Professorina ja vanhuksena.
Lönnrot oli siis vihdoin joutunut itse nuorisolle opettamaan sitä
ainetta, jolle hän elämänsä parhaat vuodet oli omistanut. Ylioppilaat
ottivat hänet riemulla vastaan ja panivat toimeen erityisen juhlan
uuden, kunnioitetun opettajansa tervetuliaisiksi. Kun vaatimaton
juhlavieras astui saliin ja näki edessään häntä hurraahuudoilla
tervehtivän ylioppilasjoukon, tahtoi hän ujosti pujahtaa
sivukammariin. Silloin kymmeniä vankkoja käsivarsia kävi ukkoon
käsiksi, ja korkealla laulavan sekä hurraavan joukon olkapäillä sai
Lönnrot vastustelemisistaan huolimatta vaeltaa salin ympäri. --
Kohta sen jälkeen talvella ylioppilaat kävivät laulutervehdyksellä
Lönnrotin luona. Professori oli juuri hiihtämään lähdössä, kuunteli
tarkkaavasti laulua, kiitti ylioppilaita muka ansaitsemattomasta
kunnioituksesta, nousi suksilleen ja sanoi, että jos joku halusi
nähdä hiihdettävän, niin nyt sen näki. Samassa hän alkoi suksineen
liukua alas Vladimirinkadun mäkeä, jonka varrella hän asui.
Professorinvirkansa Lönnrot otti pääasiassa käytännölliseltä
kannalta, ja siihen hänellä olikin täysi oikeus. Juuri käytännöllinen
tarve se etupäässä olikin pakottanut hallituksen perustamaan
yliopistoon opettajanpaikan kansan omassa kielessä, kun virkamiehet,
vieläpä papitkin, perin vaillinaisesti osasivat suomea -- tosinhan
sitä siihen aikaan ei paljoa vaadittukaan. Ja kielemme kaipasikin
kipeästi käytännöllistä muokkaajaa ja viljelijää. Suomen kirjakieli
ennen Lönnrotia oli näet ollut perin köyhää, virheellistä ja
ruotsinvoittoista; murteiden harrastajat taas 1800-luvun alkupuolella
olivat jo silpomaisillaan sen moneksi eri kirjakieleksi. Silloin
tuli Lönnrot oikealla hetkellä, yhdisti itseensä suomen kaikkien
kielimurteiden tarkan tuntemisen ja toi esiin kansanrunoista ennen
aavistamattomat runsaat kielelliset aarteet. Hän ryhtyi luomaan
Suomelle _uutta yleistä kirjakieltä_, sulattaen siihen suomen
eri murteiden parhaat ominaisuudet. Kansanrunojen kerääminen ja
julkaiseminen ja varsinkin Kalevalan kokoonpano tosin ovat hänen
elämänsä tärkeimmät työt, mutta melkein yhtä korkealle on arvattava
hänen käytännöllinen työnsä suomen kirjakielen uudistajana ja
viljelijänä. Hän valoi yhteen länsi- ja itäsuomen murteet, liittäen
taitavin käsin vanhan kirjakielen jo kieliopillisesti vakaantuneesen
ja säännölliseen länsisuomalaiseen asuun itäsuomen runsaita ja
meheviä sanavaroja, taivutusmuotoja ja puheenparsia. Siten muodostui
meille, eri murteista yhtyen, uusi yleinen kirjakieli, jolla monen
muun kansan kirjakielen rinnalla on se verraton etu, että kaikki
suomalaiset sitä yhtä helposti ja yleisesti ymmärtävät.
Tätä suurta kielellistä puhdistus- ja uudistustyötänsä hän,
kuten olemme nähneet, oli ahkerasti harjoittanut jo Kajaanissa
ollessaan. Hänen monet kirjalliset julkaisunsa ja suomenkieltä
koskevat tutkielmansa ja kirjoituksensa osoittavat, kuinka
hänen omakin kantansa vasta vähitellen vakaantui. Aluksi hänen
kirjoitustapansa oli näet sangen hapuilevaa ja tavoitteli latinan
sekä kreikan kielen lauserakennusta. Lukija on kyllä huomannut
niistä Lönnrotin suomenkielisten kirjoitusten otteista, joita
edellisessä on esiintynyt, kuinka kankealta ja vanhanaikuiselta hänen
kirjoitustapansa tuntuu meikäläisistä. Mutta se ei ole ollenkaan
ihmeellistä ajan oloihin katsoen. Hiljakseen Lönnrotin kirjoitustapa
tuli luonnollisemmaksi ja suomalaisemmaksi ja vakaantui vihdoin siksi
yksinkertaiseksi, joskin hieman kankeahkoksi proosaksi, jota hän
lopummalla ikäänsä kirjoitti. Hänen muodostelemansa uusi kirjakieli
kehittyi näet nopeasti mestarinsa ohitse, joka ei koskaan ollut
mikään kielellinen tyylinero, yhtä vähän kuin hän oli omintakeisesti
luova runoilija. Nuoremmat, notkeampikynäiset miehet veivät Lönnrotin
rakentamaa kirjakieltä nopein askelin muodollista täydellisyyttä
kohti, ja mestari itse vaatimattomana vanhoilla päivillään ei
mielellään tahtonut kirjoittaakaan suomea, koska hän oli muka jäänyt
kielen kehityksessä jälelle.
Kajaanissa alottamaansa kielellistä uudistusta Lönnrot professorina
jatkoi. Hän koetti ylioppilaissa etusijassa virittää harrastusta
suomenkieleen ja sen oppimiseen. Kieltämme alettiin tähän aikaan yhä
enemmän viljellä varsinaisen sivistyselämän eri aloilla, ja ääretön
joukko uusia sanoja tarvittiin eri sivistyskäsitteitä ilmaisemaan.
Jo Kajaanissa Lönnrot oli ahkeroinut uusien sanojen sepitystä,
karsinut kielestä pois rumia muukalaisuuksia ja esimerkillään
innostanut muitakin samaan työhön. Lääke- ja kielitieteellisiä,
lasku- ja runo-opillisia sekä historiallisia oppisanoja oli hänen
pajastaan jo silloin lähtenyt ensimäinen joukko. Professorina
ollessaan hän taivutteli nyt kieltä mitä monipuolisinten käsitteiden
ilmaisijaksi, veti kansanrunoista esiin runsaasti somia ja sattuvia
sanoja sekä sepitti joukoittain yhtä osuvia uusia sanoja noiden
uusien käsitteiden tulkiksi. Suomen eri murteiden rikasten sanavarain
täydellinen tunteminen ja taipuisa, luonnostaan herkkä kieli-aisti
ohjasivat häntä tässä tärkeässä toimessa niin hyvin, että hänen
sepittämänsä uudet sanat yleensä käytännössä vakaantuivat paljoa
nopeammin ja paremmin kuin muiden samanaikuisten sanaseppäin
tekeleet, jotka nekin puolestaan suuresti edistivät yhteistä
tulosta. Me, jotka nykypäivinä niin helposti sujuttelemme suomea
kaikilla sivistyselämän aloilla, käyttäen valmista ja vakaantunutta
sanavarastoa, joka tosin päivä päivältä yhä karttuu ja tarkistuu,
emme kyllin osaa ymmärtää niitä vastuksia, joita kirjakielen
uudestiluominen luojillensa tuotti.
Tämän vaikean tehtävän Lönnrot toimitti yleensä luennoillaan.
Koko virka-aikansa hän ylioppilaille esitti 2 tuntia viikossa
Kalevalaa, käänsi tekstin ruotsiksi ja antoi niin laveita sana- ja
asiaselityksiä, ettei ennättänyt lukea kuin 10 runoa lukuvuodessa.
Toisena kahtena viikkotuntina hän esitti suomen kielioppia tai
suomalaista mytologiaa. Ensi vuotenaan hän luennoilla suomensi
muutamia epistoliakin alkukielestä. Mutta tärkein tehtävä noina
kahtena tuntina oli juuri uusien oppi- ja sivistyssanojen sepittäminen
tieteen eri aloilla. Niinpä hän syksyllä 1857 kirjoittaa
lukeneensa kasvioppia ja syksyllä 1858 itse suomentaneensa erästä
ruotsinkielistä luonnonopillista kirjaa, antaen ylioppilaiden
kolmena tuntina suomentaa erästä toista luonnonopillista teosta ja
kotityönä harjoittaa suomen kirjoittamista. Eräs luennoilla ollut
(J. Krohn) kuvaa niitä näin: "Ihmeteltävää oli kuulla, kuinka selviksi
ja sujuviksi vaikeimmatkin kohdat kääntyivät mestarin käsissä, ja
varsinkin kuinka hän suomenkielen omista varoista keksi tuhansia
sanoja, jotka useimpain muitten nykyisien sivistyskielten on täytynyt
lainata." -- Varsinkin oivallinen kasviopillinen sanastomme on
Lönnrotin luoma. Luonnonihailijana hän koko ikänsä oli harrastellut
kasvioppia, ja nyt professorina hän, kääntäessään luennoillaan
suomeksi Hartmanin Floraa, sepitti sille täydellisen suomalaisen
sanaston, joka _Suomen kasvistossa_ v. 1860 tuli julkisuuteen.
Ruotsinvoittoista lakikieltä hän notkeasti taivutti suomalaiseksi
kääntämällä suomeksi 1734-vuoden laista _Kauppakaaren ja Maakaaren_
(1857) ja suomentamalla J. Ph. Palménin _Lainopillisen käsikirjan_
(1863). Kieliopillisia oppisanoja hän oli julaissut kirjoituksissaan
jo Kajaanissa ollessaan, ja 1857-vuoden "Suomi" kirjassa hän
antoi niitä uuden kokoelman. Tieteellisenä tutkimuksena hänen
professoriajaltaan mainittakoon hänen saksankielinen esityksensä
_Inarin lapin murteesta_ (1854).
Tutkintovaatimuksissaan Lönnrot oli ehkäpä liiaksikin lempeä ja vähän
vaativainen. Monta hauskaa muisteloa on säilynyt hänen helposta
arvosanojen annostaan. Mutta on huomattava, etteivät silloiset
suomenkielen opintojen apuneuvotkaan olleet suuria, eikä sen ajan
vaatimuksia siis käy mittaaminen meidän aikamme mitalla. Asian
harrastuskin oli silloin jo ansio.
