Sokrates. Etkö tiedä itse sanoneesi, että hyvät ovat hyviä sentähden
että heillä on läsnä hyvää, mutta huonot huonoja koska heillä on läsnä
huonoutta, mutta sulotunteet ovat tuota hyvää, tukalan tunteet pahaa?
Kallikles. Niin sanoinkin.
Sokrates. Eikö siis iloitsevilla, jos todella iloitsevat, ole tuota
hyvää, sulotunteita?
Kallikles. Kuinkas ei?
Sokrates. Eivätkö siis iloitsijat ole hyviä heidän hyvyytensä ollessa
heillä läsnä?
Kallikles. Ovat.
Sokrates. Entäs tuskan kärsijät? Eikö heillä ole saapuvilla paha,
kivuntunteita?
Kallikles. On.
Sokrates. Sanothan huonojen olevan huonoja huonouden läsnäolon tähden?
Vai etkö?
Kallikles. Sanon niin.
Sokrates. Hyviä ovat siis ne jotka iloa nauttivat, huonoja ne jotka
tuskaa kärsivät?
Kallikles. Ihan niin.
Sokrates. Ne jotka tätä enemmän tekevät ovat sellaisia enemmän,[120]
jotka vähemmin ovat vähemmin, jotka yhtä paljon ovat yhtäläisesti.
Kallikles. Niin.
Sokrates. Etkö sanonut järkevien ja älytönten, pelkurien ja urheiden
yhtäläisesti iloitsevan ja surevan, tai pelkurien jopa enemmänkin?
Kallikles. Sanoin.
Sokrates. Johdappa nyt yhdessä minun kanssani näistä myöntymistä
päätelmä: sillä sanotaanhan olevan oivaa kahdesti jopa kolmastikkin
haastella ja harkita oivia asioita.[121] Sanommehan järkevää ja urheaa
miestä hyväksi, vai kuinka?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Mutta älytöntä ja pelkuria huonoksi?
Kallikles. Aivan.
Sokrates. Vaan iloa nauttivaa taas hyväksi?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Ja tuskaa kärsivää huonoksi?
Kallikles. Välttämättä.
Sokrates. Mutta hyvän ja huonon sanoimme tuntevan tuskaa ja iloa
yhtäläisesti, ehkäpä huonon enemmänkin?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Niinmuodoin huono on yhtä huono ja hyvä kuin hyvä tai ehkä
vielä parempi. Eikös tämä ja nuo edempänä sanotut seikat jää
johtopäätelmiksi, jos kerran väitellään että suloisalta tuntuva ja hyvä
ovat samaa? Eikö se ole siitä välttämätön seuraus, Kallikles?
LIV. Kallikles. Jo kauvan aikaa minä vain kuuntelen sinua, Sokrates, ja
myönnän vastustelematta, ajatellen että, jos vaikka piloillaankin on
sinulle jossain myöten antavinaan, sinä oitis sieppaat siihen ilomielin
niin kuin pienet poikaset.[122] Ethän toki arvele, etten minä kuten
kuka muukin ihminen tahansa tiedä, että on parempia ja huonompia
nautintoja.
Sokrates. Hoh hoh! Kallikles, kuinka pahankurinen oletkin! Sinä
kohtelet minua kuin lasta ja pettelet minua sanoen asian olevan milloin
näin, milloin toisin. Enpä kuitenkaan alussa olisi luullut, että ehdon
tahdon aioit minua petellä, kun olet ystäväni. Mutta nyt olenkin
pettynyt ja minun täytyy nähtävästi, vanhan sananparren mukaan, olla
niinkuin oletetaan,[123] ja ottaa vastaan mitä minulle tarjootkin.
Tällä kertaa sanot siis, kuten näyttää, että muutamat nautinnot ovat
hyviä, toiset huonoja. Niinkö?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Ehkä hyödylliset ovat hyviä, vahingolliset huonoja?
Kallikles. Kaiketi.
Sokrates. Hyödylliset ovat ne jotka tuottavat jotakin hyvää, huonot
jotka pahaa?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Tarkoitat kai semmoisia nautintoja, joita saa tuntea
ruumiissa esim. syödessään ja juodessaan, jommoisista meillä juuri on
ollut puhe? Jos näistä siis toiset tuottavat ruumiille terveyttä,
voimaa tai jotakin muuta ruumiin oivallisuutta, niin ne kai ovat hyviä
nautintoja, vaan jotka tuottavat näiden vastakohtia ovat huonoja?
Kallikles. Aivan niin.
Sokrates. Eivätkö tuskatkin samoin ole toiset hyödyllisiä, toiset
vahingollisia?
Kallikles. Kuinkas ei.
Sokrates. Eiköhän siis ole valittava ja hankittava itselleen
hyödyllisiä sekä nautintoja että tuskia?
Kallikles. Kyllä niin.
Sokrates. Mutta ei vahingollisia?
Kallikles. Se on selvä.
Sokrates. Sillä sitähän mieltä olimme Polos ja minä, jos muistat, että
kaikki on tehtävä hyvän saavuttamiseksi. Kaiketi olet sinäkin samaa
mieltä, että kaikkein tekojemme tulee tähdätä hyvää ja että meidän on
hyvän vuoksi kaikki muut asiat tehtävä eikä päinvastoin hyvää noiden
muiden vuoksi? Yhdytkö sinä kolmantena äänelläsi meidän puolellemme?
Kallikles. Kyllä puolestani!
Sokrates. Hyvän vuoksi tulee siis tehdä niin muut asiat kuin
suloisatkin eikä hyvää suloisain vuoksi?
Kallikles. Niin aivan.
Sokrates. Onkohan joka miehen vallassa valita ja erottaa suloisain
asiain seasta hyvät ja pahat, vai asiantuntijaako tarvittanee kutakin
valintaa varten?[124]
Kallikles. Asiantuntijaa.
LV. Sokrates. Muistuttakaamme mieleemme vieläkin mitä minä tuossa tulin
sanoneeksi Polokselle ja Gorgiaalle.[125] Sanoin, jos muistat, että on
olemassa keinoja, joista toiset tähtäävät sulotunnetta ja tuottavat
paljaastaan sitä, mutta eivät tiedä mikä on parempaa, mikä huonompaa;
toiset taas tajuavat hyvän ja pahan. Sulotunteiden keinoista
määrittelin minä keittotaidon harjaantumiseksi, enkä miksikään
taiteeksi; vaan hyvää tarkoittavista esitin lääkärintoimen taiteeksi.
Ja nyt rukoilen sinua, Kallikles, ystävyyden jumalan Zeuksen tähden:
älä ajattele asiasi vaativan pitämään minua pilanasi, älä vastaa mitä
milloinkin sattuu vastoin vakaumustasi äläkä ymmärrä minun sanojani
niinkuin pilaa laskisin! Sillä näethän että meillä nyt on puheina asia
semmoinen, jota jokaisen ihmisen, kellä on vähänkin mieltä, pitäisi
ylinnä harrastaa, nimittäin millä tavoin on elettävä. Onko elettävä
sillä tavalla, kuin sinä kehotat elämään, että toimitetaan noita
"miehen tehtäviä", pidetään puheita kansalle, harjoitellaan
kaunopuheisuutta ja puuhataan valtiotoimissa sillä tavoin kuin te niitä
nykyään puuhailette, vai onko elettävä filosofian mukaista elämää, ja
missä kohden nämä kaksi elintapaa eroavat toisistaan siitä on kysymys.
