvella 1847 ja siirtyi kesäksi Kajaaniin, koska hänen
sijaisensa tohtori Lindh halusi hieman virkalomaa. Kuitenkaan hän
nytkään ei saanut käyttää Kalevalaan kaikkea aikaansa, sillä samalla
hän toimitti painoon erään pienen ruotsalais-suomalais-saksalaisen
tulkkikirjan ja Paavo Korhosen runot sekä otti pitääkseen huolta O.
Meurmanin venäläis-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan suomalaisesta
osastosta. -- August Ahlqvist kävi tällöin nuorena ylioppilaana
Kajaanissa, ja häneltä on säilynyt kuvaus, joka valaisee Lönnrotia
ja hänen työtänsä. Ahlqvist kertoo Lönnrotin asuvan kaupungin
kappalaisen luona pienessä huoneessa, jonka kalustona oli pari
pöytää, kaksi kirjakaappia ja jokunen tuoli. "Hänen huoneensa ei
suinkaan näyttänyt, että Suomen isoin mies siinä asusi." Huoneen
koristeena oli kaksi suurta ja siroa, Lönnrotin omatekoista
kanteletta, toinen 32-, toinen 36-kielinen. Myömästänsä Polvilasta
hän oli vanhemmilleen varannut asunnoksi yhden tupahuoneen, joka
paperiseinillä oli jaettu 3:een osaan: yksi osa vanhempien asuntona,
toinen "salin asemesta" ja kolmas Lönnrotin työhuoneena. Hän näet
joka päivä kävi Polvilassa, oli ilma millainen hyvänsä. Edellä
puolisen hän kaupungissa valmisteli sanakirjaa ja jälkeen puolisen
Polvilassa Kalevalaa. "Kalevalan teentä käypi näin: hänellä on taulu
edessä, jossa on Kalevalan runot ja niiden sisällystä jälekkäin
järjestettynä. Lukiessansa kerääjän kirjasta niin ison palasen kuin
näkee yhteen kuuluvan, ja jos ei muista, mihin kohtaan se kuuluu,
katsahtaa tauluunsa, etsii siitä runojen aineistosta ja löytää sen
aineen, johon edessänsä olevat sanat käyvät. Taulussa on sivujenkin
numero ylhäällä, ja tämän numeron jälkeen aukaisee nyt paperilla
välistetyn Kalevalan, löytää etsittävän paikan ja kirjoittaa sen
vastapäätä paperille kysymyksessä olevat säkeet. Kuta pitempi ja
selvempi runo on, sen paremmin juoksee tämä työ, kuta lyhyempi, sitä
usiammin tulee taulusta ja kirjasta hakemaan. Itse sanoi kerkiävänsä
noin kuusi lehteä päivässä. Vaan toiselle olisi paljon vaikeampi tämä
työ, sillä L. muistaa melkein joka sanan Kalevalasta ulkoa, eikä
niin muodoin tarvitse niin yhä katsoa tauluunsa, menee vaan suoraan
Kalevalaan. -- Hänen ahkeruutensa on niin suuri, että matkoillensakin
ei koskaan lähde erinäisettä työttä, ja ystäviensä seuraankin ottaa
työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on
iloinen. -- Hänen luonnossansa on hyväntahtoinen nauru peräseinä."
-- Lopussa vuotta 1847 Lönnrot oli jo sijoittanut kaikki uudet
toisinnot Vanhan Kalevalan välilehtiin ja voi ryhtyä uuden tekstin
kirjoittamiseen. Vallankumous alkoi riehua Keski-Europassa, mutta
tyynenä istui Lönnrot Kajaanissa Kalevalan ääressä ja kirjoitti:
"Luulenpa melkein, että vaikka koko maailma sortuisi ja menisi
nurin, se ei kuuluisi tänne... Täällä elämme kuin linnun pojat
rauhassa vähän maailman melskeistä huolimatta jopa tietämättäkin."