Varsinaisen virkatoimensa ohella hän, kuten tavallista, ennätti
harrastaa paljon muutakin hyvää. Jatkona kajaanilaisille
raittiusharrastuksilleen hän v. 1853 perustetun Raittiuden Ystäväin
Seuran toimituksissa julkaisi käännöksinä ja mukaelmina pari
kansankirjasta: _Kolme päivää Sairion kylässä_ (1854) ja _Vilhelmi
Linterin historia_ (1856). Näillä käännöksilläkin hän rikastutti
kirjakieltä. Ja v. 1857, kun ankara kato kohtasi pohjois-Suomea,
hallitus lähetti hänet varta vasten hädänalaisille seuduille kauas
Sotkamoon saakka neuvomaan rahvaalle jäkäläleivän tekoa. Sellaiseksi
lähettilääksi hän olikin aivan kuin luotu kansanomaisuutensa ja
entisen laajan kokemuksensa vuoksi. Jäkäläleipien paistuessa uunissa
Lönnrot istui uunin edessä ja valmisteli kasvistoaan; julkaisipa
hän pienen kirjasenkin jäkäläin ruoaksi käyttämisestä. Vanha
lääkärinharrastuskin hänessä yhä pysyi vireillä, ja sen tuloksena on
mainittava hänen kirjoituksensa _Minkätähden kuolee Suomessa niin
paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa_ (v. 1859). Siinä hän
neuvoi lapsien terveydenhoitoa.
Professoriaikanansa virinneihin valtiollisiin pyrintöihin ja
suomalaisuuden vaatimuksiin Lönnrot ei personallisesti puuttunut.
Hän oli läpeensä rauhan mies, joka kammosi kaikkea valtiollista
taistelua ja puoluepolitiikkaa. Hän työskenteli hiljaisuudessa omalla
alallaan, mutta ei silti suinkaan ollut välinpitämätön valtiollisille
ja kansallisille uudistusharrastuksille. Mielihyvällä hän näki
uuden Suomen nousevan niilläkin aloilla, samoinkuin hän oli sitä
valmistanut kirjallisuuden vainiolla. Valtiollinen ja julkinen
toiminta ei kuulunut hänelle; olihan hänen harras ystävänsä Snellman
ja joukko nuorempia voimia tarmokkaasti taistelemassa sillä alalla.
Kuitenkin Lönnrotin asema suomenkielen professorina ja Suomal. kirj.
seuran esimiehenä, joksi hänet oli valittu v. 1854, velvoitti
hänet joskus astumaan esille yhteiskunnallisissa asioissa ja
kansallisuus- sekä kielikysymyksessä. Vireä kenraalikuvernööri kreivi
Berg näkyy joskus tiedustelleen Lönnrotinkin mielipidettä suomenkielen
käytäntöä koskevissa asioissa; hänet kutsuttiin v. 1861 jäseneksi
kansakoululaitoksen suunnittelu-ehdotusta tarkastavaan komiteaan ja
1862-vuoden kieli-komiteaan. Kun Suomi v. 1860 sai oman rahan ja
rahayksiköille tarvittiin sopivat suomalaiset nimitykset, sepitti
Lönnrot nuo sattuvat nimitykset "markka" ja "penni".
Kieli- ja kansallisuuskysymyksessä käy Lönnrotin kanta paraiten ilmi
niistä jonkinlaisista ohjelmapuheista, joita hän Suomal. kirj. seuran
esimiehenä piti seuran vuosikokouksissa vv. 1855-62. Ennen Lönnrotin
esimiehyyttä oli seuran virallinen kieli ollut ruotsi, jäsenet kun
vielä huonosti taisivat suomea, mutta Lönnrot alkoi seurassa esittää
asiat suomeksi, joskin keskustelu edelleen useimmiten kävi ruotsiksi,
ja ruotsi pysyi seuran pöytäkirjakielenä vuoteen 1861 saakka. Pari
ensimäistä vuosikokouspuhettansa Lönnrotkin piti ruotsiksi, saipa
siitä "Suomettarelta" moitelauseenkin, varsinkin kun hämäläisiä
talonpoikia kerran oli ollut kokouksessa läsnä. Mutta v:sta 1857
alkaen hän puhui yksinomaan suomeksi. Hänen ensimäinen kielellinen
vaatimuksensa oli koulujen opetuskielen suomalaistuttaminen,
koska opetuskieli tavallisesti määräsi yksilön koko kirjallisen
ja puhekielen. Itse hän ruotsinkielisiä kouluja käyneenä sen muka
kipeästi tunsi. Kun v. 1858 avattu Jyväskylän alkeisopisto vastoin
toivoa aluksi muodostuikin pääosalta ruotsinkieliseksi, niin Lönnrot,
joka ei suinkaan tahtonut ryhtyä "morkkimaan" isällisen esivallan
toimia, vuosipuheessaan v. 1859 lausui jo julki ajatuksen yksityisen
suomenkielisen opiston perustamisesta -- ajatuksen, joka vasta
1870-luvulla toteutui. Lönnrot ei luullut siihen suuria tarvittavan:
"Pääasiana olisi perustajan taito, halu ja hartaus tahtoaksensa
jotain Suomen kansan, kielen, kirjallisuuden ja sivistyksen
eteen voimainsa mukaan tehdä ja toimittaa. Hän kyllä semmoisessa
yrityksessä ei tulisi _ansiovuosia_ kokoamaan, mutta epäilemättä
olisi hänelle siitä sen enemmin _ansioa_ karttuva." Samassa puheessa
Lönnrot iloitsi siitä, että hallitus oli kuntien pöytäkirjakieleksi
suomenkielisissä kunnissa vihdoin määrännyt suomen, ja että
yliopistossakin vast'edes saatiin suomeksi suorittaa opinnäytteitä.
Siten suomenkieli voitti sijaa tieteen piirissä ja oikeuslaitoksenkin
alalla, mihin viittasi sekin seikka, että esivalta jo huolellisesti
suomennutti kaikki käskynsä ja asetuksensa. -- Seuraavana vuonna
Lönnrot torjuu suomenmielisten päältä syytöksen maan ruotsalaisten
sortamisesta ja suomalaistuttamishankkeista ja vakavasti kehoittaa
"urheaan työhön" eikä "äänenpitoon" kansan suomenkielisen
enemmistön kohottamiseksi oikeudenmukaiseen asemaan. Seuraavassa
puheessaan v. 1861 Lönnrot teroitti mieliin, että suomenkielen tuli
Suomessa kaikilla yhteiskunta- ja sivistyselämän aloilla vähitellen
päästä käytäntöön ruotsin rinnalla siinä suhteessa, joka oli
kummankin kielen puhujain lukumäärän välillä. Lönnrot tässä tähtää
nähtävästi jotakin kunnallisen pääkielen periaatetta. Viimeisessä
vuosipuheessaan v. 1869 Lönnrot lausui kantansa kielikysymyksessä
yhä varmemmin ja selvemmin, vaatien suomea välttämättä koulujen ja
virkakuntain kieleksi. Kuitenkin Lönnrot aina pysyi kohtuuden ja
maltin rajoissa, tahtomatta väkivaltaisia ja katkeruutta synnyttäviä
toimenpiteitä. Luonnollinen ja asiallinen sovinnollisuus tässäkin
kysymyksessä johtaisi parhaiten perille. Tuomioistuinten pöytäkirjat
oli välttämättä saatava suomeksi, koska "tuomari oli yhteisen kansan
eikä yhteinen kansa tuomarin tähden."
Samana vuonna hänen kunniakseen pidetyssä erojaisjuhlassa --
hänen erotessaan professorinvirasta -- Lönnrot vakuutti, ettei
suomalaiselta puolelta suinkaan ajateltu mitään ruotsinkielen sortoa;
Suomessa oli kyllä sopuista sijaa molemmille kielille, kun vain
suomenkielen annettaisiin astua luonnollisiin oikeuksiinsa ruotsin
rinnalle. Samassa puheessa hän vaatimattomasti kosketteli omiakin
toimiaan, sanoen ei ansaitsevansa niiden tähden mitään kiitosta. Hän
oli muka vain omiksi huviksensa ruvennut runoja kokoamaan, niiden
arvoa ajattelematta. "Olipa kun olisi joku näkymätön haltia mieleni
niiden suloisuuteen ja kauneuteen niin kiinnittänyt, etten oikein
voinut ilman niittä elää, ja sillenpä, joka niin veti ja johdatti,
melkeinpä pakotti, minua työhön, tahtoisin kaiken ansion siitä antaa;
itse en ollut muuta kuin käskyläinen toisen työssä."
Edellä kerrottu osoittaa kyllin Lönnrotin kannan kieli- ja
kansallisuuskysymyksessä ja todistaa perättömiksi ne ruotsinmielisten
väitteet, että Lönnrot muka ei ollut suomenmielinen. Se hän kyllä
aivan varmasti oli, mutta hän tahtoi suomalaisuuden asiaa ajettavan
rauhan ja sovinnon tietä vastapuolueen itsensä oman ymmärtämyksen
ja edun avulla. Kielellistä sortoa hän kaikkialla vieroi; niinpä
hän sekä yksityisesti että julkisesti lausui painavia sanoja Suomen
lappalaistenkin kansallisten ja kielellisten oikeuksien puolesta,
nähtyään Lapin-matkoillaan heidän aineellisesti ja henkisesti
alhaisen tilansa. Eikä hän siinäkään näy pysähtyneen pelkkiin
sanoihin, vaan suoranaisestikin hän vähin toimi lappalaisten
omakielisen uskonnonopetuksen ja kirjatiedon hyväksi. -- Jouduttuaan
jäseneksi edellä mainittuun, hallituksen v. 1862 asettamaan
kielikomiteaan, jonka tuli pohtia suomenkielen kelpoisuutta virka- ja
oikeuskieleksi, Lönnrot tehokkaasti vaati suomenkielen käytäntöön
ottamista. Silloin eräs komitean ruotsinmielinen jäsen kuuluu
kummissaan sanoneen Lönnrotille: "Me luulimme, ettet edes sinä, veli
kulta, vaatisi että suomenkieli niin äkkiä päästettäisiin valtaan."