Meidän on kaiketi paras, kuten äsken jo aloin tehdä, erottaa asiat ja
sen tehtyämme sekä keskenämme sovittuamme, sitten, jos on olemassa nämä
kaksi eri elintapaa, tutkia missä kohden toinen on toistaan parempi ja
kumpaa tulee noudattaa. Ehk'et vielä tiedä, mitä tarkoitan?
Kallikles. En tosiaan.
Sokrates. Lausunpa siis asian selvemmin. Koska olemme sinä ja minä
siitä sopineet, että on olemassa joku hyvä ja joku sulotunteinen, ja
että sulotunteinen on jotakin toista kuin hyvä, mutta että kumpaakin
tähtää joku pyrintö, joku saavuttamisen keino, tässä sulotunteisen,
tuossa hyvän tavoittelu, niin -- kai sinä kumminkin myönnät minulle
näin olevan? Myönnätkö vai etkö?
Kallikles. Myönnän.
LVI. Sokrates. No niin! Myönnäppä siis nyt oikeaksi sekin, minkä minä
puhuin heille, jos vain mielestäsi puhuin totta silloin. Sanoin kai
että ruoanlaittajan toimi minusta ei näytä olevan mikään taide, vaan
harjaantumista; mutta lääkärin toimi näytti mielestäni sitä olevan,
koska se, kuten sanoin, tutkii hoidettavainsa luonnonlaadun sekä omain
toimenpidettensä perusteet ja osaa tehdä tiliä siitä mitä se milloinkin
tekee. Mutta tuo toinen, sulotunnetta tarkoittava, jota se kokonaan
palvelee,[126] käy siihen käsiksi ihan umpimähkään, se kun yhtä vähän
on tutkinut sulotunteen luontoa kuin sen syitä, ja järkiperusteita
vailla ja sanalla sanoen aivan laskuja tekemättä, ainoastaan
harjaantumiseen ja kokemukseen turvaten säilyttää muistissaan sen mitä
tavallisesti tapahtuu, ja tällä sitten toimittelee sulotunteita. Katso
nyt ensin, onko tämä asia mielestäsi riittävästi selvitetty ja onko
ehkä tämänkaltaisia pyrintöjä sielunelämänkin alalla, toiset
tieteisperusteisia, jotka pitävät edeltäpäin jotakin huolta että sielu
saa mitä sille on parasta, toiset siitä väliä pitämättömiä, mutta jotka
taas pitävät silmällä, kuten äsken ruumiin, niin nyt yksin sielun
sulotunnetta, millä tapaa sitä sille syntyisi, mutta eivät ota
tutkiakseen mikä nautinto on parempi mikä huonompi, ne kun eivät muuta
mieli kuin hankkia huvia sielulle, olkoon se huonompaa tai parempaa.
Minä puolestani luulen sellaisia pyrintöjä olevan, Kallikles, ja väitän
sellaisen olevan mielistelyä, niin ruumiin kuin sielun ja kaiken
muunkin mielistelyä, missä vain sulotunnetta havitellaan,
tähystelemättä mikä siinä lienee parempaa, mikä huonompaa. Kannatatko
sinä nyt mielipidettäni tästä vai vastustatko sitä?
Kallikles. En mitenkään, vaan suostun kaikkeen, jotta kerrankin
pääsisit puheesi perille ja tehdäkseni myös Gorgiaan mieliksi.
Sokrates. Onkohan asian laita nyt noin ainoastaan yhden sielun suhteen,
mutta ei kahden tai useamman?[127]
Kallikles. Ei, kyllä sama on laita kahdenkin ja useamman.
Sokrates. Onko siis mahdollista mielistellä koko joukkoa sieluja
yht'aikaa, katsomatta sitä mikä on parasta?
Kallikles. Luulen sen mahdolliseksi.
LVII. Sokrates. Osaatko nyt sanoa, mitkä harrastukset semmoista
tekevät? tai pikemmin, jos niin tahdot, vastaa minulle vain
kysellessäni, mikä niistä näkyy mielestäsi niin tekevän, mikä ei.
Katselkaamme ensiksi esim. huilunsoittoa.[128] Eikö se mielestäsi,
Kallikles, näytä olevan sellainen, paljaastaan tavoittelevan
nautintoamme eikä ajattelevan mitään muuta?
Kallikles. Niin se näyttää minusta.
Sokrates. Ja eikö kaikki muutkin tuollaiset, semmoiset kuin kitaran
soittelu kilpajuhlissa?[129]
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Entä sitte kuorojen harjoitus tehtäviinsä ja dithyrambien
sepittely?[130] eivätkö nekin sinusta ole samaa laatua? Vai luuletko
Kinesiaan Meleksen pojan pitävän väliä siitä että sanoisi semmoista,
josta kuulijat tulisivat paremmiksi, tai luuletko hänen miettivän vain
millä keinoin hän osaisi olla yleisölle mieliksi?
Kallikles. Se on ilmi totta ainakin Kinesiaaseen nähden, Sokrates.
Sokrates. No entä hänen isänsä Meles, tähtäsikö hän sitte mielestäsi
parasta, kitaraa soitellessaan? Tosin hän ei tähystellyt edes
suloisintakaan, sillä hän ikävystytti kuulijoita soitollaan. Mutta
tarkkaa nyt tätä: eikö kitaransoitto yleensä ja dithyrambien laulelu
sinusta näy keksityn vain sulotunteen takia?
Kallikles. Kyllä minusta.
Sokrates. Entäs tuo murhenäytelmän kunnianarvoisa ja ihmeteltävä
runous, mitähän se harrastaa?[131] Eikö sen koko puuha ja harrastus
sinusta näy tarkoittavan katselijain miellyttämistä? Vai pyrkiikö se
mielestäsi jättämään sanomatta sellaista, joka kyllä on kuulijoille
suloisaa ja hauskaa, mutta sen ohessa myös turmiollista? Tai jos
jotakin on heille ikävää kuulla, mutta sisältää terveellistä totuutta,
lausuu ja laulaako se heille semmoista, olkoot siitä mielissään tai
pahoillaan? Kumpaan suuntaan näyttää sinusta traagillinen runous
käyvän?
Kallikles. Selväähän on, Sokrates, että se paremmin pyrkii sulotunteen
puolelle ja yleisöä miellyttämään..
Sokrates. Emmekö sanoneet, Kallikles, että tuommoinen on mielistelyä?
Kallikles. Kyllä niin.
Sokrates. Kuules nyt: jos runoudelta riisutaan pois sävel, poljento ja
runomitta, tokko jää jälelle muuta kuin sanat?
Kallikles. Ei muuta.
Sokrates. Eikö näitä sanoja lausuta suurelle kansan joukolle ja
rahvaalle?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Runous on siis jonkinlaista puhetta kansalle?
Kallikles. Nähtävästi.
Sokrates. Siis on puhetaidekin (retoriikka) puhetta kansalle; vai
eivätkö mielestäsi runoilijat harjoittele puhetaidetta katsojain
edessä?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Olemme siis nyt tässä keksineet eräänlaisen puhetaiteen
yleisöä varten, jossa on sekaisin lapsia, naisia,[132] miehiä, orjia ja
vapaita, toimen jota emme suuresti ihaile. Sillä sanomme sen olevan
mielistelyä.
Kallikles. Niin kyllä.
LVIII. Sokrates. No niin. Mitähän on sitte se puhetaide, jota esitetään
Athenan kansalle sekä muiden kaupunkien kansalle, noitten vapaiden
miesten joukoille?[133] Näyttävätköhän nuo puhujat mielestäsi
puheissaan aina pitävän silmällä parasta, sitä että heidän
kansalaisensa tulisivat heidän puheistaan mitä paraimmiksi? Vai
pyrkivätkö hekin vain miellyttämään kansalaisiaan, ja haastelevatko he,
laiminlyöden oman etunsa vuoksi yhteisen hyvän, kukin kansalleen
ikäänkuin lapsille koettaen puhua vain sen mieliksi, huolimatta
ollenkaan siitä tulevatko ne tuosta paremmiksi vai huonommiksi?
