Miehuus ja vaellusvuodet.
Lönnrotin lääketieteelliset opinnot keskeytti kohta Turun kamala
tulipalo, joka syyskuussa 1827 tuhosi Auran vanhan kaupungin.
Yliopisto suljettiin talveksi ja siirrettiin seuraavana vuonna
maan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Täten syntynyttä väliaikaa
nuori maisteri päätti käyttää hyödykseen tutustumalla maahansa ja
kansaansa sekä kokoamalla kansanrunoutta. Into ei sallinut hänen
istua toimetonna ja odotella yliopiston avausta. Topelius oli jo
viitannut selvän tien Vienan läänin runsaille runomaille, joilta
hän oli parhaat laulunsa saanut, ja siitäpä Lönnrotinkin mieli
hehkui tunkeutua itse tuonne runojen pesäpaikoille. Suunnitelmansa
oli vaeltaa Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan kautta Vienan
Karjalaan ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Matkaa varten hän
oli vähistä varoistansa säästänyt 100 seteliruplaa ja päättänyt
suorittaa matkansa jalan. -- Huhtikuussa 1828 Lönnrot vietti
pari viikkoa kotonansa Sammatissa vanhempainsa ja sukulaistensa
parissa. Ylioppilasaikanansakin Lönnrot tietysti oli usein käynyt
tervehtimässä kotolaisiansa. Näiden oloissa oli tapahtunut se
muutos, että hänen auttajansa ja vanhin veljensä, usein mainittu
Henrik Juhana, oli v. 1825 isältään ostanut Paikkarin torpan ja
rakentanut siihen tuvan lisäksi kammarin. Hän oli v. 1819 nainut
Tenholasta kotoisin olevan Stiina Liisa Björklundin, joka miehensä
kanssa oli kokenut pitää huolta nuoremman veljen tarpeista tämän
pyrkiessä eteenpäin lukutiellä. Kuuluupa hän kerran panttauttaneen
vihkisormuksensakin saadakseen irti lukurahoja. Lönnrot puolestaan
muisti sittemmin kylläkin palkita veljensä perheen hyvänteot, kuten
myöhemmin saamme nähdä.
Täällä Paikkarissa, kotoistensa rakkaassa piirissä, nuori maisteri
valmistihe ensimäiselle vaellusretkelleen. Kotiseudun kauneus ja
lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä kultaisilla kuvilla.
Täällä hän oli metsissä ollut paimenessa, marjassa ja ansoja
virittämässä; täällä hän oli ruuhessaan istunut ongella päiväkaudet;
täällä laskenut jyrkkiä mäkiä kilpaa hilpeäin toverien kanssa.
Matkalle lähdettyänsä hän kirjoittaakin noiden suloisten muistojen
vallassa: "Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaasen
piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen
niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä
hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko
aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat,
kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan
siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten
lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos,
kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta
kaihoilta. -- Suo anteeksi että näin kauan sinua viivyttelen, mutta
en saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen
kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi,
jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle
kieltä, jota niin hyvin ymmärrän." -- Siinä soi väkevin sävelin
Lönnrotin rakkaus kotiseutuansa ja luontoa kohtaan, rakkaus, joka
häntä ei koskaan jättänyt.
Huhtikuun 29 p:nä Lönnrot lähti Paikkarista liikkeelle Hämeenlinnaa
kohti. Saadakseen lähemmin tutustua kansaan ja sen oloihin Lönnrot
pukeutui hyvin yksinkertaisesti ja oli olevinaan talollisen poika,
joka meni Karjalaan sukulaisiinsa. Outo ei osannut erottaa nuorta
maisteria tavallisesta talonpojasta tai kuljeksivasta kisällistä,
niin koruton oli hänen ulkonainen asunsa. Lönnrot oli tähän aikaan
pitkä, hoikka ja luiseva nuorimies, jonka karheita ja päivän
paahtamia kasvoja suuret eloisat silmät kaunistivat. Talonpoikaiset
vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu
rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja
lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa -- sellainen oli sen miehen
vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa
hengenaarteita. Jo aivan alkumatkalla hän halvan ulkoasunsa vuoksi
joutui hupaisiin seikkailuihin, joista hänen vaellusretkensä ovat
niin rikkaat. Erään majatalon väki piti tuvan rahilla nukkuvaa
Lönnrotia jonakin maankiertäjänä kisällinä; ja kun hän eräässä
toisessa kievarissa lähellä Hämeenlinnaa pyysi hevosta kyytiin,
"saapuakseen Hämeenlinnaan matkustajana eikä kisällinä", sekä
hidastelevalle isännälle pyyntönsä tueksi juhlallisesti luetteli
kaikki akateemiset arvonimensä, arveli isäntä vain: "Sanokaa tuolle
meidän Kransille (koiralle) sellaisia." Hevosetta Lönnrotin täytyi
lähteä tallustelemaan eteenpäin, ja renkipoika vielä ivallisesti
kysyi että "käydenkös se magisteri lähtee?" Maisteria kyllä pojan
hävytön kysymys harmitti, mutta pian hänen lämmin mielensä luonnon
helmassa ilostui. Ja kun hän ei enää sinä iltana luullut ennättävänsä
oikeaan aikaan Hämeenlinnaan, poikkesi hän tieltä havumetsään ja
nukahti jonkun tunnin raikkaalla kuusenhavuvuoteella. Aamuyöstä
hän kuitenkin jatkoi matkaa kaupunkiin, meni vanhaan tuttuun
apteekkiin ja laskeusi maata herättämättä ketään oppilasten huoneesen
sohvankannelle, jonka asetti vuoteekseen tuolien varaan. Siinä on jo
muutamia kuvaavia piirteitä Lönnrotin retkistä.
Hämeenlinnasta Lönnrot jalkaisin, ystävien rattailla ja venekyydissä
vaelsi Hollolan ja Heinolan kautta Mikkeliin, tutustuen etupäässä
kansan kieleen, tapoihin ja elinkeinoihin, sillä nuo seudut olivat
runoköyhiä. Tultuaan Savon puolelle hän ihastui suuresti Savon
murteesen, arvellen sen muita sulavammaksi. Mikkelistä itäänpäin
alkoi jo runojakin ilmestyä, ja ystävällinen rahvas täällä miellytti
Lönnrotia paljoa enemmän kuin Hämeessä. Kerimäeltä Karjalaan päin
kasvoi vähitellen runosaalis, joskin Lönnrotin keräystyötä osaltaan
haittasivat hänen vierailunsa pappiloissa y.m. herraspaikoissa.
Sitäpaitsi hän piti liikaa kiirettä poikkeamatta juuri ollenkaan
syrjään valtateiltä. Kesälahdella hän tapasi matkansa parhaan
runonlaulajan, kuudennusmies Juhana Kainulaisen, jolta hän
kolmatta päivää sai kirjoittaa runoja, m.m. erään Lemminkäisen
kosintaa ja kuolemaa esittävän eepillisen runon. Huilunsoitollaan
Lönnrot kokosi rahvasta ympärilleen kuin ennen Väinämöinen, luki
kuulijoille ennen painettuja tai kerättyjä runoja ja sai siten nämä
itsekkin laulamaan julki salatut tietonsa. Karjalaiset olivat hyvin
avosydämistä ja vieraanvaraista väkeä, ja vaatimaton Lönnrot viihtyi
erinomaisesti heidän seurassaan. Olo Kainulaisen rehdissä talossa
jätti hänelle hauskat muistot; emäntä m.m. Lönnrotin tietämättä
pesetti hänen liinavaatteensa, jotka hän saunasta tultuaan oli
heittänyt kangaspuille kuivamaan. Kiteellä Lönnrot joutui erään
talonpoikaispohatan häihin ja tutustui siten karjalaisten vanhoihin
ja mutkallisiin häätapoihin, joista antoi kertomuksen. Tohmajärveltä
hän aikoi kääntyä Vienan lääniin, mutta viehättyi ensin poikkeamaan
Sortavalassa ja Valamossa. Luostari kaikkine kullasta kimaltelevine
kirkkoineen teki Lönnrotiin ikävän vaikutuksen, ja hengenvaaralla hän
tiheässä sumussa rantalaisten veneessä palasi sieltä Sortavalaan.
Pälkjärvellä hän taas nukkui yhden yön laukku päänalusena metsässä
havuvuoteella, josta lehmät aamusella pöyhivät hänet hereille.
Aikomuksensa oli yhä samota Venäjän Karjalaan, mutta saavuttuaan
Pielisjärven itäpuolitse Nurmekseen hän kai kesän ja rahojen vähyyden
vuoksi kääntyi kotimatkalle eikä osunut ohjaamaan askeleitansa edes
runorikkaasen Salmin kihlakuntaan, kun oli huomaavinaan runojen
Sortavalan puolella vähenevän. Kotimatkan hän suoritti nopeasti
Kuopion, Rautalammin ja Laukaan kautta, saapuen tuttuun Laukkoon
syyskuun alussa. Rautalammilla hän kävi tunnettujen kansanrunoilijain
Paavo Korhosen eli Vihta-Paavon ja Pentti Lyytisen pakeilla.
Joskin Lönnrotin matkan alkuperäinen päämaali, Vienan Karjala, jäi
saavuttamatta, voi hän silti olla tyytyväinen retkensä tuloksiin.