-- Lönnrotilla oli runoissa tarpeeksi työtä joutaakseen sellaisia
ajattelemaan. Vanhaa Kalevalaa toimittaessa hän sanoo olleen vaikeaa
saada runot edes 200 säkeen pituisiksi; nyt oli muka päin vastoin
varottava, ett'eivät paisuisi ylen laveiksi.
Lopulla vuotta 1848 Lönnrot jälleen siirtyi Kajaanista Laukkoon
työtänsä viimeistelemään. Tammikuussa 1849 hän täällä sai sen
päätökseen ja allekirjoitti esipuheen nimipäivänään, 17 p.
huhtikuuta. Samana vuonna ilmestyi painosta Kalevalan uusi laitos
täyteläisenä ja kauniina. Kirjallisuutemme mahtava kantakivi oli
Lönnrotin taitavissa käsissä saanut entistä ehomman muodon.
Tämä Uusi Kalevala sisältää 50 runoa, yhteensä 22,795 säettä. Näin
laajaksi ja mahtavaksi runosarjaksi oli Vanha Kalevala paisunut
niiden runsasten keräysten kautta, joita varsinkin uupumaton
Europaeus oli toimittanut. Itse kokoonpanossa Lönnrot piti Vanhaa
Kalevalaa runkona, kutoen vain sen runoihin runsaita lisiä ja
muuttaen runojen ja tapausten järjestystä luonnollisemmaksi ja
taiteellisemmaksi. Tärkeimmät lisäykset liittyivät Lemminkäis- ja
Kullervotaruihin. Varsinkin jälkimäinen ihana episodi, koko
vuosisadan kansanrunouden kirkkain helmi, josta vanhassa laitoksessa
oli ollut vain yksi runo, suuresti korotti Uuden Kalevalan
kirjallista arvoa. Muuten Lönnrot nyt menetteli vielä vapaammin ja
itsetietoisemmin kuin edellisillä kerroilla. Hän käytti nyt apunaan
sangen viljalti lyyrillisiä runoja ja loitsuja, ammentaen niistä
mielin määrin ihania mietelmiä, sananlaskuja ja tunnelmakuvia sekä
mahtavia tenhosanoja sopivien kohtien kaunistukseksi. Samalla hän
paransi runomitan säännölliseksi, opittuaan tarkoin sen lait, ja
korjasi kaikki alkusoinnun, kerron ja kielen puolesta virheelliset
säkeet. Tämän ulkonaisen silittelyn johdosta nykyinen Kalevala tosin
muodollisesti poikkeaa paljoa kauemmas alkuperäisestä kansanrunosta
kuin edelliset laitokset. Mutta Lönnrotin tarkoitus ei koskaan
ollutkaan laatia mitään tieteellisen tarkkaa kansanrunojen kokoelmaa,
vaan _todellinen kansalliskirja_, jota kaikki voisivat mielihyvällä
lukea.
Uuden Kalevalan laajassa esipuheessa Lönnrot perin pohjin tekee
selkoa runoista ja menettelystään. Historiallis-kansatieteellinen
tarkoitusperä hänellä nytkin oli mielessä, sillä hän m.m. sanoo:
"Hyvin muistaen, että ne (runot) tulevat olemaan vanhimpana
omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes
niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella
ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa
niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä
runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi
säilyttäneet." Runojen yhteen valamisessa hän sanoo menetelleensä
jotenkin mielivaltaisesti, koska paraimmistakin laulajoista siinä
suhteessa oli ollut vähän apua. Aineen sisällinen laatu ja paraimpien
laulupaikkojen runot ne etusijassa olivat olleet hänelle määrääviä.
Kalevalan yhtenäiseksi koossa-pitäjäksi eli eepilliseksi siteeksi
hän katsoi runojen kertomusta siitä, "kuinka Kalevala vähitellen
vauristui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".