Kallikles. Et enää kysy yhtä vaan kahta asiaa. Kyllä on niitä, jotka,
mitä puhuvatkin, puheissaan pitävät huolta kansalaistensa paraasta, jos
on toisaalta semmoisiakin puhujia kuin mainitsit.
Sokrates. Riittää jo. Sillä jos tässä onkin kahta lajia, lie kai toinen
laji tuota mielistelyä ja häpeällistä puhetta rahvaalle; toinen taas
hyvää,[134] nim. pyrkimys kasvattamaan kansalaisten sieluja mitä
paraimmiksi ja puhumalla viemään voitolle paraat asiat, olkootpa sitte
kuulijoille suloisempia tai sulottomampia. Mutta tämmöistäpä
puhetaidetta et vielä koskaan ole nähnyt. Tai jos tiedät mainita jonkun
semmoisen puhujan, miks'et ilmoittanut minullekkin ken se on?
Kallikles. En, Zeus paratkoon, nykyisistä puhujista tosin tiedä mainita
ketään.
Sokrates. No, tiedätkö sitte noista entisen ajan puhujista ketään,
jonka vaikutuksesta, hänen kerran ruvettuaan julkisesti puhumaan,
Athenalaisten mainitaan tulleen paremmiksi, oltuaan sitä ennen
huonompia? En ainakaan minä tiedä, kuka se olisi.
Kallikles. Kuinka? Etkö ole kuullut, että Themistokles oli kunnon mies
samoin kuin Kimon ja Miltiades ja tuo joku aika sitten manalle mennyt
Perikles, jonkahan itsekkin olet kuullut puhuvan.[135]
Sokrates. Niin, jos tosi kunto, Kallikles, on sitä mitä tässä ennen
sanoit, että tyydytellään himoja, niin omiansa kuin muidenkin. Mutta
jollei kunto ole tätä, vaan mitä meidän edellisen keskustelun kuluessa
oli täytymys siksi myöntää, nimittäin että noudatetaan ainoastaan
sellaisia haluja, joiden tyydyttämisestä ihminen paranee, mutta ei
niitä, joista hän pahenee, ja jos tämä on jotakin taidetta, niin voitko
sanoa, että joku noista miehistä on ollut tämmöinen?
Kallikles. En tiedä siihen mitään sanoa?
LIX. Sokrates. Jos vain oikein etsit, löydät kyllä vastauksen.
Harkitkaamme asiat näin ihan tyynesti ja katselkaamme, oliko kukaan
heistä semmoinen. Kuules nyt! Eihän kunnon mies ja joka, mitä
puhuneekin, puheissaan tarkoittaa parasta, haastele umpimähkään, vaan
pitää aina silmällä jotakin määränpäätä? Samoin kuin kaikki muutkin
mestarit eivät arviolta käytä aineita työtänsä varten, vaan katsoen
kukin työnsä etua, valikoivat niitä niin että se esine, mikä heillä
milloinkin on tekeillä, siitä saa määrä-muotonsa.[136] Katsoppa esim.,
jos tahdot, kuvamaalareita, rakentajia, laivanveistäjiä ja keitä muita
mestareita tahansa, niin näetpä heidän kunkin sovittavan sijoilleen
kaikki määrättyyn järjestykseen ja pakottavan osat säntilleen sopimaan
ja liittymään toisiinsa, kunnes niistä sukeuu kauttaaltaan hyvin
järjestetty ja soma kokonaisuus. Näin menettelevät kaikki muut
mestarit; ja siten nekin, joista ikään puhuimme, joiden taide käsittää
ruumista, voimistelun opettajat ja lääkärit, luovat ruumiin somaksi ja
saaliiseen kuntoon. Myönnämmekö näin olevan vai emmekö?
Kallikles. Olkoon vain niin.
Sokrates. Talo, jonka rakentamisessa on noudatettu järjestystä ja
sopusuhtaa, on kai kunnollinen, mutta ilman järjestystä kyhätty on
kehno?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Eikö laivan ole laita samoin?
Kallikles. On.
Sokrates. Ja kyllä kai voimme sanoa samaa ruumiistammekin?
Kallikles. Varsin.
Sokrates. Entäs sielu? Onkohan se kunnollinen ollessaan
epäjärjestyksessä vai jotain järjestystäkö ja sopusuhtaa omakseen
saatuaan?
Kallikles. Edellisten mukaan täytyy kai tämäkin myöntää.
Sokrates. Mikä on sen nimenä, joka syntyy ruumiissa järjestyksestä ja
sopusuhdasta?[137]
Kallikles. Terveyttä ja voimaa kaiketi tarkoitat.
Sokrates. Niin juuri. Entäs minkä niminen on se, joka syntyy sielussa
järjestyksestä ja sopusuhdasta? Koetappa löytää senkin nimi, kuten tuon
toisen, ja mainitse se.
Kallikles. Miks'et itse sano sitä, Sokrates?
Sokrates. Kyllä sanonkin, jos se on paremmin mieleesi. Ja jos minä
mielestäsi olen oikeassa, niin myönnä; ellen, niin näytä vääräksi äläkä
jätä silleen. No niin: minun mielestäni siis ruumiin hyvän järjestyksen
nimi on terveyden tila ja siitä syntyy sille terveys ynnä muu ruumiin
hyvä kunto.[138] Onko niin vai eikö?
Kallikles. On.
Sokrates. Vaan sielun hyvän järjestyksen ja sopusuhtaisen tilan nimi on
oikeudenmukaisuus ja laki,[139] josta tuleekin laille kuuliaisia ja
säädyllisiä ihmisiä; ja tässä on oikeamielisyys ja mielenmaltti.
Myönnätkö vai eitätkö?
Kallikles. Olkoon niin!
LX. Sokrates. Eiköhän siis tuo taitonsa oppinut ja kunnollinen puhuja
pidä tätä tarkoitusperää silmällä kaikissa puheissaan ja kaikissa
toimissaan, joilla hän vaikuttaa kuulijainsa sieluihin; ja jos hän
lahjan antaa tai ottaa jotakin pois,[140] eikö hän siinäkin aina
teroita huomiotansa siihen, että oikeus elpyisi hänen kansalaistensa
sydämmissä, vaan vilppi ja vääryys väistyisi sieltä, että syntyisi
itsehillintö, vaan hillimättömyys katoisi ja että kaikki muukin hyve
vaurastuisi, vaan pahe pakenisi? Taivutko tähän mieleen?
Kallikles. Taivun.
Sokrates. Sillä mitäpä hyötyä, Kallikles, olisi siitä, jos sairaalle ja
surkeassa tilassa olevalle ruumiille annettaisiin runsain määrin
herkullisia ruokia tai juomia tai mitä muuta hyvänsä, joka ei missään
tapauksessa tuota sille enempää hyötyä kuin vahinkoa, vieläpä -- oikein
arvostellen -- tuottaa vähemmin hyötyä. Onko niin?
Kallikles. Olkoon!