Matkalla hänen näköpiirinsä oli laventunut, henkensä virkistynyt;
hän oli oppinut tuntemaan itäsuomalaisen kansan rikasta kieltä
ja alkuperäisiä oloja ja paras kaikesta -- runoja oli karttunut
runsaasti, yhteensä noin 300 numeroa loitsuja, häävirsiä,
lyyrillisiä runoja ja uudempia lauluja. Vanhoja eepillisiä runoja
oli sen sijaan niukalti. -- Helsinkiin saavuttuansa Lönnrot ryhtyi
runojensa julkaisupuuhiin lisätäkseen arvokkaalla tavalla köyhää
suomalaista kirjallisuutta. Jo matkalla ollessaan hän lepopaikoissa
oli järjestellyt keräyksiään painoa varten, ja Helsingissä hän
jatkoi tätä työtä. Tässä oli lähinnä Topeliuksen esimerkki hänellä
silmäin edessä. Mutta Lönnrot menetteli koko joukon vapaammin:
hän tasoitteli runojen kieltä ja oikeinkirjoitusta sekä yhdisteli
eri toisintoja pitemmiksi runoiksi. Hänen tarkoituksensa näet oli
toimittaa runot mahdollisimman yleistajuisina ja lukukelpoisina
julkisuuteen. Täten hän vähitellen johtui sille tielle, joka
vihdoin vei Kalevalan kokoonpanoon. Marraskuun lopulla hän julkaisi
tilausilmoituksen, jossa hän sanoo runot arvokkaiksi sentähden, että
ne antoivat tietoja vanhan kansan oloista, olivat puhdasta kieltä
ja muuten somia laadultaan. Painatustyö kuitenkin viipyi, ja vasta
kesällä 1829 ilmestyi ensi vihko nimellä "Kantele taikka Suomen
Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja". Toinen vihko
ilmestyi vielä samana vuonna. Ensi vihon esipuheessa hän ilmoittaa
julkaisullaan tarkoittavansa sitä, että kansa oppisi antamaan arvoa
vanhoille runoillensa ja että runoista olisi etua suomenkielelle ja
kansan muinaisuuden tuntemiselle. Samoin hän toisen vihon esipuheessa
lausuu runoista: "Net ehkä parahiten selittävät, minkälainen elämän
muoto ja minlaiset tavat vanhana aikana Karjalan ja Savon mailla
olivat." -- Lönnrot ei siis pannut pääpainoa julkaisun tieteelliselle
puolelle, vaan ensi sijassa tahtoi toimittaa arvokkaita ja herättäviä
kansankirjoja, joiden pohjalle sitten voitaisiin rakentaa uutta
kansallista sivistystä.
"Kanteleen" kolmas vihko ilmestyi painosta v. 1830 ja neljäs v. 1831.
Mutta yleisön harrastus oli vielä perin laimea, ja köyhä Lönnrot,
joka kesken kiireellisiä lukujaan oli itse kustantanut julkaisunsa,
kärsi tappiota. Hänen täytyi keskeyttää työnsä ja jättää viides jo
valmiiksi toimitettu osa painamatta. Mutta se oli suureksi onneksi
suomalaiselle kirjallisuudelle. Jotkut innokkaat suomenkielen ystävät
johtuivat näet silloin miettimään keinoa, jonka avulla kansallista
kirjallisuutta voitaisiin edistää. Ja keino keksittiinkin.
Helmikuun 16 p. 1831 kokoontui 12 nuorta yliopiston jäsentä
yliopiston suomenkielen lehtorin Kaarle Niklas Keckmanin luo, ja he
päättivät perustaa seuran, joka ottaisi tehtäväkseen suomenkielisen
kirjallisuuden viljelemisen, koska asia muka oli "ainakin keveämpi
toimitettaa monelta kuin viideltä", kuten Lönnrotin laatima
suomenkielinen pöytäkirja lausuu. Se oli Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran vaatimaton synty -- seuran, joka sitten mitä mahtavimmin on
työskennellyt suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Lönnrotista tuli
seuran ensimäinen sihteeri ja pian sen uutterin työntekijä. Hänen ja
kirjallisuuden seuran työ liittyivät siitä lähtien toisiinsa. Hän
kokosi ja järjesti arvokkaat kansalliskirjallisuutemme kulmakivet --
seura kustansi ne julkisuuteen.
Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot yhä oli halunnut Venäjän
Karjalaan, jonne hän ensi matkallansa ei ollut ehtinyt. Siellä
hänelle yhä kajasti eepillisten runojen oikea kultamaa. Ja vaikka
lääketieteelliset luvut vaativat aikaa, ei into antanut hänen
kauemmin pysyä alallaan. Runonkeruu oli tullut hänelle toiseksi
luonnoksi. Kanteleen viidennen osan valmiiksi kirjoitetussa
esipuheessa (20 p:ltä huhtik. 1831) hän ilmoittaa lujan aikomuksensa
olevan seuraavana kesänä samota tuonne Topeliuksen viittomille
runomaille ja lisää: "Moni ehkä päättää minun sopimattomasti
käyttäivän ja muistamata omaa parastani, kuin sillä lailla kulutan
aikani ja vähät varani turhiin runoin etsinnässä ja niiden
präntättämisessä; muutamat ovat sitä edessänikin soimanneet.
Saattaa niin olla muka; toisinansa olen itekkin miettinyt luopua
työstä, josta ei ole muuta kuin vaiva ja kulutus. Niin se kyllä on
kuin onkin, mutta vaikea on luopua luonnostansa ja luovuttuammekin
palajamme usein, mihen luonto vaatii."
Lönnrot otti siis taas laukun selkäänsä, matkasauvan käteensä ja
lähti liikkeelle Helsingistä lopulla toukokuuta 1831. Samalla hän
erosi Suomalaisen kirjallisuuden seuran sihteerin toimesta, johon
astui Lönnrotin harras ystävä, lehtori Keckman. Seura puolestaan
päätti antaa Lönnrotille matkarahoiksi 100 seteliruplaa, jotka
Lönnrotin matkan keskeytymisen vuoksi jäivät sillä kertaa antamatta.
Lönnrot samosi nyt pohjois-Hämeen ja pohjois-Savon kautta Kajaanin
kihlakuntaan, missä vallitsi ankara katovuosi, niin että Lönnrotin
täytyi kerran elää kolme päivää pelkällä maidolla ja pettuleivällä.
Myös vaikea vilutauti jo alkumatkasta haittasi hänen runonkeräystään.
Runojen saalis olikin niukka, sillä matka kävi runoköyhien seutujen
kautta nopeasti suoraan Vienan lääniä kohti. Kuitenkin hän tutustui
tälläkin matkallaan eri seutujen rahvaan kieleen ja tapoihin,
kulkiessaan heidän kyydissään ja maatessaan heidän pirteissään.
Jo oli hän Kuhmon ja Kiannan sydänmaiden läpi samonnut kaukaiseen
Kuusamoon, aikoen juuri astua rajan ylitse, kun hänet täällä saavutti
lääkintöhallituksen käsky viipymättä palata Helsinkiin taistelemaan
Suomeen saapunutta aasialaista koleraa vastaan, joka juuri teki
tuhoisaa surmaretkeänsä läpi Europan. Lönnrot totteli käskyä ja
palasi nopeasti Iisalmen ja Kuopion kautta Helsinkiin, jonne saapui
jo 22 p. elokuuta. Vienan Karjalan runomaat jäivät siis nytkin
käymättä, niin katkeralta kuin se lie innokkaasta runonkerääjästä
tuntunutkin.
Lönnrot määrättiin heti koleralääkäriksi Helsingin sairashuoneesen
ja kolerantarkastajaksi Porvoon, Sipoon, Nurmijärven, Hämeenlinnan
ja Sääksmäen alueille. Hän ryhtyi pelottomasti taisteluun ruttoa
vastaan, joka vihdoin tarttui häneenkin ja piti häntä pari päivää
elämän ja kuoleman vaiheilla. Hauskana kaskuna kerrotaan, kuinka
kerran, Lönnrotin ollessa avojaloin ja paitahihasillaan toimessaan,
itse Suomen ankara kenraalikuvernööri, kreivi Zakrevski, tuli
tarkastamaan sairashuonetta. Salatakseen pukunsa vajanaisuutta
Lönnrot silloin kiireesti pistihe tyhjään sairassänkyyn ja veti
peiton leukaa myöten yllensä. Zakrevski kulkee ohi, luulee Lönnrotia
joksikin potilaaksi ja sanoo seuralaiselleen: "Katsos, kuinka tuo
tuossa on musta; se kai jo kohta kuolee." Lönnrotia, joka todella oli
hyvin tummahko iholtaan -- olihan hän mustapään Matin jälkeläinen --
mahtoi Zakrevskin johtopäätös varmaan makeasti naurattaa.
Koleralääkärinä ollessaan Lönnrot siinä sivussa harrasti
runonkeräystäkin ja m.m. marraskuussa samana vuonna kirjoitti
muistoon Sääksmäellä merkilliset Ritvalan Helkavirret, jotka
Gottlundkin jo 7 vuotta aikaisemmin oli kirjaan pannut.
Samalla hän lukujensa ohella Runebergin lehdessä "Helsingfors
Morgonbladissa" julkaisi yhtä ja toista kansanrunoutta koskevaa,
antaen m.m. kuvauksen sen ajan talonpoikaisista runoniekoista,
Ritvalan helkajuhlista ja runonkeruumatkoistaan. Ahkerat opinnot
veivät kuitenkin niin tarkoin Lönnrotin ajan, ettei hän joutanut
toimittamaan uusia runojulkaisuja. Jo v. 1830 hän oli tullut
lääketieteen kandidaatiksi, toukokuussa 1832 hän suoritti
lääketieteen lisensiaattitutkinnon, ja seuraavassa kesäkuussa hän
saavutti lääketieteen ja kirurgian tohtorinarvon, puolustettuansa
suosijansa prof. Törngrenin esimiehyydellä väitöskirjan Om
Finnarnes magiska medicin (Suomalaisten loitsulääkityksestä).
Näemme kuinka Lönnrot väitöskirjassaankin koetti sovittaa yhteen
lääketieteellisiä opinnoitaan ja kansanrunouden harrastuksiaan.