Lönnrot kuuluu siihen vastanneen: "En sitä äkkiä vaadikkaan, vaan
en myös salli ettei pääse ikinä." Komitean enemmistö virallisessa
lausunnossaan tosin myönsi suomenkielen oikeutetuksi pääsemään
tasa-arvoon ruotsin kanssa, mutta lykkäsi tämän tasa-arvoon pääsön
epämääräiseen tulevaisuuteen. Silloin Lönnrot parin muun jäsenen
kanssa pani siihen vastalauseensa ja vaati kielten tasa-arvon
tapahtuvaksi viiden vuoden kuluessa, Omasta puolestaan hän näkyy
tahtoneen, että vasta nimitettävät tuomarit velvoitettaisiin heti
antamaan suomenkielisiä toimituskirjoja. Komitean työ oli tyhjää
kuten oli arvattukin, ja ympäri maata pidettiin pitäjänkokouksia,
joissa vaadittiin suomenkielelle sille kuuluvia oikeuksia.
Sellaista pitäjänkokousta varten Rantasalmen kirkkoherra,
tohtori J.F. Bergh, tiedusteli Lönnrotin mieltä suomalaisessa
kansallisuuskysymyksessä. Kirjeessään Berghille Lönnrot vastaa,
"että suomi, mitä pikemmin sitä parempi, on asetettava tasa-arvoiseksi
ruotsin kanssa", koska ruotsi ei enää yksinään ollut välttämätön
kansallisen olemuksen säilyttämiselle, vaan päinvastoin, suomalaisuuden
herättyä itsetajuntaan, ehkäisi sovinnollista yhteistyötä.
Ehkä kaikista pontevimmin Lönnrot lausui painavan sanansa
kansallisuuskysymyksessä Porthanin kuvapatsaan paljastajaisissa
v. 1864. Silloin hän puhuikin asiassa julkisesti viimeisen kerran.
Sivistys on kansallisuuden vahvin tuki, mutta vieraskielinen sivistys
on sille turmioksi, arvelee Lönnrot. "Kansallisuuden ja kielen
keskinäisestä suhteesta on näinä aikoina mitä milloinki kirjoteltu
ja väitelty, mutta luulispa sen asian ilmanki kyllä selväksi, ettei
nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkielettä...
Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä
kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla
osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja
ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja
niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota
sentähden monin paikoin käyttääki haukkumanimeksi, sillä itseki
todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua." -- Nämä
voimakkaat sanat kyllin selvästi todistavat, mitä mieltä Lönnrot oli
aikansa polttavimmassa pääkysymyksessä.
Yksityisesti hän ei näy mielellään puuttuneen kieliasiaan.
Kotioloissaan hän esim. rouvansa kanssa kyllä puhui suomea,
mutta lastensa kanssa tavallisesti ruotsia, joskin antoi heille
suomenkielisen kasvatuksen. Lönnrotin ruotsi tosin ei ollut mitään
erinomaista -- hän näet puhui sitä jotenkin kankeasti ja leveästi --
mutta ruotsiksi saatu koulukasvatus ja seurustelu oli niin juurtunut
häneenkin, että hänen oli vaikea luopua totutusta tavasta, varsinkin
kun vanhoillaan ei enää luullut osaavansa sujuvasti käyttää suomea.
Ystäviensä parissa hän näkyy harvoin kosketelleen kielikysymystä.
Kuitenkin hän kuuluu toivoneen, että syntyisi suomalaisia kouluja,
"sillä eivät suomalaiset ole niin tyhmiä kuin heitä pidetään;
saakoot he kouluja." Ja toisen kerran hän kuuluu arvelleen: "Suomi
suomalaisille. Suomalaisuuden asia edistyy, tehkööt mitä tekevät."
Ruotsinmielisten jyrkkä ohjelma häntä vanhoilla päivillä miellytti
yhtä vähän kuin liberaalien keinotekoinen kohtuus ja vapaamielisyys.
Pitkiä valtiollisia ja kielipoliitillisia riitakirjoituksia hän ei
viitsinyt lukea; korkeintaan lueskeli Agathon Meurmanin purevia ja
nasevia kirjoituksia.
* * * * *
Olemme edellä hiukan kosketelleet Lönnrotin julkista kantaa
kieli- ja kansallisuuskysymyksessä. Siinä hän ei esiinny minään
johtajana; hänen oikea alansa oli hiljainen työkammio. Uuttera
työ pysyi edelleen hänen elämänsä pääsisällyksenä. "Tuli hänen
luoksensa milloin hyvänsä, niin hän aina oli täydessä työssä, ja
tuskin oli vieras lähtenyt, niin hänen kynänsä jälleen juoksutteli
paperia myöten", kirjoittaa eräs hänen hartaista oppilaistaan
(J. Krohn). Ja Aug. Schauman, joka tähän aikaan oli Kirjallisuuden
seuran rahastonhoitajana ja siis usein tuli tekemisiin Lönnrotin
kanssa, kirjoittaa muistelmissaan; "Minun ei tarvitse sanoa,
kuinka aina tuntui niin hyvältä ja virkistävältä, kun tuolla hänen
pienessä, aistikkaasti sisustetussa työhuoneessaan Rautianin
talossa Fabianinkadun varrella sai leikkiä laskien tai vakavasti
puhellen viettää jonkun tunnin tämän hiljaisen, itsensä uhraavaisen,
levollisen ja tyytyväisen isänmaallisen työn suurmiehen seurassa,
hänen, jossa suomalainen kansallisluonne korkeimmassa puhtaudessaan
ja hyveessään ihannekuvana ilmestyi."
Harvoin Lönnrot työkammiostaan lähti pitoihin tai juhlaseuroihin,
ja jos niihin joutuikin, hän ujosti vetäytyi johonkin soppeen ja
hiipi kohta tiehensä. Itse hän ei koskaan pitänyt mitään virallisia
kemuja, mutta tuttavat olivat kyllä aina tervetulleet hänen
yksinkertaiseen kotiinsa, kun tyytyivät siihen mitä talossa sattui
olemaan saatavilla hyvää tupakkaa ja kahvia, pari lasia totia ja
yksinkertainen illallinen. Varsinkin Snellmanin oli tapana usein
myöhällä tulla Lönnrotin luo juttelemaan ja jäädä illalliselle.
Teatterissa y.m. huvituksissa Lönnrotin perhe tuskin lienee käynyt
kertaakaan. Kajaanin yksinkertaiset elämäntavat siirtyivät perheen
mukana Helsinkiin: rouva kutoi ja hääri taloustoimissa, palvelijat
joutohetkinään kehräsivät keittiössä, ja professori itse kuuluu
usein parsineen ja pesseen sukkansa säästääksensä piikojen vaivaa.
Lönnrot ei suvainnut tärkkipaitaa vaan piti leveäkauluksista
talonpoikaispaitaa, iso musta silkkihuivi kaulan ympäri käärittynä.
Juhlatilaisuuksissa pantiin "simsetti" kaulaan. Puheita hän
niissä ei ollut kärkäs pitämään, sillä kainoutensa vuoksi hän oli
huono puhuja, joka vaivoin sai sanansa esiin, jollei puhe ollut
kirjoitettu. Ylioppilaita hän suosi lämpimästi ja puolusti hartaasti
oman ylioppilastalon rakentamista. Mielellään hän myös lainasi
ylioppilaille rahoja, mutta kyllä nämä puolestaan koettivatkin
olla säntillisiä maksussaan. Urheilua hän edelleen harrasti niin
rivakasti, että vielä 60 vuoden vanhana kuuluu kepeästi kiivenneen
tankoa myöten yliopiston voimistelusalin lakeen saakka.
Kesänsä Lönnrot perheineen vietti rakkaassa Sammatissa, mihin hänen
sydämensä lapsuudesta saakka niin lujasti oli kiintynyt. Perhe oli
vähitellen lisääntynyt pienillä tyttärillä, joiden iloinen nauru
ja leikittely hauskutti isän harvoja joutohetkiä. Aluksi asuttiin
Paikkarissa ja sittemmin useita kesiä Leikkilän kylän Mikolassa.
Täällä Lönnrot eli kuin todellinen kansan mies konsanaankin, eikä
outo osannut häntä professoriksi aavistaa. Hupaisin erehdyksin hänen
ulkoasunsa tuotti hänelle vieläkin ja antoi aiheita kaskuihin.
Milloin pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä
ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä
kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten
professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden
pakeille. Milloin joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko
mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle.
Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden
soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen
asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän j.n.e. Tuttavilleen
hän Sammatissakin professorina ollessaan ja myöhemminkin leikkeli
joskus housuja, teki karhunputkesta sikarinloppeja, lahjoittipa
jollekulle omatekoisen kanteleenkin. Ottipa hän vastaan sairaitakin,
joskin vastahakoisesti.
Lähestyessään täysinpalvelleen ikää Lönnrot alkoi haluta kokonaan
Sammattiin, saadaksensa siellä rauhassa hyvän terveytensä avulla
suorittaa loppuun ne tärkeät keskeneräiset työt, joita hän
yliopistollisen opetustoimensa vuoksi ei ollut ennättänyt päättää.
Varsinkin sanakirjatyön lopettaminen oli pysynyt hänen mielessään.
Sen tuloksia hän oli jo auliisti antanut lehtori K.E. Eurénin
käytettäväksi, joka v. 1860 julkaisi suomalais-ruotsalaisen
sanakirjansa. Lönnrot tosin voimiensa puolesta olisi vielä kauankin
kyennyt virkaansa hoitamaan, mutta hän poistui mielellään,
valmistaaksensa sijaa nuoremmalle ja tieteellisemmälle kyvylle.
Kerrotaan että yliopiston varakansleri parikin kertaa tiedusteli
Lönnrotilta, milloin tämä aikoi ottaa eronsa. Kun Lönnrot arveli,
ettei hän sitä niin varmaan osannut sanoa, oli varakansleri
ohimennen huomauttanut, että Aug. Ahlqvist jo alkoi vanheta hänkin.
Lönnrot hakikin täysinpalvelleena heti virkaeron ja sai sen, täyden
eläkkeen ynnä kanslianeuvoksen arvon keväällä 1862, jättäen sijansa
Ahlqvistille. Ja kaihoisten erojaisjuhlien jälkeen Lönnrot heti
siirtyi asumaan rauhalliseen Sammattiin, mieli yhä täynnä työtä ja
tarmoa.