Tässä on meidän nyt lyhyesti kajottava erääsen seikkaan, jota
Lönnrotin elämäkerrassa ei käy sivuuttaminen. Se on kansanrunon ja
Lönnrotin työn keskinäinen suhde. Onko Kalevala Suomen kansan vai
Lönnrotin tekoa, on kysymys, josta on paljon väitelty. Tavallaan
on Lönnrot itse rehellisesti siihen vastannut, jättämällä kaikki
Kalevalaa koskevat kirjalliset perunsa jälkimaailman käsiin. Niiden
avulla voimme aivan sana sanalta seurata hänen menettelyään Kalevalan
kokoonpanossa. Ei mikään muu kansalliseepos tarjoa sellaisia
todistuskappaleita. -- Lukija kyllä lienee jo edellisestä tarpeeksi
selvästi huomannut, ettei kansa koskaan ole laulanut Kalevalaa
juuri sellaisena, kuin sen nyt painettuna tapaamme. Moisen lavean
kokonaisrunoelman tekoon ei mikään kansa itsessään ole pystynyt.
Kalevala nykyisessä muodossaan on Lönnrotin itsetietoisen työn
tulos, mutta tulos, jota kansanruno oli jo suuresti valmistellut.
Aivan samoin kuin kansanrunot Lönnrotin käsissä kävivät niin monen
kehitysasteen läpi, ennenkuin niistä sukeusi Suuri Kalevala,
aivan samoin oli kansanruno jo itsessään, vuosisatoja kestäneen
vaelluksensa aikana, yhä kehittynyt ja täydellistynyt. Kalevala
oli jo syntymässä varsinaisessa kansanrunossa. Me voimme nykyisen
tutkimuksen apuneuvoilla saada selville, kuinka vähäiset, alkuaan
virolais-inkeriläiset runot, kulkiessaan kansan suussa eteenpäin
itä-Suomen läpi Venäjän Karjalaan, matkalla saamistaan lisäpiirteistä
yhä muuntuivat ja lavenivat. Samantapainen on ollut länsi-Suomesta
itää kohti vaeltaneiden runojen ja loitsujen kehityskulku. Sekä
Suomen että varsinkin Venäjän Karjalassa nuo molemmat runovirrat
yhtyivät ja alkoivat kansan suussa ryhmittyä jonkun niissä mainitun
mahtavan henkilön tai merkillisen tapauksen ympärille. Kalevalan
pääsankarit, samporetki ja Pohjola muodostuvat keskuksiksi, joihin
yhä useampi, alkujaan aivan vierasperäinenkin runo tai piirre
liittyy. Voisimme ehkä sanoa, että kansa tavallansa jo itse, joskin
sangen itsetiedottomasti, parhaillaan juurikuin sommitteli Kalevalaa,
kun Lönnrot saapui, keräsi oikealla hetkellä nuo tarjona olevat
rakennusainekset ja päätti luomistyön paljoa nopeammin ja paremmin
kuin kansa koskaan olisi kyennyt tekemään. Lönnrot on tässä vain
jatkanut ja täydentänyt noiden monien kansanlaulajain työtä, ollut
heistä kaikista viimeinen, oppinein ja mahtavin runonlaulaja. Ja
sellaisena hän itse pitikin itseään. Eräässä kirjoituksessaan hän
huomauttaa, että juuri varsinaisten kansanlaulajain oma esimerkki
aiheutti hänen menettelytapansa: "Vihdoin, kun ei kukaan yksityinen
runonlaulaja runotiedossa enää vetänyt minulle vertoja, arvelin
minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni useimmat
runonlaulajat ottavat itselleen, nimittäin saada järjestää runot
sen mukaan kuin ne parhaiten sopivat toistensa kanssa yhteen, tai
käyttääkseni kansanrunon sanoja:
Itse loime loitsijaksi
Laikahtime laulajaksi,
s.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä runonlaulajana kuin hekin."