Näin oli Lönnrot päättänyt yliopistolliset opintonsa. Hän oli
Helsingissä ollessaan ahkerasti seurustellut Törngrenin perheessä
ja viettänyt joutoaikojaan rakkaassa Laukossa, joka oli muuttunut
hänen toiseksi kodikseen. Laukossa elettiin entiseen tapaan, ja
varsinkin isännän syntymä- ja nimipäivä, Agapetuksen päivä 18 p.
elokuuta, muodostui juhlahetkeksi, jolloin tuttavat lukuisasti
saapuivat Laukkoon. Lönnrot oli tietysti ensimäinen mies vieraiden
parvessa, jotka enimmälti olivat lääkäreitä, eikä suinkaan säästänyt
iloansa iloisten joukossa. Kuuluupa hän sukkelan professori Ilmonin
kanssa yhtenä juhlanumerona esittäneen tanssi-ilveilyjäkin, niin
kehno tanssija kuin hän olikin. -- Lönnrot tavallisesti kauimmin
viipyi vieraana ja eli kuin kotonansa. Hyvänä räätälinä hän kerran
leikkasi itselleen päällystakin, jonka pitäjän räätäli sitten
ompeli. Takin kuosi miellytti niin kartanon renkejä, että he yksi
toisensa jälkeen alkoivat sarkapakka kainalossa vaeltaa Lönnrotin
kammariin pyytämään, että tohtori leikkaisi heillekin yhtä somia
päällystakkeja. Ystävällinen tohtori täyttikin renkien pyynnön, mutta
kun hän piloillaan kysyi, pitikö hänen myös ommella takit, arvelivat
rengit, että "kyllä räätäli ne sentään ompelee paremmin kuin
tohtori". -- Kerran Törngrenin perhe oli heinäniityllä, ja professori
ehdotteli että seurue ruumiinsa terveydeksi kuokkisi niityn
runsasta palkintoa vastaan. Muut kuokkijat, ollen nuoria ja työhön
tottumattomia, ansaitsivat vain mitättömän summan, mutta vahva ja
kestävä Lönnrot ansaitsi koko 200 taaleria, jotka isäntä, huolimatta
pehtorin nurisemisesta, empimättä maksoi tuolle tohtorin arvoiselle
kuokkijalle. "Hyvä Laukko" pysyi yhä Lönnrotin mieluisimpana
olinpaikkana.
Helsingissä ollessaan Lönnrotkin osaltaan lienee kai kuulunut siihen
pieneen piiriin, joka 1830-luvun alussa "lauantaiseuran" nimellä
tuli tunnetuksi, tai ainakin hän oli sitä lähellä, sillä olihan hän
useiden seuran varsinaisten jäsenten tuttava. Seuran kokouksiin hän
tuskin lienee ennättänyt ottaa osaa. Valtiolliset olot olivat entistä
kireämmät, ankara virkavalta rasitti painajaisen tavoin, ja nuoret,
innokkaat isänmaan ystävät huolekkaasti keskustelivat kansallisesta
tulevaisuudesta. Lauantaiseuran sieluna oli Runeberg, ja sen muista
jäsenistä olivat huomattavimmat voimakas Snellman, sukkela ja
nerokas Nervander ja itsetietoinen Cygnaeus. Suomen parhaat nuoret
kyvyt olivat tässä piirissä edustettuina, ja usein sen intomieliset
jäsenet läpi yön istuivat yhdessä pohtimassa kansallisia ja
kirjallisia kysymyksiä. Siinä oli koossa intoisaa nuoruutta, rikkaita
toiveita, hehkuvaa halua ja henkistä pyrkimystä. Siinä kypsyivät
Suomen vastaiset suurmiehet elintehtäviinsä. -- Muuten Lönnrotin
lääkäriksi lukemisen ajoilta ei ole paljon tietoja. Hän ei ollut
mikään julkisuuden mies, vaan pysyi vaatimattomasti syrjässä, sillä
hänen aikansa kyllä kului tyyten ahkerissa opinnoissa ja mieli työn
harrastuksissa. Pian hän jättikin Helsingin pariksi vuosikymmeneksi.
Runot ne yhä edelleen paloivat Lönnrotin mielessä, ja Vienan lääni
kajasti hänelle tarujen ihmemaana. Outo olisi luullut nuoren tohtorin
nyt hetimmiten pyrkivän vakavan leivän ääreen, mutta toisaalle kävi
Lönnrotin ajatus. Jo 13 p. heinäk. 1832 hän sonnustihe kolmannelle
runonkeruumatkalleen, joka Laukosta kävi Tampereen, Jyväskylän,
Kuopion ja Nurmeksen kautta suoraan Venäjän puolelle. Matkalla
Lönnrotille sattui useita hupaisia seikkailuja. Niinpä hänen kerran
oppaansa kanssa täytyi omatekoisella lauttapahasella kulkea erään
Venäjän rajalla olevan järvien salmen yli, toisen kerran kirveen
puutteessa uida erään joen poikki, viskattuaan ensin vaatteensa ja
tavaransa yli. Rämpiessään erään suon poikki hän joka askeleella
vajosi polvia myöten vetelään. Repolan kirkonkylässä mahtava
talonpoika Törhöinen piti häntä tiukalla passista, kun koleran
pelosta epäili Lönnrotia kaivojen myrkyttäjäksi y.m. seikkailuja.
Repolasta Lönnrot suuntasi matkansa varsinaiseen Vienan lääniin
ja saapui Akonlahteen saakka, mikä on Repolan ja Vuokkiniemen
rajakyliä. Mutta täältä runolan kynnykseltä nähtävästi ajan vähyys
taaskin pakoitti hänet palausmatkalle, joka kävi nopeasti Sotkamon,
Kajaanin, Kuopion ja Porvoon kautta Helsinkiin, minne Lönnrot saapui
syyskuun 17 p:nä. Valtainen kierros oli taaskin tehty, runoja oli
karttunut runsaasti, joukossa kertovaisiakin, ja samalla Lönnrot
oli perinpohjin tutustunut Karjalan rahvaan yhteiskunnallisiin,
uskonnollisiin, kansa- ja kielitieteellisiin oloihin, joista hän
vuoden 1833 Helsingfors Morgonbladissa julkaisi huvittavia kuvauksia.
Vienan lääni oli jäänyt nytkin käymättä, ja hämärältä näytti, tokko
Lönnrot, jota lääkärin toimi tästälähin oli velvoittava toisaalle,
enää koskaan saisi tilaisuutta mielituumansa toteuttamiseen. Mutta
suopea onnetar oli jo ottanut ohjatakseen Lönnrotin askelia Suomen
kansanrunouden ja kirjallisuuden hyväksi. Kohta Helsinkiin tultuansa
Lönnrot määrättiin virkaatekeväksi piirilääkäriksi Ouluun, sillä
kolera ja ankara kato oli tehnyt suuria hävityksiä pohjois-Suomessa
ja lääkäreitä tarvittiin paljon. Lönnrotin aika kului tarkoin
virkatehtäviin, mutta matkoillaan hän silti ennätti tutustua Oulun
puolen kansaan ja kieleen, hankkipa haltuunsa muiden kokoomia
kansanrunojakin. Tukala lääkärin toimi Oulussa olisi ehkä ajan
pitkään laimentanut hänen kansanrunous-harrastuksiaan, mutta sattuma
avasi hänelle siinä suhteessa edullisemman toimialan. Jo edellisenä
vuonna hän oli halunnut pyrkiä piirilääkäriksi Kajaaniin, voidaksensa
siellä rauhassa harjoitella suomenkielen tutkimuksia ja ollaksensa
lähellä runorunsasta Venäjän Karjalaa. Nyt tulikin Kajaanin
piirilääkärin virka tohtori Samuel Roosin poissiirtymisen kautta
avoimeksi, ja Lönnrot heti mielissään haki sitä. Jo saman vuoden
lopulla hän määrättiin ensin virkaatekeväksi ja sitten seuraavana
vuonna 1833 vakinaiseksi piirilääkäriksi Kajaanin laajaan ja harvasti
asuttuun piiriin. Hän oli nyt päässyt omintakeiselle pohjalle.
On todella ihmeteltävä nuoren lääkärin intoa pyrkimään tuonne Suomen
syrjäisimpään sopukkaan, kun parempiakin lääkärinpaikkoja olisi kai
ollut saatavissa. Mutta kunnon Lönnrot ei koskaan ajatellut omaa
etuaan ja mukavuuttaan -- hänelle oli hyvä asia kaikki kaikessa.
Iloisin mielin ja rinta täynnä kauniita toiveita hän alussa vuotta
1833 muutti ränstyneesen ja vähäpätöiseen Kajaaniin, joka pariksi
vuosikymmeneksi, hänen miehuutensa kukoistusajaksi, oli tuleva hänen
vakinaiseksi olinpaikakseen.
Kajaani oli tähän aikaan oikeastaan kurja kylänrähjä, joka kulki
kaupungin nimellä. Sananlaskuna olikin: "Kajaanissa on kaksi katua;
toista kulkevat siat sateella, toista porvarit poudalla." Nämä
olivat valtakatuja; lisäksi oli neljä poikkikatua, kaikki samoinkuin
pihamaatkin sateella kukkuroillaan lokaa ja saviliejua, niin ettei
tahtonut yli päästä. Tori oli kivien, kantojen ja pensaiden peitossa,
yhtä liejuinen kuin kadutkin. Talot taas olivat kehnoja matalia
pirtinrähjiä; mistä puoli tuohi- tai turvekattoa kateessa, missä
seinä uhkasi pelottavasti joka hetki kaatua ohikulkijan päälle,
missä ikkuna särkynyt tai päreillä ja rievuilla tukittu, missä vielä
sisäänlämpiävä kiuas ja lasien sijassa alkuperäiset luukkuikkunat.