* * * * *
Mutta eipä edes Sammatissa Lönnrot saanut rauhassa lopettaa
laveaa sanakirjatyötänsä, sillä pian hän kutsuttiin uuteen
tärkeään toimeen, joka sitten sangen suuressa määrin anasti hänen
aikansa ja huomionsa. Jo v. 1817, uskonpuhdistuksen 300-vuotisen
muistojuhlan johdosta, oli asetettu erityinen komitea korjailemaan
ajanmukaisempaan asuun vanhaa suomalaista virsikirjaa. Komitean
työ jäi keskeneräiseksi, mutta talvella 1863 asetettiin silloisen
arkkipiispan Bergenheimin alkuunpanosta uusi virsikirjakomitea, jonka
jäseneksi ja puheenjohtajaksi Lönnrot kutsuttiin. Bergenheim itse
kävi varta vasten Sammatissa pyytämässä Lönnrotia tähän toimeen,
johon Lönnrot jos kukaan oli erittäin sopiva. Hänhän näet perin
pohjin tunsi kansanrunouden kaikki ominaisuudet, oli itse paljon
tutkinut ja selvitellyt suomalaisen runousopin sääntöjä, jopa
harjoitellut varsinaista runotyötäkin, julaisten m.m. jo "Mehiläisen"
historiallisessa liitteessä suomennossipaleita "Iliadista",
1845-vuoden "Suomi" kirjassa _Kokeita suomalaisessa laulannossa_,
etupäässä Runebergin laulujen käännöksiä, ja 1855-vuoden "Suomessa"
_"Odysseian" VI:nnen laulun suomennoksen_. Kajaanissa ollessaan hän
kuuluu tuttavilleen kirjoitelleen ruotsinkielisiä tilapäärunojakin.
Pitkiä suomenkielisiä, vanhalla runomitalla sepitettyjä runokirjeitä
tuttaville häneltä myös on säilynyt. Kalevalan ja Kantelettaren
runojen muovailutyö oli myös tietysti kehittänyt hänen runollista
aistiaan, ja vaikka luova runolahja häneltä puuttuikin, oli hänellä
sittenkin parhaat edellytykset korjailemaan parempaan asuun vanhoja
arkkiveisun tapaisia virsiä. Lisäksi hänen vilpitön, yksinkertainen
uskonsa, joka vuosien vieriessä yhä syventyi nöyräksi luottamukseksi
Jumalaan ja Kristuksen sovituslunastukseen, oli hänelle suureksi
avuksi virsiä laitellessa.
Lönnrot viehättyikin kohta koko sydämellään komitean tehtävään ja
tuli sen ahkerimmaksi työntekijäksi. Kun komitea, oltuaan kesällä
1863 kuukauden ajan Turussa koolla, hajosi, ja jäsenet ottivat kukin
osallensa joukon virsiä, korjaillaksensa ja kääntääksensä niitä,
otti Lönnrot yksin omalle osuudelleen neljännen osan. Kotonaan
Sammatissa hän sitten innokkaasti paranteli ja suomenteli virsiä,
luki tekeleensä jumaliselle vaimolleen tai kävi kylässä lukemassa
niitä hurskaille ihmisille. Näiden muistutukset hän mielellään otti
varteen. Kanteleen säestyksellä hän itse lauloi uusia virsiänsä
perheelleen.
Kun komitea kokoontui Turussa toisen kerran syksyllä 1866,
tarkastettiin miehissä parannukset ja käännökset, ja Lönnrot
se silloin teki useimmat muistutukset. Komitean työn tuloksena
ilmestyi v. 1867 "Uuden suomalaisen virsikirjan" ehdotus, mihin tuli
"lisäysvirsiä" v. 1868, tuloksena komitean kolmannesta koossaolosta.
Neljännen kerran kokoontui komitea Turussa talvella 1871 ja painatti
toisen ehdotuksen uudeksi virsikirjaksi. Tällä ajalla kiihtyi
Lönnrotin virrentuottamisinto niin suureksi, että hän itse julkaisi
lukuisia omia virsiehdotuksiaan, painattipa v. 1872 aivan oman
laitoksen nimellä _Suomalainen virsikirja väliaikaiseksi tarpeeksi_,
missä oli 413 mukailtua ja suomennettua virttä. Tätäkin hän yhä
paranteli, kunnes G.V. Edlund kustansi siitä v. 1883 uuden, komean
ja nuoteilla varustetun painoksen nimellä _Väliaikainen Suomalainen
Virsikirja_, mihin oli koottu 500 virttä, joista 136 Lönnrotin omaa
käsialaa. Virrenteko oli tullut hänen toiseksi luonnokseen; vielä
kuolinvuoteellaan hän korjaili rakkaita virsiään. Omintakeisia virsiä
häneltä ei ole monta, mutta hänen korjailemiaan ja mukailemiaan
lienee noin 300. Tosin hänen virtensä runolliselta arvoltaan ovat
vaatimattomia, jopa arkipäiväisiäkin, mutta sen sijaan ne muodoltaan
ovat sujuvia ja virheettömiä sekä hengeltään yksinkertaisen
harrasmielisiä ja kansantajuisia. Virsikirjan laatijanakin Lönnrot on
tehnyt kansalleen muistettavan palveluksen, vaikkapa nykyinen uusi
virsikirja onkin lopullinen tulos vasta toisen myöhemmän komitean
työstä.
Ollen virsien teossa tavallansa hengellisellä alalla Lönnrot
muutenkin toimitteli papillisia tehtäviä. Sammatissa ei näet
vieläkään ollut omaa pappia, vaan kävi emäpitäjän, Karjalohjan,
papisto kerran tai pari kertaa kuukaudessa toimittamassa
kappelikirkossa jumalanpalvelusta. Tätä epäkohtaa auttaakseen Lönnrot
haki tuomiokapitulilta saarnaluvan ja toimitti Sammatissa papittomina
pyhinä jumalanpalveluksen. Pari lukenutta rusthollaria, Verlander
ja Malmgren, saarnasi toisin vuoroin. Lönnrot luki saarnansa
tavallisesti jostakin postillasta ja esiintyi yksinkertaisessa
puvussa, joka ei suinkaan papille vivahtanut. Myöhemmin Sammatti
etupäässä Lönnrotin toimesta sai oman papin.
Asuttuaan aluksi hyyryllä ennen mainitussa Mikolassa Lönnrot osti
itselleen Haarjärven kylästä Nikun talon, jonka taloudenhoidosta hän
tosin huoli yhtä vähän kuin ennen Polvilassa, sillä taloudellisesti
epäkäytännöllisenä miehenä hän aina kammosi kaikkia sellaisia puuhia.
Toimellinen rouva ja vouti saivat niistä huolehtia. Onneksi Lönnrotin
hyvä ystävä, lehtori K.G. Borg, otti hoitaakseen hänen raha-asioitaan
ja käytännöllisenä miehenä pian saattoi ne kukoistavaan tilaan.
Borg olikin Lönnrotille kuin oikea käsi varsinkin sen jälkeen
kuin Lönnrotin vaimo v. 1868 kuoli ja jätti miehensä neljän
nuoren tyttösen kera katkerasti suremaan. Vanhimman veljen Henrik
Juhanan tytär Vilhelmiina Lönnrot oli Lönnrotin tunnollisena
taloudenhoitajattarena ja toisena kätenä. Ollen taloudellisesti siten
hyvässä hoivassa Lönnrot itse sai rauhassa toimitella kirjallisia
töitään.
Kuvauksena Lönnrotin epäkäytännöllisyydestä ja samalla luontaisesta
tyyneydestä ja leikillisestä hyväntahtoisuudesta olkoon eräs hänen
joulumatkansa v. 1865, josta arkkipiispa G. Johansson "Kansan
Ystävässä" on antanut hauskan kertomuksen.
Lönnrot oli ennen joulua saapunut Helsinkiin eläkkeensä nostolle
ja jouluostoksille, ja Johanssonin, joka silloin oli ylioppilas,
oli määrä Lönnrotin seurassa matkustaa jouluksi kotiinsa.
Herra kanslianeuvos puuhasi kaiken päivää kaupungilla, ja
vasta iltahämärässä saapuivat hänen ostoksensa, kahteen isoon
laatikkoon ja moneen paperikääröön pakattuina, hänen tavalliseen
majapaikkaansa lehtori Borgin luo. Käytännöllinen Borg sijoitti
nuo paljot tavarat mitenkuten rattaille, ja hämyssä lähtivät
sitten Lönnrot ja Johansson ajaa jytyyttämään koleista maantietä
Sammattia kohti. Tultiin ensimäiseen majataloon ja päästiin
parhaiksi saliin, kun kyytipoika saapui kysymään, mitä hänen tuli
tehdä kärryjen korissa oleville tavaroille. "Saat pitää ne", tuumi
Lönnrot rauhallisesti. "Mutta niitä on paljon", sanoi kyyditsijä.