Sokrates. Sillä eipä luullakseni ihmistä hyödytä elää kurjalla
ruumiilla, siitä kun välttämättä koituu kurja elämäkin. Eikö niin?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Eivätkö lääkärit tavallisesti salli terveen ihmisen tyydyttää
halujansa, esim. kun on nälkä, syödä niin paljo kuin mieli tekee, tai
janoissaan juoda? Mutta sairaan he, lyhyesti sanoen, eivät milloinkaan
salli tyydyttää halujansa? Myönnätkö sinäkin sen, vai?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Ja eikö sielun laita, veikkoni, ole sama? Niinkauvan kun se
on huonossa tilassa, ollen järjetön ja hillitsemätön, väärämielinen ja
jumalaton, tulee estää sitä halujansa noudattamasta eikä sallia sen
muuta tehdä, kuin mistä se voi parantua. Eikö niin vai kuinka?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Sillä se kai on sielulle itselleen parempi?
Kallikles. Vallan.
Sokrates. Eikö se ole hillitsemistä (eli kurittamista), kun kielletään
joltakulta sitä mitä hän himoaa?
Kallikles. On.
Sokrates. Siis on sielulle kuritus parempaa kuin mitä sinä äsken
ajattelit, hillimättömyys?
Kallikles. En minä tiedä, Sokrates, mitä sinä puhut. Kysy joltakin
toiselta!
Sokrates. Tuo mies ei siedä omaa hyötymistänsä eikä tahdo kärsiä juuri
sitä, mistä nyt on puhetta -- kuritusta.[141]
Kallikles. En minä välitä vähääkään sinun puheistasi ja tähänkin asti
olen vain Gorgiaan mieliksi vastannut sinulle.
Sokrates. Vai niin! No mitäs nyt teemme? Täytyykö päättää puhe kesken?
Kallikles. Sen tiedät itse.
Sokrates. Eipä satujakaan kuulu olevan luvallista jättää kesken,[142]
vaan täytyy ensin liittää satuun pää, ettei se päätönnä kulkisi
kummitellen. Vastaappa nyt niihinkin, mitä vielä on jälillä, jotta
puheemme saisi päänsä.
LXI. Kallikles. Mikä rettelöitsijä sinä oletkaan, Sokrates! Mutta jos
minua tottelet, niin heitä jo menemään koko juttu, tai jatka sitä
jonkun muun kanssa.
Sokrates. Kuka muu siis tahtoo? Emmehän sentään jätä juttuamme näin
keskeneräiseksi?
Kallikles. Etkös voisi itse suorittaa sitä päiseksi, joko jutellen
itseksesi tai vastaten omiin kysymiisi?
Sokrates. Kun ei minun vain niin kävisi niinkuin Epikharmos[143] sanoo:
"pitääkö minun yksin kyetä siihen, mitä tätä ennen kaksi miestä sanoi?"
Mutta niinhän tässä nähtävästi täytyykin lopuksi käydä. Kuitenkin
jos niinkin teemme, täytyy mielestäni meidän kaikkien ahkeroida
kunnian-asianamme saamaan selville, mikä puheenalaisessa asiassa on
totta, mikä valhetta, sillä sen selville saaminen on meille kaikille
yhtä tärkeä asia. Minä tahdon siis nyt esittää asian niin kuin se
minusta näyttää olevan, mutta jos minä teidän jonkun mielestä myönnän
itselleni todeksi asioita jotk' eivät ole totta, tulee teidän tarttua
puheeseen ja kumota minut. Sillä mitä sanon, en sano siksi että
tietäisin sen niin olevan, vaan minä etsin sitä yhdessä teidän
kanssanne. Sentähden jos vastaväittäjäni ilmeisesti on oikeassa, olen
minä ensimmäinen antamaan hänelle myöten. Tämän sanon kuitenkin vain
siltä varalta, että teistä näyttää tarpeelliselta saattaa keskustelu
perille. Mutta jollette sitä tahdo, niin jätetään jutut sikseen ja
lähtekäämme pois.
Gorgias. Ei minun mielestäni, Sokrates, vielä sovi lähteä pois tästä,
vaan sinun on vietävä puhe perille asti. Ja mikäli ymmärrän, ovat
muutkin samaa mieltä. Haluanpa itsekkin kuulla sinun suorittavan loput
puhetta.
Sokrates. Kyllähän minä vielä mielelläni, Gorgias, keskustelisin tuon
Kallikleen kanssa, kunnes saisin annettua hänelle takaisin Amphionin
puheen Zethoksen puheesta,[144] mutta koska sinua, Kallikles, ei haluta
suorittaa puhetta loppuun minun kanssani, niin jää nyt kumminkin
kuulemaan minua ja pysähdytä minut, jos mielestäsi jossakin kohden en
näytä puhuvan oikein. Ja jos kumoat väitteeni, en minä suutu sinulle,
niinkuin sinä suutuit minulle, vaan nimesi piirretään kirjoihini
suurimpana hyväntekijänäni.[145]
Kallikles. Puhu vain itse, mies hyvä, ja saata perille.
LXII. Sokrates. Kuule siis minua, kun vielä alusta alkain kerron saman
puheen. No niin! Onko sulotunteinen ja hyvä samaa? Ei ole, kuten me jo
sovittiin Kallikleen kanssa. Kumpi siis on tehtävä, sulotunteinen hyvän
vuoksi vai hyväkö sulotunteisen vuoksi? Sulotunteinen hyvän vuoksi.
Onko sulotunteinen se jonka ilmestymisestä ilostumme, hyvä se jonka
läsnäolo tekee meidät hyviksi?[146] Varmaan niin. Olemmeko edelleen me
ja kaikki muut hyvät oliot hyvät sentähden, että meissä on olemassa
joku hyvyys (eli hyve?) Minusta ainakin näyttää välttämättä niin
olevan, Kallikles. Mutta nytpä kunkin hyvyys, kalun, ruumiin, sielun ja
jokaisen elävän olion, ei sukeudu sattumasta ja umpimähkään, vaan sen
oikeasuhtaisen taiteellisen järjestyksen kautta, jonka ne kukin ovat
saaneet osakseen. Onko niin? Minä sanon niin olevan. Jokaisen olion
hyve on siis jotakin järjestettyä ja sopusuhtaan säänneltyä vai kuinka?
Niin minä sanoisin. Jonkunmoinen kussakin oliossa sukeutunut ja sille
omituinen sopusuhta siis tekee sen hyväksi? Sitä mieltä olen minä
ainakin. Sielu siis, jolla on olentonsa mukainen sopusuhta, on
suhdatonta sielua parempi? Välttämättä. Mutta sopusuhdan saanut
on kai sopusuhtainen? Kuinkas muutoin! Ja sopusuhtainen on kai
siveän-maltillinen? Aivan välttämättä. Siveän-maltillinen sielu siis on
hyvä? Minä en vain tiedä sanoa muuta paitsi tätä, rakas Kallikles.
Mutta jos sinä tiedät, niin neuvo minua.[146 b]
Kallikles. Puhu vain, hyvä mies!
Sokrates. Sanonpa siis, että jos siveän-maltillinen sielu on hyvä,
sille vastakkaista laatua oleva on paha; mutta paha oli meistä äsken
mieletön ja hillitsemätön sielu. Aivan niin. Nyt siveän-maltillinen
kaiketi täyttää velvollisuutensa[147] sekä jumalaa että ihmisiä
kohtaan, sillä eipä hän siveän-maltillinen olisikkaan, jos hän
velvollisuutensa laiminlöisi. Tämän täytyy välttämättä näin olla. Joka
taas täyttää velvollisuutensa ihmisiä kohtaan, tekee kai mitä on
oikeaa, ja jumalia kohtaan mitä on hurskasta. Vaan ken tekee oikeat ja
hurskaat työt, hänen täytyy olla oikeamielinen ja hurskas. Niin se on.