Kesäisin tepastelivat lampaat, vuohet ja siat ruohoisilla kaduilla,
ja lehmien kellot kilkattivat iltaisin lehmisavulla itse raatihuoneen
lähettyvillä. Harvalukuinen väestö -- v. 1835 vain 394 henkeä -- eli
maanviljelyksellä, karjanhoidolla ja kalastuksella. Hyvä tulolähde
oli läpikulkevasta tervasta, jota korven kultaa siihen aikaan
runsaasti valmistettiin Kajaanin vesistöjen varsilla. Talvisin
suuret markkinat antoivat moneksi päiväksi eloa kaupungille, johon
silloin kokoontui kansaa laajalti Suomesta ja Venäjän puolelta. --
Elintavat olivat yksinkertaisia. Mainittakoon niiden kuvaukseksi eräs
hupainen tarina. Kun eräs arvoisa Kajaanin kauppias toi kotiinsa
oululaista nuorikkoansa, tapasivat he lähellä Kajaania kovin halpaan
ulkoasuun puetun miehen lantakuormaa ajamassa. Nuorikko tiedusteli
kuorman kuljettajaa mieheltään ja, saatuaan kuulla sen olevan
kaupungin hyvinarvoisan raatimiehen, oli pelosta vähällä pyörähtää
takaisin Ouluun, arvellen että jos raatimies jo oli tuon näköinen,
niin mitä sitten muut asukkaat. -- Kajaanin rouvat itse leipoivat,
kehräsivät, kutoivat, parsivat ja pesivät, ja neidit seurasivat
äitiensä esimerkkiä. Täällä "luonnon helmassa" saattoi kajaanilainen,
kylvettyään naapurinsa saunassa, arastelematta kulkea roikkia alasti
kotiinsa kadunkin poikki ja torin laitaa pitkin.
Tällaiseen vähäpätöiseen maakylään Lönnrot nyt joutui ja koteutui
sinne pian erinomaisen hyvin. Yksinkertaiset rauhalliset olot
miellyttivätkin häntä paljoa enemmän kuin suuren maailman melu
ja hienostuneet seurapiirit. Kajaanissa oli olo vapaata ja
vaatimatonta. Herrasperheitä oli vähän: pappeja, kaupungin ja
kruunun virkailijoita, yhteensä noin puolikymmentä perhettä.
Hajallaan ympäristössä asui myös muutamia säätyläisiä. Täällä
erämaan yksinäisyydessä ja elämän arkipäiväisyydessä olivat
virka- ja herrasmiehetkin siihen määrin tympeytyneet ja tylsistyneet,
ett'eivät vähääkään välittäneet henkisistä harrastuksista.
Ryypiskely ja korttipeli oli heidän parhaita ajanvietteitään
elämän yksitoikkoisuudessa. Varsinkin pitkän pimeinä talvi-iltoina
saattoi varmasti tavata tutun peliseuran koossa totilasien
ääressä. Seuraelämän ylläpitämiseksi muodostettiin Lönnrotin
Kajaaniin tultua oikein erityinen seuraklubi, jonka jäsenten luona
vuorotellen iltaa vietettiin. Joskus pidettiin Kajaanissa tai
ympäristön herraspaikoissa vaatimattomia kemuja ja tanssiaisia,
joissa kieleltään sukkela, joskin käytökseltään kankea Lönnrotkin
pyöräytteli Kajaanin ujoja kaunottaria. Myöhemmin (1839) Lönnrot
kuvaa Kajaanin seuraelämää näin: "Tosiaan on täälläkin seurapiiri,
jonka olemassaolon huomaa paraiten niissä tanssi-assembleoissa,
joita tähän asti on pantu toimeen tavallisesti pari kertaa
vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10 peninkulman ja usein
pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin tanssitaankin niin
kauan, kunnes seuraava päivä vaikenee -- seikka, joka muutamille
hyvästikin korvannee pitkän matkan. Ylimääräistä tanssia on välistä
nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan joihin usein tulee yhtä
kaukaisia vieraita onnea toivottamaan.
"Joulunaika on sitäpaitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika.
Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein kyllä,
niin että maallakin voi odottaa vieraita parin kolmen viikon perästä,
kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan kahvia ja teetä ja
herroille joku lasi totia. Naiset saavat sitä paitsi usein pienen
lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan mielellään jää, vaan eroaa seura
klo 9 tai 10, jolloin jokainen menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee
nämät pienet vierailut ja pidot hauskoiksi, on se, että kaikkialla
saattaa olla kuin kotonaan, ja tieto siitä, ettei sen, jonka luo on
kokoonnuttu, tarvitse suuria kustannuksia surra." --
Lönnrot asuskeli alussa hyyryllä eri paikoissa ja eli niin
yksinkertaisesti ja kajaanilaisittain, että kaikki ihmettelivät. Pian
hän sai hauskoja ja hartaita tuttavia paikkakunnan vähälukuisista
herrasmiehistä, joille Lönnrotin rehti, avoin, leikillinen
ja mukautuva olemus oli sangen tervetullut lisäys erämaan
yksitoikkoisuudessa. Tosin Lönnrot ei ollut harras lasinkallistaja
eikä peluri; vaan hyvässä seurassa hän kyllä otti pari lasia totia,
lasketteli kokkapuheita ja pössytteli uskollista piippunysäänsä, joka
harvoin jouti pois hänen hampaistaan. Hän oli näet yhtä kiihkoisa
tupakan polttaja kuin kahvin juojakin, ja poltti aina hyvää tupakkaa.
Muuten kerrotaan hauskana muistelona, kuinka Lönnrot Kajaaniin
muuttaessaan jonakin iltana tuli erääsen kestikievariin ja vilua
karkoittaakseen otti pari kovaa "knorria". Majatalon väki silloin
Lönnrotin suureksi hauskuudeksi arveli, että entinen piirilääkäri oli
ollut jo tavallinen juoppo, mutta uusi taisi tulla vielä veikeämpi.
-- "Kohtuus kaikessa" oli Lönnrotin kultainen sääntö, ja niinpä hän,
nähtyään juoppouden rehoittavan kukkuroillaan Kajaanissa, kohta
ryhtyi täällä raittiusharrastuksiin, ollen tienraivaajia siinäkin
suhteessa. Hän näet puuhasi Kajaaniin jonkinlaisen raittius- tai
pikemmin kohtuusseuran, jolle hän valmisti pitkän sääntöehdotuksen
maaliskuussa 1834. Seuraan yhtyikin aluksi puolitusinaa jäseniä,
joukossa sangen innokkaitakin viininjumalan palvelijoita, joiden
vuoksi kai Lönnrot varovaisesti muodosti seuransa juuri kohtuuden
seuraksi. Lönnrot näkyy olleen seuran johtomies, mutta jäsenten
vähyyden ja Lönnrotin töiden sekä matkojen tähden seura kohta
hiljaisesti lienee nukkunut rauhaan. Vasta professoriksi tultuaan
Lönnrot jälleen hartaasti ajoi raittiusasiaa, asettuen yleensä
kohtuuden kannalle, joskaan ei vastustanut ehdotonta raittiuttakaan.
Lönnrotin toiveet saada Kajaanin rauhassa mielin määrin tutkia
suomenkieltä ja koota kansanrunoutta aluksi pahasti pettivät.
Maakunnassa oli näet monta kesää peräkkäin vallinnut ankara kato ja
nälänhätä, joiden synnyttämät taudit, varsinkin puna- ja lavantauti,
syksyllä 1832 ja talvella 1833 kaatoivat kansaa kuin niittomies
heinää. Monesta talosta kuoli väki milt'ei sukupuuttoon. Kajaaniin
laitettiin tilapäisiä sairashuoneita, joissa vastatulleella
piirilääkärillä oli ankara työ edessä. Hän teki minkä voi, mutta
kulkutauti raivosi aikansa. Helsingissä olevat ystävät lähettivät
nälkää kärsiville hätäapua -- muun muassa Runeberg määräsi uudesta
runokokoelmasta saamansa tulot tähän tarkoitukseen -- ja Lönnrot
muodosti komitean, joka jakoi apua hädänalaisille. Liialliset
ponnistukset kävivät yli Lönnrotinkin rautaisten voimien, taudin kova
koura tarttui häneenkin ja piti häntä viisi viikkoa sairas-vuoteella.
Joskus hän makasi milt'ei tunnotonna. Etelä-Suomeen levisi jo
huhu Lönnrotin poismenosta, synnyttäen ystävien piirissä katkeria
kaipauksen tunteita. Eräs naisrunoilija m.m. sepitti surulaulunkin
Lönnrotin, "Suomen runojoutsenen", varhaisesta kuolemasta, pannen
laulussaan erityistä painoa Lönnrotin runolahjoihin. Hän vertaa
Lönnrotia pohjolan vaahteraan (lönn = vaahtera) ja jatkaa (O.
Mannisen suomennos):
Soittons' itse Väinö vihannille
Ojens' oksilles,
Suloks Suomen maille mairehille
Sääsi säveles.
Eipä maassa matalassa täällä
Virtes viihtynyt --
Laulun iki-isä ilman päällä
Kuuntelee sua nyt.
Onneksi ystävien murhe oli ennenaikainen; Lönnrotin terästynyt ruumis
voitti taudin vallan. Jo maaliskuun lopulla hän oli entisellään, ja
samalla kulkutauditkin vähitellen herkesivät raivoamasta. Kesällä
1833 hyvä vuosi paranteli tautien ja kadon iskemiä haavoja. Nuorelle
lääkärille jäi nyt riittävästi joutoaikaa, sillä seudun rahvas
oli vanhaa tervaskantosukua, joka ei vähiä vaivoja lääkärille
valitellut. Loitsut, sauna, tupakka ja viina olivat heillä vielä
tehokkaita parannuskeinoja. Lönnrot puolestaan ei tungetellut
liioin parannuksille, osaksi siitä syystä, ettei tahtonut herättää
vanhoillisen rahvaan vastarintaa, osaksi sentähden, että piti itseään
huononpuoleisena lääkärinä. Mutta sitä hän ei suinkaan ollut;
päinvastoin kaikki yksimielisesti kiittivät hänen lääkärintaitoaan.