"Pidä vain kaikki", arveli Lönnrot. Mentiin kuitenkin lähemmin
tutkimaan asiaa ja huomattiin, että nuo monet pussit ja tötteröt
olivat röykkyisellä tiellä tärisseet rikki; kärryjen pohja oli
täynnä sekaisin rusinoita, kahvia, sokeria, ryynejä y.m. Enimmät
koottiin mitenkuten takaisin pusseihin, mutta loput Lönnrot
jalomielisesti luovutti kyytipojalle. Sitten lähdettiin sisään
tutkimaan laatikoita. Sama hävityksen kauhistus niissäkin: kaikki
tavarat mullin mallin. Lönnrot vain naureskeli, arvellen rouvan
kotona hyväisesti hämmästyvän jouluostokset nähtyään. Matkamiesten
selvitellessä pahinta sekamelskaa eräs Tammisaaren kauppias astui
kammarista saliin katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Luullen Lönnrotia
ylioppilaan kyytimieheksi hän alkoi puhutella ukkoa kuin kyytimiestä
ainakin. Lönnrot puolestaan ei pyrkinyt korjaamaan kauppiaan
erehdystä. Kauppiaan matkatoveri, eräs raatimies, kurkisti silloin
kammarista saliin, tunsi heti Lönnrotin ja sai töintuskin toverinsa
vaikenemaan. Kun kauppias seuralaiseltaan sai tietää, että luultu
kyytiukko olikin itse kanslianeuvos Lönnrot, hän tuli kohta pyytämään
anteeksi ja toimitti pöytään lämmintä juotavaa. Lönnrot naureskeli
vain koko asialle ja lasketteli sukkeluuksia. -- Matkaa jatkettiin
reellä, sillä lunta oli jo tullut tarpeeksi. Reessä kulku tuntui
Lönnrotista niin turvalliselta, että hän muitta mutkitta pimeässä
osti kyytimiehen reen kalliista hinnasta. Kun sitten seuraavasta
majatalosta päästiin jonkun matkaa, alkoi reki ilkeästi natista
ja keikkua, kunnes yhtäkkiä toinen jalas katkesi ja reen laidat
pahasti irvistyivät. Johanssonia nauratti, Lönnrot vain lauleskeli,
ja varovalla kululla päästiin seuraavaan majataloon. Sinne Lönnrot
hylkäsi koko rekensä korjattavaksi. Reki oli näet ikä-kulu ja huono,
ja Lönnrot oli suuresti pettynyt sikaa säkissä ostaessaan. Kotona
oli talon naisväellä sitten aika puuha selvitellessä sekaantuneita
ostoksia, ja rouva oli todella nyreissään. Lönnrotista oli kaikki
hupaista ja hullunkurista, mutta reen kohtalosta hän ei hiiskunut
mitään.
Lönnrotilla oli neljä tytärtä, hiljainen Maria, vilkas Ida,
avomielinen Elina ja kaunis Thekla. Joutohetkinään hän mielellään
otti osaa lastensa leikkeihin, hankki heille leikkikaluja ja teetti
heillä sorapillejä, myllyjä, olkisormuksia y.m. Lapset olivatkin
isänsä suvun tapaan käteviä ja askareihin mieltyneitä, rakensivatpa
omin kätösin lähelle Nikua pienen majan nimeltä "Kotkanlinna", jossa
pitivät talouttaan. Samantapainen, Lönnrotin tyttärien riu'uista
rakentama pieni huvimaja, "Alhola", kohosi myöhemmin Lammin
talon lähelle. -- Muuten Lönnrot yleensä sangen vähän seurusteli
perheensä kanssa; siihen hänellä ei ollut aikaa. "Antaa lasten olla
vapaudessaan ja tehdä mitä tahtovat", arveli hän, kun hänelle asiasta
huomautettiin. Kuitenkin hän luonteeltaan oli varsin lapsirakas,
ja kylän lapset olivat hänen lemmikkejään; niille hän taskuistaan
jakeli kaikenlaisia tuomisia ja osteli niiltä paljon marjoja.
Hajamielisyydessään hän harvoin tarkalleen muisti tyttäriensä ikää,
erehtyipä kerran viikon päivistäkin. Eräälle professorinrouvalle,
joka Lönnrotilta kysyi neuvoa lasten kasvatuksen suhteen, hän kuuluu
vastanneen, että oman maalaiskodin rakastaminen synnyttää lapsissa
myös isänmaan rakkautta.
Maalaiselämä se näet oli Lönnrotista kaikkein suloisinta. Metsän
tuore tuoksu häntä suuresti veti puoleensa, ja usein hän tuntimääriä
kuljeskeli luonnon helmassa, poimi kukkia ja kuunteli lintujen
liverrystä. Päällä hänellä tällöin monesti kuuluu olleen rouvan
hameesta tehty yötakki. Huviksensa hän jalkaisin asteli pitkiä
taipaleita vierailemaan tuttavien luo ja arveli vielä v. 1869
voivansa hyvin pari kertaa kävellä Suomen ympäri. Hänen omituisia
huvituksiaan oli puujaloilla käveleminen, mitä hän harjoitteli vielä
vanhoilla päivillään. Hiihto, uinti ja kylpy kuuluivat edelleen hänen
terveydenhoitoonsa. Vielä 70-vuotiaana hän ui myöhään syksyllä.
Hänen terveytensä pysyikin ylipäänsä erinomaisena, muutamia
satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Professorina ollessaan hän
sai jalkaansa ruusun, joka uhkasi käydä hengenvaaralliseksi, kun
koko ruumis turposi. Pahemmin sattui hänelle tammikuussa 1870, kun
hän matkalla ystäviinsä ja sanakirjatyöapulaisensa, rovasti Antero
Vareliuksen luo Loimaalle Nokkalan kestikievarissa reestä portaille
noustessaan lankesi ja taittoi toisen säärensä. Jalka oli näet reessä
istumisesta "kuollut". Hänen täytyi ensin neljättä viikkoa venyä
vuoteen omana mainitussa majatalossa, jossa Perttulan lukkari sitoi
aluksi jalan, kunnes toht. Friman sen sitten pani kipsikääreesen.
Majatalo ei ollut parhaimpia, ja Lönnrot tahtoi vaatimattomasti maata
ovisängyssä, koska peräsänky muka tarvittiin matkustavaisia varten.
Kun sanomalehdet moittivat majataloa huonoksi olinpaikaksi, niin
Lönnrot kirjoitti ystävälleen, kirjanpainaja J. Fr. Granlundille
Turkuun: "Parempaa paikkaa ja hoitoa en kyllä olisi missään voinut
saada. Talonväki oli erinomaisen siivoa ja hyväntahtoista, ja
vaikka tässä ei ole kuin yksi vierasten tupa, niin reisaavaisista
ei kuitenkaan ole mitään rauhattomuutta ollut." Emännän hyvä kahvi
se etupäässä kuuluu tehneen olon ukolle siedettäväksi. Vuoteessaan
hän ahkerasti korjaili rakkaita virsiään ja piti hyvää tuulta yllä.
Myöhemmin hän lausui asiasta: "Kerran vain elämä rupesi kuitenkin
tuntumaan minusta kovin ikävältä. Se oli silloin kun olin taittanut
jalkani, enkä ollut tilaisuudessa pitkään aikaan työtä tekemään." Työ
se näet oli Lönnrotin paras lääke. Kun eräs virsikirjakomitean jäsen,
rovasti v. Essen, joka usein työskenteli Lönnrotin kanssa Sammatissa,
kerran v. 1865 kehoitti Lönnrotia muiden lailla pitämään kesä-lepoa,
vastasi verraton ukko: "Kyllähän olen koettanut sitäkin, mutta ei se
maista, sillä _työ on lepoa_."
Kun jalka hieman parani, siirsi Varelius helmikuun puolivälissä
Lönnrotin luokseen Loimaan pappilaan, jossa hän sai maata vielä
kolmatta kuukautta virsiä korjaillen. Tytär Maria tuli Loimaalle
isäänsä vaalimaan yhdessä pappilan herttaisen väen kanssa. Jalasta
tulikin sitten niin terve, että Lönnrot piloillaan väitti sen
taittumisesta tulleen entistä ehommaksi. Granlundille hän kirjoitti
sairasvuoteeltaan: "Minä tähän jalkani taittumisen tapaukseen olen
hyvin tyytyväinen ja katson sitä niin kuin muunaki Jumalan hyvänä
työnä kohtaani; käyköön kuinka tahansa, niin on aina parasta tyytyä
siihen ja kiittää Häntä." Syystäpä sanoikin Varelius: "Suomen kansa
ei ollut turhaan käynyt Lönnrotin sairasvuoteella häntä katsomassa ja
oppimassa, miten vastoinkäymisessä kärsitään ja tehdään työtä kuten
miehelle sopii."
Lönnrotin varsinainen päätyö, jota varten hän juuri oli siirtynyt
Sammattiin, oli monesti mainitun sanakirjan valmistaminen. Osan
päivästä hän aina varasi tähän tarkoitukseen. Monet apulaiset
edistivät työtä poimimalla sanoja ja lähettämällä sanakokoelmia.
Mutta Lönnrot itse suoritti lopullisen järjestämisen ja kokoonpanon.
Lönnrotin suuri Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja alkoi ilmestyä
vihottani Suomal. kirj. seuran kustannuksella v. 1866. Sen ensimäinen
osa, kirjaimet A-M, valmistui painosta v. 1874, jolloin käsikirjoitus
oli valmis jo T:hen saakka, "niin että tulevana syksynä toivon
selviäväni siitä pitkällisestä työstä", kuten Lönnrot kirjeessään
Granlundille arveli. Mutta vielä kului kuusi vuotta, ennenkuin toinen
osa, kirjaimet N-Ö, oli täysin valmis. Vaan silloin, v. 1880, olikin
tehty oikea jättiläistyö. Lönnrotin sanakirja on näet suurimpia
lajissaan, sisältäen 2,203 kaksipalstaista, tiheään painettua
sivua suurta kokoa ja noin 160,000 sanaa. Ainesten kriitillisen
käsittelyn kannalta sanakirja ei siedä arvostelua, mutta Lönnrotin
tarkoitus olikin etusijassa antaa täydellinen kokoelma suomenkielen
sanavaroista. Itse hän lausuu ensi osan esipuheessa: "Minulla oli
edessäni kaksi ehtoa: joko panna suurempaa huolta kritiikkiin, mutta
samalla luopua toivosta nähdä työn päättyvän jälellä olevan, jospa
pitemmänkin elämäni ja työkykyni aikana, tai myös järjestää käsillä
olevat kokoelmat sillä tavoin kuin nyt on tapahtunut, jolloin ehkä
voin elää työn valmistumiseen saakka. Minä valitsin jälkimäisen
keinon pääasiallisesti pelosta, että nuo kallisarvoiset kokoelmat,
ollessaan kauemman aikaa työn alla, voisivat joutua kaikenlaisten
onnettomuuksien vaaraan." Ja tavallisella vaatimattomuudellaan hän
lisää: "Suurin syy (puutteihin) on minussa itsessäni tai minun
kyvyttömyydessäni saada aikaan mitään parempaa." Hän muka olisi
mielellään nähnyt, että kyvykkäämmät olisivat tehneet tämänkin
suurtyön, mutta kun näillä ei ollut aikaa, jota hänellä sensijaan oli
runsaasti, niin oli hän työhön ryhtynyt. Ja teoksen loppulauseessa
hän sanoo jättävänsä sanakirjansa, ei kriitillisesti toimitettuna
suomenkielen sanakirjana, vaan aakkosellisesti järjestettynä
sanakokoelmana nuorempien ja tieteellisempien kykyjen seulottavaksi.