Tätä oikeuttaan käyttäen Lönnrot muodosti kansanrunot Kalevalaksi,
tasoitteli niiden murteellista kieltä lähemmäksi kirjakieltä,
yhdisti ja erotti, hioi ja silitteli kaikkea, valliten mielin
määrin hallussaan olevia runo-varoja. Niin tekivät varsinaiset
kansanlaulajatkin, joskin tietysti satunnaisemmin ja vähemmässä
määrässä. "Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut,
tapaamme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme
semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin
lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka
paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös
samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta"
(K. Krohn). -- Kalevala on siis pohjaltaan ja yksityiskohdiltaan
kansanrunoa, joskin niin sanoaksemme Lönnrotin kokonaisuudeksi
jalostamassa muodossa. Jokainen lukija itse tuntee, kuinka peräti
kansanomainen on se käsitys ja henki, joka Kalevalassa vallitsee. Se
epäilemättä johtuu siitä, että Lönnrot todellakin koko olemukseltaan
seisoi kansaa ja runonlaulajia niin lähellä. Onneksi hän ei
ollut luova taide-runoilija eikä edes varsinainen tiedemies tai
kaunotieteen tuntija, sillä silloin Kalevalan kokoonpano tuskin olisi
tullut yhtä luonteva ja kansanomainen. Rahvaan keskuudesta nousseena
hän oli mahdollisimman lähellä varsinaisia kansanlaulajia, jotka
nekään eivät suinkaan olleet mitään runoilijoita. Heidän taitonsa
supistui etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri
tässä työssä Lönnrotin luontainen kauneudentaju ja terve runollinen
vaisto ohjasivat häntä niin hyvin, ettei Kalevalassa juuri missään
tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät. Seppo Ilmarisen tavoin hän
sammon aineksista takoi Suomelle iäti ihmeteltävän sammon.
Uusi Kalevala saavutti paljoa suuremman merkityksen kuin vanha, joka
kohta kokonaan unohtui. Kotimaiset oppineet kilvan kiittelivät Uuden
Kalevalan suuria ansioita, ja useat ulkomaiden tiedemiehet pelkkien
käännöstenkin perustuksella asettivat sen maailman parhainten
kansalliseeposten rinnalle, jopa muutamissa suhteissa ylikin. Monet
heistä ovat Kalevalan vuoksi vartavasten oppineet kalevalaisten
kielenkin. Vieraskielisten käännösten ja ulkomaisten ihailijain luku
on lisääntynyt vuosi vuodelta, ja onpa Kalevala todistettavasti
vaikuttanut ulkomaiseen runouteenkin (esim. virolaisten
"Kalevipoegiin" ja Yhdysvaltain kansallisrunoilijan Longfellowin
"Hiawatha"-eepokseen). Vasta Kalevalan avulla on Suomen kansa tullut
kautta maailman tunnetuksi ja kunnioitetuksi.
Ja meille suomalaisille on Kalevalassa mitä mahtavin henkisyyden
lähde, josta nuori kansallissivistyksemme imee yhä uusia voimia.
Kalevalasta ovat taiteilijamme ammentaneet innostusta ja aiheita
taideluomiinsa; Kalevalasta ovat kirjailijamme saaneet valmiita
aiheita, muotoja ja esikuvia; Kalevala on synnyttänyt vallan
erityisen tärkeän tieteenhaarankin, kansanrunouden tutkimuksen,
jolla yliopistossamme on jo vakinainen edustuksensa; -- Kalevala on
tavallaan tullut siksi kantakiveksi, jolle koko omaperäinen henkinen
viljelyksemme nojautuu. Vaikka Suomen suku joskus katoaisikin
kansojen joukosta, jäisi Kalevala jälelle todistamaan kansansa nimeä
ja henkistä kuntoa.
* * * * *
Vaatimattomana kuten tavallista Lönnrot taas vetäytyi syrjäiseen
Kajaaniin. Hänellä oli alkuvuodesta 1849 ollut pitennettyä
virkavapautta, ja samalla hän monia keskeneräisiä töitänsä varten
oli anonut joko uutta virkavapautta tai myös virkaeroa ja eläkettä.
Huolimatta sekä lääkintähallituksen että senaatin suosituksista
evättiin korkeimmassa paikassa Lönnrotin anomus, nähtävästi
virkavaltaisen kenraalikuvernööri Menshikovin vaikutuksesta. Lönnrot
siis ryhtyi jälleen työlääsen virkaansa, katsahti hieman omaakin
yksinäistä elämäänsä ja meni ystävien aavistamatta yhtäkkiä naimisiin.