Tosin hän ei liene ryhtynyt lääkäriksi minkään sisällisen kutsumuksen
vetämänä, mutta tunnollisena kaikessa hän kyllä koetti hartaasti
perehtyä tieteesensä ja seurasi vilkkaasti aikansa lääkeopillista
kirjallisuutta, kuten hänen kirjevaihtonsa hänen hartaan ystävänsä
ja helsinkiläisen asiamiehensä, lääkintähallituksen kamreerin
F.J. Rabben kanssa selvästi osoittaa. Hän oli saanut nauttia
suurisuuntaisen Israel Hvasserin innostavaa opetusta ja Laukossa
liikkunut etevien lääkärien piirissä. Toimensa hän hoiti virkamiehen
tunnollisella säntillisyydellä, joskaan ei ammattialallaan saanut
aikaan mitään loistavia ja tiedettä mullistavia tuloksia. -- Yhteinen
kansa piti paljon Lönnrotista lääkärinä, sillä hän oli kansanomainen
ja ystävällinen käytökseltään sekä hellästi ja huolellisesti hoiti
sairaitansa. Toinen syy rahvaan suosioon oli "Lentruutin", kuten
häntä rahvaan kielellä kutsuttiin, ylen halpa taksa. Köyhille hän
kirjoitti reseptejä tavallisesti ilmaiseksi ja otti varakkaammiltakin
vain 5 tai 10 kopekkaa. Vuosittain karttui reseptejä noin 700:n tai
1000:n paikoille, ja tuottivat ne, kuten Lönnrot piloillaan arveli,
ankarimmallekin polttajalle tupakka-rahat, riittivätpä parhaassa
tapauksessa nuuskaankin. Seudun rahvas oli vielä hyvin taikauskoista
ja luotti enemmän tietäjiinsä kuin lääkäriin, mutta maltillisella ja
soveliaalla käytöksellään Lönnrot hiljakseen koki poistaa rahvaan
etuluuloja ja saada sen rohtoja käyttämään. Lönnrot menetteli
luonnonlääkärin tapaan ja opasti rahvasta omin neuvoin valmistamaan
rohtoja kasveista ja käsittelemään helpompia parannustoimia. Kun
ihmiset kysyivät, olivatko hänen määräämänsä voiteet jo "katsotut",
vastasi Lönnrot sukkelasti "katsovansa" niitä isomman joukon yhdellä
kertaa. Hänen määräyksensä olivat yksinkertaisia ja helppoja
rahvaan noudattaa. "Kajaanin tohtori" tuli pian huutoon, ja koko
pohjois-Suomesta sekä Venäjän Karjalasta vaelsi väkeä parannuksille
hänen luokseen. Varsinkin haavalääkärinä hän saavutti tunnustusta.
Virka- ja runonkeruumatkoillaan hänellä aina oli muassaan pieni
lääkärikirja, mistä haki neuvoja ja varmuuden vuoksi osoitti
epäilevälle rahvaalle, että kirjassa oli aivan sama resepti, jonka
hänkin määräsi.
* * * * *
Olemme hiukan viivähtäneet kuvatessamme Lönnrotia lääkärinä;
käännymme nyt seuraamaan häntä Kalevalan kokoonpanossa.
Suomen kielen ja runouden harrastus paloi nuoren lääkärin mielessä
keskellä kiireimpiä lääkärintehtäviäkin. Jo helmikuussa 1833 hän
kirjoitti siitä hyvälle ystävälleen, usein mainitulle lehtori
Keckmanille: "Ja valitettava asia oli se, etten saata ja ennätä
ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni
tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka'ulla, jotka jo ovat
täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä
päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja
muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän
asti ennättänyt kysyäkkään." Maaliskuun lopulla taudista toivuttuansa
hän taas kirjoittaa Keckmanille m.m. seuraavaa: "Muutoin oli täällä
paljon Archangelin miehiä markkinoilla, ja muutamien runoniekkain
nimet olin jo ennen saanut tietä heidän täällä kulkevilta
maanmiehiltänsä... Kuin vaan olisi aikaa, kyllä täällä Suomen kielen
puolesta olisi paljon tehtävätä. Venäläisiä, jolla nimellä täällä
kuttumme Suomalaisia rajan takaa, kulkee yhä lakkaamata. Niiltä
saisi hyvästi selityksiä oudoista suomalaisista sanoista, joita
runoissa löydämme; jota työtä usein on ollut mielessäni koettaa."
-- Näin hehkui Lönnrotissa yhä harras halu omistautua suomen
kielen ja kansanrunouden palvelukseen, ja pianpa hän sai ulkoakin
kehoitusta. Suomalaisen kirjallisuuden seura näet pyysi häntä seuran
kustannuksella julkaisemaan kaikki hänen kokoomansa, painamista
ansaitsevat runot. Keväällä 1833 Lönnrot lupasikin pyyntöön suostua
ja, jos mahdollista, itse saapua syksyllä Helsinkiin niitä painosta
toimittamaan, lisäten samalla, että hänelle oli Kajaanissa karttunut
"kaunis vihko runoja Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja muista
aineista". Kun lääkärintyö tautien lakattua väheni, rupesi Lönnrot
kohta kesäkuussa Kajaanissa järjestämään runokokoelmiansa ja pyysi
Keckmanin lähettämään Helsingistä hänen siellä olevat runovaransa.
Vaatimattomasti hän samalla lausui, että hän oikeastaan olisi
pitänyt parempana päinvastoin toimittaa uudet kokoelmansa Helsinkiin
Keckmanin korjattaviksi ja järjestettäviksi, joll'ei olisi pelännyt
muille vaikeaksi ottaa selvää hänen sekavista käsikirjoituksistaan.
Nytkin oli aikomus julaista runot erinäisissä "Kanteleen" tapaisissa
vihoissa, joita Lönnrot arveli karttuvan noin kolmisen vihkoa,
mutta Keckman matkustikin kesäksi Ruotsiin, ennenkuin ennätti
kehoittaa Lönnrotia julkaisutyöhön. Myöntyväisyydestään tunnettu
Lönnrot olisi epäilemättä julaissut runot ystävänsä neuvon mukaan,
mutta nyt hän kesän joutilaana aikana rupesi itse tuumimaan aivan
uutta julkaisutapaa, joka sitten vähitellen askel askeleelta johti
Kalevalan kokoonpanoon.
Jo Kanteletta toimittaessaan Lönnrot oli menetellyt jotenkin vapaasti
runojen painokuntoon saattamisessa, muovannut lopullisen runon kokoon
useasta toisinnosta.
Nyt hänelle oli karttunut joukko eepillisiä runoja, ja niitä
tarkastellessaan hän kohta johtui ajattelemaan samansuuntaista
menettelyä. Kaikki samaa henkilöä tai tapausta koskevat toisinnot
oli koottava yhteen ja niistä muodostettava pitkä, yhtenäinen
kokonaisruno. Siten ei näet menisi toisintoja hukkaan. Tässä
hänellä nähtävästi oli Beckerin ennen mainittu esitys Väinämöisestä
ensimäisenä esikuvana; siinähän näet oli ensi kerran yritetty laatia
yhtäjaksoinen kertomus yhdestä kansan-runoston pääsankarista. Hänen
oma väitöskirjansa Väinämöisestä oli ollut toinen yritys samaan
suuntaan. Ja koska hänellä jo Topeliuksen julkaisusta sekä sitten
omista keräyksistään oli hallussa laajahkoja Lemminkäisrunoja,
sovitteli hän kesän kuluessa ne ensin yhtenäiseksi runoelmaksi.
Heinäkuun lopulla hän jo kirjoittaa tästä uudesta merkillisestä
tuumastaan Keckmanille seuraavasti: "Mitenkä kävisi tuo, jos
Seura pränttäyttäsi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen
arvon ovat ansainneet, ja niitä koottaisi järjestykseen, niin
että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on
eripaikoissa löyttävä, lyötäisi taikka jatkettaisi yhteen ja
lectiones variantes (toisinnot) pantaisi ala kuhunkin paikkaan
taikka loppulehtilöihin. Sihenki työhön olisin mielelläni rupiava,
vaikka se kyllä tarvitsisi parempatakin auctoria (tekijää), vaan
luulisin tuon käyvän joksiki, jos sinä sitte ennen pränttäämistä
niitä vähä korjaisit ja parantaisit niissä paikoissa, joissa olisin
erehtynyt. Lemminkäisen runot koin sillä tavalla yhteen lyödä ja
siitä tuli noin kaksi täysinäistä arkkia, jotka (E.A.) Ingman täällä
ollessansa kirjotti ittelleen, niin että häneltä saat nähdä, minkä
mukaan toisiaki runoja samalla lailla luulisin tarvihtavan yhdistää.
Jos tämä työ ei käy laatuun, niin heitetään se sitte ja präntätään
mitä vielä on pränttäämättä, erittäin." -- "Lyömällä yhteen" kaikki
hallussaan olevat Lemminkäisrunot hän oli saanut kokoon 825 säkeen
pituisen runoelman tästä kansanrunoston kolmannesta pääsankarista,
"ilman sanaakaan omia panematta". -- Se oli ensi askel eepillisten
kansanrunojen kokoonpanoa kohti. Tämä ensimäinen pikkueepoksen koe,
jonka seuraajiksi Lönnrot ajatteli Väinämöisestä ja Ilmarisesta
sommitella toisia samanlaisia, jäi painamatta, kun Lönnrotin
runolliset näköalat kohta sen jälkeen suuresti laajenivat.