Ja täytyy hänen olla urheakin, sillä ei siveän-maltillisen miehen sovi
ajaa takaa eikä paeta mitään vastoin velvollisuuttaan, vaan ainoastaan
missä velvollisuus niin vaatii, tulee hänen paeta tai ajaa takaa
asioita, ihmisiä, iloja ja suruja, ja lujamielisenä kestää
kestettävänsä. Seuraapa siis tästä välttämättä, Kallikles, kuten jo
järkiään selitimmekin ne seikat, että siveän-maltillinen mies, ollen
oikeamielinen, urhea ja hurskas, on täysin hyvä; että hyvä, mitä
toimineekin, aina toimii hyvin ja oivasti; että ken näin toimii
hyvästi, on onnellinen ja autuas;[148] vaan ken toimii häjysti ja
pahoin, on viheliäinen. Mutta hänpä onkin siveän-maltillisen
vastakohta, hillitsemätön, jota sinä ylistit.
LXIII. Minä esitän siis nämä peruslauseet ja väitän niitä tosiksi.
Mutta jos ne ovat todet, pitää, kuten näkyy, sen joka tahtoo onnen
saavuttaa, pyrkiä siveään mielenmalttiin ja sitä ahkeroida, mutta
lähteä kurittomuutta pakoon niin nopeaa kuin meidän kunkin jaloista
lähtee, ja ensi sijassa on hänen siihen pyrittävä ettei hän ensinkään
tarvitse kuritusta; mutta jos hän sitä tarvitsee, hän tai joku hänen
omaisistaan, olkoonpa yksityinen tai yhteiskuntakin, niin tulee
rangaista ja kurittaa, jos mieli onnelliseksi päästä.[149] Tämä se
minusta näyttää olevan päämäärä, johon meidän on eläissämme tähdättävä,
ja siihen suuntaan pitää jännittää kaikki voimat sekä omat että
valtion,[150] että oikeus ja siveä mielenmaltti vallitsevat siinä joka
mieli onnelliseksi tulla. Näin on minusta elettävä, eikä niin, että
eläen rosvon elämää laskee himonsa valloilleen ja koettaa niitä
tyydytellä, josta syntyy loppumaton surkeus.[151] Sillä eipä semmoinen
himojensa orja liene rakas ihmisille eikä jumalalle, koska hän on
mahdoton mihinkään yhteistuntoon;[152] vaan kenen kera ei ole
yhteistuntoa olemassa, se ei myös saa ystävyyttä. Mutta viisaatpa
miehet, oi Kallikles, sanovat, että yhteys ja ystävyys ja
sopusuhtaisuus ja himojen hillintö ja oikeus liittävät toisiinsa maan
ja taivaan, ihmiset ja jumalat, ja senpätähden, ystäväni, tämä
mailmankaikkio, heidän nimitellen onkin sopusuhtainen järjestys
(kosmos), vaan ei mikään hillimätön sekasorto. Mutta sinäpä, vaikka
viisas lienetkin, et näytä mielestäni kyllin tarkanneen tätä seikkaa,
vaan sinulta on jäänyt huomaamatta, kuinka paljon mittausopillinen
yhtäläisyys merkitsee sekä jumalain että ihmisten kesken. Sinä arvelet
vain että pitää harjoitella enemmän edun saantia, sillä sinä et pidä
väliä mittausopista.[153] No niin; meidän täytyy siis vääräksi todistaa
se päätelmä että onnelliset ovat onnellisia oikeuden ja itsehillinnön
omistamisesta, mutta onnettomat onnettomia pahuuden omistamisesta, tahi
jos se lause ei ole kumottavissa, tulee meidän tarkastaa mitä siitä
johtuu. Ja siitä johtuu, Kallikles, kaikki nuo ennen mainitut seikat,
joista juteltaissa sinä kysyit minulta puhuinko tosissani, kun sanoin
että pitää mennä syyttämään itseään, poikaansa, ystäväänsä, jos ne ovat
jotain vääryyttä tehneet, ja että siihen toimeen on puhetaide
käytettävä; ja totta oli siis se minkä luulit Poloksen vain
häveliäisyydestä myöntäneen minulle, että nimittäin väärinteko on
väärinkärsintää sitä suurempi paha, kuta rumempi se on; ja ken tahtoo
olla kunnon kaunopuhuja, hänen tulee siis olla oikeamielinen ja oikean
oivaltaja, jonka asian taas Polos luuli Gorgiaan vain häveliäisyydestä
myöntäneen.
LXIV. Jos näiden siis on näin laita, niin tarkatkaamme miten sen seikan
lienee, josta minua soimaat, sopiiko vai eikö sovi syystä sanoa, etten
minä muka kykene auttamaan itseäni enkä ketään ystävääni tai omaistani
enkä heitä pelastamaan suurimmista vaaroista, vaan olen kuten
kunniattomat[154] jokaisen mielivallan alaisena, jos ken tahtoo,
tuonaisen reipastelevan lauseesi mukaan, sivaltaa minua korvalle tai
riistää minulta tavarani tai karkoittaa minut maasta tai äärimmäisiin
mennen tappaakin minut; ja moinen tila on, kuten sanasi sattui,
kaikista kurjin ja häpeällisin. Mutta minun ajatukseni, joka kyllä jo
on useasti lausuttu, mutta jota ei mikään estä vieläkin kertomasta, käy
toisappäin. Minun mielestäni, Kallikles, siitä ei tule minulle suurinta
häpeää, jos minua syyttäni lyödään korvalle tai kukkaroni minulta
kiskotaan[155] tai nahkaani viilletään, vaan huonompi ja häpeällisempi
teko on lyödä ja leikellä minua ja omiani syyttömästi, niin, ja
varastaminen ja orjaksi-otto ja sisäänmurto, sanalla sanoen mikä rikos
tahansa minua ja omiani kohtaan on väärintekijälle itselleen pahempi ja
häpeällisempi kuin minulle joka vääryyden kärsin.
Nämä edellisistä keskusteluistamme meille taannoin koituneet tulokset
ne mielestäni sitoutuvat toisiinsa ja pysyvät yhdessä kuin -- jos
käyttäisin karkeahkoa sanaa -- rauta- ja teräsperuslauseilla
liitettyinä, ainakin mikäli tähän asti on näyttäynyt. Ja ellet sinä tai
joku sinua vielä väkevämpi niitä kirvota irti, ei ole mahdollista
totuuden mukaan puhua niistä toisin kuin minä olen puhunut. Sillä minun
on kantani aina sama, että minä en tiedä miten nämä asiat ovat, mutta
että keiden pariin olen joutunut, niinkuin nyt teidän, niistä ei ole
kukaan voinut puhua toisin joutumatta naurettavaksi. Minä päätän siis
taaskin asian näin olevan. Mutta jos se niin on, ja vääryys siis on
väärintekijälle suurin onnettomuus, ja jos mahdollista tuota suurinta
vielä suurempi se että väärin tehtyään ei joudu siitä rangaistavaksi,
niin missä tapauksessa ihminen silloin, jos hän ei kykene itseänsä
auttamaan, todella on naurettava? Eiköpä vaan silloin, kun hän ei
kykene suurinta vahinkoamme torjumaan? Ihan välttämättä se on suurin
häpeä, ettei kykene siinä auttamaan itseään tai omaisiaan ja ystäviään;
ja lähinnä suurin häpeä on kykenemättömyys torjumaan toisarvoista
onnettomuutta, kolmas kolmannen-arvoista ja niin edespäin. Saman verran
kuin kukin onnettomuus suurenee, karttuu myös kunniaa siitä että
kykenee apuhun sitä vastaan joka tilaan ja häpeää ettei kykene. Onko,
Kallikles, asia toisin vai näinkö?
Kallikles. Ei ole toisin.