"Sekavalla mielihyvällä -- hän kirjoittaa -- näen nyt tämän
pitkällisen työn päättyneen. Toiselta puolen en voi muuta kuin
kaikesta sielusta ja sydämestä kiittää Jumalaa, joka minulle työssäni
on suonut ikää ja terveyttä, mitä 17 vuotta sitten työtä alkaessani
jo silloin pitkän ikäni tähden tuskin saatoin toivoakaan. Vähemmän
tyytyväinen olen sitävastoin työn suoritukseen, jonka moninaiset
puutteet ja vaillinaisuudet minä liioin hyvin tunnen ja tunnustan."
Puutteistaan huolimatta Lönnrotin suuri sanakirja on alati
tyhjentymätön aarreaitta ja sanalähde suomenkielen tutkijoille
ja käyttäjöille. Se on tavallaan kielemme mahtavin ulkonainen
muistomerkki.
Sanakirjatyön ohella Lönnrot vihdoin ryhtyi järjestämään Kajaanissa
kesken jääneitä loitsurunoja ja saikin ne valmiiksi v. 1880 yht'aikaa
sanakirjan kanssa. _Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja_ on paksu,
Kalevalan kokoinen kirja, johon on koottu ne synkät ja mahtavat
tenhosanat, ne lujat luottehet, joilla esivanhempamme koettivat
vallita luontoa ja varasivat itsensä tauteja, onnettomuuksia
y.m. vastaan tai rukoilivat haltioilta menestystä toimillensa.
Loitsurunojenkin järjestämisessä Lönnrot noudatti Kalevalassa
seuraamaansa menettelyä, sovitellen pitkiä loitsulukuja yhteen
monista eri toisinnoista. Mutta siten nuo painetut loitsurunot,
joilla ei sellaisinaan ole kirjallista arvoa, vaan jotka ovat
oikeastaan puhtaasti tieteellistä tavaraa, menettivät kokonaan
tieteellisen merkityksensä.
Viime vuosinaan hän myös toimitteli uutta lavennettua Kantelettaren
laitosta, josta ennätti suorittaa valmiiksi vain kolmannen kirjan
eli "virsilaulut". Nekin hän lisäili ja sovitteli uusilla aineksilla
entistä pitemmiksi, huolimatta ollenkaan siitä, että runoihin siten
joutui vallan vieraita aineksia. Yhteen kutominen oli tullut hänelle
aivan toiseksi luonnoksi.
Lönnrotin työtarmo vielä vanhoilla päivillä on sitä ihmeteltävämpää,
kun hänelle sattui useita katkeria perhesuruja. Hänen hurskas
vaimonsa kuoli, kuten mainittiin, jo v. 1868, sairastettuaan kauan
aikaa vilustumisesta saatua kurkkutautia, ja kolme tytärtä seurasi
äitiään nuorina hautaan: Maria 1874, Elina 1876 ja Thekla 1879.
Rinta- ja kurkkutauti heidät riisti pois surevalta isältä. Ainoastaan
lähinnä vanhin tytär Ida jäi vanhuksen viime päivien tueksi ja
sulostuttajaksi. Lönnrot kantoi kohtalonsa miehekkäällä tyyneydellä
ja alistuvaisuudella ja sanoi olevan turvallista tietää, että he
olivat menneet pois ennen häntä. Eräälle ystävälleen, joka yht'aikaa
oli kadottanut kaksi poikaansa, hän v. 1869 kirjoitti: "Olen kokenut
itseki sitä surua, kun vanhin lapseni, ainoa poikani, kuoli, mutta
ei auttaneet ei omat eikä syrjäisten lohdutukset. Mutta mitä ne ei
voineet, sen teki aika, ja nyt taidan jo Jumalaa kiittää siitä,
että hän korjasi lapsen luoksensa ja pelasti minun kaikesta siitä
surusta, kun minulle hänestä ehkä olisi tullut. Parasta kyllä olisi
semmoisissa tapauksissa, kohta voida tyytyä Jumalan kaikkiviisaasen
hallintoon, mutta koskapa me sen kylliksi opimme?" -- Työ oli
Lönnrotin paras lohdutus.
Vainajain muisto tuli runsaasti Sammatin hyväksi. Vaimonsa kuoltua
Lönnrot näet lahjoitti rahasumman kansakoulun perustamiseksi
Sammattiin, Marian muistoksi hän antoi varoja kansakoulurakennuksen
laajentamiseksi, Elinan kuoltua rahalahjalla muisti kunnan vaivaisia
ja kirkkoa, ja Theklan muistoksi hän lahjoitti Sammatin kirkkoon
prof. v. Beckerin maalaaman alttaritaulun. Hänen hyvänteoistaan
mainittakoon vielä, että hän kustansi monta Sammatin neitoa
seminaariin, oli kuntalaistensa auliina neuvonantajana, sovitti
riitoja, puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa valistusta levittämään,
neuvoi katovuosina 1867-68 Sammatin emännille jäkäläleivän tekoa,
paranteli sairaita, auttoi tarvitsevia j.n.e. Hän oli tavallaan
koko Sammatin isä ja patriarkka, jonka puoleen kuka tahansa rohkeni
luottamuksella kääntyä.
Vuoden 1874 vaiheilla Lönnrot möi Nikun kansakoulujen
ylitarkastajalle Uno Cygnaeukselle, koska läheiset talolliset
metsiensä hävityksellä olivat pilanneet näköalan. Hän vetäytyi nyt
vielä syvemmälle sydänmaahan ostamaansa yksinäiseen Lammin taloon,
kolmisen kilometrin päähän Nikusta. Lammi on mäellä jylhien vaarojen
ja metsien keskellä, järviä siellä täällä ympäristössä. Lähin järvi
ei oikein näkynyt kartanoon, ennenkuin Lönnrot viime vuosinaan
hakkautti metsän läpi näköaukon. Talonsa hän korjautti kuntoon,
perusti siihen pienen puutarhan ja asettui oikein mukavasti. Nikun
yksinkertainen patriarkaalinen elämä ja talouskomento siirtyi
nyt Lammille. Punaiseksi maalatussa päärakennuksessa Lönnrot
asui itse perheineen ja palvelijoineen, ja pihalla oli toinen
pienempi rakennus vieraita varten. -- Päärakennuksen eteisestä
oikealle oli suuri tupa, jossa palvelijat häärivät askareissaan.
Sinne Lönnrot usein itsekkin tuli juttelemaan väkensä kanssa
kuin isäntämies konsanaan. Sunnuntaisin hän luki tuvassa väelle
saarnan ja soitteli kanteleella virsiä. Palvelijoille tilattiin oma
sanomalehti ja kansantajuisia kirjoja. Tuvan suuren seinäkellon
tuli käydä puolituntia edellä, sillä "illan virkku, aamun torkku,
se tapa talon hävittää" arveli Lönnrot. -- Vasemmalle eteisestä
oli perheen ruokasali ja sen takana avara ja valoisa sali, jota
kasvit, maalaukset, rintakuvat, piano, kirjahyllyt, sohvat ja tuolit
kaunistivat. Uunin reunuksella istui tavallisesti Lönnrotin suuri,
valkea ja arvonsa tunteva lemmikkikissa. Salin taakse rakennettiin
myöhemmin lisäksi pari pientä kammaria. Eteisestä suoraan olivat
Lönnrotin omat huoneet, joissa vallitsi yksinkertaisuus ja hyvä
järjestys. Seiniä koristivat suuret kirjahyllyt ja kartat; Runebergin
kuva, Porthanin kuvapatsaan jäljennös ja Kajaanista tuotu kantele
olivat arvokkaita kaunistuksia. Makuuhuone oli yksinkertainen,
sillä Lönnrot makasi tavallisesti sohvalla ja vasta viime vuosinaan
hankki itselleen rautasängyn. Usein hän itse sekä teki että korjasi
vuoteensa, parsi sukkansa ja pesi nenäliinansa. Kirjoituspulpettinsa
hän laittoi mahdollisimman mukavaksi, sillä hän etsi aina itselleen
mukavinta työasentoa. Niinpä hän keksi erityisen kirjoituslaudankin,
jonka avulla voi kirjoittaa pitkällään. Usein hän kirjoitti
seisoalta, kun ei sietänyt istua. Pöydällä oli aina valmiiksi
teroitettuna kymmenittäin lyijykyniä. Toisen soman laitoksen avulla
hän voi yöllä tulta ottamatta käsin tunnustella, paljonko seinäkello
oli. Ankarana tupakkamiehenä hän lisäksi laati erityisen kojeen, joka
kannatti kirjoittaessa hänen piippuansa, ja toisen kojeen, jonka
avulla sai mukavasti tupakkamassin vastakkaiselta seinältä kulkemaan
luokseen sänkyyn, tarvitsematta siitä nousta. Sukunsa kätevyys oli
hänessä käynyt perintönä. Lompakkonsa hän valmisti itse paksusta
paperista, sitoi kirjoja, joskus suutaroikin j.n.e., puhumattakaan
vanhasta räätälintaidosta.
Nikulla ja Lammilla valmistuivat verkalleen Sanakirja ja Loitsurunot
ahkeran työn tuloksena. Kuitenkaan Lönnrot ei viettänyt kaikkea
aikaansa Sammatissa, vaan asui talvet 1870-luvulla tavallisesti
Helsingissä, missä nuorimmat tyttäret kävivät suomalaista
tyttökoulua. Vanhemmat tyttäret kävivät Jyväskylän seminaaria.
Helsingissäkin ukko istui kuin kontio pesässään käymättä huvituksissa
ja puuttumatta ajan kiivaihin puolueriitoihin. Hän rakasti kaikessa
malttia ja sävyisyyttä. Kun Ahlqvist "Kielettäressään" ylen ankarasti
ja jyrkästi arvosteli suomalaisia kirjailijoita, kehoitti Lönnrot
v. 1871 häntä olemaan hellävaraisempi vast'alkavia kynäniekkoja
kohtaan, koska "lisäksi on rikkaki rokassa ja hämähäkki taikinassa".