Syksyn kuluessa Lönnrot aikoi edelleen järjestellä kokoelmiaan
painokuntoisiksi, mutta ensin hän laajan virkamatkansa yhteydessä
toimitti neljännen runonkeräysmatkansa, käyden vihdoinkin Vienan
läänin runorunsailla mailla, joiden kynnykselle hän omin ehdoin
oli asettunut. Tämä matka muodostuikin ehkä tärkeimmäksi kaikista
Kalevalan syntyyn katsoen. Lönnrot lähti matkalle Kajaanista 9 p.
syysk. 1833 ja kulki vesiteitä, koskia ja järviä ylös Ristijärven
ja Hyrynsalmen kautta Suomussalmelle. Sieltä hän painui itää kohti
Kiannan kylien kautta rajalle, kooten kinkeripaikoissa rahvaalta
runoja ja sananlaskuja. Hänen yöpyessään erääsen rajataloon oli
pirtti väkeä niin täynnä, että Lönnrotin täytyi paneutua, laukku
päänalusena, penkille maata. Yöllä tuli hänelle ankara jano, mutta
ei voinut sitä sammuttaa, kun penkin ja pöydän välillä makasi
ihmisiä lattialla niin tiheässä, ettei ollut yrittämistäkään
ylitse maitokiulun luo. Matka kävi yhä edelleen etupäässä vesitse
ja jalkaisin Venäjän puolelle Vuokkiniemen laulurikkaasen,
partasuiden urhojen pitäjään, johon Lönnrotin mieli Topeliuksen
runojen ja ilmoitusten johdosta jo niin kauan oli halunnut. Tämän
pitäjän Lönnrot vaelsi halki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin,
etupäässä lukuisia järviä myöten. Vuonnisen kylässä, Vuokkiniemen
pohjoisosassa, hän tapasi kaksi varsin etevää ja kuuluisaa
runonlaulajaa. Toinen oli Ontrei Malinen, joka Lönnrotille lauloi
sangen täydellisiä eepillisiä runoja, toinen vanha Vaassila
Kieleväinen, joka hänelle "osaksi lauloi ja osaksi muuten
kertoi Väinämöisestä" ja siten suuresti vakaannutti Lönnrotin
käsitystä Väinämöis-runojen yhtenäisyydestä. Molemmilla näillä
runonlaulajilla on siten arvokas sijansa Kalevalan syntymistyössä.
Täällä Vuonnisessa Lönnrot m.m. yhdytti erään isännän, joka 5 tai
6 vuotta aikaisemmin laukkumatkalla ollessaan oli hänelle Laukossa
laulanut koko yön runoja. Se oli molemmille mieluinen yhtymys.
Matkallaan Lönnrot hätätilassa paranteli sairaitakin, joskin yleensä
kulki tuntemattomana, peläten akkain muuten tuppaavan laumoittain
parannuksille. Vienan Karjalan vierasvaraisen rahvaan suosion hän
saavutti täydellisesti vaatimattomuudellaan ja rahvaanomaisella
olennollaan. Vuokkiniemen kylässä hän pani muistiin useita kauniita
häärunoja ja palasi eteläistä tietä Akonlahden, Kuhmoniemen ja
Sotkamon kautta Kajaaniin, jonne saapui 28 p. syyskuuta.
Matkan tulokset olivat erinomaisen runsaat ja tärkeät. Lönnrot oli
tällä kertaa vihdoin saanut komeita ja eheitä eepillisiä runoja,
jollaisia hänellä ei ennestään ollut. Tosin paras laulaja, Arhippa
Perttunen, oli jäänyt laulattamatta, kun ei sattunut kotosalle,
mutta Ontrein ja Vaassilan runot ja selvitykset olivat nekin jo
oivana tienviittana. Tämä rehevä runorunsaus vaikutti niin Lönnrotin
herkkään mieleen että hän katui, ettei jo ennen ylioppilasaikanaan
ollut asettunut asumaan kesiksi noille seuduille, joissa pienet
lapsetkin runoja osasivat.
Kotiuduttuansa Lönnrot ryhtyi järjestämään keräelmiään lähettääkseen
ne Kirjallisuuden seuralle painettaviksi. Tällä kertaa hän Vaassilan
esityksen pohjalle ensin sovitteli ja järjesti yhteen jaksoon
kaikki Väinämöistä koskevat runot, joihin viime matkallaan oli
saanut niin runsaita lisiä, ja sai siten kokoon Väinämöisestä 1,721
säkeen pituisen runoelman, jossa jo esiintyivät useimmat Kalevalan
päätaruista, tosin vielä hyvin lyhyessä muodossa.
Toisen kokoelman Lönnrot sommitteli matkalla saamistaan häävirsistä,
saaden niistä 499 säkeen pituisen runoelman "Naimakansan virsiä".
Siihen hän kokosi nuo vanhankansan häissä lauletut virret, jotka
nyt tapaamme paljoa täydellisempinä Kalevalassa Pohjolan häiden
kuvauksessa.
Suoritettuaan nämä valmistavat työt Lönnrot ryhtyi valamaan kaikkia
tuntemiaan eepillisiä runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, muodostamaan
todellista kansalliseeposta. Tämä yhteenkutomisen ajatus, joka
jo Beckerin Väinämöisen johdosta oli hämärästi kajastellut hänen
mielessään, oli hänessä lopullisesti vakaantunut vasta viimeisen
runonkeräysmatkan jälkeen, jolla hän oli saanut useita yhtenäisyyttä
kohti viittaavia runoja ja selvityksiä. Hänessä heräsi nyt halu
koettaa suomalaisista kansanrunoista muodostaa yhtenäinen kokous,
"joka vastaisi puolta Homerosta" tai islantilaisten Edda-runoelmaa,
kuten hän itse asiasta kirjoittaa. Vieraatkin esikuvat siis
osaltaan näkyvät kiihottaneen Lönnrotia hänen muodostamis- ja
järjestämistyössään. Hän tahtoi Suomen kansalle saada aikaan
jotakin samanarvoista kuin kreikkalaisilla ja islantilaisilla oli,
antaa Suomen kansan muinaisuuden astua elävänä esiin mahtavassa
kansallisrunoelmassa, jonka kokoonpano kansan omien runojen
perustuksella oli kiitollinen, joskin vastuunalainen tehtävä.
Loppuvuoden 1833 hän kokonaan käytti tähän järjestely- ja
sovittelutyöhön, jonka tuloksena oli 16-lauluinen "Runokokous
Väinämöisestä", sisältävä 5,052 säettä, siis melkoisen suuri
eepos. Työssä Lönnrot ilmoittaa noudattaneensa sekä kansanrunojen
ja osittain myös saduntapaisten suorasanaisten selvitysten johtoa
että myös tapausten ajallista järjestystä, mikäli sitä voi runoista
huomata. Kuitenkin hän tällä kertaa jo menetteli jotenkin suurella
vapaudella sovitellessaan yhteen eri runoja ja niiden lukuisia
toisintoja. Hänen silmämääränään oli kokonaisuuden puitteissa antaa
täydellinen kansanomainen runokuvaus Suomen kansan muinaisista
oloista nykykansan katseltavaksi. Mutta samalla hän luontaisen
kauneudenaistinsa ja herkän runollisen vaistonsa ohjaamana koetti
laatia kuvauksensa niin eheäksi ja "juoksevaksi" kuin mahdollista,
sovitella kunkin erikoispiirteen siihen kohtaan, mihin se hänen
mielestään parhaiten soveltui. Täten hänen työnsä samalla sai
jossakin määrin taiteellisuuden ja itsenäisen luomisen leiman,
vaikkapa hän ei juuri tuntenutkaan kaunotieteen sääntöjä. Jo
"Kanteletta" toimittaessaan hän oli noudattanut samantapaista
menettelyä, kutomalla runoja useista toisinnoista yhteen. Nyt
hän otti täyden askeleen ja koetti kutoa kaikki eepilliset runot
yhtenäiseksi kokoelmaksi. Samalla hän jo varovasti sopiviin kohtiin
punoi lisiä loitsuista ja lyyrillisistä runoista. -- Kirjeissään
Keckmanille hän monesti pyytää tätä pistäymään Kajaanissa
neuvottelemassa runoista, kosk'ei luullut ominpäin osaavansa niistä
kelvollista saada. Ja Kirj. seuran esimiehelle prof. Linsénille hän
kirjoittaa: "En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien järjestäminen
yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä.
Senpävuoksi olenkin aikonut Kirj. seuralle jättää käsikirjoitukseni
pelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi." -- Lönnrot aina
vaatimattomasti arvosteli vähäksi oman kykynsä. Muuten hän runojen
järjestämisen ohella harrasti suomen tutkimista, esitteli Keckmanille
oikeinkirjoitusseikkoja ja runojen outojen sanain selityksiä ja
koetti taivuttaa suomenkieltä runokäännöksiin (Hauta Perhossa,
Odysseia VI) y.m. Hän oli kokonaan antautunut mielityöhönsä.
"Runokokous Väinämöisestä" on Kalevala pienoiskoossa, sillä runojen
järjestys ja tapausten keskinäinen yhteys säilyi seuraavissa
kokoonpanoissa pääasiassa juuri "Runokokouksen" pohjalla. Kaikki
Kalevalan sankarit esiintyvät jo töineen, toimineen ja kosiopuuhineen
tässä kokoonpanossa; sittemmin lisäksi tulleet piirteet ovat vain
edellisen täydennystä. Lukuisat kosimisrunot tarjosivat Lönnrotille
oivan keskustan, jonka ympärille hänen oli helppo sovitella eri
uroita koskevia seikkoja. Pohjola ja sen ihana impi tulevat jo
tällöin pääsankarien toimien keskukseksi; Vienan läänin eepilliset
runot olivat Lönnrotille siinä suhteessa hyvänä osviittana.
Tämän ensimäisen yhtenäiseepoksen Lönnrot alussa vuotta 1834 lähetti
Suomalaisen kirjallisuuden seuralle Helsinkiin tarkastamista ja
painoon toimittamista varten. Kuitenkin hän pyysi pidättämään
painatusta vielä seuraavaan kevääsen, koska hän aikoi keväämmällä
pistäytyä uudella ruuonkeräysmatkalla Vuokkiniemen puolella ja
laulattaa siellä syksyllä laulattamatta jääneitä runontaitajia.