LXV. Sokrates. Kun siis on kaksi pahaa: tehdä väärin ja kärsiä
vääryyttä, sanomme niistä väärinteon olevan suuremman, vääryyden
kärsinnän vähemmän pahan. Mikä keino on siis ihmisen hankittava,
voidakseen auttaa itseään saamaan ne molemmat edut, ettei tarvitse
tehdä eikä kärsiä vääryyttä? Kumpaa siihen tarvitaan, voimaako vai
tahtoa? Tarkoitan näin: pääseekö hän vääryyttä kärsimästä, jos ei tahdo
että sitä hänelle tehdään tai jos hän on hankkinut itselleen voiman,
joka estää hänelle vääryyttä tekemästä?
Kallikles. Selvähän se on, että tämmöisellä voimalla pääsee hän
vääryyttä kärsimästä.
Sokrates. Entäs vääryyttä tekemästä? Riittääkö siihen, ettei tahdo
tehdä väärin -- silloin ei muka tee väärin --, vai tarvitseeko sitäkin
varten hankkia itselleen joku voima ja taito, koskapa ihminen joutuu
vääryyttä tekemään, ellei hän niitä keinoja opi ja harjoita? Mikset
vastaa minulle, Kallikles, ainakin juuri tähän? Mitäs arvelet? Oliko
meidän, Poloksen ja minun, edellisessä keskustelussa[J] täysi syy ja
pakko myöntää, ettei kukaan tahallaan tee väärin, vaan että kaikki
väärintekijät vasten tahtoaan tekevät vääryyden töitä?
Kallikles. Olkoon vaikka niinkin, Sokrates, että kerran pääsisit
puheesi päähän.
Sokrates. Sitäkin varten siis on, kuten näyttää, joku voima ja taito
hankittava, ettemme tekisi vääryyttä.
Kallikles. Kaiketi.
Sokrates. Millähän keinolla sitte hankitaan se etu, ettei tarvitse
kärsiä vääryyttä ollenkaan tai niin vähän kuin mahdollista? Katso,
oletko sinä siinä samaa mieltä kuin minä! Minusta keino siihen on tämä:
täytyy joko itse hallita yhteiskunnassa tai olla yksinvaltias tai olla
ystävyksiä vallitsevan hallitusmuodon kanssa.
Kallikles. Näetkö, Sokrates, kuinka minä olen valmis kiittämään sinua,
jos puhut oikein? Tuon minusta lausuit aivan järkevästi.[156]
LXVI. Sokrates. No, katsoppas nyt, onko tämäkin mielestäsi oikein
sanottu! Kunkin mahdollisen paras ystävä näyttää mielestäni olevan --
ja sen nuo entisetkin viisaat[157] sanovat -- se joka on hänen
kaltaisensa. Etkö sinäkin niin ajattele?
Kallikles. Ajattelen.
Sokrates. Jos jossakin hallitsee tyly ja sivistymätön tyranni ja hänen
valtiossaan on joku häntä paljon parempi mies, niin pelkää kaiketi
tyranni tätä eikä milloinkaan voi sydämmestään tulla hänelle ystäväksi.
Eikö totta?
Kallikles. Niin se on.
Sokrates. Eikä, jos joku on häntä paljoa huonompi, tämäkään voi tulla
hänen ystäväkseen, sillä tämmöistä tyranni halveksii eikä huoli hänen
tähtensä milloinkaan puuhata niinkuin ystävän tähden.
Kallikles. On totta sekin.
Sokrates. Ei tyrannille siis jää ketään mainittavaa ystävää paitsi se
joka, ollen ihan samanluontoinen, kiittelee ja moittii samoja asioita
kuin hän sekä suostuu hänen hallittavakseen ja taipuu hänen tahtonsa
alle. Tämmöinen kohoo siinä valtiossa mahtavaksi eikä kukaan ilokseen
häntä solvaise. Eikö niin ole?
Kallikles. On.
Sokrates. Jos nyt tässä valtiossa jonkun nuoremmista pälkähtäisi päähän
tuuma: "millähän keinoin minä pääsisin mahtavaksi eikä kukaan tekisi
minulle vääryyttä", täytyisi hänen nähtävästi astua sitä uraa, että hän
nuoresta asti tottuisi suosimaan ja paheksimaan samoja asioita kuin
herransa ja muodostuisi mikäli mahdollista kaikissa herransa
kaltaiseksi. Eikö niin?[158]
Kallikles. Niin!
Sokrates. Sillä tavoin hän siis voi saavuttaa sen edun, ettei hänelle
tehdä vääryyttä ja että hän, kuten te sanotte, tulee mahtavaksi
valtiossa.
Kallikles. Juuri niin.
Sokrates. Mutta saavuttaako hän sillä senkin edun, ettei hän itse tee
mitään vääryyttä? Vai eikö hän jääne siitä paljon vajalle, jos hän
muuten on tuon väärämielisen valtiaansa tapainen ja hänen luonaan
paisuu mahtavaksi? Minä ainakin uskon päinvastoin että siitä sukeuu
hänelle keino, jolla hän kykenee tekemään vääryyttä kuinka paljon
tahansa tarvitsematta siltä kärsiä mitään rangaistusta. Eiköhän niin
ole?
Kallikles. Siltä näyttää.
Sokrates. Siis koituu tuosta hänelle kaikkein suurin paha:
jäljittelemällä valtiastansa ja valtansa nojassa on hän sielultaan
huonontunut ja pilalle pahentunut.
Kallikles. En ymmärrä, mihin sinä, Sokrates, yhäti vääntelet ja
kääntelet sanoja![159] Vai etkö tiedä, että tuo jäljittelijä, jos niin
tahtoo, voi tappaa tieltänsä sen joka ei jäljittele ja ryöstää häneltä
tavarat?
Sokrates. Tiedänhän minä sen, Kallikles hyvä, ellen ole kuuro, koskapa
alati kuulen sitä sekä sinulta että äsken Polokselta ja melkein
kaikilta muiltakin kaupungissamme. Mutta kuule sinäkin minua: hän
tappaa tuon kyllä, jos niin tahtoo, mutta silloin katala surmaa kelpo
miehen.
Kallikles. Ja eikös juuri se olekkin sietämätöntä?
Sokrates. Ei ymmärtäväiselle, niinkuin puheemme sen selittääkin. Vai
arveletko, että ihmisen on vain siihen keino kysyttävä, että hän eläisi
niin kauan kuin suinkin, ja harjoiteltava vain niitä taitoja, jotka
pelastavat meitä vaaroista, mistä milloinkin, niinkuin esim. tuota,
jota sinä kehotat minua harjoittelemaan, puhujantaitoa, jonka avulla
voimme suoriutua käräjäjutuista?[160]
Kallikles. Niin, totta Zeuksen, ja hyvänpä neuvon siinä sulle
annoinkin.
LXVII. Sokrates. Kuules, veikkoseni: onko uimisen taito mielestäsi
erityisen ylevä ja jalo?
Kallikles. Ei totta tosiaankaan!