Ja juurikuin kaukaisena maininkina kuuluivat ukon työkammioon
puolueriitojeu laineet. Esim. Granlundille hän kirjoittaa joulukuussa
1874 Helsingistä: "Täällä ollaan ja eletään tavallisessa melussa,
ruotsin- ja suomikiihkoset harkkailevat toisiansa, eikä kaikki
suomikiihkosetkaan vedä yhtä köyttä, sittenkun Ahlqvist on erottanut
ne kahteen eri leiriin: altfennomanien ja jungfennomanien." Missä
sovittajaa ja välittäjää tarvittiin, siellä Lönnrot rauhan miehenä
oli valmis astumaan väliin. Suomalaisuuden edistys kuitenkin oli
hänelle aina kallis, ja vielä v. 1880 hän kirjoituksillaan pakoitti
metsähallituksen käyttämään suomea suomalaisia asianosaisia
koskevissa virkatalo-asioissa. Ja v. 1882 hän kirjeessään lehtori
Borgille lausuu ilmi ilonsa siitä, että suomalainen puolue yliopiston
konsistorissa oli vahvasti kasvamassa.
Vaikka hän itse omasta puolestaan ei koskaan astunut julkisuuteen,
täytyi hänen tuon tuostakin tulla esille piilostaan. Niinpä hän
yhdessä Snellmanin kanssa oli juhlavieras, kun ylioppilaat syksyllä
1872 panivat toimeen ylioppilasjuhlan muistoksi siitä, että kolme
suurmiestämme 50 vuotta aikaisemmin oli tullut ylioppilaiksi. Juhla
oli innostuttava, mutta Lönnrot lienee arvellut, että koko kunnia
kuului Snellmanille, joka oli saanut niin paljon vainoa kärsiä,
kun hän itse sitä vastoin aina oli saanut tehdä työtä rauhassa.
Mainittakoon ohimennen, että Lönnrot sepitti suomenkielisen
juhlarunon ylioppilastalon vihkiäisiin syksyllä 1870. Vuoden 1876
kirkolliskokouksessa Lönnrot oli maallikkojäsenenä. -- Harvinainen
juhlallisuus oli hänelle, kun hänet 1877-vuoden promotsionissa
vihittiin maisteriksi ja riemumaisteriksi samalla kertaa, saatuaan
jo 1860 kunniatohtorin arvon, mikä häneltä 1840-luvulla oli
pidätetty. Hauskuutena mainittakoon, että vanhus niin vähän huoli
koko maisterinvihkiäisistä, että hänen täytyi Vareliukselta lainata
valkoinen kaulaliina, ja lehtori Borg sai pukea hänen ylleen
ritari- y.m. arvomerkit. Kunnon Lönnrot vähän välitti ulkonaisista
arvomerkeistä. Niitä hänellä oli paljon -- olipa m.m. preussilaisen
"Pour-le-merite" ritarikunnan korkea ritariarvo, jonka vain harvat
saavat. Koko ritarimerkkiensä komeutta hän kuuluu säilyttäneen
sohvan alla tyhjässä sikarilaatikossa. Kun Borg 1882-vuoden juhlaa
varten lähetti hänelle valkoisen kaulaliinan, näytteli Lönnrot
sitä tuttavilleen ja sanoi: "Sellaiseksi narriksi Borg tahtoi
minut saada." Ja saamastaan komeasta hopeaseppeleestä hän silloin
arveli: "Mitähän ihmettä minä nyt tälläkään teen." Yleensä hän
varsin vastahakoisesti antoi valokuvata tai maalata itseään ja sanoi
rintakuvaansa epäjumalaksi. Helsingin kemut eivät ollenkaan häntä
miellyttäneet. Hupaisena muistelona sellaisista jutellaan, kuinka
Lönnrot kerran, yrittäessään ruokapöydän ääreen, joutui pöytää
piirittävien naisten laahusten keskeen uskaltamatta edes tai taas.
Vihdoin hän tuskastuneena arveli ääneensä, että jopa hän johonkin oli
joutunut, yritit minneppäin hyvänsä, niin joka taholla oli vaarassa
astua naisten pitkille laahuksille. Arvaa sen että ukko heti sai
tilaa.
Lammilla Lönnrot vasta tunsi olevansa omassa vapaudessaan. Hän nousi
varhain ylös, joi kahvinsa ja oli ennen työhön rupeamista jonkun
aikaa ulkona kävelemässä, koska piti silmille vahingollisena heti
ylösnoustua ryhtyä kirjoittamaan. Sitten hän istui tai seisoi koko
päivän ahkerasti työnsä ääressä, joi iltasella lasin laihaa totia,
varsinkin jos joku vieras sattui taloon, ja kävi aikaisin levolle.
Kahvinjuontia ja tupakanpolttoa hän koetti vanhoilla päivillään
vähentää ja teki pahvista erityisen tupakkamitan, johon sopi yhden
päivän tupakat. Saadakseen joskus polttaa enemmän yht'aikaa päätöstään
rikkomatta, hän ensin paastosi ja säästi mittatupakoita sellaisen
hetken varalle. Joskus tahtoi uni yllättää vanhuksen keskellä työtä,
ja silloin ukko lähti ulos, sanoen menevänsä unen kanssa tappelemaan.
Öisin hän nukkui erittäin hyvin. Kävely kesällä ja hiihto talvella
pysyivät hänen mieliurheilunaan elämän loppuun saakka. Vielä v. 1879
hän kirjoitti veljenpoikansa, pastori Fr. Lönnrotin lähettämistä
saappaista, että "kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä."
Sitävastoin Lönnrot ei koskaan rakastanut metsästystä eikä onkimista,
joita hän piti eläinrääkkäyksenä. Hän helli niin suuresti eläimiä,
että kantoi kärpäsetkin huoneestaan elävinä ulos, koska nekin muka
tarvitsivat nauttia elämästä. "Elämä on niin hyvä, kun sitä vain
voisi oikein käyttää", hän usein lausui. Omasta elämästään ja
kokemuksistaan hän kertoi niukalti, arvellen ett'eivät ne ansainneet
muistelemista. Vieraille hän kyllä oli erittäin kohtelias isäntä ja
puhui, jos tarvittiin, jokaisen kanssa tämän kotimurretta. Vieraita,
jopa kaukaisia ulkomaalaisiakin, kävi varsinkin kesäisin Sammatissa.
Taloustoimista hän ei välittänyt Lammillakaan, vaan jätti ne pehtorin
huostaan. Pehtori oli liiaksi viinaan menevä, mutta Lönnrot ei
suostunut panemaan häntä pois palveluksesta, ennenkuin pehtori kerran
"liikutettuna" ollessaan kaatoi isäntänsä kärryineen tiepuoleen, niin
että Lönnrot oli vähällä joutua puroon. Muuten Lammilla elettiin
vaatimattomasti kuin ainakin pienessä maatalossa. Lönnrot näet oli
koko ikänsä hyvin kohtuullinen ruoassa ja juomassa. Mieliruokia
olivat: tuhassa tai uunissa paistetut perunat suolaisen voin
kanssa, hiilillä paistettu kala, happamet ruiskorput, ruispuuro,
lihapullat ja olutjuusto. Mielijuomiin kuuluivat: väkevä kahvi, hyvä
tee, kirnupiimä ja katajanmarjoilla höystetty kalja, jota vielä
kuolinvuoteellaan halusi. Puku oli omituinen: kesäisin vanhat housut,
pitkät valkeat liivit, ruskea italialainen olkihattu, tuohipohjaiset
lapikkaat tai virsut jalassa, piippunysä hampaissa. Tavallisesti hän
käveli takitta, puhutteli ystävällisesti kaikkia vastaantulijoita
eikä sallinut kenenkään olla hänelle hattu kourassa. Yksiä samoja
vaatteita hän piti vuosikausia. Kerran tyttäret teettivät hänelle
uuden hyvän takin ja kehoittivat vanhusta antamaan ikälopun takkinsa
ruotiukolle. Mutta Lönnrot katsoi kovin alentavaksi antaa ruotiukolle
kulunutta takkiaan, jota hän itse kyllä voi hyvin pitää, ja ruotiukko
sai tuon uuden takin. Ei hän sallinut tyttäriensäkään koreilla. Kun
Ida pyysi itselleen uutta leninkiä esiintyäkseen morsiusneitinä
Cygnaeuksen hopeahäissä v. 1879, arveli isäukko sen tarpeettomaksi,
koska Idalla muka oli kaksi vasta tehtyä kotikutoista leninkiä. Itse
häistä hän kuuluu arvelleen: "Luulisipa tuota jo yksilläkin häillä
yhdessä pysyvän."
Ja kun saapuivat komeaksi koristettuun Nikuun, ihmetteli Lönnrot
suuresti maailman turhuutta. Häistä hän pujahti aivan salaa jo
ajoissa tiehensä, ettei muka tuhlaisi kallista aikaansa.
Näin kuluivat suuren vanhuksen päivät Lammin rauhassa elämän
ehtoota kohti. Harvoin hän vanhoillaan teki pitkiä matkustuksia.
Mutta v. 1881 hän sai mukavan aiheen lähteä katsomaan vanhoja
rakkaita Kajaanin seutuja, jonne hän jo usein oli mielinyt entisiä
muistoja virkistämään. Silloin näet Suomal. kirj. seura vietti
50-vuotista juhlaansa, ja Lönnrot, joka pelkäsi että häntä juhlassa
muka töllisteltäisiin kuin apinaa, päätti lähteä juhlia pakoon
kauas Ristijärvelle, missä veljenpoika oli pappina. Vasta toisen
viisikymmenikön kuluttua hän lupasi saapua seuran 100-vuotisjuhlaan.
Tyttärensä Idan kanssa hän lähti matkalle ja saapui aluksi laivalla
Kuopioon. Mutta turhaan hän oli lähtenyt juhlimisia pakoon. Sanoma
hänen matkastaan oli kulkenut edellä. Kun laiva lähestyi Kuopion
satamaa, huomasi Lönnrot rannan olevan täynnä ihmisiä ja lippuja.