Huhtikuun keskipaikoilla (13 p.) uupumaton runonkerääjä taas lähti
Kajaanista taivaltamaan Suomussalmen kautta Vuokkiniemelle, missä
hän nyt kierteli tarkemmin kuin ensi kerralla. Kulkien talosta
taloon, jalan, hiihtäen tai hevosella, hän keräsi runoja, auttoi
sairaita, suorittipa kerran vaikean leikkauksenkin, ottamalla eräältä
kasvavalta tytöltä pois pilautuneen silmän, Leikkaus onnistui
huolimatta huonoista apuneuvoista, ja tytön äiti kiitti polvillaan
Lönnrotia kuin jumalaa. Sellainen jumaloiminen ei suinkaan ollut
vaatimattoman lääkärin ja runonkerääjän mieleen. -- Tällä matkalla
hän kävi entistä idempänä, Uhtuen suuressa ja vauraassa kyläkunnassa
asti. Vuokkiniemen Tsenaniemessä hän yhdytti etevän runonlaulajan
_Jyrki Kettusen_, joka jo Topeliukselle aikoinaan oli laulanut 3
päivää, m.m. muhkean Lemminkäisaiheisen runon. Latvajärven kylässä
hän vihdoin tapasi kuuluisimman kaikista runonlaulajista, vanhan
patriarkaalisen _Arhippa Perttusen_, joka kolmatta päivää lauloi
Lönnrotille eheästi ja täydellisesti "noita syntyjä syviä, joit'ei
laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot". Arhippan mahtavasta
laulannasta Lönnrot antaa seuraavan mieltäkiinnittävän kuvauksen:
"Ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä
säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin,
hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. Runot hän lauloi
hyvässä järjestyksessä, jättämättä väliin huomattavia aukkoja, ja
useimmat semmoisia, joita en ollut saanut muilta; epäilenpä, tokko
niitä enää muualta kävisikään saaminen. Suuresti olin senvuoksi
mielissäni, kun olin päättänyt käydä hänen luonansa. Kuka tietää,
olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi
ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssansa melkoinen osa
ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan. Ukko oikein innostui, kun
välistä sattui haastelemaan lapsuutensa ajasta ja jo aikoja sitten
kuolleesta isästänsä, jolta hän oli runonsa perinyt. 'Kun silloin --
hän sanoi -- Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion
ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla! Meillä oli apumiehenä
eräs lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, ei kuitenkaan isävainajani
vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean vieressä,
eikä koskaan kahdesti samaa runoa. Pienenä poikana minä vaan siinä
istuin ja kuuntelin ja opin siten parhaat lauluni. Mutta paljon olen
niistä jo unhottanut. Pojistani ei yksikään tule laulajaksi minun
kuoltuani, niinkuin minä isäni jälkeen. Vanhoja lauluja ei rakasteta
enää niinkuin minun lapsuudessani, jolloin näillä oli etusija,
joko sitten tehtiin työtä tai vietettiin joutohetkiä kylässä. Sen
sijaan nuoriso nyt laskettelee omia rivoja laulujaan, joilla en
tahtoisi huulianikaan tahrata. Jospa silloin joku, kuten te nyt,
olisi runoja etsinyt, ei hän kahdessa viikossakaan olisi kerinnyt
kirjoittamaan muistiin edes sitä, mitä isäni yksinänsä osasi.' --
Näitä haastellessaan ukko mielenliikutuksesta oli puhjeta kyyneliin;
minunkin oli vaikea heltymättä kuunnella hänen kertomuksiaan noista
vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten tuommoisissa tiloissa
on tavallista, suuri osa ukon jakamasta kiitoksesta perustui
yksinomaan hänen mielikuvitukseensa." -- Siinä on eloisa kuvaus
tuosta häviävien kansanrunojen vanhasta, harmaaparrasta patriarkasta,
jolla oli "suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa", ja joka
itse osasi korkealle arvata kansanrunojen merkityksen. Tuntuupa
kuin näkisimme edessämme vanhan runonlaulajan haltioissaan laulavan
nuorelle, intomieliselle lääkärille mahtavia tietojaan, äänen
liikutuksesta vavistessa.
Tältä viidenneltä matkalta Lönnrot palasi Kajaaniin Suomussalmen
kautta 28 p. huhtikuuta ja lähti kevään lopulla Helsinkiin
täydentämään retkensä runsailla tuloksilla "Runokokousta
Väinämöisestä". Runosaalis täytti 2 kirjaa paperia. Aluksi hän
luuli voivansa suorittaa täydennystyön parissa viikossa ja arveli
ainakin juhannukseksi valmistuvansa. Mutta runsasten runovarojen
sijoittaminen oikeille paikoillensa vei aikaa arvaamattomasti.
Koko alkukesän hän aherteli runojen kimpussa, ja palattuansa
loppukesällä virkaansa Kajaaniin hän vielä koko syksyn muovaili
ja valoi yhteen vastaan hangoittelevia runoja, ennenkuin niistä
sukeusi uuden runo-kokouksen käsikirjoitus. Virkamatkoillaankin
hän lääkärintoimensa lomassa valmisteli kokoonpanoansa, pistäysipä
syksyllä vielä rajan takana Repolassa "lisännyksiä saamassa".
Vihdoin hän sai työnsä valmiiksi Kuhmoniemellä 11 p. marraskuuta.
Viimeistelyyn ja puhtaaksikirjoitukseen kului vielä useita viikkoja,
sillä Lönnrot oli sangen huolellinen käsialassaan ja silittelyssään.
Vasta 28 p. helmik. 1835 hän Kajaanissa allekirjoitti uuden
runokokouslaitoksensa esipuheen, ja silloin oli "Kalevala" koossa.
Tämä laajennettu laitos ei enää kantanut nimeä "Runokokous
Väinämöisestä", sillä Lönnrot oli kyllä huomannut sen kertovan paljon
muistakin sankareista. Soveliaan nimen antaminen oli pulmallinen
juttu, joka monesti lienee pannut Lönnrotin aprikoimaan, miksi
ihmelapsi oli ristittävä. Hänellä olikin varalla monta nimiehdotusta,
joista lopullisesti hyväksyttiin "_Kalevala taikka Vanhoja Karjalan
Runoja Suomen kansan muinosista ajoista_".
Tämä laitos oli tuo n.s. "Vanha Kalevala". Sen 32 runoa sisältävät
12,078 säettä -- siis kaksin verroin sen runkona olleen
"Runokokouksen Väinämöisestä". Runokokouksen runoihin tässä on tehty
runsaita lisäyksiä, kutomalla joukkoon uusia seikkoja ja piirteitä
sekä käyttämällä paljon loitsurunojen apua. Monen kehitysasteen läpi
oli siis eepillisten kansanrunojen yhteenvalaminen Lönnrotin käsissä
kulkenut: väitöskirja Väinämöisestä -- Lemminkäinen -- Väinämöinen
-- Naimakansan virsiä -- Runokokous Väinämöisestä -- Vanha Kalevala,
ennenkuin Suomen kansalliseepos ensimäisessä painetussa muodossaan
oli koossa. Se ajatus, joka oli välähtänyt Lönnrotin päässä hänen
ylioppilaana lukiessaan Gananderin Mythologiaa, Beckerin kirjoitusta
Väinämöisestä ja Topeliuksen runojulkaisuja, oli sitten eepillisten
runojen karttuessa hänessä lopullisesti vakaantunut ja nyt vihdoin
toteutettu: Suomen vanhat eepilliset kansanrunot oli sulatettu
yhtenäiseksi runosarjaksi antamaan selvän kuvan esivanhempien
elosta ja olosta -- kuvauksen, joka Lönnrotin luontaisen ja herkän
kauneudenaistin vaikutuksesta samalla sai taiteellisen muodon,
Lönnrotin sitä varsinaisesti tarkoittamattakaan. -- Vanhan Kalevalan
laaja esipuhe kyllin osoittaa, kuinka vähäksi ja puutteelliseksi
Lönnrot arvosteli oman työnsä. Runoja järjestäessään hän sanoo
noudattaneensa parhaimpien laulajain antamaa osviittaa ja itse
runojen keskinäistä yhteenkuuluvaisuutta ja lisää: "Ei niistä
suinkaan ole Greekalaisten ja Roomalaisten rinnalle, vaan hyvä jos
ees näyttävät, etteivät esivanhempamme mielellisissäkään yrityksissä
olleet älyttömät -- ja sen he kuitenkin näyttänevät." Omasta
hartaasta sisällisestä halustaan hän "kenenkään toisen vaatimatta"
sanoo runoja keränneensä ja järjestäneensä. Mutta järjestämistyönsä
onnistumista hän oli joskus epäillyt siihen määrin, että toisinaan
oli aikonut "kaikki tukkunaan tuleen nakata". -- Me puolestamme emme
voi kyllin ihmetellä "itse runotyössä kehnon" Lönnrotin taitoa valaa
kansanrunojen hajanaisista pirstoista kokoon eheä ja niin peräti
kansanomainen sankarirunoelma kuin Kalevala on.