Sokrates. Ja kuitenkin pelastaa sekin ihmisiä kuolemasta, jos he
joutuvat semmoiseen vaaran tilaan, missä tätä taitoa tarvitaan. Mutta
jos tämä taito sinusta näyttää vähäpätöiseltä, niin mainitsen sinulle
toisen tärkeämmän, peränpidon taidon: se ei pelasta ainoastaan henkeä,
vaan ruumiinkin ja tavarat äärimmistä vaaroista, samoin kuin
puhujantaito. Ja kuitenkin on se aivan kaino ja vaatimaton; ei se
ylvästele eikä ole olevinaan, ikäänkuin se toimittaisi jotain
maan-mainiota, vaan, vaikka se toimittaa saman avun kuin asianajajan
puhe oikeuden edessä, ei se, saatettuamme meidät onnellisesti Aiginasta
tänne, luullakseni ota siitä enempää kuin kaksi obolia;[161] ja jos se
kuljettaa meidät Egyptistä tai Ponton periltä kotivalkamaan, korjaten
sinne, mitä jo mainitsin, itsemme, vaimomme, lapsemme ja tavaramme,
niin vaatii se tästä suuresta hyvänteosta maksua korkeintaan kaksi
drakmaa. Ja tehtävänsä tehtyään astuu tuon taidon taitaja itse maalle
ja kävelee rannalla aluksensa ääressä halvannäköisenä asultaan. Sillä
hän oivaltaa luullakseni, että on epätietoista, keitä laivallaan
kulkeneita hän on hyödyttänyt, keitä vahingoittanut, kun ei antanut
heidän upota merenpohjaan. Eiväthän ne, sen hän tietää, maalle
noustessaan olleet rahtuakaan paremmat kuin laivaan astuessaan, ei
ruumiin eikä sielun puolesta. Hän harkitsee siis näin: jos joku joka
ruumiiltaan sairastaa pahaa, paranematonta tautia, ei ole hukkunut
mereen, on tuo vain onneton siitä, ettei saanut kuolla, eikä hän,
laivuri, ole tälle mitään hyvää työtä tehnyt (varjelemalla hänen
henkensä); vielä vähemmin on sen elettävä, jota moni paranematon tauti
vaivaa siinä osassa, joka on ruumista kalliimpi, sielussa, eikä hän
tätä hyödyttäne pelastamalla häntä meren vaarasta tai oikeuden käsistä
tai mistä muusta tahansa. Ei, vaan laivuri tietää, että huonolle
ihmiselle ei ole hyötyä elämästä, sillä tällaisen elämä ei voi muuta
olla kuin kurjaa.[162]
LXVIII. Siitä syystä perämiehen ei ole tapana ylvästellä, vaikkapa hän
pelastaakin meidät. Yhtä vähän ylvästelee myöskään, sinä kumman miesi,
sotakoneseppä, joka yhtä hyvin kuin sotapäällikkö, perämiehestä
puhumattakaan, jopa siinä kuin kuka muukin hyvänsä kykenee usein
pelastamaan; pelastaapa hän toisinaan kokonaisia kaupunkejakin. Vai
eikö hän mielestäsi ole käräjäpuhujan vertainen? Ja kuitenkin,
Kallikles, jos hän tahtoisi puhua niinkuin te, kerskuen toimestaan,
voisi hän syytää päällenne koko kasan perusteita,[163] niillä
kiitelläkseen ammattiansa ja kehottaakseen teitäkin rupeamaan
konesepiksi, koska muka niiden rinnalla muut eivät ole mitään. Kyllä
häneltä puheen ainetta liikenisi. Mutta siitä huolimatta sinä halveksit
häntä ja hänen ammattiansa ja nimität häntä ikäänkuin pilkaten
konesepäksi, etkä hänen pojalleen antaisi tytärtäs vaimoksi, yhtä vähän
kuin omalle pojallesi vallitsisit hänen tytärtänsä. Ja kuitenkin siltä
kannalta kuin sinä ammattiasi ylistät, millä syyllä sinä olet
oikeutettu halveksimaan koneseppää ja niitä muita joita tässä
mainitsin? Tiedän sanovasi että sinä olet parempi[164] ja paremmista
syntyisin. Mutta jos tuo paremmuus ei ole mitä minä siksi sanon, vaan
kunto on yksin siinä että osaa pelastaa itsensä ja omansa, oltakoon
muuten millaiset tahansa, niin naurettavalta tuntuu että moitit
koneseppää, lääkäriä ja muita mestareita, joiden keinot on keksitty
ihmisten suojelemiseksi. Mutta varoppa, miekkoinen, eikö jalous ja
kunto ole jotakin muuta kuin vain hengen pelastamista ja pelastumista!
Sillä ken todella on aika mies, totta kai hänen on heitettävä sikseen
huoli siitä, kuinka kauan hän saa elää, eikä hänen sovi liiaksi
rakastaa henkeänsä, vaan jättäköön sen asian jumalan huostaan ja
uskokoon vaimojen tapaan,[165] ettei kukaan voi välttää kohtaloansa.
Sen jälkeen on hänen katsottava, miten hän paraiten eläisi sen ijän,
joka hänelle on elettäväksi säätty, siis sovitellen itseään sen
valtiomuodon mukaan, jonka keskuudessa asuu. Ja tuleeko sinunkin nyt
pyrkiä mikäli mahdollista Athenan kansan kaltaiseksi, jos aiot olla
sille mieliksi ja saada suurta valtaa kaupungissa? Katso silloin, onko
siitä todella hyötyä itsellesi ja minulle, ja varo ettei meidän käy
samoin kuin Thessalian naisten[166] sanotaan käyvän, kuu he loihtivat
kuun alas taivaalta, nim. ettemme, tavoitellessamme tätä mahtia
valtiossa, menetä sitä mikä meille on rakkainta. Mutta jos uskot jonkun
ihmisen, kenenkä vain, voivan opettaa sinulle semmoisen keinon, jonka
avulla voit varttua mahtavaksi tässä valtiossa, vaikka pysytkin
valtiokomennosta erillaisena, joko parempaan tai huonompaan päin, niin
etpä luullakseni, Kallikles, oikein harkitse asiaa. Sillä ethän
saakkaan olla pelkkänä jäljittelijänä, vaan sinun täytyy oikein
luontaisesti tulla noiden ihmisten kaltaiseksi, jos aiot saada toimeen
jotain mainiota jolla voit päästä Athenan rahvaalle rakkaaksi, jopa,
Zeusavita! Pyrilampeen pojankin ystäväksi.[K] Ken siis muodostaa sinut
ihan noiden kaltaiseksi, hän tekee sinusta valtiomiehen ja puhujan,
semmoisen joksi haluat. Sillä kaikki ihastelevat omaan luontoonsa
laadittuja puheita, mutta vieroovat vieraanluontoisia. Vai oletko sinä
ehkä toista mieltä, veljyt armahin? Onko meidän tähän mitään
sanottavaa, Kallikles?
LXIX. Kallikles. En tiedä itsekkään miten lienee, Sokrates: oikein sinä
näytät minusta puhuvan, ja kuitenkin käy minun niinkuin suuren joukon:
en voi sinua oikein uskoa.[167]
Sokrates. Niin, se on tuo sielussasi asuva rakkaus kansaan, joka minua
vastustaa. Mutta jos ehkä tarkastamme näitä asioita moneen kertaan ja
paremmin, niin alat uskoa. Palautappa siis muistiisi, että sanoimme
olevan kaksi keinoa hoitaa kumpaakin, niin ruumista kuin sielua: toisen
että järjestetään elämä sulotunteen mukaan, toisen että se järjestetään
parhaan mukaan jolloin ei miellytellä, vaan kiivaillaan perille
päästäkseen. Emmekö silloin erottaneet ne kaksi asiaa?
Kallikles. Kaiketi.
Sokrates. Totta kai tuo toinen keino, joka tähtää sulotunnetta, on
epäjalo eikä ole muuta mitään kuin mielistelyä? Eikö niin?
Kallikles. Olkoon sitte niin, jos tahdot.
Sokrates. Mutta toinen tarkoittaa hoidettavansa, oli tuo sielun tai
ruumiin, tulemista parhaaksi?
Kallikles. Niin aivan.
Sokrates. Onko meidän siis niin käsiksi käytävä vaalimaan valtiota ja
kansalaisia, että teemme itse kansalaiset mitä paraimmiksi voimme?