Kalevalan kokoonpanija oli tähän aikaan jo 47-vuotias vakava
vanhapoika, joka paljoilta töiltään ei kai ollut ennen joutanut
lemmenasioita ajattelemaan. Tosinhan kerrotaan että Lönnrot jo
nuorempanakin olisi muka joskus ollut lemmentuumissa, mutta
lienevät tällaiset tarinat kovin hataraa alkuperää. Huvittavia sen
sijaan ovat ne tiedot, jotka perustuvat hänen omiin runomittaisiin
kirjeihinsä pastori Kaarle Heickellille Tornioon v. 1835 ja
samanaikaisiin runopukuisiin päiväkirjamuistiinpanoihin. Niinpä hän
kirjoittaa päiväkirjaansa 31 p. tammik. 1835 m.m. että "jopa taisin
rakastua" ja jatkaa 1 p. helmikuuta leikillisesti: "Mull' on kolme
morsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Joita alan
ahkerasti, Kosjotuumilla kohata, Toista toisensa perähän." Pitkistä
runokirjeistä käy selville, että se neiti, joka oli saanut Lönnrotin
noin lemmentuumiin, oli Torniosta pastori Heickellin serkku. Hän oli
viettänyt joulut sukulaisissaan Kajaanissa ja silloin kai saanut
Lönnrotin sydämen tavallista lämpimämmin sykkimään. Asia kumminkin
pysähtyi alkuunsa, vaikkapa Heickell kyllä antoi hyviä toiveita.
Runonkeräykset ja monet muut harrastukset kai valtasivat kokonaan
Lönnrotin mielen.
Mutta 14 vuotta myöhemmin, kun Lönnrot jo oli päätyönsä suorittanut,
hänen tielleen osui neiti Maria Piponius, oululaisen värjärimestarin
tytär, ja tällä kertaa tuli asiasta tosi. Neiti Piponius oli
syntynyt v. 1823, saanut varsin yksinkertaisen kasvatuksen, ollut
nuorena erään sukulaisensa laivassa merilläkin ja vihdoin joutunut
taloudenhoitajattareksi kauppias Snellmanin sahalle Kajaaniin. Hän
oli koruton, toimelias ja hyvä tyttö ja kuului heränneihin, joita
siihen aikaan oli paljon Kajaanin maassa. Lönnrotin tutustuminen
neiti Piponiukseen ja kosinta on muuten verhottu tarinain hämärään,
mikä sekin kuvaa Lönnrotin omituista ja leikillisen hiljaista
luonnetta. Kerrotaan että neiti Piponius paljosta leipomisesta oli
saanut silmänsä kipeiksi; Lönnrot kävi hänellä lääkärinä ja rakastui
potilaasensa. Kajaanilaiset alkoivat ihmetellä Lönnrotin tiheitä
sahalla käyntejä, joiden tekosyynä oli uimahuoneen avaimen hakeminen,
vaan itse asiassa kosimishommat. Nähtävästi äidillisen ystävän,
Laukon rouvan, samanaikuinen kuolema lienee jouduttanut Lönnrotin
päätöstä perustaa oma koti. Itse kosinnasta on monta juttua. Mikä
kertoo Lönnrotin jättäneen sormuksensa -- hallitsijan lahjoittaman
jalokivisormuksen -- johonkin piilopaikkaan ja kirjeellisesti
kehoittaneen neiti Piponiusta ottamaan sen; mikä taas juttelee
Lönnrotin panneen sormuksensa lautasen alle, josta tyttö sen löysi;
mikä sanoo, että Lönnrot, ihastuneena neiti Piponiuksen keittämään
ja tarjoamaan hyvään kahviin, laski sormuksensa kahvitarjottimelle.
Oli miten oli, mutta hyvä siitä kohta tuli, vaikkapa tyttö aluksi
lieneekin tiedustellut luotettavilta rouvilta, sopisiko hänen mennä
Lönnrotille vaimoksi. Juhannuksena 1849 Lönnrotia kuulutettiin
Oulussa, minne morsian jo edeltäkäsin lähti häitä valmistamaan.