Kalevala, suomalaisen kirjallisuuden mahtavin kulmakivi, oli siis
valmis. Kansa, joka siihen saakka oli elänyt unhotettuna piilossaan,
sai yht'äkkiä sellaisen kansallisaarteen, jollaista vain harvoilla
kansoilla on. Oikein ymmärtääksemme asian suuren merkityksen tulee
meidän muistaa sitä alhaista tilaa, jossa suomalainen kirjallisuus
silloin oli. Raamattu, katkismus, virsikirja, pari postillaa ynnä
muutamat muut hengelliset kirjat, kaikki kankeaa, ruotsinvoittoista
kieltä, muodostivat kirjallisuuden pääosan. Kaunokirjallisuus oli
vielä aivan kapalossaan, sen harvat harjoittajat keskinkertaisia
tai keskinkertaista alempia kykyjä. Suomalaisia sanomalehtiä oli
tuskin olemassa, suomen kirjakieli surkean köyhää, virheellistä
ja vähän viljeltyä; kaikkialla ammotti pimeys, josta tuskin
rohjettiin toivoa aamun koskaan koittavan. Silloin välähti kuin
väkevä salama yöhön Kalevala ja ennusti kaunista päivää. Suomen
halveksittu kieli ja kirjallisuus olivat Lönnrotin pajasta saaneet
mahtavan kulmakiven, jonka perustalle omavarainen kansallinen
sivistys voitiin luoda. Kalevalassa kumpusi sointuisa suomenkieli
alkuperäisessä rehevyydessään, ja kansallisteoksena Kalevala oli
maailmankirjallisuuden korkeimpia tuotteita. Suomelle oli uusi sampo
syntynyt.
Ilolla otti Suomal. kirj. seura vastaan Lönnrotin kalliin lahjan ja
julkaisi sen syksyllä samana vuonna 1835 painosta kahdessa osassa.
Seuran puheenjohtaja prof. J.G. Linsén lausui tästä merkkitapauksesta
seuraavassa vuosikokouksessa kauas kantavin sanoin: "Näiden
eepillisten runojen omistajana on Suomi kohoavalla itsetunnolla
oppiva ymmärtämään muinaisuutensa ja samalla myöskin tulevaisen
hengenkehityksensä, ja voi itsellensä sanoa: minullakin on historia!
-- Tulevaisuus, eikä toivoakseni kovin kaukainen, on ratkaiseva, mikä
huomio on annettava näille runoille, ja minkä oikeuden kuolemattomaan
nimeen on saavuttanut se mies, jonka vaivaa ja tietoa meidän on
kiittäminen niiden kokoamisesta ja järjestämisestä." Ja samaan aikaan
Runeberg, tutustuttuaan muutamaan Kalevalan runon ruotsinnokseen,
sen runollisten kauneuksien hurmaamana ihastuksissaan ennusti, että
Kalevala oli menestyksellä kilpaileva Homeroksen kuolemattomien
laulujen kanssa. -- Tosin Kalevalan ilmestyminen ei heti vaikuttanut
niin valtavasti kuin olisi odottanut: varsinainen kansa piti sitä
joutavana ja pakanallisena kirjana, ja sivistynyt sääty ei yleensä
osannut lukea suomea eikä siis voinut nauttia Kalevalan kauneuksista.
Vasta sitten kun _M.A. Castrén_ v. 1841 oli ruotsintanut Kalevalan,
alkoi oman maan yleisön huomio kääntyä tähän merkkiteokseen, ja
kansallinen innostus yleni. Samalla Kalevala arvostelujen ja
käännösten kautta alkoi ulkomaillakin herättää huomiota ja kantaa
Suomen ja Lönnrotin nimeä kunnioituksella kauas suureen maailmaan.
* * * * *
Olisipa luullut Lönnrotin hieman levähtävän saatuaan samponsa
valmiiksi. Siltä ainakin näytti, sillä samaan aikaan hän oli
ajatellut omaakin tilaansa.
Alussa vuotta 1835 hän näet oli pois muuttavalta postimestari
Montgomerylta ostanut itselleen kaupunkitalon 1,000 ruplalla ja
hankkinut samalla neljänneksen matkan päässä kaupungista itään
pienen maatilan, Polvilan, myytyänsä entisen liian etäällä
kaupungista olleen maatalonsa. Lönnrot näet mieluummin halusi
asua maalla kuin puolimädäntyneessä likaisessa kaupungissa. Hän
kutsui köyhät vanhempansa Sammatista Polvilaan ja asetti oman
talouden. Kuvaavaa epäkäytännölliselle Lönnrotille ovat hänen
muuttohommansa. "Jumala varjelkoon ketään ihmistä muuttamasta, paljo
siitä on huolta, erittäin tällaisessa kaupungissa", hän kirjoittaa
Keckmanille. Polvilaan hän hankki Sammatista palvelijat, kutsui
luokseen sukulaisiansa ja koetti asettua oikein mukavasti. Polvila
on kauniilla paikalla vesien varrella, ja Lönnrot vietti osan
päiväänsä lääkärintehtävissä kaupungissa, osan Polvilassa. Ensimäinen
lisärakennus, jonka hän laittoi rappeutuneesen Polvilaan, oli sauna,
Lönnrot kun oli innokas kylpijä ja ankara löylyn ottaja.
Mutta nämä kaikki olivat vain arkihuolia. Uusille runoretkille
paloi uutteran kerääjän mieli. Kaikki kansan henkiset aarteet
oli tarkoin koottava talteen pahojen päivien varaksi. Suuri
kansallinen tehtävä yhä enemmän selvisi Lönnrotille. Lähettäessään
Kalevalan käsikirjoituksen Helsinkiin hänellä jo oli mielessä
monta uutta työtä: Paavo Korhosen runojen painoon toimittaminen,
kansan ballaadien, lyyrillisten laulujen, sananlaskujen ja
loitsurunojen järjestäminen, suomalaisen lääkärikirjan ja suomen
kieliopin tekeminen. Samalla hän suunnitteli suurta kieli- ja
kansatieteellistä tutkimusretkeä, joka käsittäisi koko suomenkielen
alueen. Maaliskuun alussa hän kysyi asiassa Keckmanin mielipidettä,
arvellen että yliopisto saattaisi kyllä hänellekin antaa pienen
matkarahan suomenkielen tutkimisen hyväksi, olihan "se ennen
kaikenlaisiinkin rahoja työnnellyt, kun e.m. Taurian matkallenki
niillen, jotka sieltä 15 eli 10 tuhat Ruplan verolta heiniä ja
kärpäsiä keräsivät". Pian Lönnrot luopui koko matkarahahommasta, kun
pelkäsi joutuvansa liian suureen edesvastuusen. Suotuaan itselleen
nelisen viikkoa lepoa, kun alipuoli ruumista pelkästä istumisesta
oli kipeytynyt, hän omin varoin huhtikuun alussa 1835 lähti uudelle
runonmatkalle Venäjän Karjalaan. Viisi viikkoa hän nyt yhtä painoa
huonossa kevätkelissä kierteli Repolan, Rukajärven, Jyskyjärven,
Uhtuen ja Vuokkiniemen läpi, tehden noin 80 peninkulmaa pitkän
vaelluksen ja saaden runoja "kokonaisen paperikirjan täyteen". Paras
laulaja tällä matkalla oli Uhtuessa eräs Jamala-niminen mies, joka 5
ruplasta lauloi Lönnrotille 20 pitkää ja muutamia lyhyitä runoja. --
Juhannuksen tienoissa hän Tornion ja Aavasaksan kautta teki pienen
virkistysmatkan Lapin rajoille ja elokuussa virkamatkallaan vielä
pistäysi runojen tähden Vuokkiniemen Lapukassa. Saamiaan runoja hän
ei enää tahtonut sijoittaa painovalmiisen Kalevalaan, vaan katsoi
parhaaksi vasta vuosien päästä sovittaa samalla kertaa paikoilleen
kaikki lisäksi tulleet runot.
Yht'aikaa kansanrunojen keräämisen ja järjestämisen kanssa
Lönnrot suoranaisestikin uurasti suomenkielisen rahvaan henkistä
kohottamista. Jo v. 1834 hän kesken kiireitään toimitti suomeksi
rahvasta varten vastaisten katovuosien varalle _Gustava Schartaun
Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina_, ja saatuaan Kalevalan valmiiksi
hän päätti ruveta toimittamaan kansalle helppotajuista, herättävää
kuukauslehteä. Suomeksi oli siihen aikaan olemassa, vain pari kituvaa
sanomalehteä, "Oulun Viikko-sanomat" ja "Sanansaattaja Viipurista",
mutta Lönnrot ei arkaillut edeltäjien huonoa kohtaloa. Huolimatta
paljoista töistään -- lääkärikirja hänellä oli paruillaan tekeillä
-- Lönnrot rohkeasti ryhtyi Oulussa vuoden alusta julkaisemaan
Mehiläinen nimistä kuukaus-lehteä, ollen siten uranaukaisija
suomalaisen aikakaus-kirjallisuudenkin alalla. Paljon tarvittiin
uhrautuvaisuutta tässäkin työssä, kun toimittaja asui Kajaanissa
ja posti vain kerran viikossa kulki Oulun ja Kajaanin väliä.
Mutta työ ei Lönnrotia pelottanut. Hän koki tehdä lehtensä niin
helppotajuiseksi ja monipuoliseksi kuin suinkin, käsitellen siinä
etusijassa Suomen kansanrunoutta, kansatiedettä ja kieltä koskevia
kysymyksiä. Rahvas oli Mehiläisen avulla herätettävä tuntemaan
itsensä ja maansa. Ja niin vilkkaasti on Mehiläinen toimitettu,
että sitä vieläkin huvikseen lukee. Lönnrotin hellää huolenpitoa
lehdestään todistaa sekin seikka, että hän jo Oulussa leikkautti
auki Mehiläisen arkit, koska muka talonpojilla oli tylsät sakset
ja veitset. Lehti ilmestyi kuukausittain 2-arkkisena, ja toinen
arkki sisälsi pelkästään historiallista lukemista, joksi Lönnrot
suomensi ensi osan K.F. Beckerin saksalaista yleishistoriaa,
antaen siten ensimäisen yleishistorian esityksen suomenkielellä.
Mehiläisessään Lönnrot samalla alkoi laskea perustusta uudelle
yhteiselle kirjakielelle, käyttäen eri murteista oppimaansa rikasta
kielivarastoaan kirjoitustensa apuna. Tämän uuden kirjoitustavan
Lönnrot tiesi kyllä aluksi nostavan riitoja, mutta arveli rohkeana,
että "riidastahan se sopukin syntyy".