Sillä ilman tätä ja ellei niiden, jotka tulevat saamaan paljon
rikkautta tai hallitusvaltaa tai jotain muuta mahtia, ole mielenlaatu
viisas ja jalo, ei ole, kuten jo ennen havaitsimme, pientäkään hyötyä
siitä, että heille muita hyviä töitä tehdään. Otaksummeko näin olevan?
Kallikles. Kyllä vain, jos se on sinulle mieliksi.
Sokrates. Jos me nyt, Kallikles, ryhtyen julkisiin toimiin, julkisten
töiden joukosta valiten, kehottaisimme toisiamme rakennuspuuhiin,[168]
joko linnan muurien tai laivaveistämöiden tai temppelien suuriin
rakennuksiin, eikö meidän tulisi tutkia ja tarkastaa itseämme, ensiksi
ymmärrämmekö rakennustaidetta vai emmekö ymmärrä ja keltä olemme sen
oppineet -- vai kuinka?
Kallikles. Totta kai.
Sokrates. Ja eikö toiseksi sitäkin, olemmeko koskaan yksityisesti
salvoneet mitään rakennusta joko jollekkin ystävällemme tai itsellemme
ja onko se salvos kaunis vai ruma? Ja jos tutkiessamme huomaamme meillä
olleen oivat ja mainiot mestarit opettajina ja rakentaneemme monta
kaunista rakennusta joko yhdessä heidän kanssaan tai heidän opistaan
päästyämme omin päinkin, silloin ja sellaisina menettelisimme
järkevästi, jos ryhtyisimme yleisiä rakennuksia laatimaan. Mutta jos
emme voisi mainita mitään opettajaa, jota meillä on ollut, eikä mitään
laatimaamme rakennusta taikka jos voisimmekin näyttää useita, mutta
kelvottomia, niin järjetöntä olisi meidän ruveta julkisiin
rakennustöihin tai toisiamme siihen puuhaan kehottamaan. Onko tässä
puheessa perää vai eikö?
Kallikles. On kyllä.
LXX. Sokrates. Ja eikö ole sama laita kaikissa muissakin asioissa? Jos
me esim., ryhdyttyämme julkiseen toimeen, ikäänkuin olisimme kelpo
lääkäreitä, kehottaisimme toisiamme siihen virkaan, kaiketi me ensin
tarkastaisimme toisiamme, minä sinua ja sinä minua: "maltappas",
sanoisit, "kuinka on Sokrateen oman terveyden tila? Tai onko vielä
kukaan muu, orja tai vapaa, Sokrateen avulla parantunut jostain
taudista?" -- Ja samoin arvattavasti minäkin taas tutkisin sinua. Ja
jos emme huomaisi kenenkään, ei täkäläisen eikä muukalaisen, ei miehen
eikä naisen, meidän kauttamme tulleen terveemmäksi ruumiiltaan, eikö
jumaliste, Kallikles, olisi tosiaankin naurettavaa, jos me menisimme
niin pitkälle mielettömyyteen, että ennenkuin olisimme yksityisesti,
tehnet monta työtä kuinka kulloinkin sattuisi, ja monta taas
suorittaneet hyvin ja täten riittävästi harjaantuneet taiteeseen, me
sananparren mukaan suurinta astiaa muovailemalla koettaisimme oppia
savenvalurin-ammattia[169] ja ryhtyisimme itse julkiseen
lääkärinvirkaan sekä muita siihen kehottaisimme? Eikö sinunkin
mielestäsi olisi järjetöntä näin toimia?
Kallikles. Kyllä minusta.
Sokrates. Mutta nyt, sä miesten parhain, koska itse vast'ikään alat
valtion toimia puuhata ja kehotat minua niihin sekä soimaat minua kun
en niitä ahkeroi, emmekö tutkisi toisiamme niissä?[170] Kuuleppa, joko
Kallikles on tehnyt jonkun kansalaisensa paremmaksi? Onko kukaan, ennen
oltuaan paha, väärintekijä, hillitön ja hurja, Kallikleen toimesta
tullut hyväksi ja jaloksi, joko muukalainen tai täkäläinen, orja tai
vapaa? Sanoppa, Kallikles, mitä vastaisit, jos joku sinulta tätä
tutkisi? Kenen ihmisen sanot sinä seurustelullas tehneesi paremmaksi?
Viivytkö vastaamasta, jos on olemassa jotain tämmöistä tekoasi siltä
ajalta, kuin vielä toimit yksityisenä, ennenkuin ryhdyit julkisiin
toimiin?
Kallikles. Sinä olet kiistanhaluinen, Sokrates.
LXXI. Sokrates. En minä kysy kiistanhalusta, vaan koska todellakin
tahtoisin tietää, millä tavoin sinä arvelet että valtion asiat olisivat
meillä hoidettavat. Aiotko sinä, ryhdyttyäsi valtion toimiin, pitää
huolta mistään muusta, kuin että me kansalaiset tulisimme niin hyviksi
kuin suinkin? Vai emmekö jo usein olleet yhtä mieltä siinä, että
valtiomiehen on sitä puuhattava? Olimmeko yhtä mieltä vai emmekö?
Vastaa! Me oltiin yhtä mieltä -- vastaan minä sinun puolestasi. Jos
siis kunnon miehen tulee toimittaa yhteiskunnalleen tämä etu, niin
muistappa vielä noita miehiä, jotka vähän aikaa sitte mainitsit
minulle, ja sano näyttävätkö he vieläkin sinusta olleen oivia
valtiomiehiä, nuo Perikles, Kimon, Miltiades ja Themistokles?
Kallikles. Kyllä minusta.
Sokrates. Jos he olivat hyviä, eikö ole selvä että he kukin puolestaan
tekivät kansalaisensa huonommista paremmiksi ihmisiksi? Tekivätkö he
sen vai?
Kallikles. Tekivät.
Sokrates. Siis silloin kun Perikles ensin alkoi esiintyä julkisuudessa,
olivat Athenalaiset huonompia kuin milloin hän puhui viimeisiä kertoja?
Kallikles. Niin kai.
Sokrates. Älä sano "kai" ystäväni, vaan: välttämättä, sen mukaan mitä
on oikeaksi myönnetty, jos kerran Perikles oli oiva valtiomies.
Kallikles. No mitäs siitä sitte?
Sokrates. Ei mitään. Mutta sanoppa minulle vielä tuon lisäksi tämäkin:
mainitaanko Athenalaisten Perikleen kautta tulleen paremmiksi vai
päinvastoinko peräti turmeltuneen hänen vaikutuksestaan? Sitä olen minä
kumminkin kuullut sanottavan, että Perikles teki Athenalaiset
laiskoiksi, aroiksi, laverteleviksi ja rahanhimoisiksi, hän kun ensiksi
saattoi heitä palkasta palvelemaan valtiota.[171]
Kallikles. Sen olet Sokrates kuullut niiltä joiden korvat on rikki
ruhjotut.[172]
Sokrates. Enpä olekkaan sitä kuullut, vaan tiedän sen varmasti niinkuin
sinäkin, nimittäin että Perikles alussa nautti hyvää mainetta eivätkä
Athenalaiset nostaneet mitään häpeällistä kannetta häntä vastaan,
niinkauan kuu he olivat huonompia;[173] mutta sittekun he hänen
kauttansa olivat tulleet hyviksi ja kunnollisiksi, loppupuolella
Perikleen elämää, tuomitsivat he hänet rahankavalluksesta,[174]
olivatpa vähällä rangaista häntä kuolemalla, ilmeisesti sentähden että
hän oli huono mies.