Sulhasmieskin kohta sonnusti itsensä häämatkalle, mutta niin
salaperäisesti, että hänen matkatoverinsa vasta Oulussa, häihin
kutsun saatuaan, tuli tietämään, millä asioilla Lönnrot liikkui. --
Vielä yksi hullunkurinen ja Lönnrotia kuvaava juttu. Kun sulhanen
perin yksinkertaisessa asussa ilmestyi häähuoneesen, luulivat
morsiamen sisaret -- morsian itse tahallaan ei näet ollut kotona
eikä ollut kotiväelleen tarkemmin kuvaillut sulhastansa -- vanhahkoa
ylkämiestä postiljooniksi ja tiedustelivat hänen asiaansa. "Olisi
minulla vähän asiaa", tuumi Lönnrot. -- "Mitä sitten?" -- "Minulla
pitäisi olla morsian tässä talossa." -- "Teillä? Kuka te sitten
olette?" -- "Nimeni on Lönnrot." -- Nyt valkeni asia, ja sulhasmies
käskettiin kohteliaasti sisään. Toinen epäluotettava tarina juttelee,
että sulhasmies avojaloin astui häähuoneen kyökkiin ja rupesi siellä
panemaan lapikkaita jalkaansa. "Mikä mies sinä olet, joka tulet tänne
kenkimään?" tiuskaisi piika ja lisäsi: "Odota ukko parka, täällä
tulee häät ja sinäkin saat silloin osasi." Ja osansa ukko saikin,
sillä jo 13 p. heinäkuuta pidettiin yksinkertaiset häät. Kun kansa
vaati sulhasta näyttäytymään hääpuvussa, naurahti Lönnrot ja sanoi:
"He nähnevät, että minulla on valkoiset hansikkaatkin." Sellaisia hän
näet ei muulloin pitänyt. Häävieraiden pyynnöstä hän otti kanteleen
ja sen säestyksellä lauloi morsiamelleen pienen kansanlaulun ("Raita
se kasvoi rannalla") niin tunteellisesti, että morsian ja vieraat
suuresti ihastuivat.
Heti häiden jälkeen Lönnrot nuorikkoineen palasi Kajaaniin, missä
ihmiset aluksi pudistelivat päätään kuuluisan tohtorinsa muka
liian ala-arvoiselle naimiselle. Lönnrotista ihmisten arvostelu
oli yhdentekevää. Asuttuaan aluksi sahalla hän syksyllä 1849 osti
takaisin vanhan ränsistyneen kaupunkitalonsa ja päätti rakentaa sen
kokonaan uudestaan. Hän oli jo v. 1843 päässyt velattomaksi mieheksi,
olipa karttunut hiukan säästöjäkin. Ystäväänsä neuvosta hän ennen
joulua piti suuret "hirsi-talkoot" rakennuspuita saadakseen. Hirsiä
karttuikin tarpeeksi, ja seuraavana talvena hän rakennutti talonsa
hyvään kuntoon, muuttaen oman katon alle syksyllä 1850. Oli hänellä
sitä paitsi pieni maapalanenkin, Hauhola, josta Lönnrotin kerrotaan
rouvineen omin käsin vetäneen koivuja istutettaviksi kaupunkitalon
puutarhaan. Rouva oli olemukseltaan yhtä koruton ja ujoinen kuin
itse Lönnrot: teki ahkerasti käsitöitä, kulki kotikutoisissa
vaatteissa huivi päässä ja puuhaili taloustoimissa. Lönnrotkin piti
rouvansa kutomia ja omia leikkaamiaan vaatteita. Kerrotaanpa hänen
joskus leikelleen housuja ja liivejä tuttavilleenkin. Alati kytevä
piippunysä hampaissa, kotikutoiset yllään, lapikkaat jalassa tai
joskus avojaloinkin Lönnrot kesäisin käveli Kajaanin vaatimattomia
katuja, puhutteli ystävällisesti talonpoikia ja oli kuin isä
köyhimmällekin. Talvella hän hiihteli, hiihdättipä rouvaansakin.