Hän heti aavisti pahaa ja alkoi levottomana kävellä kannella
edestakaisin. Laiva saapui rantaan, ja Kuopio juhli Lönnrotille,
joka melkein suuttuneena kiitti onneaan, kun pääsi eteenpäin.
Ristijärvellä hän sitten vietti 3 rauhallista viikkoa, kylpi
ahkerasti, lekotteli kelteisillään päivänpaisteessa, käveli avojaloin
ja jutteli rahvaan kanssa. Ottipa hän vielä erään sairaankin vastaan.
Paluumatkalla hän joutui tahtomattaan juhlittavaksi Kajaanissa, missä
oli parhaillaan maanviljelysnäyttely. Mutta moneen kertaan saatiin
ukkoa pyytää juhlakentälle, ennenkuin hän saapui sinne pieksulipposet
jalassa. Kuinka vaatimattomasti hän arvosteli elämäntyötänsä,
osoittaa hänen vastauksensa juhlapuheesen: "Kun tulin piirilääkäriksi
tänne laulujen lievemaille -- hän lausui -- sillä ei nämäkään
oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla
huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä,
aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja
laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi
minua miellyttämään, ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se
vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän
kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän
Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja
Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita,
sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä. Koska nyt olette
minua näillä entisillä olinpaikoillani pyytäneet tänne seuraanne ja
omistaneet minulle nämä sanat, niin kiitoksia! Hyvin luultavasti
olen viime kertaa näillä tienoin, sillä ikä on eletty ja vanhuus
on tavannut." -- Kun ihmiset juhlan jälkeen tahtoivat riemukulussa
kantaa vanhuksen laivaan, epäsi hän jyrkästi sellaisen kunnioituksen.
Kajaanista Lönnrot matkusti Ouluun ja sai vielä kerran kokea
hupaisen seikkailun, mikä muistutti hänen runomatkojensa aikoja.
Eräässä majatalossa vanhus näet pyysi parempia rattaita, mutta
sellaisia hänelle ei annettu, koska ne oli varattu odotettavaa
suurta herraa varten. Lönnrot lähti siis koluuttamaan eteenpäin
huonoilla rattailla. Hetken kuluttua saapui Oulusta päin kievariin
eräs sotaherra ja pyysi hänkin parempia rattaita. "Ne ovat tarpeen
kanslianeuvos Lönnrotia varten", vastattiin kievarissa. Upseeri
selitti, että Lönnrot juuri äsken tuolla tuli hänen vastaansa, ja
kievarin väen naamat venähtivät tavallista pitemmiksi. He eivät
näet olleet tunteneet yksinkertaista ukkoa. -- Oulussa vanhukselle
taas juhlittiin, vaikkapa Lönnrot myöhemmin kiven kovaan väitti
oululaisten juhlineen kuvernöörille ja samalla kutsuneen hänetkin
juhlaan. Täällä hän sanomalehdistä sai tiedon suuren ystävänsä J.V.
Snellmanin kuolemasta. -- Oulusta jatkettiin matkaa meritse etelään
päin, ja laivan pysähtyessä Vaasassa ja Turussa oli väki soitolla ja
laululla tervehtimässä kunniavanhusta. Tämä juhliminen kyllästytti
ukon koko matkaan, ja hän toivoi pikimmittäin pääsevänsä kotiinsa
lepoon.
Mutta keväällä 1882 hänen, kuten hän Vareliukselle kirjoittaa,
"täytyi väkisinkin mennä näyttelemään itseänsä" Helsinkiin,
jossa viipyi kuukauden päivät. Täällä näet vietettiin silloin
suuret kansalaisjuhlat hänen täyttäessään 80 vuotta. Lukuisia
lähetystöjä kävi häntä onnittelemassa tuoden seppeleitä, albumeja
y.m. kunnianosoituksia. Kun kenraalikuvernöörin ajutantti toi
perille hänen ylhäisyytensä kunniaterveiset ja vakuutti, että
kenraalikuvernööri olisi kernaasti tullut itse, jollei äkillinen
pahoinvointi olisi estänyt, tuli Lönnrot sellaisesta kunnioituksesta
niin ymmälle, että vain vaivoin saatiin uskomaan korkean valtaherran
totta tarkoittaneen. Ruotsalaisessa teatterissa vietetyssä juhlassa
Z. Topelius puhui kunniavieraalle yleviä, runollisia sanoja, lausuen
m.m.: "Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta tuntematonta tohtoria,
joka silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa
muistiin, katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa
tarkoituksen, nyt ei ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään,
joka ei tavailisi hänen nimeään; ei ole mitään niin rakastettua nimeä
koko maassamme." -- Pääjuhla pidettiin ylioppilastalolla Eliaan
päivänä. Siellä Ahlqvist piti Lönnrotille loistavan juhlapuheensa,
missä hän vertasi Lönnrotia suureen Homerokseen ja kuvasi hänet
ihmisenäkin, ilman suuria töitänsä, maansa suurimmaksi, hengeltään
aatelisimmaksi mieheksi. Lönnrot, jota kova yskä ahdisti, kiitti
lyhyesti ylioppilaita ja juhlapuhujaa, joka hänelle oli pitkiä
elonpäiviä toivottanut, ja lausui todella haluavansa vielä elää
muutamia vuosia, ei suinkaan saadakseen keskentekoisia töitänsä
päätökseen, sillä niitä päättämään oli muka monta kykenevämpää kuin
hän, vaan voidakseen nähdä ylioppilaat keskenään samanlaisessa
sovussa kuin he olivat olleet 60 vuotta sitten hänen ylioppilaaksi
tullessaan. Sellainen oli hänen testamenttinsa ylioppilaille.
-- Kaikkialla Suomessa tällöin juhlittiin Lönnrotin kunniaksi;
juhla-albumeja ja juhlalehtiä ilmestyi monta. Mutta juhlien esine
itse oli kovin väsynyt juhliin, lähetystöihin, sähkösanomiin,
puheihin ja maljoihin ja kiitti onneaan, kun pääsi takaisin Lammille.
Suuren vanhuksen siunauksellinen elämänpäivä läheni maillensa
menoa. Parisen vuotta hän vielä rauhallisessa talossaan työskenteli
entisellä innolla, joskaan voimien heiketessä ei enää jaksanut aivan
monta tuntia päivässä istua työnsä -- Kantelettaren uuden laitoksen
ja virsien -- ääressä. Lopulla vuotta 1883 hän eräällä matkalla
vilustui kylmässä huoneessa makaamisesta ja sai vatsaansa vian, joka
vihdoin maaliskuussa 1884 laski hänet tautivuoteelle, mistä hän ei
enää noussut. Mutta siinäkin hän vielä korjaili rakkaita virsiään.
Tuntiessaan loppunsa lähenevän hän käski tyttärensä toimittaa hänet
hiljaisuudessa hautaan ja sitten vasta ilmoittaa hänen kuolemastaan
Helsinkiin. "Itse olen lääkäri; tahtovat minulle lääkäreitä, mutta
en minä enää parane", hän virkkoi. Hartaalla ja lapsellisella
luottamuksella Jumalan armoon vanhus levollisesti valmistautui
poislähtöön. Hänen viimeisiä sanojaan olivat: "En luule, että minulla
tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä; ja toivonpa Vapahtajani
kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa." Maaliskuun 19 p.
1884 Lönnrot rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, juuri kun hänelle
aiottiin antaa jotakin rohtoa. "Pidäs tuota kättä", hän sanoi pari
minuttia ennen lähtöään -- kättä, joka läpi pitkän elämän oli
väsymätönnä työskennellyt kansansa hyväksi.
Testamentissaan Lönnrot runsaasti muisti rakasta kotikappeliaan,
lahjoittamalla suurehkon pääoman emäntäkoulun perustamiseksi
ja ylläpitämiseksi Sammatissa. Hän oli näet huomannut rahvaan
lastenkasvatuksen huonoksi ja tahtoi auttaa asiaa emäntäkoululla,
jossa nuoret naiset oppisivat huolellisiksi äideiksi ja
perheen-emänniksi. Myös kunnan lainakirjastoa hän muisti rahalahjalla.
Lönnrotin toivo hiljaisista hautajaisista ei toteutunut. Yli koko
Suomen saapui lähetystöjä ja seppeleitä Sammattiin, jonka pieneen
kirkkomaahan suuren vainajan ruumis mieltäylentävillä juhlallisuuksilla
kätkettiin 3 p. huhtikuuta. Koko Suomi silloin tunsi kadottaneensa
parhaan poikansa; kaukana Kajaanin maan ja Venäjän Karjalan pirteissä
oli suru yhtä syvä ja vilpitön kuin ylhäisten korusaleissa. Hänen
haudallaan unhottui säätyerotus ja vaikenivat puolueriidat.
Mikä sitten oli se tenhovoima, joka Lönnrotille tuotti kansansa
jakamattoman rakkauden ja kunnioituksen? Se oli ei ainoasti hänen
ikimuistettavat kansalliset suurtyönsä, vaan myös yhtä paljon hänen
jalo ja esikuvallinen elämänsä ja vaelluksensa. Ilman töitänsäkin
Lönnrot olisi ollut suuri mies. Hän oli, kuten Ahlqvist sattuvasti
sanoo, henkistä aatelissäätyä. Hänessä Suomen kansa aina näkee
henkilöityneenä oman itsensä, parhaat ominaisuutensa; hän oli
tosisuomalaisuuden puhdas perikuva, kansansa suuri patriarkka. Hän on
meille kaikille opettanut, kuinka kohtuullisillakin hengenlahjoilla
voi suorittaa suuria, siunauksellisia tekoja, kun vain hänen
laillaan osaa uskollisesti keskittää kykynsä ja harrastuksensa
ylevään, epäitsekkääsen päämäärään. Suomen kansa on v. 1902
pystyttänyt hänelle pääkaupunkiinsa muhkean muistomerkin; hänen
haudallaan Sammatin rauhaisessa kirkkotarhassa kohoaa valtainen
graniittipatsas; hänen synnyinmajansa, matala Paikkarin torppa,
säilytetään kaikkine muistoineen Suomen kansallisomaisuutena; mutta
patsaan, vaskisia ja kivisiä vakavamman, hän itse on esikuvallisella
elämällään ja suurilla töillään pystyttänyt itselleen kiitollisen
kansansa sydämessä.