Seuramiehenä hän oli hupaisa sekä kylässä että kotona, mutta
tällöinkin hän aina ajatteli työtänsä ja usein poistui hetkeksi
sen ääreen. Jo aikaisemmin hän lähelle Kajaania oli pannut kuntoon
terveysvesilähteen, josta seudun säätyläiset yhteen aikaan
lukuisasti kävivät "brunnia" juomassa.
Lönnrotin rouva oli "heränneitä", kun sen sijaan Lönnrot, joka
virkamatkoillaan oli paljon joutunut tekemisiin näiden kanssa
ja vapaalla arvostelullaan herättänyt heissä katkeruuttakin, ei
pitänyt pietistien yksipuolisesta uskonintoilusta. Lönnrotin oma
uskonnollisuus oli pohjaltaan tervettä ja raikasta, niinkuin koko
hänen luonteensa. Kovien perhesurujen johdosta se sitten vähitellen
syventyi ja kehittyi siksi lapselliseksi luottamukseksi Korkeimman
isälliseen huolenpitoon, joka ei häntä jättänyt koettelemustenkaan
hetkinä.
Ensimäinen suuri perhesuru oli hänen esikoisensa, v. 1850 Eliaan
päivänä syntyneen poikansa Eliaan varhainen kuolema, ainoasti
toisella ikävuodella ollessa.
Jo 1840-luvulla oli yleisön puolesta monasti lausuttu äänekäs
toivomus, että Lönnrotin samoinkuin Snellmaninkin oikea paikka
olisi yliopiston nuorison opettajana. Ne toivomukset olivat
silloin kaikuneet kuuroille korville. Mutta v. 1850 perustettiin
vihdoin yliopistoon suomenkielen professorinvirka, ja ystävät
kehoittivat Lönnrotia, suomenkielen parasta tuntijaa, hakemaan
virkaa. Lönnrot päinvastoin kohta kehoitti etevää tiedemiestä
M.A. Castrénia pyrkimään virkaan, johon tämä ja moni muukin muka
oli paljoa pätevämpi kuin hän itse. Castrén saikin viran suureksi
iloksi Lönnrotille, joka sai jäädä Kajaanin rauhaan työskentelemään
suomenkielen hyväksi. Hänellä oli paitsi sanakirjaa ollut mielessään
muitakin puuhia: suomalaisen mytologian tekeminen, suomen sukukielten
vertaileva kielioppi y.m. Siinä sivussa hän ennätti toimittaa
"Arvoituksista" uuden laitoksen v. 1851 ja suomennoksen eräästä
saksalaisesta lastenkertomuksesta Merenvirta. Näiden kirjallisten
töidensä ja rasittavien virkatehtäviensä lisäksi hän otti
hartioilleen uuden työlään taakan.
V. 1850 -- siis samaan aikaan suomenkielen professorinviran
perustamisen kanssa -- oli näet annettu tuo surkea asetus, joka
kielsi suomeksi painamasta muuta kuin uskonnollista mielenylennystä
tai taloudellista hyötyä koskevaa kirjallisuutta. Suomalaisuuden
ystävät hetkeksi vallan herposivat tuon virkavaltaisen ja valonaran
kiellon johdosta. Lönnrot se nytkin säilytti malttinsa. Sana
"talous" oli hänen mielestään niin laaja käsite, että sen piirissä
kyllä saattoi kirjoittaa kansalle monista opettavista asioista.
Ja niinpä hän keskellä ankarinta sensuuripakkoa v. 1852 otti
Oulussa toimittaakseen pientä suomenkielistä sanomalehteä, Oulun
Viikko-Sanomia, jolle lehden kustantaja ei koko Oulusta löytänyt
halukasta toimittajaa. "Oulun Viikko-Sanomain tarkoitus on ollut
yhteisen kansan parannus", kirjoittaa lehti itse, ja niinpä siinä
olikin monipuolisia kirjoituksia kaikilta talouden ja hyödyllisen
tiedon aloilta, kaikki sujuvassa ja helppotajuisessa muodossa.
Vaikka aineet olivat vallan luvallista laatua, oli sensuuri
sittenkin ankara ja mielivaltainen, lehdessä ei saanut puhua mitään
sellaista, joka tarkoitti määrättyä henkilöä tai paikkakuntaa. Olipa
oltava vaiti maakunnan vuoden-tulostakin, koska kuvernöörin asia
oli antaa siitä kertomus. Sana "lautamies", joka muka tarkoitti
vissiä virkasäätyä, oli vaihdettava sanaan "rikas mies" y.m.s.
Leikillisesti Lönnrot myöhemmin nuoremmalle sanoma-lehtimiespolvelle
kertoikin saaneensa 100 ruplaa kirjoittamisestaan, kun sensori
sai 200 ruplaa pyyhkimisestään. Mutta tyynin mielin hän kirjoitti
ensimäisen vuoden lopussa lukijoilleen: "Kaukana meistä olkoon
näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden
niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä
Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä
vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella
tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan
tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi
muihin aineisiin sekaantua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos
sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä sanomat tuskin tulevat, eivätkä
tuskinkaan."
Lehti ennättikin Lönnrotin hoidossa vain parin vuoden vanhaksi, sillä
sen uuttera ja sävyisä toimittaja vaadittiin vihdoin arvokkaammalle
sijalle. Castrén, jonka terveyden vaivalloiset vaellukset Siperian
erämaissa olivat murtaneet, kuoli kansansa suruksi jo v. 1852,
ja kaikkien silmät kääntyivät taas Lönnrotin puoleen. Mutta yhä
epäili Lönnrot ja arveli olevan pätevämpiäkin miehiä Castrénin
jälkeläiseksi. "Minä voin liian hyvin täällä -- hän kirjoittaa
Rabbelle -- toivoakseni mitään parempaa toisessa paikassa. Crede
mihi, bene qvi latuit, bene vixit etc. (usko minua: ken on hyvin
pysynyt syrjässä, on hyvin elänyt) on paras elämänohje, jonka
tunnen ja jota suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä olen
koettanut noudattaa." Silloin koko maa miehissä vaatii Lönnrotia
professoriksi; ylioppilaat lähettivät hänelle yhteisen adressin,
ja tuttavat koettivat häntä taivuttaa muuttamaan mielensä. Eräs
heistä kirjoitti sukkelasti: "Luovu sinä vaan lääkärin virasta;
sinun vertaisiasi tohtoreita kyllä saa tusinoittain, mutta ei sinun
vertaistasi suomenkielen tuntijaa." Mutta vasta kun Lönnrot sai
tiedon, että R. v. Becker ei hakenut, hän vihdoin haki virkaa ja
väitteli sitä varten ruotsiksi Vepsän kielestä kirjoittamallaan
väitöskirjalla toukokuussa 1853. Seuraavassa lokakuussa hän sitten
nimitettiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi ja muutti
Helsinkiin alussa vuotta 1854. Hänen isänsä oli kuollut Polvilassa
jo 1851, mutta äiti seurasi poikaansa ja pääsi taas asumaan
tuttuun Sammattiin, jossa hänkin jo jonkun vuoden päästä erosi
elävien ilmoilta. -- Kajaanilaiset ystävät antoivat Lönnrotille
muistolahjaksi muhkean turkin; ja kaihomielin hän jätti tuon pienen,
rakkaaksi käyneen kaupungin, jossa oli viettänyt ikänsä parhaat
vuodet ja suorittanut elämänsä muistettavimmat suurtyöt.
Seuraava aika, professorina ja vanhuksena, on Kajaanin aikaan ja
silloin tehtyihin töihin verrattuna oikeastaan vain jälkikajastusta,
mutta senkin kestäessä Lönnrot vielä entisellä uutteruudella suoritti
tehtäviä, jotka riittäisivät useankin tavallisen ihmisen osalle ja jo
yksinään takaisivat Lönnrotille mainehikkaan nimen ja jälkipolvien
kunnioituksen.